Viikonlopu essee – Painetun kirjan puolesta.

Viikonlopun essee – Painetun kirjan puolesta

Urheilun tarkoitus on elää täysillä, keho ajattelee itse, ja mieli on vapaa, kirjoittaa Annikka Mutanen kolumnissaan (HS 2.9.2021). Samalla hän pohtii kuinka kaikki pyrkivät asettamaan huippu-urheilun tarkoituksen urheilun ulkopuolelle. Hän epäilee ettei se sieltä löytyisi. Se on yhtä hyödyllinen ja hyödytön kuin vaikkapa laulaminen ja soittaminen. Raha ei ole suinkaan syy urheilun olemassaoloon sen niin monissa ilmenemismuodoissa painista golfiin ja jalkapallosta mäkihyppyyn, shakkiakin moni pitää urheiluna siinä missä tanssia.

Ihmisen kilvoittelu, fyysinen ja henkinen leikki, kisailu kuuluvat ihmisen, mutta myös eläinten biologiseen evoluutioon, pohdiskelee Mutanen tosin hieman toisin sanoin, mutta näin minä sen ymmärtäisin tekstiä lukien. Mehän ymmärrämme jokainen lukemamme hiven eri tavalla ja siinä on juuri kirjoittamisen huikea ero urheiluun tai kirjan muuttaminen elokuvaksi.

Toki yhteistäkin on ja sellaisena voisi pitää kilvoittelua ja geneettistä perimäämme, äärimmäistä ponnistelua osana geneettistä sisäistä viettiämme. Me urheilemme ja liikumme sekä kirjoitamme vaikka kukaan ei meitä seuraisikaan. Syynä ei ole kaulaan ripustettava hely, mitali, vaan Mutasen mainitsema huume, se joka koukuttaa ja vaatii parempia tuloksiakin.

Opiskelussa pro graduaan valmisteleva maisteri ja väitöskirjaansa ehtinyt tuleva tohtori ovat osa tätä samaa kilvoittelua. Urheilussa se on tuskallista ja joskus jopa vaarallistakin, mutta niin se tahtoo olla tehtäessä mitä tahansa poikkeuksellista ja hakien sitä myös ensimmäisen kerran ja tuntemattomasta pimeydestä sitä sen enempää pelkäämättä.

Epäonnistuminen niin urheilussa kuin kirjoittamisessa, pro gradun valmistelussa, väitöskirjan ja tohtorin miekan tavoittelussa, on myös julkista ja epäonnistuminen tuo mukanaan häpeää. Tässä tiede, taide ja huippuunsa viety urheilu ovat samaa meitä yhteisesti yhdistävää, kulttuurit ja kielimuurit rikkovaa yhteistä perhettämme. Tänään Helsingin Sanomat on erityisen huolissaan omasta yliopistostaan Helsingissä ja sen sijoittumisesta noin 30 000 yliopiston joukossa juuri ja juuri sadan parhaan joukkoon.   

Yliopisto ja niiden vertailu ei ole kuitenkaan jalkapallopelin tapainen ilmiö, eikä sitä pidä sellaisena ymmärtää. Toki maailman johtavat tiedeyhteisöt panostavat tiedelaitoksiinsa kokonaan eri tavalla kuin mitä me Suomessa. Parhaat pelaajamme tahtovat siirtyä pois Suomesta ja tänne on vaikea ostaa maailman huippuja.

Paremman vertailukohdan kilvoittelullemme urheilun sijaan tarjoaa oman aikamme kirjallisuus ja elokuvat. Tieteen tapaan elokuvan tarina on upotettu kuvien ja näkyjen sekä musiikin sellaiseen tietoisuuteen, josta syntyy joko dialogiksi pelkistettyjä tai kuvilla ja tunnelmilla tyyliteltyjä myös piilotajuntaamme vaikuttavia mestariteoksia. Esimerkkinä vaikkapa uusimmista töistä Helsingin Sanomien Jussi Ahlrothin mestarillinen teksti tieteiskirjallisuuden ekologisen klassikon ”Dyyni” kuvauksessa Denis Villeneuven nerokkaassa elokuvassa (HS 17.9.2021).  Elokuvan kuvaus kirjoitettuna tekstinä on monin paikoin niin lennokasta, ettei elokuva yllä tuolle tasolle missään vaiheessa.

