Delfiinit saivat meidät pohtimaan eläinten oikeuksia. Aiheesta kirjoittaa Seurassa Jenni Haukio. Miksi eläimen on oltava ”älykäs” jotta sillä olisi oikeudet planeetallamme, jota ovat asuttaneet ihmistä kauemmin. Ihmisen ”älykkyys” on erityisen arveluttavaa ja olemme uhkana planeettamme muulle elämälle. Entäpä jos alkaisimmme pohtia vähän syvällisemmin vihreän planeettamme biologista rakennetta sen tärkeimmästä päästä, juuri näistä vihreistä elämän käynnistävistä ketjuista ja hyväksyisimme oman paikkamme ketjun hännänhuippuna ja muille pelkkänä rasitteena ja nyt suorastaan uhkana.
Seura-lehden tekstissä Haukio kuvaili, miten älykäs nisäkäs delfiini on. Eläin pystyy ratkomaan pulmia, käyttämänä työkaluja ja ymmärtämään käsitteitä. Vapaudessa pullonokkaiset vedenelävät voivat Haukion mukaan uida jopa 160 kilometriä vuorokaudessa ja sukeltaa yli 60 metrin syvyyteen.
– Vuonna 1985 näitä ihmisen parhaita ystäviä pyydystettiin Meksikonlahdelta viisi yksilöä, joista sittemmin tuli hyvin tuttuja suomalaisille.
– Kun tällaiset eläimet siirrettiin niiden luonnolliseen elinalueeseen verrattuna kalamaljan kokoiseen betonialtaaseen, ei tapahtunutta tämän päivän ymmärryksellä voi pitää minään muuna kuin silmittömänä epäoikeudenmukaisuutena, Haukio kirjoitti.
Tekstin lopussa kerrotaan toisesta lajista, jota on myös pidetty ihmisen parhaana ystävänä – koirasta. Suomen laissa hännänheiluttajat ovat edelleen juridisesti materiaalista omaisuutta, eli esineitä, mikä on Haukion mukaan jälkijättöistä.
Mutta maailma arvoineen ja asenteineen, tietoineen ja ymmärryksineen, normeineen ja moraaliltaan oli tuolloin, yli 30 vuotta sitten, kokonaan toisenlainen. Särkänniemen delfiinit ovat sekä surullinen että lohdullinen esimerkki siitä, kuinka nopeasti tai toisaalta tuskallisen hitaasti eläinten oikeuksien tiedostamisessa on edetty.
Haukio päätti kolumnin kysymykseen siitä, olemmeko me ihmiset koiran parhaita ystäviä. Ihan hyvä kysymys.
Kladiaattoreiden kyydissä
Nuori Max Verstappen hölmöili edelliset formuloiden kisat Belgiassa. Hän syytti kolaroinnista luonnollisesti muita, häntä kokeneempia Ferrarin kuljettajia, Räikköstä ja Vetteliä. Verstappenin mukaan heidän ei olisi kuulunut tehdä asiasta numeroa. He kun pilasivat hänen kisansa.
Niki Lauda, kokenein kisoja seuraava konkari varikolta, kertoo saksalaisissa medioissa, kuinka Verstappenin paikka on muuualla kuin kuninkuusluokassa. Hänen aggressiivinen ja muista piittaamaton ajotyylinsä ei ole kilpa-ajoa ensinkään eikä sovi hengenvaarallisena formuloihin. Hän vaatii rangaistuksia ja nuorelle Verstappenille psykiatrin hoitoa sekä kaikkien kuljettajien yhteistä sakinhivutusta. Erityisesti Laudaa on järkyttänyt Verstappenin tapa jatkaa myöhemmin kostoaan Kimi Räikkösen kohdalla häijyillä liikkeillään ja äkkinäisillä jarrutuksillaan pakottaen tämän ulos radalta ohitustilanteessa.
Vettelin mukaan rangaistus ei ole hyvä tapa vaan keskustelu ja toistemme kunnioittaminen. Vettel tunnetaan moninkertaisena mestarina mutta myös aggressiivisena kuljettajana tarvittaessa. Niki Lauda taas legendana, jonka kasvot kertovat tapahtumista, jossa Laudan pelastuminen palavasta autostaan oli hiuskarvan varassa ja paluu takaisin kilparadalle dramaattinen sekin kertoen Laudan luonteesta kaiken mahdollisen ja mahdottoman.
Kimi Räikkönen tyytyi kiroilemaan ja pitämään nuoren Max Verstappenin ajotapaa naurettavana. Siinä on jotain samaa kuin ikääntyneemmässä kansliapäällikössä seuraamassa nuorta ministeriään ja hänen naurettavia normitalkoitaan, joiden mukana koko kansan yhteisillä talkoilla vuosisadat rakennettu Suomi puretaan, kuten 1960-luvun maaltamuutossa, kenenkään ohjailemattomassa kaaoksessa.
Syntyi mitä sattui ja eniten muuttaen Ruotsiin, jota rakennettiinkin liki puolen miljoonan suomalaisen avustamana. Nyt sama määrä on taas kerran työttömänä. Onko Suomi nyt sitten jotenkin valmiimpi kuin 1960-luvulla? Eikö löydy enää tekeville käsille töitä, aivoille uutta luovaa läydettävää?
