Lyhyt paussi muistelmien teossa

Kuinka sivistää Suomea ja tehdä samalla muistelmat.

Pidän pienen tauon muistelmieni kirjoittamisessa sunnuntaina 24. tammikuuta 2021. Luen paikallista Forssan Lehteä ja rinnan Helsingin Sanomia sekä seuraan samalla Salpausselän kisoja. Suomalaiset miehet saavuttavat vuosikymeniin mitali viestihiihdossa ohittaen lopussa Venäjän eikä päästä tätä loppusuoralla ohi. Venäläinen tuohtuu tuosta tappiostaan ja huitaisee sauvallaan nuorta suomalaista ja saa teostaan tuomiona koko joukkueen suorituksen hylkäyksen. Pronssi voittaa heidän toinen joukkueensa. Heillä on varaa tähän ja Putin esitellään, jälleen kerran, keisarina, jolla on millä mällätä ja sittenkin hän näyttäisi pelkäävän jotakin. Tästä on tehty jo tutuksi käynyt artikkeli, siinä missä oppositiojohtajan kohtalon pohdinnasta, kaduilla mellastavista ihmisistä.

Eletään koronavuotta tai oikeammin toisen alkua. Se on jo nyt sukupolvikokemus ja näkyvin osa sopeutumista muuttuneeseen todellisuuteen. Kun hyväksyt sen ajoissa, se on paljon enemmän kuin painetussa sanassa kerrottu totuus. Bernard Shawta lainaten, joka osaa, se tekee. Joka ei osaa, opettaa. Opettajat ja kasvattajat ovat ihan vain, jotta heistä voisi kasvaa irti tai jakaa sitten vääriä helmiä aidoille sijoille. Huonostikin kasvatetut lapset kun tahtovat lopulta käyttäytyä kuten vanhempansa, opettajansa.

 Lehden pääkirjoitus keskittyy populismiin, kuinkas muuten, vaalit hävinneen Donald Trumpin kuva kummittelee taustalla ja mukana on myös Ronald Reagan. Helsingin Sanomat kertoo kuinka sirkus jää, vaikka pelle lähteekin. Populistien vihaamalle eliitille lehden opetus on se, että taloudellisen ja poliittisen järjestelmän, siis eliitin, on yritettävä pitää kaikki mukana.  Tässä ponnistelussa pienet tuloerot ja koulutusjärjestelmät auttavat. Myös eliitin vastaista epäluuloa ruokkivien tulisi ymmärtää ottaa oppia kaksinapaisesta järjestelmästä ja sen tuomista tuhoisista muistoistamme sekä vähentää nakertamasta luottamusta yhteiskunnan instituutioihin. Sen vaihtoehtona on helvetinkone, jota kukaan ei hallitse. Mitä tuolla helvetinkoneella tarkoitetaan, jää narratiivisen kertomuksen pimentoon ja sen voi olettaa olevan vaikkapa mediayhteiskunnan tuotteet, hybridiyhteiskunnan kouristelu.

Vaimoni Maija seuraa lehteä olkani takaa jo kiinnittää huomion karttoihin, joissa on väritetty Suomen kuntia. Toinen kartta on lämpimin oranssin sävyin sommiteltu ja toinen taas vihreillä väreillä keskustan äänestäjät ja näiden osuudet kunnissamme kuvaten. Lämpimät värit kuvaavat taas lastenhoidon tukea saavien perheiden osuudet kunnittain. Maantieteilijänä huomautan hänelle, kuinka värien psykologia on osa karttojen valheita ja kuntien värittäminen, värien runsaus, syntyy taas pinta-alan koosta, ei väkiluvusta suhteessa pinta-alaan. Väriä ei ole suhtautettu pinta-alaan. Suuri pinta-ala tummin värein kertoo lisäksi kirkonkylän tai kaupungin saamista tuista tai keskustan äänestäjien määrästä juuri taajamassa. Jos kaupungit ja kirkonkylät väritetäisiin erikseen ja maaseutu erikseen, kartta näyttäisi aivan erilaiselta ja karttojen käyttö pinta-aloja väritellen on pelkkä tietoinen petos poliittisena maantieteenämme. Rovaniemen maalaiskunta on ihan saman värinen kuin muutkin maalaiskunnat, mutta kun mukana on myös kaupungin äänestäjät tai tuet, se muuttuu kaupungin suuren väkiluvun vuoksi Ounasjokivarressa kokonaan muuksi kuin mitä Pelkosenniemen, jossa ei kaupunkia ja kunnon taajamaa ole juuri lainkaan.

