Näyttelijä Matti ”Pikkis” Kuusla on kuollut. Hän oli kuollessaan 85-vuotias. Hän kuoli rauhallisesti aamuyöllä läheistensä läsnäollessa, kertoo mediamme.
Kuusla tuli hyvin tunnetuksi 1960-luvulla VEK-viihderyhmästä, jossa vaikuttivat myös Aarre Elo ja Jukka Virtanen. Ryhmän tunnetuin yksittäinen ohjelma oli Lumilinna, joka voitti Montreaux´n Kultaisen ruusun kilpailun vuonna 1965. Elettiin aikaa jolloin Suomi länsimaistui ja alkoi muuttua kuten Grönlanti amerikkalaisten jättäessä sinne tolkuttomasti rahaa ja häipyivät sitten tukikohdistaan. Jäi vain muuttunut ja rapautunut, juopotteleva kulttuuri. Läntinen pääkulttuuri nujersi alleen pienkulttuurin, kuten kaikki kulttuurit, joita kutsuimme ”intiaaneiksi” reservaateissaan. Suomi vain sinnitteli jonkin aikaa vastaankin.
Pikkiksen ensimmäinen rooli oli jo pienenä poikana, vuonna 1940 ilmestyneessä elokuvassa Runon kuningas ja muuttolintu. Ensimmäinen ”oikea” rooli hänellä oli elokuvassa Suomisen Olli rakastuu. Suomalaiset alkoivat matkia muuta läntistä maailmaa ja häpesivät itseään.
Yhteensä Kuusla oli mukana 36 elokuvassa ja viidessä televisiosarjassa. Viimeinen elokuvarooli hänellä oli vuodelta 1991 olevassa Vääpeli Körmy ja vetenlaiset vehkeet -elokuvassa. Täsä vaiheessa tauti olikin jo pitkällä ja olimme syöksymässä kohti EU:n syliä ja oman valuutan vaihtamista mummon markasta saksalaisten ja ranskalaisten rakentamaan poliittiseen ansaan.
Eilen oli luettu runsaasti kymmenen vuotta takaperin kirjoittamaani blogia. Se kertoi Suomen länsimaistumisesta, muiden kopioinnista ja Suomen mallista, joka on maailmalta tänne katsoen koominen.
Reservaatissa asuva ”intiaani” ei sitä ymmärrä eikä juoppo Grönlannissa mutta ulkopuolinen tarkkailija pitää näkemäänsä julmana leikkinä ja pilantekona etnisten pienkulttuurien muuttuessa koomisiksi ja elämän ikään kuin teatraaliseksi näytelmäksi.
Antakaa kun kerron, mitä näin ja koin kymmenen vuotta takaperin televisiotamme katsoen. SE kun selittää miksi olen ollut kiinnostunut tutkijana perussuomalaisesta puolueesta ja sen äänestäjistä, alkaen aina vuodesta 1959, jolloin karjalaisten evakkojen ja unohdetun kansan puolue, ”Suomen Pientalonpojat”, perustettiin Pieksämäellä.
Mukana oli myös isäni, poliisi ja maanviljelijä, sekä luonnollisesti isovanhempieni ja Ilmari Luostarisen tuki Veikko Vennamolle, joka oli Karjalan poikia yhdessä Johanne Virolaisen kanssa, Viipurin lukion kasvatteja ja Ilmari kaipasi firmalleen, Enso Gutzeitille, maahan sidottuja työntekijöitä, viljelijöitä ja metsureita valtion ja Enso Gutzeitin maille. Uutta sisällissotaa maahan ei kaivattu.
Suomi oli rakennettava sotien jälkeen, Pohjolan Voima oli perustettava rakentamaan Lapin joet, infrastruktuuri oli sekin hoidettava kuntoon. Se että itse olin alle kymmenvuotiaana mukana Pieksämäellä, runoja lausuen, tuli mieleeni, kun SMP sai jytkyn vuonna 1970 ja tein siitä tutkimuksen rinnan myöhempien Lapin koskisotiin liittyvien tutkimusteni kanssa.
