Pseudotieteelliset nelikentät
Jotta ymmärtäisimme, miten vuoden 2019 pandemia, Covid 2019, vaikutti suomalaisen yhteiskunnan elämään, palautan meidät siihen henkiseen ilmastoon, jossa maamme mediat ja tiedeyhteisö tutkijoineen tuolloin eli vuosikymmen aikaisemmi. Teen sen tuolloin marraskuun aikaan kirjoittamieni kahden esseen kautta. Ne kun selittävät myös sitä henkistä ankeutta, jonka tuloksena syntyi ns. menetetty vuosikymmen.
Toki se taustoittaa myös vaikkapa sitä, miksi huippu-urheilua edustavat kouluttajamme ja heidän tuloksensa jäivät kovin laihoiksi tätä aikaa seuraavissa olympialaisissa tai yliopistojamme, joista vain yksi oli niukin naukin sadan maailman kärkiyliopiston joukossa. Muut olivat sitten haettavissa tuhannen joukosta. Määrä kun ei korvaa laatua ja aina taustalla on ikävä kyllä panostus ja rahoitus, se miten merkittävänä me huippujen kouluttamista pidämme.Sivistysvaltioiden kohdalla tieteen ja tutkimuksen ymmärtäminen avainilmiöksi silloin, kun kisaamme myös hyvivoinnistamme maailman kansakuntien joukossa.
Oma mielipitteemme siitä, että olemme mielestämme maailman onnellisin kansakunta, saattaa hyvinkin kertoa vain vääristymästä. Syrjäisen kylän asukkaat kun kertovat näin aina silloin, kun heiltä kysytään onneen liittyviä kysymyksiä. Vastaukset alkavat vääristyä tyyliin ”happamia sanoi kettu pihlajanmarjoista”.
Kognitiivinen dissonanssi ja balanssiteoriat kun ovat jo vuosisadat sitten tienneet ihmisten vääristävän vastauksiaan positiiviseen suuntaan silloin, kun parempaan ei ole toivon hiventäkään. Kun palvelut ja lähin naapurikin on peninkulmien päässä, se koetaan onnellisena asiana ja siihen löytyy myös perusteet. Sama koskee koulutusta ja varallisuutta sekä sen merkitystä onnen tuojana.
Tyytymättömyys kun vastauksissa kasvaa silloin kun siihen on varaa. Palveluita voidaan toivoa lisää ja koulutus edellyttäisi sekin varallisuuden rinnalla aina vain parempaa elintasoa, jos asuat Espoossa etkä peräkylässä autioituvan maaseudun upeassa syleilyssä tiettömien taipaleitten korvessa yksin vanheten. Ihanaa yksinäisyyttä ja luonnon rauhaa, jossa koronasta ja pandemiasta ei ole tietoakaan.
Covid 2019 ja pandemia pysäyttivät meidät toistaiseksi pohtimaan, voisimmeko rakentaa poliittisen hyvinvointimme myös muuttamalla paljon käytetyn nelikenttämme lähemmäs oman aikamme todellisuuttaa. Koska alamme muistaa ajan, jolloin sosialismi ja kommunismi luhistui lopullisesti joskus vuoden 1991 tienovilla Neuvostoliiton hajotessa. Nelikentän käsite talousvasemmistosta sekä porvareista ja oikeistosta vanhenivat nekin jo ennen sitä. Kari Suomalainen pilapiirtäjänä näki ne jo aikanaan koomisina henkilöhahmoinakin. Tai että poliittisen nelikentän ”konservatiivinen” ja ”liberaalinen” luokitus ovat nekin median tuottamaa humpuukia, jossa ne määritellään usein juuri vasemmistolaiseksi itsensä laskevan ”liberaalin” toimittajan tai tutkijan toimesta niille sopivat muuttujat hakien. Hänen arvot kun ovat näitä liberaaleja ja porvariksi lasketun konservatiivisia.
Entäpä jos jakaisimme nelikentän vaikkapa käsitteillä ”politics” ja ”policy” sekä toisaalta käsitteiden ”reigionaalinen” ja ”spatiaalinen” avulla?
Suomessa politiikan käsite liitetään pääsääntöisesti ilmiöön, jossa taustalla on valta ja sen käyttö, pelin politiikka ja sen käyttäjät. Imistyypeistä ”peluri” edustaa tätä moraalittomaksi usein luokiteltavaa ja kaiken aikaa kasvavaa usein myös juuretonta ihmistä. ”Politics” käsite on siten liki vastakohta käsitteelle ”policy”, jossa tavoite on löytää ihmisiä, joiden motiivi on puhtaasti pyyteetön ja liittyy myös heidän kasvatukseensa, normistoonsa ja moraaliinsa, mutta myös koulutukseensa hakea meille parempaa elintasoa, elämän laatua, mutta myös elämisen sisältöä vaarantamatta koko planeettamme olemassaoloa.