Tämän saman pettymyksen olemme kokeneet usein lukemamme kirjan sovituksissa elokuviksi. Jopa klassikkoromaani sotakirjana, ja myöhemmin se useampaankin kertaan elokuvaksi sovitettuna, ei oikein tahdo yltää kirjailijan luomaan tunnelmaan.

Väinö Linna ei itsekään ollut aina oikein tyytyväinen näkemänsä ja kirjoittamansa sovittamiseen ja ohjaamiseen valkokankaalle se vietynä. Uusin sovitus tästä aiemmasta elokuvasovituksesta oli sekin monen mielestä kovasti ontuva ja alkuperäinen oli mustavalkoisenakin jotenkin uskottavampi. Kirjan lukeneet pitivät kirjaa kuitenkin rikkaampana kokemuksena sikäli, kun se tuli luettua ennen sen sovitusta elokuvaksi.

Fyysinen kirja antaa lukijalle erityisen kokemuksen. Siihen liittyy jo lapsena kokemamme painetun tekstin hyvää tekevä maailma, kirjoittaa tänään Suvi Ahola Helsingin Sanomien lauantaiesseessään (HS 18.9.2021) ja osuu siinä oikeaan. Jatkuva puhe kirjasta ja sen kriisistä on aivan turhaa puhetta ja liittyy oman aikamme moneen muuhunkin turhaan huoleen ja surkutteluun. Siitä on tullut muodikasta ja koskee etenkin meitä 1950-luvulla syntyneitä kirjailijoita ja journalisteja, alan tutkijoita. Muut nyt sitten seuraavat meidän surkuttelua, uskaltamatta kuitenkaan Jörn Donnerin tapaan antaa sille eläessään vielä karheaa kaikupohjaansa. Kutsui kirjoja vähän lukevia dorkiksi.

Eivät he dorkia ole mutta lukutaidottomia luonnollisesti ja ikään kuin golfissa, jalkapallossa ja shakin taidoissa vain katsomoon jääneitä ulkopuolisia. Se on tämän ajan tuote, mutta ei nyt ikuinen riesamme, olkoonkin että lukemiseen vaaditaan nyt yhä enemmän kirjoittajia ja tekstiltä myös miljardien lukijoitten joukosta haettavia oman tekstin lukijoitamme. Eivät kaikki lue toki väitöskirjojakaan, vaikka kuinka pyrkisit niitä popularisoimaan. Kokeile vaikka tämän tekstin kanssa poliittisen liikkeen sivustoilla. Kuka siellä kirjallisuusarvosteluja kaipaisi? Onko siellä oikeasti lukutaitoisiakin? Missä puolueessa ja sähköisenä tekstinä?

Kirja valitsee kyllä lukijansa kiitos nykyisen digiajan teknologian ja sähköisen kirjan. Painetun ja oikein kustannetun kirjan lukijat ovat sitten oma elitistinen joukkomme ja heitä varten on huolehdittava myös kirjan painoasusta ja kustantajasta, jonka tehtävä on hoitaa kirja kannettuna kotiin. Kirjakaupat ja kirjastot ovat tehneet meillä Suomessa kirjan lukemisen jo aikoja sitten ilmaishyödykkeeksi ja siten sillä ei elä kuin kourallinen kirjoittajia ja pääosin viihdekirjailijoinamme.  

Ilmiö on täsmälleen sama kuin huippu-urheilussa, huipputieteessä ja sen muutamissa laitoksissa 30 000 joukosta jne. Muutama kymmenen tuhatta akateemista laitosta yliopistoina ei ole todellakaan paljon kymmenen miljardin ihmisen globaalissa maailmassa ja siellä tuhannen parhaan joukkoon yltävät yliopistomme ovat luonnollisesti kaikki elitistisiä laitoksiamme. Ilmiö on muutaman promillen luokkaa.

Ei sellaisella politiikan parissa ääni kahmita. Oikeammin meillä on luonnonvara-alan tutkimuslaitoksia, joiden paikka Euroopassa on ollut aina kymmenen parhaimman joukossa. Niitä vain suuri yleisö ei aina tunne, sen enempää kuin oopperaa tai klassisen musiikin melkoisen vaatimatonta ammattilaisten joukkoa. Se että maataloustuotteemme tai tekniset vempaimemme ovat turvallisia ja niitä riittää jokaiselle, on näiden laitosten työn tulosta. Se on hyvin arkista työtä laboratorioissa.

