Kulutusyhteiskunnan loppulaukka

Kulutusyhteiskunnan loppulaukka

Samalla kun vietämme Rukouspäivää, kesäaika päättyy, jouluaika alkaa lähestyä. Marraskuun aikana alkavat näkyä ensimmäiset juuri jouluun liittyvät kulutusyhteiskunnan tutut merkit.

Pelkän kulutuksen rinnalle on tullut toinen vahvasti meitä ohjaava ilmiö. Liki joka toinen mediaan liittyvä vakavammin otettava kirjoitus on todisteltu perinteisen tieteen ja tutkimuksen keinoin. Kerrotaan, kuinka koronapassi toimii tai on toimimatta sekä kuinka rokottamattomien koronatapausten ilmaantuvuusluku on nyt ”huima”.

Ilmaantuvuusluku on tiedettä eikä sitä tarvitse sen kummemmin avata. Rokottamattomat joutuvat erikoissairaanhoitoon 20 kertaa yleisemmin kuin rokotetut (Helsingin Sanomat 22.10. 2021). Suuri tartuntojen määrä muodostaa taas ilmeisen riskin sairaanhoidon tarpeen kasvulle. Kasvu taas kohtaa joskus pullonkaulan, jolloin jotain olisi tehtävä tai joudumme jättämään yhä enemmän muuta hoitoa tarvitsevia jonottamaan sairautensa kanssa parempia aikoja.

Sama lehti avaa seuraavalla aukeamalla ympäristöuutisen, jossa rikkakasvimyrkyt vievät kimalaisilta muistin. Sekin perustuu tutkimukseen ja tieteisiimme ja olen itsekin ollut näitä kokeita tekemässä. Biologi kun olen ja ympäristömyrkyt tuttuja vuosikymmenten ajalta. Maantieteilijänä taas tiedän missä ongelmat ovat erityisen suuria ja yhteiskuntatieteilijänä mitä tämä merkitsee myös taloudellisesti. Mitä enemmän hankit itsellesi poikki- ja monitieteistä painolastia, sitä vaikeammaksi muodostuvat ne matemaattiset mallit, joita tiede pyrkii ratkomaan etsien myös optimaalisia tuloksiakin.

Viljelijä tarvitsee torjunta-aineita mutta ei hän tule toimeen ilman pölyttäjiäkään. Luontoa on yhtäällä suojeltava mutta toisaalla me elämme luonnosta saamillamme tuotteilla. Yli 75 % maailman viljelyskasveistamme tarvitsee hyönteispölytystä, kuten mehiläisiä, kimalaisia, ampiaisia, kukkakärpäsiä jne. Oma puutarhani on niitä tulvillaan enkä tarvitse kukilleni ja viljelykasveille, muutamalle omenapuulle tai kirsikalle myrkkyjä. Yhdysvalloissa mantelipuun viljelijät kuljettavat puilleen mehiläisiä rekoilla, koska luontaisia pölyttäjiä ei enää ole.    

Torjunta-aineet vaikuttavat pölyttäjäkatoon elinympäristöjen pirstoutumisen ja maankäytön muutosten rinnalla, jolloin rikkakasvien ja kasvitautien, tuhohyönteisten torjuntaan käytettyjä aineita joudutaan rajoittamaan. Elämme kilpajuoksussa, kierrämme kehää ja koko ajan tiede ja tutkimus on uusien haasteiden edessä. Pandemia ja korona viruksena on sekin koko ajan hakemassa uusia muotoja ja myös ihmiset käyttäytyvät tavalla, joka ei ole tutkijan työnä ja arjessa ole aina järkevin mahdollinen. Sekin on otettava työssä huomioon ja hyväksyttävä ihmisen epärationaalinen toiminta. Politiikan tutkimus on siten haasteellista sekin.

Mustikka ja puolukka tarvitsevat kimalaisensa, viljelysmaat pölyttäjänsä, mutta samaan aikaan omena, mansikka, vadelma tai herukka joutuvat kilpailemaan samoista kimalaisista. Kimalaiset huolehtivat 60-prosenttisesti siitä, että kukista tulee marjoja. Tärkeitä pölyttäjiä ovat myös mesipistiäiset, ampiaiset, kukkakärpäset ja tietysti perhoset. Niitä ei pidä vaalia vain näön vuoksi ja hävittää silloin, kun ne kiusaavat turistin niin hyödyllistä matkaa luontopoluillamme. Ja taas tarvitaan tutkijoita ja tiedettä apuun pohdittaessa, mihin tällaisen polun voisi rakentaa luontoa kohtuuttomasti rasittamatta.