Keinoista luonnollisesti olemme usein eri mieltä mutta päämäärä on aina hyvä ja positiivinen (policy). Pyrkimättä kuitenkaan epätoivoisesti hakemaan omille ajatuksillemme ja löydöksillemme mahdollisimman suurta kannatusta (politics). On siis kaksi aivan eri käsitettä mutta omassa kielessämme vain yksi symboli, politiikka. Nelikenttässä nämä ”poliitikot” puolueineen voidaan kuitenkin erottaa toisistaan juuri käsiteillä ”politics” ja ”policy” sitä varten asetetuilla kysymyksillä. Tietokone ymmärtää kyllä mistä on kyse, siinä missä oman aikamme algoritmitkin. Ne eivät varmasti erehdy ja niiden hämääminen johtaa jo askelta parempaan suuntaan. Lisäksi osa meistä äänestäjistä suosii juuri jompaa kumpaa osaamista ja arvoja ihmisten sekä puolueen sisällä. Se ei ole kuitenkaan vasen tai oikea, sosialisti tai porvari. Niistä me emme enää piitaa 2000-luvulla syntyneinä eikä ole tarpeenkaan etenkään naisina. He vaikuttavat tämän myös jo unohtaneen kielellisesti miehiä lahjakkaampina. Oletan heidän kallistuvan myös yhä enemmän politiikan sisältöön (policy) kuin sen tuottajiin (politics).
Toisin menetellen, vanhaan jakoon luottaen, nelikenttä karsii heti ne vaihtoehdot, sellaiset ”policy” muodot, joissa uusi ja innovatiivinen voisi saada vaaleissa ylipäätään kannatusta. Ensimmäisen vaiheen innovaattori ja koulutettu tutkija kun ei voi saada millään ajatuksilleen tai tuotteilleen suurta menestystä yhteiskunnassa, jossa poliittinen liike suorastaa vaatii hänen epäonnistumistaan ja karsii samalla rahoitusta enimmäisenä juuri häneltä, innovaattorilta.
Näin hänellä ei ole puoluetta lainkaan, ellei sellaista järjestetä tuon nelikentän luokituksen kautta (policy-politics). Nämä policy-ihmiset kun eivät käy Suomessa vaaleissa lainkaan. Eivät myöskään heidän kannattajansa, ellei vaaleja järjestetä vain yliopiston kampusalueilla. Sieltä kun tulevat myös nämä menestyvät huippu-urheiljatkin tänään. Onkohan tätä mahdoton ymmärtää Suomessa eläen? Huipulle kun ei kiivetä äärimmäisen vastenmielisessä ja kiusaavassa ympäristössä.
Toinen akseli nelikentässä, puolueita ja ihmisiä luokiteltaessa, liittyy niin ikään kielemme viraisiin käsitteisiin ”regionaalinen” ja ”spatiaalinen”. Edellinen on tutumpi ja tarkoittaa kartalle piirettäviä maantieteellisiä alueitamme ja katografiaa. Politics -poliitikko saa äänensä vaalipiirin sisältä ja muuttuu siltarumpu poliitikoksi regionalismin tuotteena. Häntä kiinostaa pelin politiikka (politics) ja oma ääänimäärä tietyn alueen sisällä, mutta myös maankäytön suunnittelu ja kartografia.
Hän on luonteeltaan suomalainen pragmaatikko, joka vähät välittää spatiaalisesta ja rajattomasta alueesta, mentaalisista kartoistamme ja siitä maailmasta, jossa me oikeasti elämme, mutta vain takaraivomme ja lapsuuden maisemien ja ”satiaalisen identiteetin” kautta sitä kuvaten. Se taas ei onnistu ellemme menetä sitä traumaattisella tavalla vaikkapa hukutettuna Sompiona Lapissa Lokan altaan alle ja käynnistäen sitä seuraavan pikän surutyön.
Nelikenttä, jossa mukana on vertikaalisuunnassa aikatieteet ja horisontaalisuunnassa paikkatieteet, on välttämätön lisä poliittiseen keskusteluumme, jolloin nelikenttä saisi uutta syvyyttä ja puolueemme pohditaan, miten ja millaisin välinen ja eväin omaa pientä maailmaamme juurineemme hoidetaan rinnan globaalin todellisuuden kanssa. Emme halua olla uusi Afganistan muiden kurittamana, ohjailemana kulttuurina, muistellen omaa lyhyttä ja vaikeaa historiaamme samalla.
Jälkimmäistä, spatiaalista ja regionaalista maailmaa, globaalia ja lokaalia kotiamme, me emme ikävä kyllä voi ymmärtää muuten kuin stereotyyppeinä, jolloin sen käyttö puolueittemme nelikentässä on mahdotonta. Sama pätee kaikkeen sellaiseen, joka viittaa opittuun tai äylkkyyden sekä taipumustemme kautta hankittuihin taitoihimme. Ne eivät vaaleissa meitä kiinnosta. Toki voisi olla toisinkin ja kulttuuria voitaisiin myös muuttaakin. Se ei tapahdu hetkessä Afganistanissa mutta ei myöskään Suomessa. Ulkopuoliset sitä muuttamassa on ikävin ilmiö.
Pohdimme asiaa miten tahansa, käsitteet sosialisti ja porvari ovat varmasti menneen maailman lumia ja konsevatiivin sekä liberaalin hakeminen pseudotieteellinen ponnistus sekin. Ne on syytä unohtaa kokonaan ja keskittyä poliittisten liikkeittemme korjaamiseen muuta kautta sekä syventäen samalla poliittisten puolueittemme toimintaa myös median tavassa raportoida näiden kriisiin ajautuneiden liikeiden toiminnasta.
Media kun sai itselleen vallan internetin, digiajan ja sosiaalisen median synnyn myötä, jolloin samalla maailmankuvat muuttava paradigmainen muutos käynnistyi juuri yhtäällä vuoden 1991 aikoihin sekä uudelleen kymmenen vuotta myöhemmin. Tässä omat kirjani ja ennustukset osuivat ikävä kyllä oikeaan, jopa vuoden tarkkuudella.