Oli korjattava kiireessä tehtyjä jälkiä, saatava koskisodat loppumaan, vahingot korjattava ja Lappi muutettava ajoissa matkailua palvelevaksi maakunnaksi, Ouluun oma teknopolis ja yliopisto, ettei vaan vieras pääse muuttamaan meitä juopoiksi alusmaan asukkaiksi. Joidenkin on ollut tätä vaikea hyväksyä. Jotkut kun rakentavat talouttaan muita riistämällä ja pilaten myös normiston ja moraalin, sosiaalisen pääoman ja muistinkin.
Ovat kartanokokoomuslaisia tai sisällissodan väärin sodan melskeet ymmärtäneitä ihmisiä, sen julmuuden itse välttäneitä, siinä missä karjalan evakkojen julman karkean kohtelunkin tai altaiden rakentamisen Lappiin, allaspeikot ja lohen nousun estämisen ja perinteisen elämän muuttumisen täydellisesti ja hetkessä.
Tämä rappio oli estettävä keinolla millä hyvänsä, puheet Lapin markasta ja ryöstöviljelystä, imperialismista luovuttava ajoissa Lapista Helsingissä puhuttaessa. Oli koulutettava nuoret, saatava omat yliopistot ja omat innovaatiokeskukset, Oulu puolen Suomen pääkaupungiksi, Kärpät kiekkoleijonien kärkijoukkueeksi, yliopisto suolle ja teatteri mereen, teknopolis niiden rinnalle. Tehdyt virheet Kemi- ja Iijoella oli korjattava nekin.
keskiviikko, toukokuu 28, 2008
Suomi länsimaistuu – Suomen malli
Herrasmies ei puhu rahasta
Herrasmies poistuu ruudusta toteaa Hesari (28.5) esitellessään Ylen poliittisen keskusteluohjelman Lauantaiseuran Hannu Lehtilän keskiviikkovieraanaan. Viimeisessä Lauantaiseurassa Lehtilän vieraaksi saapuu kukapas muu kuin vanha tuttu Tarja Halonen.
Lehtilä ei ole revolveri haastattelija eikä polemisoi saati ärsytä, provosoi vieraitaan. Hän antaa vieraalleen aikaa ja 40 minuuttia televisiossa on paljon. Sen aikana ehtii kertoa ja myös paljastaa uskomattoman paljon itsestään. Myös tunaroida, jos ei ole oikein ammattilainen. Lehtilän herrasmiesmäisessä kyydissä korostuu asialinja ja jos se puuttuu, alkaa katsoja haukotella. Ei pidä mennä Lehtilän kaltaisen ihmisen seuraan, jos ei osaa asiaansa.
Lehtilän mukaan nykyinen poliittinen julkisuus jakautuu kolmella sanalla kuvaten moraaliin, yksilöön ja asiaan. Tässä järjestyksessä. Elämme uusmoralismin aikaa, jossa yksilöllisyys (individualismi) ohittaa kiinnostavuudessa itse asian. Siksi Lehtilän asialinjalle tehtyä Lauantaiseuraa jää kaipaamaan. Tarmo Ropposen ja Arvi Lindin rinnalla. Yksi aikakausi alkaa olla ohi. Seuraava on sitten paradigmainen, maailmankuvat muuttava, ja sen kesyttämien pienen kulttuurimme sisälle on viisaitten ihmisten osaamista. Ettei käy kuten ”intiaaneille” reservaateissaan tai ihmisille Grönlannissa asuen.
Kun viihteellinen huuhaa ja narsistinen individualismi tulivat politiikkaan, populistit ottivat typeryksinä vallan viisaammilta, asia jäi sivuun emmekä koe enää muuta kuin tunarointeja siellä suunnalla. Tätä aikaa on kuitenkin nyt elettävä ja ymmärrettävä. Vaalirahoituksen kohdalla tunarointi on niin näkyvää, ettei sitä jaksa edes vakavasti seurata.