Rosa Meriläinen kirjoittaa 1970-luvulla syntyneenä, kuinka lukeminen eriytyy, muuttuu hyväosaisten harvinaiseksi huviksi. Samalla vähenee yhteiskuntalukutaito – eli ymmärrys vallasta ja vallalla olevista järjestyksistä (HS 15.9. 2021).

Suhde kirjan ja kirjailijan sekä lukijan välillä on intiimi ja välitön. Tätä sidettä ei nyt oikein ymmärretä. Fyysinen kosketus kirjaan on kokonaan muuta kuin sähköinen kirja. Kirja luettuna valmiiksi äänitykseksi tai elokuvaksi sovitettuna ei ole luonnollisesti kirja lainkaan, eikä synnytä sitä yhteisöä, joka lukee kirjojamme. He kun käyttävät myös yhä näkyvämpää valtaa. Sama pätee tieteeseen ja sen soveltajiinkin.

Vai kuvitteleeko joku, että graduja ja väitöskirjoja alettaisiin esittää elokuvina ja luettaisiin äänikirjoiksemme? Ei näin tapahdu. Lukijat valikoituvat mutta teksti muuttuu samalla myös vaikeammaksi. Tämä uusi elitismi on jo pitkällä ja sen verbaaliset vahvuudet havaitsee jokainen myös Suomea vähänkin tuntevana.

Uusi kirja avaa aina uuden maailman: ”Ei tarvitse muuta kuin kääntää sivua ja astua sisään”, päättää Suvi Ahola ansiokkaan lauantaiesseensä Hannu Mäkelää lainaten. Itse lainaan tälläkin kertaa itseäni ja tekstiäni kirjailijasta, Jorma Ojaharjusta kirjoittaen. Jörn Donneria siteeraten, itseään saa lainata. Teksti on jälleen menetetyn vuosikymmenen takaa vuodelta 2011.

Kosmos ja Amok

Ojaharjun kosmos, pandora ja amok Posted on 02/09/2011 by Matti Luostarinen  https://www.clusterart.org/?p=2044  

Kirjailija Jorma Ojaharju kertoi taistelleensa itsensä omin käsin köyhyydestä äärimmäiseen kurjuuteen. Se on monen suomalaisen raivaajan tarina ja Ojaharjun kerrottiin edustavan kolumbialaisen Gabriel Garcia Marquezin maagista realismia. Monella aikalaiselleni, 1970-luvulla nuoruutensa eläneelle, Ojaharju oli tuon ajan juopottelevia boheemeja, korosti merimiehen ja nyrkkeilijän taustaansa, satamatyöläisen elämää. Hän oli omassa elementissään siinä pöydässä, jossa käytiin hämäläisten Hemingwayn sodat.

Suomalainen Marques

Ei ole kahta henkilöä, jotka olisivat niin kaukana toisistaan kuin Gabriel Marques ja Jorma Ojaharju. Marques syntyi kultalusikka suussa, asui äitinsä kartanossa, opiskeli lakia ja alkoi toimittajana seikkailla Euroopassa, vietti aikaa Fidel Castron sohvamopsina Havannassa ja sai ylimääräisen kuhmun nenäänsä Mario Vargas Llosan nyrkistä.

Ainostaan tuo kirjallisuushistorian kuuluisin nyrkkitappelu yhdistää nämä kaksi ihmistä toisiinsa. Ojaharju sai vain nyrkiniskuja enemmän, mutta ei nobelisteilta. Marques muistetaan romaanista “Sadan vuoden yksinäisyys” ja omasta Nobelistaan vuodelta 1982. Koskettavin on kuitenkin kirja “Surullinen ja uskomaton tarina” eikä kehno ole viimeisinkään häneltä näkemäni kirja “Elää kertoakseen”. Niinhän me kaikki lopulta haluaisimme elää.