Karttojen psykologia on käytetyin kuvien harha ja etenkin geopolitiikassa sitä on sovellettu myös kirjaimiin, nuoliin jne., ei vain väreihin keskittyen sekä luoden kartta harhoja pinta-aloja maalaillen. Vielä muutama vuosikymmen sitten Rovaniemen maalaiskunta oli itsenäinen kunta ja olisi väritetty eri tavalla, kun nyt kunnanjohtaja Mikko Jokelan aikana kaupunkiin liittäen.  Samoin tehtiin vaikkapa Iisalmessa paljon aikaisemmin lapsuudessani, jolloin pieni kaupunki Ylä-Savon talousalueen keskellä liitettiin vauraaseen maalaiskuntaan, maaseurakuntaan, kuten se silloin kerrottiin. Vielä tuolloin, 1960-luvulla, ympäristöpsykologia oli vahva osa medioittemme tapaa tiedottaa paikallisista uutisista, siinä missä karttojen ympäristötalouteen ja -sosiologiaan rakenneltu alueidentiteettikin. Sepitteelliset narraatiot yhdistettiin kuviin ja karttoihin, joita oli manipuloitu.

Mielenkiintoisin omia mietintöjään kirjoittavalle on kuitenkin lehden kirja-arvostelu, jossa kansliapäällikkö Jaakko Nummisen kerrotaan olleen laajoissa ja hyvin yksityiskohtaisissa muistelmissaan yleensä oikeassa jo paljon ennen, kuin se oli yleisesti myönnetty. Muistelmissa on liki tuhat sivua ja mm. 2000 arkistoitua puhetta. ”Muista viisastelijoista poiketen hänen tukenaan on vanhojen kantojen tarkka dokumentointi”, kirjoittaa toimittaja lehden kulttuurisivuilla.

Muistelmien mukaan koko väestöä kokeva yhteiskunnallinen läpimurto tapahtui 1960- ja 1970-luvuilla, jolloin lyhyessä ajassa toteutettiin koko ikäluokalle yhteinen peruskoulu, laajennettiin olennaisesti ammattikoulutusta, levitettiin yliopistolaitos yli koko valtakunnan, perustettiin musiikkioppilaitosjärjestelmä, luotiin kattava opintotukijärjestelmä, uudistettiin tiedehallinto, perustettiin valtakunnallinen ja alueellinen taidehallinto ja kehitettiin  Valtioneuvoston linnan pienen käytävän toimisto useamman laitoksen kulttuurivirastoksi.

Numminen kuvaa tätä prosessia komitea komitealta, säädös säädökseltä esitellen myös virastojen henkilötkin. Keskittyen hienotunteisesti heidän parhaimpiin puoliinsa. Toimittaja kuvaa tämä yrityksen lukijalle uuvuttavaksi, jota anekdootit keventävät. Kuten tieto hallintoneuvoksesta ja hänen liki sadasta matkastaan Islantiin. Mukana on myös lempeää huumoriakin.