Nyt meillä on mahdollisuus katsoa taaksemme ja havaita, missä olemme, sekä miksi juuri näillä menetelmin pandemiaa hoitaen. Päivä kerallaan elämisestä olisi kuitenkin osattava tehdä loppu ja vain siksi, että kielestämme puuttuvat avainsanat ja käsitteet, joilla ajatella tai ottaa vastaan uusia innovaatioita, taantua juuri tämän seurauksena. Niin tärkeitä ovat kielet ja sanat, symbolit, joita käytämme, joilla ajattelemme ja näemme unemmekin. Raportoimme medioissamme tehden ne mukamas tieteellisiksi nelkenttiä piirrellen tai kuntien pinta-aloja väritellen. Se on taatusti pseudotiedettämme.
torstai 26. marraskuuta 2009
Suomalainen marraskuu
Päänuppeja laskevat kamreerit
Helsingin Sanomien päätoimittaja on vihainen. Hän kertoo kuinka Suomi on pudonnut palveluyhteiskuntana Mongolian tasolle (HS 26.11. 2009). Kuinka Mongoliassa tästä loukkaannutaan, jää varmaan lukematta. Syy otsikkoon on digitaalisessa palveluyhteiskunnan tietotekniikan käytössä, jossa olimme maailman huippua sen insinöörityönä. Sen sijaan tämän innovatiivisen osaamisen käyttö palvelualoilla ja julkisessa hallinnossa, niin valtion kuin kuntien toimesta, on romahtanut sijaluvulle 20, kun muut Pohjoismaat ja Viro ovat aivan kärjen tuntumassa.
Miksi näin on käynyt, lehti kirjaa syyksi valtion hallinnon kamreerimaisen päänuppien laskun, jossa energia on mennyt säästötoimien tolkuttomaan hakemiseen, sen sijaan että olisi paneuduttu kehitystyöhön, oli laitos mikä tahansa (policy). Nyt ei enää riitä uuden kehitystä ohjaavan konsernijohdon nimeäminen, vaan koko hallinnon ajattelutapa ja asenteet (politics) on saatava muuttumaan, kirjoittaa lehti ja toistaen sen vielä useampaan kertaan.
Tehtaan savun sumentamat silmät
Suomalaisen yhteiskunnan patoutuvista ongelmista kertoo Teija Sutisen (HS 26.11. 2009) havainto, jossa johdon, poliittisen eliitin (politics), tapa hahmottaa työ on kuin sarjakuvista hankittua. Olli Orava ei tee enää sellaista työtä kuin takavuosina ja uuteen työhön on jätetty kokonaan panostamatta, jossa vallitsevaa on pätkätyö, korkea koulutus, pitkät työpäivät “key account manager” tehtävissä. Suomen yliopistomaailma on kerta kaikkiaan innovaatiojärjestelmineen vanhahtava ja sisäänpäin lämpiävä. Vanha tietoyhteiskunta on enää vain myytti, pääomat pakenevat maasta, työ on muutoksessa ja vain puheet ovat vanhoja, eilisiä.
Vanha virsi
Kuopion ja Itä-Suomen yliopistot puolustautuvat kertoen, kuinka Turussa on laskettu väärin heidän sijoituksensa ja osaaminen, joka kansainvälisissä mittauksissa on sentään 300-500 välimailla yliopistojen joukossa, ylhäältä alaspäin laskien. Tieteenteon ongelma ei olekaan määrässä vaan laadussa, jossa voidaan menestyä muuttamalla mittaustapoja (politics), kertovat rehtorit (HS 26.11). Samoin vastasi vuosi sitten Oulun yliopiston rehtori vastaavaan tutkimukseen pitäen Turun yliopiston kansallista tutkimusta turhana ja virheellisenä. Kansainvälinen mittaus toi sentään yliopistolle sijaluvun 300 ja vähän yli. Siihen voi olla hyvinkin tyytyväinen nyt, kun Turusta saatiin sentään kelvollinen sijoitus humanisteille, joita yliopistossa ei ennen tiedetty olevan palkkalistoilla lainkaan.
Hetkessä rapautuva prosessi
Takavuosien yliopiston läpikäyneistä alle prosentti teki väitöskirjan ja jonkinmoisen tieteellisen artikkelin. Nykyisin niitä tulee toki kymmenkertainen määrä. Yli 90 % ei kuitenkaan julkaise yliopistossa koskaan eikä mitään, vaan siirtyy akateemisiin tehtäviin lääkäreinä, tuomareina, yrittäjinä, opettajina, hallinnollisiin töihin jne. Tieteen teon näkökulmasta koko prosessi tutkimuksessa jää heille toki vieraaksi. Tutkimuslaitos, joka tekee ammatikseen tiedettä ja sen sovelluksia, joutuu kouluttamaan väitelleet pääsääntöisesti uudelleen jo yksinomaan uusien välineiden käytössä. Jos niiden uusimisessa ja käyttäjissä aletaan tinkiä, koko prosessi rapautuu hetkessä kansainvälisen kilpailun läähättävässä juoksussa. Kehitystyö unohtuu kamreerimaiseen puuhasteluun, kuten Helsingin Sanomat kirjoittaa vihaisesti Suomen romahdusta vajaan vuosikymmenen aikana. Ikävä kyllä Hesari on nyt oikeassa.