Vaasan trilogia

Kun kirjoittaa 40 kirjaa, kuunnelmia ja näytelmiä, on ansainnut kirjailijan maineen. Viimeisin kirja “Unholan ulapoilta dementian dyyneille” on jo hyvästijättö kulttuuriyhdistys Kiilan kunniajäseneltä. Aktiivinen veneilijä ja urheilusukeltaja jätti Käpylän “Turskaporvarit” veneen näyttelijä Pertti Melasniemen huomaan. Parhaiten mieliin jää kirjallisuutta harrastavalle Vaasan trilogia juuri tuolta 1970-luvulta.

Aikansa kestojulkkis karkasi merille 15-vuotiaana. Oma kokemus ei kuitenkaan pilannut välittää kertojana muiden aikalaistensa saamaa kokemusta tuosta ajastamme. Monelle Ojaharju jäi mieliin juuri julkisuudesta ja Helsingin Sanomat käyttääkin nekrologissaan runsaasti tilaa juuri miehen kuvaamiseen, kovaäänisen juopon tarinointiin kantakapakassaan.

Sellainen ei paljoa anna kirjojen lukijalle, mutta kuvaa hyvin juuri Ojaharjun suhdetta suureen yleisöön ja lähiympäristöönsä. Lasse Lehtinen tekee sitä samaa omassa uusimaassa hengentuotteessaan Armas Puolimatkasta. Jörn Donner teki oman matkansa dokumentissaan Mannerheimista. Sellainen matka on aina pieni ja vähäpätöinen.

Tuli tuluskukkaro

Kun kirjaa tai dokumenttia markkinoidaan, on kerrottava sen merkitys nyt ja tässä ajassa, tämän ajan lukijalle ja katsojalle. Kun sitä ei enää oikein tunne, on pyydettävä anteeksi etukäteen. Lehtinen kertoo sen poliitikon ja presidentintekijän oveluudella Forssassa (FL 9.2.2011) opastaen lehden lukijaa valistaen, kuinka Puolimatka edusti omaa aikaansa ja “maan tapaa”, jossa puolueita rahoitettiin avokätisesti.

Kirja on siinä esitelty, takavuosien korruptio ja puoluetuki tehty ymmärretyksi kaupungissa, jossa Forssan kokous siunasi demaripuolueen synnyn. Kun äänestät meitä, äänestät historiaasi, jossa maan tapa oli kaupungin kaunein kukka ja hyväksi työläistoverille.

Seuramies Jomppa jäi sanoistaan kiinni ravintola Hansassa, kertoo lehti (HS 9.2.2011). Kilpailu vaikutusvallasta Hannu Salaman ja Pentti Saarikosken kanssa oli taustalla ja Ojaharjun koko ja ääni kaikui seuraavana kirjailijoiden uudessa työhuoneessa Kalevankadun Kosmoksella. Siinä suomalainen Gabriel Marques kohtasi suomalaisen Vargas Llosan. Kaksi millin mittaista nobelistia, joilta Nobel vain puuttui. Nobelistin tavat ja elämä oli kuitenkin opiskeltu.

Eläkevuodet Kontulassa sujuivat Itäkeskuksessa Cafe Fasterissa. Siellä käsiteltiin kestäviä älyllisiä aiheita 1960-luvun alkoholistin aivoilla ja tuon ikäpolven siipeilijöiden seurassa. Se on hyvin suomalainen tarina sodan ajan nuoren kirjailijan ja kulttuurivaikuttajan urasta Suomessa eläen. Korkeintaan viisi sai olla samaan aikaan äänessä, ja se oli oikeassa, jonka ääni oli kovin, kertoo Kimmo Oksanen kirjailijan nekrologissaan (HS 9.2. 2011). Mitä tuohon voisi enää lisätä.

Suomalaista pakkolukemista lapsille

 Ojaharjun kirjallisuus tuli minulle tutuksi kiertäessäni Lapin jokilaaksoja käyden läpi kaikki taloudet niin Kemi- ja Iijoen pääuomat koluten kuin sivujokien varsille eksyneet hakien lomakkeineni haastateltaviksi. Yövyin tutkimusapulaisteni kanssa paikallisissa kouluissa.