Eläkearmahdus vahuksille
Perussuomalaisten eläkeputki päästäisi noin 4000-5000 yli 60-vuotiasta odottamasta työtä turhaan sen jälkeen, kun sitä on odoteltu ja haettu yli 5 vuotta. Vaikuttaa kohtuulliselta ja Lex Lindstömiksi nimetty laki muistuttaa vuoden 2005 Lex Taipaletta, jolloin Ilkka Taipale (sd) esitti yli kymmenen vuotta työttömänä eläneille, yli 58-vuotiaille eläkeputkea, joka muuttuisi 62-vuoden iässä normaaliksi vanhuuseläkkeeksi. Tuolloinkin kyseessä oli noin 4000 vanhusta.
Kun kyseessä on marginaalinen ilmiö, ihmiskasvoinen teko, siitä ei tulisi tehdä suurta periaatteellista kiistaa. Näin kuitenkin Suomessa on tapana ja niin myös nyt, kun tätä ”eläkearmahdusta” aletaan viedä sellaiseen tyhmyyskilpailuun, johon osallistuvat kaikki sosiaalipolitiikan gurut ja kynnelle kykenevät kansalaiset.
Ilmiö on mediayhteiskunnan tuottama ja täsmälleen sama kuin keskustelu norminpurkutalkoista, formuloiden kolaroinnista kisoissa, jotka on sitä varten rakenneltukin turvajärjestelmineen ja jonka vuoksi näitä oman aikamme gladiaattoreita myös seurataan, siinä missä oman aikamme poliitikkojakin.
Osa heistä on hallituksessa retoriikassaan populisteja ja toinen puoli oppositiossa pölhöpopulisteja. Gallup kertoo, kumpi pärjää paremmin ja kuinka paljon on vielä sellaisia, joihin kumpikaan retoriikka ei enää vaikuta.
Mediasää vai oma kokemus?
Media kertoo, kuinka kesän sää on ollut perunasadolle märkä. Koko ajan on Pohjanmaalla satanut ja Savossa sähköt ovat poikki, poroja menehtynyt Norjassa, myrskyn seurauksena moni menettänyt sähkövalot.
Mediasää ja mediakesä on kokonan toinen kuin se, jonka itse olen viettänyt maalla ja merellä, puutarhassa. On oma valintani, kumpaan uskon. Virtuaaliseenko ja fiktiiviseen menneeseen kesäänkö, minulle muitten kertomaan, vaiko todelliseen ja itse elämääni.
Todellinen kun oli kerrassaan upea. Sitä häiritsi vain topeliaanisen maailmankuvani häirintä Suomessa syntyneenä ja sen arvoista ja moraalista oppini saaneena kirjailijana, tutkijana, opettajana ja myös tiedettä ja teidetta koko ajan tekevänä kansalaisena. Miksi tästä kaikesta tehdään nyt niin ahdistavaa ja hankalaa? Mehän täytämme yhdessä kohta sata vuotta itsenäisinä ja vähemmän itsenäisinä vuosituhansia. Sellaista kun ei kaipaa jota ei ole koskaan kokenutkaan tai mediamme tehnyt tavoiteltavan.
Maata koonaan omistamaton ja henkensä sodissa menettänyt nuori on tekoineen uhraus, joka omana topeliaanisen Suomen kokemuksenani ja kiitollisuuden velkana koen mahdottomana hoidettavakseni. Se vie silloin kiintollisuudesta kohti syyllisyyttä ja sitä moni nykyisin pakenee. Siitä voi irtautua purkamalla arvoja, normeja ja moraalia.
Norminpurkutalkoot
Suomessa norminpurkutalkoot muistuttavat hölmöläisten työtä kantaa ensin valoa pimeään taloonsa säkillä ja saatuan ohjeet tehdä pari ikkunaa, ottavat ja hajottavat koko talonsa ilahtuneena ikkunoista ja niistä tulvivasta valosta.
Siinä kun käsite topeliaaanisesta maasta ja kansasta, sen heimoista ja aluetalouden moninaisuuden rikkaudesta, kulttuurisesta altruismista ja yhteisestä moraalista katoaa ja korvautuu ultraliberalistisella uuskapitalismilla, pohjattomalla egoismilla, jolloin hölmöläiset olettavat ohjailemattoman markkinamekanismin korjaavan kaiken itsestään.
Mitä nyt vähän kansalasijärjestöt ja vapaaehtoistyö voisi autella köyhiä ja kipeitä, aluepolitiikan syrjäisiä seutujamme, yhden seinän kokoisen akkunan metropolipolitiikan talkoissa valmistellen. Siinä ei henkeä ja terveyttä uhrata toisen puolesta saati isämaan ja kansakunnan topeliaanisen kansanopetuksen ja idealosmin hengessä. Sen sijaan formulakuskina ja riittävällä korvauksella sellaista voisi uhmatakin, omaa henkeä ja terveyttään. Altruismi ja egoismi kun ovat samassa persoonassa tai itsenäisen kansakunnan yhteisesti kantamana rinnakkain mahdoton yhtälö. Toinen niistä on valittava.