Professori on opettaja
Professorin (=opettajan) tehtävä on ensisijaisesti opiskelijamassojen ohjaamista ja samalla oman ammattitaidon ylläpitämistä. Se tahtoo joskus kamreereilta unohtua hallinnollisten tehtävien ohella ja rahan hankkijana tieteelleen ja laitoksen fasiliteetin ylläpidoksi (politics). Suomalaisen yliopiston mittaaminen tieteen tekijänä on melkoisen marginaalinen osa yliopiston arkea, ja sitä korostettaessa parhaat opettajat siirretään tekemään sellaista työtä, jossa virkamiesten mittatikut laskevat suoritteitaan ymmärtämättä, ettei yli 90 % julkaise koskaan yhtään mitään ja samat henkilöt työskentelevät useissa tiedekunnissa, yliopistoissa ja tutkimuslaitoksissa samaan aikaan (politics). Kukaan ei kiinnitä tieteen sisltöön (policy). Se kun on liian vaikea asia. Huippu-urheilussa tilanne on toinen. Sentit ja sekunnit ovat näkyvillä. Emme osaa valmentaa emmekä hoitaa huippuja tieteessä.
Kun säätötoimia tulee, punniten julkaisujen määrää, ei laatua, rapautuu niin tiede kuin perustehtävä opetuksessa. Laatu on mahdollista mitata vasta vuosikymmenten kuluttua, jolloin perustieteen paikka on löytänyt itsensä myös soveltavissa kehittämistehtävissä. Nobelit jaetaan tieteessä pääsääntöisesti vuosikymmenten kuluttua löydöksistä. Mittatikkutiedettä ei ole olemassakaan ja sellaiset kuvitelmat ovat hirvittävä väärinkäsitys byrokraateilta, tiedettä tuntemattomilta kamreereilta. Politcs on eri asia kuin policy. Regionaalisia rajoja tuijoteltaessa spatiaalinen jää kokonaan Suomessa hoitamatta.
Pahat ja ilkeät toimittajat
Kirsi Seppänen kirjoittaa (HS 26.11) kuinka lehdet sahaavat valinnoillaan omaa oksaansa ja tarkoittaa negatiivisuutta ja mässäilyä ikävillä jutuilla, väkivaltauutisilla. Taustoitus puuttuu ja laadusta tingitään, internetiä syytetään, kirjoittaa toimittaja Seppälä.
Sofi Oksanen kertoo kuinka toimittajat parveilivat Tanskassa hänen ympärillään ja kamerat kuvasivat kolme päivää. Hänen sanomakseen leikattiin sellaista, jota hän ei olisi toki halunnut. Suomalaiset miehet eivät olekaan aggressiivisia naisten hakkaajia ja juoppouteen taipuvaisia. Mainintakin audi-mieheltä suomalaisessa mediassa naista humoristisesti, autoon verraten, johti Suomessa uran loppumiseen myyntimiehenä. Senkö Sofi Oksanen halusi välittää Tanskassa? Vai olisiko kuulunut kertoa innovaatiorakenteiden rapautumisesta? Entäpä jos olisi pysynyt omassa kirjallisessa tuotannossaan, suutarina lestissään? Kirjoita lisää ja aina vaan parempaa tekstiä. Se on oikea tie kirjailijalle (policy). Politiikan teon (politics) voi jättää sen osaaville alan ammattilaisillemme.
Uusi “literary thriller” genre
Miten kävisi jos audi-mies puhuisi Tanskassa naisesta juoppouteen taipuvaisena ja lapsia väkivalloin kohtelevana, jossa vierasta kotia hakee noin yksi ikäluokka lapsistamme parhaillaankin. Suomen Kuvalehdessä päätoimittaja voi nuo luvut vielä kirjata lasten oikeuksien päivinä, mutta ei sentään Tankassa.
Media tekee ilkeitä ja epämiellyttäviä juttuja, yllättää myös fiktiivisen kirjailijan, jonka “literary thriller” saa uuden genren myötäillen käsitteitä “commercial fiction” ja “literary fiction” (ks. Sofi Oksanen HS 25.11). Finlandiapalkitun on osattava myydä vaikka maansa saadakseen kirjansa kaupaksi Ambos Atos kustantajansa kautta Hollannissa. Erno Paasilinnan kertoi juovuksissa takavuosina kuinka Suomessa on maailman tyhmin kansa Virossa vieraillessaan. Se sopinee samaan “literary thriller” genreen.
Se genre löysi paikkansa Suomessa nopeammmin kuin Sofi Oksanen itse aavistikaan artikkelia kirjoittaessaan. Suomi on diffuusinen maa ja omaksuu hetkessä uudet symboli-innovaatiot. ”Literary thriller” on sama kuin toimittajan väärin ymmärtämä kirjailija. ”Political fiction” taas Maunio Koiviston aikanaan pohtima toimittajan väärin ymmärtämä poliitikko, mutta ei enää sama kuin Lipposen lanseeraama ”kaunamedia”. Se on jo lähellä käsitettä ”commercial fiction”, mutta josta jalostettuna voi hyvinkin tulla myös ”political thriller”.