Koulujen kirjastot olivat iltojen ilona, ja sieltä löytyi suomalaisten klassikkokertojien ohella toki myös uudempaa kirjallisuutta, kuten Ojaharjua ja Iijokilaaksossa tietysti Kalle Päätaloa. Päätalon tapasinkin useampaan kertaan siinä missä vuonna 1973 kuolleen Timo K. Mukan tai vaikkapa Reidar Särestöniemen Ounasjokivarressa sen väärälle puolelle eksyneenä ja veljen hakemana.

Kun tutkija tapaa kirjailijan tai kuvataiteilijan lomakkeineen ja alkaa sovittu haastattelu, sillä hetkellä varmasti selvänä ja pohtien vastauksiaan vakavalla mielellä, luottamuksellisesti, kuva ihmisestä muuttuu kokonaan toiseksi kuin kirjasta hankkien, taulua tuijotellen tai tutustuen häneen median välityksellä, kukkoillen tunkiolla tutun kapakkansa yhteisön kuninkaana, Fidel Castron tuttuna.

Tämä sama koskee luonnollisesti myös Armas Puolimatkan tapaisia yrittäjiä tai poliitikkoja, ketä tahansa ulkoista roolihahmoaan ylläpitävää ihmistä, joko kaveriporukassa tai arkisen työnsä ja virkansa puolesta kulisseja ylläpitäen.

Oman itsensä näyttely on ihmiselle vaikein laji. Kun on raivannut tiensä köyhyydestä täydelliseen kurjuuteen, ja vielä omin käsin, sellaisen ihmisen tapaaminen on helpompaa, kun tämän heti itse myöntää ja on siinä vilpitön.

Porvarin kiitos

Vararikon tehnyt ihminen on usein rehellinen itselleen ja toimii toisin kuin manipuloiva poliitikko odottaisi. Viimeiset tutkimukset lupaavat, että perussuomalaisten kannattajat menevät vaaliuurnille, ja ovat jo kohtuullisen varmoja puolueestaan. Muutos kuukauden aikana on ollut raju.

Vastaavasti epävarmimpia ovat nyt vihreitten kannattajat. He eivät tiedä, kenen kanssa puolueen olisi mentävä hallitukseen, jos sellaisen ovi vielä avautuisi. Sama näyttäisi vaivaavan demareita. Kun toverit on itse jätetty, jättävät myös kaverit.

Porvarin kiitokseen ei voi luottaa.

Parhaiten kumppaninsa näyttäisivät löytävän keskustaa ja kokoomusta äänestävät. Liki 70 % haluaisi nykyisen hallituspohjan jatkavan vuonna 2011 vaaleja valmisteltaessa. Tähän vuosikymmen lisää ja olemme aivan uudessa tilanteessa.

Toisaalta epävarmuus omasta puolueesta on kasvanut jo nyt eniten kokoomuslaisten keskuudessa aiempaan mittaukseen verrattuna. Sellainen epävarmuus vie äänestäjiä perussuomalaisten suuntaan.

Suurimman puolueen paikka on nyt epävarmaa ja se helpottaa demareiden tuskaa. Ainut keino päästä nauttimaan hallitusvallasta kun näyttäisi nyt syntyvän vain veret seisauttavan vaalivoiton kautta. Kun sen vie perussuomalaiset, demareiden toivo on kokoomuksen ja keskustan empivien siirtyminen perussuomalaisiin, ja toivoa etteivät nämä samalla ohita kiitolaukassaan myös demarit.

Perussuomalaisten suuntaan kääntyvät äänestäjät saavat nyt lempeän kohtelun, vasenkätisten nyrkkien heiluttajien on varottava hakkaamasta toisiaan ja äänestäjiään. Se on Ojaharjun kaltaisille vaikea laji sitomatta käsiä yhteen Lipposen kaltaisilta “so what” -ihmisiltä.

Kun tuollainen ylimielisyys sanotaan kapakassa, se aivan muuta, kuin jos sen kertoo entisenä pääministerinä maan tärkeimmän tiedottajan uutislähetyksessä. Sehän on kansalle annettu vastaus, osoitus siitä, miten ihminen asennoituu omaan kansaansa, jotka ovat hänet virkaansa aikanaan valinneet, oli puolue mikä tahansa.

Nämä lipposet antavat samalla poliittiselle järjestelmälle kasvot. Sama koski 1970-luvun kulttuuria ja sen edustajia, suurten ikäluokkien ja sodan kasvatteja. Tähän nyt halutaan korjausta, peiliin katsomista, myös peruutuspeiliin.