Kun muuttujia alkaa olla tuhansittain, apuun tulee tietokone ja menetelmät, joista poikki- ja monitieteinen työ tunnistetaan. Harvemmin poliitikko arvoineen tai normeineen, asenteineen. Hän joko kuuntelee tai ei kuuntele, osaa jotain tai ei juurikaan mitään näistä menetelmistämme. Näin yhteiskunta muuttuu joko tiedettä arvostavaksi tai pyrkii selviytymään myrskyävällä merellä ilman kunnon venettä kompasseineen hetkellä, jolloin meitä ihmisiä on moninkertainen määrä verrattuna vain muutaman sukupolven taakse luonnosta elantomme hankkien. Olemme etääntyneet valtavissa metropoleissamme näiltä juurilta liki tyystin, jolloin meret saastuvat ja ilmasto muuttuu hetkessä lajiamme uhkaavaksi hernerokaksi, jossa viihtyvät vain pandemioita aiheuttavat virukset.

Se mitä me voisimme tehdä, liittyy joulunajan kulutusjuhlan kohdalla sekin tieteeseen. Käynnistän oman jouluni vuodelta 2008, jolloin en ole myöhässä kulutusjuhlasta luennoidessani:

maanantai 15. joulukuuta 2008

Joulun kulutusjuhlaan

Kollektiiviseen itsekritiikkiin

Kustantaja Pekka Mäkelä valmistelee väitöskirjaansa uudesta kulutusteoriasta. Siinä hän paneutuu vaihtoehtoiseen kasvupolitiikkaan. Nykyinen meno kun tahtoo tulla aivan liian korkeaksi luonnon kestävyydelle, ihmiselle itselleen ja hänen ihmissuhteilleen, yhteisöille ja työnteon motiiville.

Mitä sitten on tapahtumassa?

Luokittelisin ongelmat kolmeen koriin.

Ensimmäiseen näyttävät kasautuvan ekologiset ongelmat, joista otamme esille aina yhden kerrallaan ja nykyisin ilmastomuutoksen. Samalla jätämme muut ongelmat käsittelemättä ja ekologinen ajattelumme harhautuu pienten asiain politiikaksi. Puhumme muutamasta harvasta tapauksesta ja alamme “säästää” ajattelematta, onko sillä merkitystä varsinaisessa ekologisessa kierrossa. Siellä kun kiertää materian ja energian lisäksi myös ihminen ja hänen tarpeensa.

Ihminen ei ole irrallinen olento luonnosta ja sen kierrosta. Teemme rasittavia päätöksiä olemattomista säästöistämme ulkopuolella sellaisen luonnon kiertoon liittyvän kokonaisuuden, josta meitä tulisi nyt valistaa. Olemme siirtymässä takaisin luonnonvarojen politiikkaan ja sen hallintaan, ei vain kierrätyksessä, vaan koko ihmis- ja yhteiskuntanäkemyksessämme.

Tämä edellyttää koko perinteisen talousteorian ja yhteiskuntamme mallin uudelleenpohdintaa. Jotta tämä onnistuisi, joudumme kiirehtimään ihmiskäsityksemme uudelleenarviointia. Tästä on toki jo orastavia merkkejä. Pandemiat kun panevat meidät seinää vasten ja pohtimaan, onko tässä omassa mallissamme nyt oikein mitään järkeä? Meillä suomalaisilla, kiitos etenkin kielemme, kun on vielä vähäisine ihmismassoinemme ja metropoleinemme jäljelle hiven sellaista sosiaalista pääomaa ja muistia, jota kaikilla kansoilla ei enää ole olemassakaan.

Yhden ideologian politiikkaa


Olemme eläneet yli varojemme muuttamalla ihminen pelkästään kuluttajaksi. Jatkuva kasvu ja kulutus pyörittävät talouden rattaita, väitämme tai meille kerrotaan. Tästä dogmista syntyy hyväksytty egoistinen hyödyn tavoittelu kuluttajana, mutta myös itsekin moittimamme aikamme narsistinen ideologia. En lähde avaamaan sitä tämän enempää, etten veisi kirjoitustani poliitikkojemme sivuraiteille ja esitellen tieteen sijaan ideologioitamme tai ajatusmalleja, filosofiaa. Olen niistä kirjoittanut aiemmin. Ne on syytä tuntea.