Viinan tuoksuisia juttuja
Sama lehti kertoo suomalaisten alkoholin kulutuksen nousseen Euroopan kärkeen ja vain irlantilaiset ovat suomalaisten rinnalla humalhakuisessa juomisessa (26 %). Välimeren alueella vastaava luku on vain parin prosentin luokkaa, ja sielläkin kulutetaan kohtuullisen runsaasti etanolia rypälemehuna tai sen tisleenä. Koko Eurooppa näyttäisi olevan nyt varpaillaan alkoholin kulutuksensa kanssa siinä missä Yhdysvallat ja Kiina hiilidioksidi päästöineen kohta Kööpenhaminassa. Tämän kilpajuoksun Yhdysvallat voittaa ja Obama voi hakea hyvillä mielin Nobelin viipymättä Kööpenhamissa yhtä päivää kauemmin matkalla Oslon juhlallisuuksiin. Ne ohittavat mennen tullen Kööpenhaminan kokoustamiset ja Obama vie mediapisteet. Kun palkintoja jaettiin, Oslossa tämä osattiin toki laskea.
Suomalainen mäkihyppääjä Harri Olli selittelee Matti Nykäsen tapaan kihlattunsa kanssa käymäänsä äänekästä riitaa ja alkoholiongelmaansa siipi maassa ja masentuneena. Onneksi meillä on Janne Ahosen tasoinen mäkimies ja ihminen. Tulevan talven mäkikisoja seuratessa mieleen tulee takavuosien TV-sarja ”Veijareita ja pyhimyksiä”. Nimeä käytettiin takavuosina myös vennamolaisten ja kristillisten vaaliliitosta. Nyt ei saisi enää selvää kumpi tarkoittaa kumpaa. Katolinen Timo Soini kun on jotenkin uskottavampi kuin kiväärin kanssa kulkeva kristillisten puheenjohtaja konservatiivi vihreänä. Kuka arvaisi että Soini hakisi vuonna 2021 synnynikaupunkinsa Rauman kunnajohtajaksi. Puolue on jo aikoja karannut hänen jalkojensa alta ja saanut naisen johtajakseen. Hän tuli puolueen jäseneksikin vasta kun Soini joukkoineen oli siitä poistunut. Tuskin tuntee koko miestä tai ehkä on kuullut jotain Veikko Vennamosta. Tässä ympäristössä Vennamo olisi kuin kotonaan.
Suomalainen kertomus
Jokeripomo Harkimo sanoo irti ehkä kansainvälisesti arvostetuimman ja eniten meille mitaleja hankkineen valmentajansa Arajärven. Se että Harkimosta tulee myöhemmin oman puolueensa johtaja, oli tuolloin vielä vaikeasti ymmärrettävä valinta. Samaan aikaan Ilppo Aaltonen kertoo lehdessän (FL 26.11) millainen on oikeasti narsistinen johtaja ja ihminen, lainaamalla Herlinistä kertovaa kohuelämänkertaa. Kyseessä oli sensitiivinen ihmisten hurmaaja, vahva ja voimakas, nokkela ja syvällinen, itsetietoinen ja suulas, mutta samaan aikaan ujo ja arka, itseensä tyytymätön, heikolla itsetunnolla varustettu, loputtomaan pätemiseen pyrkivä reppana, jonka ongelmana Suomessa on lopulta kaiken kaatava ja alleen huuhtova juopottelu. Sopii miltei keneen tahansa tuntemaani suomalaiseen mieheen.
Kun tällaiset herlinit ja jokeripomot kohtaavat vaikeuksia, syntyy ristiriitoja, joita normaali ihminen pakenee, mutta joita kohden nämä onnettomat narsistit kulkevat ja saavat aikaan ihmeitä, jossa voittaminen on ruhtinaan elämän peruspääomaa Machiavellia lainaten. On opittava tekemään vääryyttä ja käyttämään moraalitonta sieluaan aina tarpeen mukaan, kuvaa Aaltonen juoppoa suomalaista työssään maailmaa ympärillään samalla muuttaen. Itsetuhoisat vietit ja sensitiivinen hurmaajan sielu kulkevat usein käsi kädessä, mutta ei toki välttämättä juopotellen ja aivonsa siten pilaten. Machiavellin ruhtinas ei ole aivan oikea rinnastus luovaan innovaatioon ja sen kokemiseen rinnan sadistisen julmurin ja persoonallisuushäiriöiden kanssa. Häiriintyneeseen narsismiin ei luovuutta tulisi liittää lainkaan, kaikkein vähiten myyvään henkilöhistoriaan ja fiktiiviseen kirjaan. Se kuuluu kirjallisuudessa luokkaan ”commercial fiction”.
Uutinen ei voi olla arjen kuvausta
Median tapa kuvata huippuja, poikkeavia ilmiöitä, maan tapaa muuttavia, tehdä uutinen arkipäivästä, jopa pelottavasta sikalasta nyt ruotsalaisten tapaan järkyttäen, on ainut tapa tehdä uutinen. Jos uutinen olisi arkielämän kuvaus, normaalin ihmisen työpäivä arkista sarkaansa kyntäen, sen uutisarvo olisi olematon ja sellaisesta kertominen lopettaisi median, minkä tahansa hengen tuotteen, virkamiesmäisenä ja tiedotteena, joka palvelee kulloinkin vallalla olevaa ja paikallaan pysyvää korporatiivista rakennetta ja sen loistoa, konventionaalista maailmaamme, yliopistoa ja sen ihanteita dogmein ja teorioin viitoitettuna. Uutinen ja sen otsikko kärjistää, ei latista.