Tauluja myyvä ministeri tekee sen välttääkseen joutumasta kertomasta yli 1700 euron tilityksen vaalikassaansa. On jäänyt taulun mentävä porsaanreikä, jonka oikeusministeriön virkamies opastaa tutuille nimittäjilleen. Nyt taulun hinta haluttiin korottaa kuntavaaleissa 3000 euroon ja valtiollisissa 6000 euroon. Kun päättäjinä ovat rahan vastaanottajat, ilmiö muistuttaa ikään kuin mafiosojen kokousta ja vanhoja politiikan toimittajia tulee ikävä. Miten noista teet Lauantaiseuran?
Pysyvämmin meidät jätti suomalaisen taidepolitiikan tuntija ja uuden airut Irmeli Niemi sekä älyllisistä elokuvistaan tuntemamme Sydney Pollack. Molempia yhdisti uusien avausten tekeminen ja rohkea uudistusmieli.
Molemmilla oli myös paljon valtaa sekä lahja uudistaa kaukonäköisesti. Niemen komitea toi kokonaan uudet puitteet luutuneeseen suomalaiseen laitosteatteriin. Pollack taas uskalsi sivaltaa historiallisilla aiheilla rotusyrjintää, feminismiä ja CIA:n omalaatuista toimintaa. Minun Afrikkani toi Pollackille seitsemän Oscaria. Loistavasta käsikirjoituksesta, Karen Blixenin elämänkerrasta, oli ehkä kiitollistakin tehdä taiteellisesti onnistunut elokuva.
Pollackin yhdistää elokuvan ystävä sellaisiin näyttelijöihin kuten Burt Lancaster, Paul Newman, Jane Fonda, Barbara Streisand ja Meryl Streep. Suosikkinäyttelijä oli kuitenkin Robert Redford ja elokuvat Silmä silmästä, Parhaat vuotemme, Korppikotkan kolme päivää ja Valaistu ratsumies. Niiden mukana meni yksi aikakausi. Toivottavasti meillä nyt ymmärretään viimein, mistä on kysymys.
Yhdistän molemmat poismenneet nerot aikaan, jolloin ei vaadittu menestystä ilman taiteellisia arvoja, tyylipisteitä. Siinä on jotain samaa kuin politiikkamme katoavassa arvovallassa tai kyvyssä pysyä asiassa. Ei pitäisi edetä liian kauas osaamisensa ytimestä, luovan ihmisen sisäisestä halusta toteuttaa itseään. Kouluttajilla, etenkin yliopistolla, on tässä jatkossa suuri vastuu. Täytyy varoa raimo sailaksia työkalupakkeineen joka asiaan. Ei se noin helppoa ole, saati joka miehen juttu, hoitaa kansakunta kulttuureineen ja kielensä kanssa kuiville.
Arvovallan katoaminen, demokratian uskottavuus, on kauhistuttava asia politiikassa. Arvovaltainen instituutio, kansanliikkeet poliittisina puolueina, on ensiksikin se jonka me uskomme tietävämme. Usko ei vain ole tiedon väärti ja nyt on mukana voimia, joiden tiedosta ei ole takuita ja he itsekin sen toki ymmärtävät.
Toiseksi tuo arvovalta ja auktoriteetti valtuutta tekomme. Jos se arvovalta rapautuu, tekomme eivät ole enää sidottuja moraaliseen tai eettiseen perustaan, normeihin. Lakia säätävän elimen on oltava esimerkillinen niiden noudattamisessa. Rimaa ei saa ikinä alittaa siellä suunnalla. Nyt taas ei mitään muuta medioissamme tehdäkään. Politiikka on pelkkää sirkusta sekin ja viihteenäkin pitkästyttävää.