Taloutta kasvattamalla yritys sidosryhmineen tuottaa yleistä hyvinvointia, koska juuri tämän kasvun seurauksena jaettavaa jää entistä enemmän. Osansa tästä saa valtio verotulojen kasvuna. Ja tähän tämä yrityksen yhteiskuntavastuu on yleensä päättynytkin. Valtiovallan tehtävä on ollut hoitaa yhteisen hyvän jakoperusta ja tukea kulutuskysynnän jatkuvuutta, jotta tämä jakoperusta olisi mahdollista taloudellisesti hoitaa. Mitään muuta hyvältä politiikalta ei ole edes odotettu.

Syntyi käsite vapaasta ihmisestä, jossa ihminen vapautui luonnon, mutta myös yhteiskunnan asettamista rajoituksista. Valinnanvapautta oli oltava etenkin vapaasti kasvavilla tavaramarkkinoilla ja muu vapaus kasvoi tämän rinnalla.

Vapauden hintana vieraantuminen

Kehityksen negatiivisena tuloksena ihminen alkoi vieraantua omista kättensä töistä, luonnosta, kanssaihmisistä ja lopulta myös itsestään. Näistäkin kun tuli vapaata kauppatavaraa ihmissuhdemarkkinoilla, rakkausmarkkinoilla, tavassa käyttää aikaamme ja aivojamme niitä tolkuttomasti rasittaen. Ensimmäiset merkit näistä hätähuudoista syntyivät juuri ihmissuhteitten suunnalla, mielenterveyshäiriöinä, mutta nyt myös aivojen kyvyssä toimia ylirasitettuina.

Ne eivät toimikaan kuten tietokoneen muisti, vaan ovat oikeasti koko ajan rasitettuina ja lopulta omituisten harhojen ja mielialasairauksien uuvuttamia. Niitä ei voi hoitaa vain lääkkeillä tai päihteillä. Vapaudesta kuluttaa ja olla “itsenäinen” alettiin maksaa liian kovaa hintaa, eikä meillä ole terveydenhuollon suunnalla mahdollisuutta lunastaa jatkossa tällaisia laskuja. Vapauden hintana ei voi olla tolkuttoman pitkät työpäivät, rasitetut aivot ja menetetyt ihmissuhteet sekä oma terveys. Motiivi jatkuvaan kulutukseen ja kasvuun alkoi horjua.

Luonnosta irtautunut ihmiskäsitys

Toiseen koriin näyttävät kasautuvan yhteiskuntajärjestelmän kasautuvat kriisit. Se millaisessa yhteiskunnassa haluamme elää perustuu alun perin ihmiskäsitykseemme, mutta myös käsitykseemme luonnosta ja osuudestamme kaikessa tässä yhteisessä kierrossa.

Jostakin syystä olemme viime vuosikymmenet keskittyneet sellaiseen ihmiskäsitykseen, jota ohjaa yksilön vapautumisen menestystarina. Siihen rakentuu myös yhteiskuntamallimme ja suhde luontoon, joka ei jaksa kantaa tätä ihmiskäsitystä. Ihmis- ja luontokäsityksemme ovat irtautuneet toisistaan.

On syntynyt epävakaa tila, jossa ajatus jatkuvasta kulutuksesta ja sen tuomasta kasvusta hyvinvoinnin lisääjänä olisi ikiliikkujana toteutettava Sampomme. Mäkelä kuvaa tämän epävakaana “prekaari” tilana, jossa mukana ovat kaikki tasot alkaen yrityksistä työntekijöineen, kotitalouksista, mutta myös yhteiskunnan eri tasojen toimintakentät (HS 13.12. 2008).

Itse kuvasin tämän vielä dramaattisemmin ja tavalla, jossa valta on jo siirtynyt epävakaan tilan aiheuttaneilta instituutioilta ja yrityksiltä webympäristön vapaalle “kellunnalle” ja käytännössä sen edustamalle innovaatioympäristölle ja uusille “instituutioille”, uusyhteisöllisyydelle ja uudelle organisaatiotasolle.

Kansalaisyhteiskunta on siitä toistaiseksi ainut käytettävissä oleva termi yhdessä kansalaismedian (blogit ym) kanssa. Se ei tarkoita toki samaa kuin webympäristö tai internet. Muutos näytti tapahtuneen jo vuoden 2007 alussa, jolloin esim. blogistien määrä ylitti reilusti 30 miljoonan rajan (Matti Luostarinen 2007, ss. 415-481 www.mtt.fi/met/pdf/met102.pdf)


Vain yksi malli elvytykseen – sama parantaa saman

Kolmantena korina mukaan tulee ideologinen painolasti, jossa oletetaan valtiovallan puuttuvan laman elvytyskeinona juuri kulutukseen turvaamalla jatkuva kasvava ostovoima. On siis houkuteltava kansalaiset kuluttamaan, jotta työllisyys ja sitä ruokkiva talouskasvu jatkuisivat. Mitään muuta lääkettä ei ole edes esitetty.