Poikkeavia persoonallisuuksia
Tässä Herlinien suku toimi poikkeavasti antaessaan julkaista henkilökuvan, joka ei ole pelkästään valheellinen ja sankarmyyttiä herooisesti palvova ja rakentava koruteos. Se pyrkii jäljittämään sellaista totuutta, jossa tiede parhaimmillaan tuottaa löydöksensä, ja jota kukaan ei halua aluksi hyväksyä. Psykoanalyytikko Tor Björn Hägglund kertoo narsismistaan kuvaavassa kirjassa, kuinka yliopisto tuskin voisi edes sietää sellaista persoonallisuutta, joka tuottaa oikeasti luovaa, innovatiivista tiedettä jäykän konventionaalisessa, hierarkisessa ja usein narsistisen johtajan hoitamassa ympäristössä, omaa Machiavellin maailmaansa pönkittäen. Tämä sama koskee mäkihyppääjiä ja jääkiekkojoukkueita, niiden johtajia ja omistajia, valtion hallinnon laitoksia ja kuntiamme, joissa on mukana myös suuria persoonallisuuksia, ei vain tasapäisiä oman sarkansa kyntäjiä. Juuri tähän epäkohtaan Helsingin Sanomat pääkirjoituksessaan puuttui ja pyrki ravistelemaan maata hereille toistaen sen useampaan kertaan.
Tasapäistävä ja torkkuva maa, byrokraattinen tapa toimia kuten takavuosien kamreeri, ei tuota mitään edes uutiseksi kelvollista tekemättä sitä keinotekoisesti. Tämä on suomalaisen median ongelma marraskuun sateissa, kun mitään ei tapahdu ja uutinen on tehtävä Sofi Oksasen sanomasta itsestäänselvyydestä, jonka hän sitten myöhemmin vielä mitätöi, tehden siitä tätä kautta uutisen. Lähettänyt Matti Luostarinen klo 13.33 26.11. 2009
maanantai 23. marraskuuta 2009
Tieteen tuloksellisuus
Turku ja Helsinki kärjessä
Turku ja pääkaupunkiseutu tuottavat tuloksellisista tiedettä, otsikoi Helsingin Sanomat (22.11) tutkimusta, jossa toisen kerran on arvioitu yliopistojemme tieteellisen toiminnan tuloksellisuutta. Tutkimuksessa mukana on ollut 66 yksikköä 16 yliopistostamme. Panoksena on käytetty professorityövuosia ja saatua rahoitusta sekä tuotoksena kansainvälisiä artikkeleja, tohtoritutkintoja sekä Akatemialta hankittua rahoitusta.
Parhaiten näyttäisivät menestyvän Turun yliopisto neljällä “huippuyksiköllään” ja sitä seuraavat Helsingin ja Jyväskylän yliopistot sekä Åbo Akademi kolmella. Erityisen kehnosti näyttäisi nyt menevän Tampereen yliopiston neljällä häntäpään yksiköllä, jotka ovat samalla tiedekuntia, Kuopion yliopiston kolmella yksiköllä, Lapin yliopiston ja Åbo Akademin kahdella yksiköllä. Lappi on tullut voimakkaasti alaspäin ja Åbo Akademi näyttäisi tuottavan sekä huippuja että häntäpään yksikköjä samaan aikaan.
Suuret tasapäistävät laitokset
Puolet (30) tutkimuksessa mukana olleista yksiköistä kuuluu Gaussin käyrän mukaankin tasaiseen keskiryhmään. Tähän ryhmään näyttäisi kuuluvan esim. Oulun yliopisto kokonaisuudessaan, pois lukien humanistinen osaaminen, joka lukeutuu huippujen joukkoon. Kiintoisaa tässä on se, ettei Oulussa perinteisesti ole ollut lainkaan humanistista tiedekuntaa. Yliopisto tunnetaan teknopoliksestaan, luonnontieteestä, insinööritieteistään, lääketieteestä ja ihmistieteitä on edustanut lähinnä vain kasvatustieteet ja opettajainvalmistus.
Pieni on kaunista
Monet huippuyksiköt näyttäisivät olevan kohtuullisen pieniä yksikköjä Oulun humanistien tapaan ja vastaavasti kehnommin menestyneet yliopistonsa leimallisia suuryksikköjä esimerkkinä vaikkapa Lappeenrannan tekniset tieteet ja teknillinen yliopisto, Vaasan kauppatieteet, Tampereen lääke- ja luonnontieteet, kauppatieteet ja psykologia sekä Kuopion lääketiede, Lapin kasvatus- ja yhteiskuntatieteet. Yleensäkin ihmistieteet näyttäisivät menestyvän kilpailussa nyt paremmin kuin tekniset ja luonnontieteet sekä niitä soveltavat tieteet.
Mistä tämä kaikki saattaisi johtua?
Kun yliopistot ovat naisvaltaistuneet, etenkin ihmistieteitten suunnalla, näissä opinahjoissa myös väitellään enemmän suhteessa panoksiin, siis yhteiskunnalta saatuihin rahoihin ja professoreiden määrään. Luonnontieteet ja tekniset tieteet, yllättäen myös usein lääketiede, ovat jääneet näiden jalkoihin myös julkaisujen määrässä. Samalla julkaisuja tehtaillaan pieninä artikkeleina, ei vain suurina monisatasivuisina monografioina. Väittelijät työstävät pieniä artikkeleita myös ihmistieteissä ja nippuväitöskirjoina. Näin pienillä laitoksilla päästään suureen volyymiin opiskelemalla oikea mittaustavan mukainen tuloksia tuottava julkaisutapa suurissa kansainvälisissä sarjoissa ja vältellen suomen kieltä. Kun samaan aikaan laboratorioita tai avustavaa henkilöstöä tarvitaan vähän, panosyksiköt tuotettua julkaisua kohden pysyvät pieninä.