Sorsa ja Päätalo

Kun liki puolet suomalaisista on liikkuvia äänestäjiä, elämme hyvin erilaisessa ajassa kuin Armas Puolimatkan korruptoituneessa Suomessa tai Jorma Ojaharjun kuvaamassa “Valkoisessa kaupungissa”,Paremmassa maailmassa”, jossa sisällissodan ajoista siirryttiin 1970-luvun “Maa kallis isien” kokemukseen. Ylä-Savossa tuon saman trilogian kirjoitti maaseudulla kansakouluaikani opettaja Eino Säisä “Kukkivissa roudan maissa”.

Se mitä Iijokilaaksossa luin Kalle Päätalon kuvauksena, oli mielestäni samaa tarinaa, mutta nyt hakien sanoja ilman opettajakoulutuksen antamaa osaamista. Ei kansa osaamisesta pidä vaan lukukokemuksesta, siitä että kertomus on tosi. Se että Kalevi Sorsa hylkäsi juuri Kalle Päätalon käsikirjoitukset kustannustoimittajana, kertoo demareiden nykyisestä menestyksestä ja alamäestä kaiken. Alamäki alkoi Sorsan aikana ja Lipponen antoi sille vain vauhtia.

Samuli Paulaharjun jäljillä

Kun kulki Samuli Paulaharjun jalanjälkiä, syntyi vaikutelma, jossa kerronnallinen ja fiktiivinen ei aina oikein kohtaa tutkijan saamaa palautetta, ja että ihan kaikkea kirjailija ja kuvataiteilija ei tavoita ympäristönsä kuvaajana. Pääosa elämää kun on paljon arkisempaa, edes tietokone ei kykene sitä jalostamaan paremmaksi, osa taas piilotettua ja sen saaminen esille on tarttumista sellaiseen kirjallisuuteen, jossa mukana on enemmän armotonta faktaa, tuhansien tiedemiesten ja tutkijoiden aiemmin havaitsemaa kuin puhdasta kerronnallista fiktiota.

Arjen muuttaminen fiktioksi tekee tarinasta siedettävämmän, ei välttämättä viihteellisemmän, jolloin yhteiskunnallinen näkökulma muuttuu virheelliseksi. Näitä virheitä seuraava poliitikko, poliittinen instituutio, joutuu väistämättä kriisiin.

Jatkossa on pakko turvautua Ojaharjun, Hämeen Hemingwayn tuotannosta, vakavasti otettavaan, olkoonkin että se tekee kipeää ja koulujemme kirjastojen näkyvimmät luetut seikkailukirjat, sotaromaanit ja kuvitetut lasten kertomukset, remekset ja paasilinnat, on korvattava oman aikamme tuotteilla, jossa kovilla nyrkeillä ja suurella koolla, kovalla äänellä, viinan huuruisella tekstillä, ei ole meille paljoakaan annettavaa. Sen sijaan digiajan pelit ja uudet sosiaalisen median alustat alkavat olla se mistä tietoa hankitaan ja varmasti myös päästetään kauan patoutuneet höyryt maailmalle.  

Kun niitä luet ja tutkit, olet oikeilla vesillä kirjoittamaan kirjasi tästä tulevasta vuosikymmenestämme. Kun teet sen rehellisesti tutkijana, tieteen popularisoijana, kirjasi ovat silloin sekä sähköisiä, esseitä ja blogeja, mutta myös eliitille tarkoitettuja OIKEITA kirjojakin. Ne on painettava ja julkaistava muualla kuin Suomessa.

Matti Luostarinen 2.9.2011/ 18.9. 2021

By Matti Luostarinen

Prof, PhD, ScD Matti Luostarinen (natural and human sciences) birth: 100751, adress: Finland, 30100 Forssa, Uhrilähteenkatu 1 matti.luostarinen@hotmail.com Publications: Monographs: about one hundred, see monographs, Cluster art.org Articles: about two thousand, see all publications, Cluster art.org Art: Cluster art (manifest in 2005), see Art, Cluster art.org CV, see Cluster Art.org Blog: see blog, Cluster art.org (Bulevardi.fi)

Leave a Reply

Related Posts