Tärkeintä oli kuitenkin korkeakoululainsäädäntö alkaen vuodesta 1966. Kuulun noihin suuriin ikäluokkiin, jotka alkoivat virrata yliopistoihimme. Ilman Nummisen kokonaisnäkemystä tästä olisi voinut seurata akateemista työttömyyttäkin. Kun väittelin ensimmäisen kerran tohtoriksi, meitä oli sinä vuonna, lääkärit pois lukien, hyvinkin vajaa sata. Toisen väitöskirjan aikoihin luku oli jo yli 2000. Samaan aikaan syntyvyys oli liki puoliintunut. Puhuttiin ylioppilasjonosta ja tohtorijonosta. Jonoja oli kaikkialla. Kirjoitin aiheesta usein ja odotimme korjausta työllisyyteen.

Numminen yllättyy kuitenkin yhdestä ilmiöstä. Korkeakoululaitoksen määrärahat ovat menneen 15 vuoden aikana kasvanet reaalisesti 61 prosenttia. Mutta huomioiden samaan aikaan opiskelijoiden määrän kasvu, kasvua ei olekaan tapahtunut oppilaskohtaisesti juuri nimeksikään. Tämän minä olisin tiennyt ja sama pätee tutkimuslaitoksiammekin. Etenkin niitä, joilla on niitä kalliita, ja koko ajan uusittavia laboratorioitammekin.

Samaan aikaan kuitenkin peruskoulun ja lukion menot ovat kasvaneet oppilasta kohden liki 81 prosenttia. Niinpä kun kerron omasta työstäni, välttelen tämän ongelman esittelyä ja sen tuomia ongelmia hoitaessani työtäni ylipistoissa ja tutkimuslaitoksissamme ja harmittelen, etten jäänyt lukion opettajaksi. Siellä minun ei olisi tarvinnut hankkia itse rahojani ja tutkimusapulaisteni rahoja. Olisin reissannut Islannissa.

Olen tavannut toki kansliapäällikkö Nummisen jopa kentällä Ypäjällä, hevosten keskellä. Olen esitellyt hänelle, kuinka rahoitus haetaan tutkijoiden toimesta ja maailmalta, jolloin hiven olisi auttamassa, jos joku näistä MTT:n laboratorioista ympäri maata, jokaiseen maakuntaan perustaen, olisi osa uskottavaa tutkimusohjelmaakin ja rahoitettukin samalla.

Hän kertoi tuntevansa nämä maakuntien laitokset ja pyysi minua ottamaan yhteyttä museovirastoon.

Lisäksi hänelle oli hauska tapa koota suuri määrä paikallisia vanhoja lehtiämme, napata niistä vuosikymmeniä vanhoja juttuja ja ottaa ne esille maakuntavierailullaan. Kun ne olivat usein vielä kiusallisia, ne sulkivat pääsääntöisesti rahaa häneltä hakeneiden paikallisten poliitikkojen ja virkamiesten suut. Samalla kävi esille, kuinka maata ja sen menoa on seurattu ja muistetaan ikävätkin asiat ikinä niitä unohtamatta. Meillä on Helsingissä herroja, joiden muisti on pitkä ja osaaminen ylivertainen. Puoluekenttä ja oma poliittinen silmä sama kuin niillä kartoilla, joita mediat esittelevät lehdissään.  Kaikkea tätä voi keventää anekdooteilla. En ota mallia muistelmissani kansliapäälliköltä. Teen omani ja uskon siihen aikuiskasvatukseen, jossa lapset ovat lahjakkaimpia.

By Matti Luostarinen

Prof, PhD, ScD Matti Luostarinen (natural and human sciences) birth: 100751, adress: Finland, 30100 Forssa, Uhrilähteenkatu 1 matti.luostarinen@hotmail.com Publications: Monographs: about one hundred, see monographs, Cluster art.org Articles: about two thousand, see all publications, Cluster art.org Art: Cluster art (manifest in 2005), see Art, Cluster art.org CV, see Cluster Art.org Blog: see blog, Cluster art.org (Bulevardi.fi)

Leave a Reply

Related Posts