Mihin katosi kansansivistys?
Edellinen tavoite johtaa tieteen siirtymiseen yhä etäämmäs suomalaisesta lukijasta. Lisäksi julkaisut siirretään yhä enemmän suoraan nettiin, jolloin pienten tiedelehtien asema alkaa olla uhattuna. Mika Ojakangas kirjoittaa tästä Helsingin Sanomissa (23.11) peläten suomenkielisen tieteen katoavan. Suurten kielialueiden kohdalla avoimet julkaisuarkistot eivät ole ongelma, mutta Suomessa tieteen aktiiveja harrastajia ja tiedelehtiemme tilaajia on vähän. Jos nämä katoavat, häviää myös suomalainen tiedelehti, yli 60 ammattisivistyksen päivittäjää, viimeisimmän tutkimuksen levittäjää Suomessa. Niiden ammatti ja kansansivistyksellistä tehtävää ei ole oikein loppuun saakka pohdittu kansainvälistymisen vimmassa, joka ei tunne suomenkielistä julkaisua lainkaan.
Kaksijakoinen päättely
Kun tiedettä kilpailutetaan, huomaamatta jää joitakin sen perusteista. Näistä edellä on jo mainittu tieteen tapa jakautua välineelliseen tai vähemmän laboratoriotiloja ja avustavaa henkilöstöä vaativaan tieteeseen sekä instrumentaalisen tieteen erilainen tapa sekä julkaista että tutkia kohdettaan.
Läntinen tiede jaetaan pääsääntöisesti joko induktiivisen tai deduktiivisen päättelyn kautta tuloksensa saavaan ajatteluun. Toki mukana on myös abduktiivista päättelyä, dialektista keskustela ja analogioiden käyttöä, mutta pääsääntöisesti tiede jakautuu Rene Descartesin jo 1600-luvun alussa löytämään deduktiiviseen tieteen ihanteeseen tai sitä ehkä hieman yleisempään induktiiviseen päättelyyn.
Deduktio ja kovan tieteen ydin
Deduktiivisessa tai hypoteettis-deduktiivisessa päättelyssä edetään aksioomista tai premisseistä kohti johtopäätöstä, kuten perinteisessä algebran yhtälössä tai geometrisessa lausekkeessa. Einstein käytti tätä menetelmää johtaessaan suhteellisuusteoriansa, mutta myös kvanttimekaniikan lakinsa.
Taustalla on rationaalinen ajattelu (rationalismi), jossa tiedon lähteen pätevyyden ratkaisee järki, ei kokemuspohjainen havainto (vrt. Darwin, Freud). Näin teoreettiset tieteet ja niiden kohteet ovat usein jo lähtökohdiltaan hyvin erilaisia kuin vaikkapa soveltavat ja niitä lähellä olevat induktiivisen päättelyn tieteet, joissa liikkeelle lähdetään yksittäisistä havaintojoukoista. Pääosa arkipäivän elämämme havainnoista, ja siten vaikkapa fysiikan laeista, ovat syntyneet tällaisen kokemuksen, tottumukseen perustuvan yleistyksen tuloksena. Tällaisia ovat vaikkapa auringon nousut ja laskut, aiemmin oletuksemme maapallon muodosta muuna kuin pyöreänä taivaankappaleena.
Induktion ongelmana on se, ettemme koskaan voi olla absoluuttisen varmoja oletuksen oikeudesta, ja päättelymme on oikea vain niin kauan, kun se uusilla havaintojoukolla osoitetaan vääräksi. Pääsääntöisesti induktiiviselle havainnoinnille näin aina tapahtuu ja sen tuloksia tarkennetaan. Tyyppiesimerkkinä käy vaikkapa ilmastomuutos ja sen etenemisen ennustaminen.
Deduktio lähtee liikkeelle tutkijan hypoteesista, teorian kautta haetusta mallista (a priori), joka myöhemmin testataan vaatimuksena selittää tarkasteltava ilmiö. Karl Popperia lainaten tiede ei ole tilastollisten tai empiiristen laskelmien tekemistä, vaan pikemminkin aiemmin tehtyjen teorioiden vääräksi todistamista (falsifiointia). Ihmistieteissä tämä sai erityisen oman kvalitatiivisen (laadullisen) tutkimusmenetelmien joukon tuekseen ja samalla syntyi kriittisiä alan koulukuntia ja aiempi kvantitatiivinen tiede jäi vähemmälle eikä sitä enää oikein edes hallita.
Induktiivista falsifiointia deduktion ehdoilla
Usein taustalla ei ole yleispätevää teoriaa, jolloin joudutaan hakemaan likiarvoja ja premissit (aksioomat, teesit) ovat ihmistieteissä saatavilla olevia todistusaineistoja ja siten kaiken aikaa ajassa kiinni olevia prosesseja. Itse käytän omassa tutkimuksessani uusia, aiemmin käyttämättömiä ja poikkitieteisiä menetelmiä (metodeja) tai netin tarjoamia aineistoja, jotka on liitetty jo olemassa olevaan teoriaan (deduktio). Pääsääntöisesti tämä vanhahtava teoria ei ole uudessa nettiajassa päivitettyä. On syntynyt virheitä, joiden taustalla ovat ns. abduktiiviset päättelyt tai analogiapäättelyt. Analogiapäättelyssä voidaan olettaa ihmisen (toimittajan) käyttäytyvän kalaparven tai sopulien tapaan megafonin kajahtaessa. Näin ei kuitenkaan ole.