Kolmanneksi arvovaltaan liittyy ihailu ja sitoutuminen. Jos meillä ei ole ihailumme kohdetta oikein minkään politiikan kentässä, alamme varmasti ajelehtia juurettomina. Meiltä puuttuu poliittinen koti johon samaistua. Me olemme riippuvaisia arvovaltaisesta instituutiosta, eikä sitä pidä rapauttaa kehnolla moraalilla. Uusmedian myötä kiinnostuksemme yhteiskuntaan, myös politiikkaan, on valtavasti kasvanut. Kiinnostus ei vai yksin riitä. On myös haettava tietoa ja taitoja.
Tänään moraali on ensimmäinen asia, kertoo eläkkeelle jäävä herrasmiestoimittaja Hannu Lehtilä. Sillä on suurempi tilaus kuin rahalla tai kelohotelleilla kansallispuistoissa, suurilla kauppakeskuksilla teittemme risteyksissä. Tämän oivaltaja voittaa seuraavat vaalit. Niiden voittaminen ei vain yksin riitä. Populistinen pulina tuo voiton mutta ei anna minkään maailman taitoja ja tietoa miten maata hoidetaan ja johdetaan. Toki me tämän ymmärrämmekin ja motkotamme siitä.
Ei kuitenkaan pelkkä tyhjä moralisointi riitä. 40 minuuttia Hannu Lehtilän vieraana paljastaa kyllä onko kyseessä asiansa taitava poliitikko, Mauno Koiviston tapainen monialainen pohtija. Hannu Lehtilän kuvaama mieleenpainuvin vieras, josta hän on tehnyt toki kirjankin.
Moderni yhteiskunta ei siedä auktoriteetteja. Lehtilän mainitsema yksilöllisyys kieltää auktoriteetin olemassaolon. Auktoriteetti hajotetaan vaikkapa nuoren ihailemaan julkkikseen sekä asiantuntijaan erikseen. Auktoriteetin tapa tehdä virheitä on kertoa kuinka teemme näin, koska asia on näin, tai ministeri sen toteaa. Se on pääministeriltä hirvittävä virhe. Huono kasvattaja on auktoriteetti, joka kertoo asian olevan näin koska hän sen niin sanoo. Sehän on pelkkää tyhmyyden ja narsismin ylistystä.
Manageroiva asiantuntija kertoo kuinka asia tehdään näin, koska se on järkevää ja tehokasta. Lisäksi leaderi johtajana tekee vielä oikeita asioita, ei vain asiat oikein. Hänen kykynsä visioida tulevaa ja rohkaista alaisiaan työhön on yhtä selvää, kuin verkostot joihin hän maailmalla tukeutuu.
Käytämme Suomessa tätä manageroivaa tyyliä nykyisin sekä työelämässä, byrokratiassa että kasvatuksessa. Sen sijaan me saatamme ihailla julkkista ja äänestää häntä edustajaksi ohi asiantuntijan. Näin silloinkin kun tiedämme hänen mielipiteensä triviaaleiksi ja Lehtilän haastatteluun häntä ei edes kutsuta. Poliittinen johtomme on umpioitunut ja suorastaan pelkää uusia, asiana osaavia joko manageroivia tai leadereita johtajinaan. Tämän seurauksena on jäsenistön ikääntyminen ja demareiden johtajakriisi, perussuomalaisten kahtiajako demariäänestäjineen kaiken aikaa tapellen.
Julkkis poliitikkona on siellä, missä nuoret äänestäjät, ja usein myös heidän vanhempansa viihteen parissa ja sitä tuottaen. Tällöin asiantuntijana esiintyvä edustaja pyrkii menestymään kilpailussa ostamalla äänensä ja menettää kasvonsa yhä pahemmin ryvettyen kilpailussa suosiosta. Sellainen on ajattelematonta. ”Kyllä kansa tietää” kuka lopulta on asiantuntija, ja kenellä on keinot hallita vaikeita yhteisiä asioitamme integroiden niitä toisiinsa. Tai jos ei tiedä, se on koulutettava tietämään.
Takavuosina rakentaessamme kansallisvaltiota asiantuntijat, tiedemiehet, taiteilijat ja filosofit olivat arvokkaita, koska heillä oli nationalismiin liittyvä arvokas tehtävä. Tämän päivän raimo sailakset voivat piilottaa sanomansa ja marssittavat sen poliittisen päätöksenteon tueksi aina kulloiseenkin tilanteeseen sopivalla kalupakilla. Kuka tahansa poliitikko osaa tämän tempun. Se ei vain enää riitä. Vielä vähemmän viihde, joka tuli meille television myötä ja sosiaalinen media levittää sitä kuin syöpää kaikkialle valemedianamme.
Nykypoliitikosta tai kirjailijasta, tieteen tekijästä, on tullut poliittisesti kompromissihahmo hakien tukea julkimon ja asiantuntijan väliltä. Globaali maailma ja talous ei tarvitse valtioonsa näitä hahmoja muuten kuin konsultikseen tai lisätäkseen vaikkapa vientitulojaan. Sellaista roolia on varottava tai elettävä pinnallista elämää suomalaisittain turhautuen ja alkoholisoituen. Se on prostituoidun elämää. Intiaanit reservaatissaan elävät juuri tätä elämää.
Suuryritysten johtajat eivät hae enää Suometa vuorineuvoksen titteliä. Tukea puolueet ovat saaneet vain pieniltä maakuntien yrityksiltä, kainuulaiselta ”Soffalta”. Ei ole sellaista poliitikkoa, joka voisi alentaa tai ylentää sivistyneistöä Lipposen tapaan tai kertoa miten menetellä puoluelaitoksen ajautuessa kriisiin. Sellaista arvovaltaa ei ollut edes Urho Kekkosella. Kaukana siitä. Ei tätä maata yhden miehen tai naisen voimin hoideta.
Keskusta vetäytyi kokonaan pois televisiomainonnasta. Se oli järkevää. Nyt televisiossa menevät eurot taatusti Kankkulan kaivoon. Puoluelaitosta ei voi jättää pelkästään mainostoimintojen tehtäväksi, kun imago muuten on rapautunut juuri samaisen koneiston kautta. Kansalaiset kun ovat nyt hieman viisaampia, usein koulutetumpia ja moraalisesti kypsempiä kuin päättäjänsä. Korhosen tuska puoluesihteerinä on pelätä poliitikkoa, jonka jokainen kolmea sanaa pidempi lause paljastaa tietämättömyyden. Sellaisesta tumpeloinnista Hannu Lehtilä nautti.
Eduskunta ei enää olekaan poikkileikkaus kansasta, jota sen kuuluisi edustaa. Syy on mainostoimistojen, imagorakentajien ja gallupdemokratian, uusmedian listausten ja tapamme hakea ääniä ostamalla ne ”tauluilla”. Se loukkaa koko kulttuurin syvärakenteita. Tiede ja taide eivät voi olla osa korruptiota, eikä ”taulun” hinta ole määrättävissä kuntapoliitikkojen tai edustajiemme kokouksissa. Niin syvällä suossa Suomi ei toki kulje. Mutta on lähellä sitä hetkeä.
TV 2 kuvasi aikamme kuntapoliitikkoja esimerkkinä taudistamme. Mukaan oli valittu Loimaa ja Pori. Kun katsoi kunnallisjohtajien juoksua Porissa pakoon toimittajia hävitettyjen dokumenttien seurauksena tai Loimaalla epätoivoista vaalirahoittajien ylistystä, ei jäänyt enää epäilystä siitä, miksi kakkostie on, ja tulee olemaan myös jatkossa niin kehnossa kunnossa.