Aina vakavastikaan otettavat uudet internetajan mallit eivät näytä toteuttavan perinteisempää väljää mallia tai vallalla ollutta teoriaa (esim. diffuusioteoriat), jolloin niitä on mahdollista täsmentää tai korjata (=falsifiointi). Käytännössä induktiivinen havainnointi ja suurten aineistojen testaus tuo tarkennuksia aiemmin tehtyyn abduktiiviseen laadulliseen päättelyyn.
Käsitteen “abducer” otti käyttöön Yhdysvalloissa pragmatismin isäksi kutsuttu Peirce, jonka tuotannosta olen aiemmin jo kirjoittanutkin ja tuotannon leviämisestä (diffuusio) etenkin kouluopetukseemme opettajille tehtyjen oppikirjojen kautta (Dewey). Erityisen vahvana tämä koulukunta esiintyi aikanaan Chicagossa ja toki myös Harvardissa. Presidentti Barack Obaman yhteydessä mainitaan usein juuri pragmatismi sekä helposti myös abduktiivinen päättely epävarmassa maailmassa, jossa päädytään helposti “sivistyneisiin arvauksiin”. Sillä ei ole mitään tekemistä tieteen kanssa.
Monitieteisyys ja analogiat
Monitieteisyys on lisännyt deduktion ja induktion rinnalle analogiapäättelyä (analogos “samankaltaisuus“), jossa samankaltaisia asioita rinnastetaan toisiinsa ja tehdään johtopäätöksiä myös sellaisista prosesseista, jotka eivät välttämättä liity analogisiin rinnastuksiin. Usein kyseessä on argumentaatiovirheet, joissa yhteismitattomat asiat rinnastetaan toisiinsa.
Kun tutkija lähtee käsitteestä deduktio (deduco, “johtaa esiin“) hän on aivan eri asemassa tieteensä teossa kuin, jos hän induktion (in duco “johtaa sisään“) keinoin käynnistää aineistojen tai havaintojoukkojen keruun muodostaen yleistyksen, sivistyneen arvauksen tai väljän mallin, harvemmin toki teoriaa.
Jos tutkijalla ei ole pitkää tieteen tekijän uraa jo takana, hänen on jopa mahdoton rakentaa hypoteettis-deduktiivista lähtötilannetta, tuntematta tieteenalansa vuosisatasista perintöä, poikkitieteisessä tutkimuksessa useamman toisistaan etäisen tieteenalan traditiota ja konventiota näiden ohella. Tarvitaan aikaa, työtä ja vähän onneakin, paljon uhrauksia, monia epäonnistumisia, kritiikin sietokykyä uuden löytyessä tai lähestyessä. Ihmisen persoonallisuus, lahjat, intuitio, äly ja ahkeruus eivät ole sama asia kuin tieteen deduktio.
Pinnan alla pysyvä löydös
Tutkimusta voidaan ja täytyykin tehdä hyvin eri tasolla ja eri menetelmin. Deduktioon perustuvaa ehdotonta totuutta hakevaa logiikkaa ja sen vertaamista pragmaattisen tieteen filosofian kautta syntyvään, abduktiivista päättelyä lähestyvään likimääräiseen totuuteen tai parhaaseen mahdolliseen saatavilla olevaan selitykseen, ei pidä sotkea yliopistojen hallinnolliseen virkamiestyöhön. Politiikan retoriikan sotkeminen tieteeseen on kokonaan uuden tieteen ihanteen hakemista ja lopettaa koko tieteen olemassaolon. Virkamies ei voi kertoa, mitä tiede on, eikä politiikka sitä määritellä edes soveltavan tutkimuksen päämääränä. Tiede on aina innovatiivinen ja itseohjautuva järjestelmä.
Jos joku tieteemme sisältä saa Nobelin, nämä palkintoon johtavat havainnot on jo tehty pääosin menneinä vuosikymmeninä, ja me vain emme itse havaitse sen enempää kuin Nobel -komitea tuon työn merkitystä myöhemmin tieteen kehitykselle. Mitä merkittävämpi tuo deduktiivinen havainto on ollut, sitä todennäköisempää on sen induktiivisen havainnon viipyminen ja sen merkityksen oivaltaminen koko tiedeyhteisön sisällä.
Näin etenkin silloin, kun pääosa tieteestä on jo globaalia ja leviää kaikkien käyttöön avointen internet -kanavien kautta, analogiapäättelynä, abduktiivisena tapana hakea lisää selitystä avoimeksi jääneelle mallille sekä lopulta deduktion kautta todistaen uuden yhteiskuntamme hakevan uutta paradigmaa hypoteettis-deduktiiviselle päättelylleen.
Einstein ei voinut tehdä suhteellisuusteoriansa ohella joka vuosi useita samanlaisia teorioita yliopistonsa virkamiesten iloksi ja byrokratian rattaisiin ollakseen näin hyödyksi omalle yliopistolleen. Sama koski Rene Descartesin työtä ja nyt omaa tieteemme tehtävää Nobelia tavoiteltaessa.
Lähettänyt Matti Luostarinen klo 17.15 23.11.2009