Kuluttaja kuitenkin maksaa niin ilmastopaketin kuin muutkin ympäristörasitteet omasta kukkarostaan. Me näemme ne vaikkapa kasvavana sähkölaskuna. Samalla työn epävarmuus on kasvamassa sekin, eikä kaikilla mene kovin hyvin myöskään henkilökohtaisella tasolla tai ihmissuhteissaan. Jatkuva ikiliikkuja ei näytäkään toteuttavan yksilön vapauden sitä illuusiota, jossa kulutus oli kaiken käynnissä pitävä viisaus.

Niinpä vaikka valtioiden elvytystoimet jatkossa onnistuvatkin, se on todennäköisesti vain tilapäinen onnistuminen, eikä paluutta globaalista kriisistä vanhalle kasvu-uralle enää ole. Suomessa nämä vakavat varoitukset huomasi ensimmäisten joukossa vaikkapa Rkp:n entinen puheenjohtaja Taxell. Kriisi on syvempi kuin 1990-luvun alussa, ja lamasta paluu ei tapahdukaan kuten olemme olettaneet.

Paluuta vanhaan ei edes ole globaalissa, aiemmin kokemattomassamme taantumassa tai sitä seuraavassa pandemiassa. Otimme me sitten velkaa vaikka kuinka määrättömästi ja maailma pankkeineen hukkui rahaan.


Tähän uuteen tilanteeseen tullaan kahden eri prosessin kautta. Ensimmäinen liittyy reaalitalouteen, jossa odotukset ja todellisuus etääntyvät toisistaan liian kauas. Tähän on puututtu myös tutkimuksessani webyhteisöjen toiminnasta blogosfäärissä. Kiina ja Aasia eivät voi sitä pelastaa.

Toinen lähtee kuluttajista eli meistä ihmistä itsestämme. Myös tämä muutos näkyy webyhteisöjen käyttäytymisessä. Pidämme nykyistä kapeaa ihmiskäsitystämme ja kulutukseen perustuvaa taloutta liian stressaavana. Se on maksanut meille luonnon, ihmissuhteet ja lopulta oman terveytemme. Sellainen ei enää palauta elvytystoimien luottamusta kuluttajaan tai työntekijään, joka on työtön ja sairas samaan aikaan, eikä hänellä ole tervettä hoitajaakaan. Vain hetki lisää ja hoitajat alkavat väsyä. Ei näitä ongelmia rahalla ratkaista.

Mikä sitten avuksi?

Koko talousjärjestelmämme ja sitä palvelevat puolueet tai ideologiat on rakennettu jatkuvan kasvun politiikan varaan. Kukaan ei uskalla asettua ostovoiman käyttötapojen kriittiseksi tarkkailijaksi. Vuoden 2008 tieteentekijäksi nostettu Pertti Rannikko on puhumassa uudesta luonnonvarapolitiikan noususta (HS 13.12). Samalla hän kuitenkin hylkää ajatuksen kriittisestä tutkimuksesta yliopistoissa, eikä usko yliopistojen ottavan johtavaa roolia, vaan ne jäävät kokonaan ulos yhteiskunnallisesta keskustelusta ja keskittyvät vain uuden rahan hankintaan ja tieteellisten julkaisujensa laskentaan. “Kokeneimpienkin tutkijoiden aika kuluu laitosten uudistamisessa ja arviointi- ja laatuaskareissa” kritisoi Rannikko. Ikävä kyllä hän on oikeassa ja vuosikymmenen kuluttua ilmiö muistuttaa itsestään, olemassaolostaan. Mediayhteiskunnan muutos meritokratiaan ei auta lainkaan.

Joensuussa korpisosiologina asustava Rannikko on oikeassa. Yliopiston uskottavuus on romahtanut ja kriittinen tutkimus ja yhteiskunnallinen keskustelu on siirtynyt kansalaisyhteiskunnan piiriin ja uusmediaan jo pari vuotta takaperin myös meillä Suomessa. Sitä käydään netissä, blogeissamme ja ulkopuolella perinteisten instituutioittemme, jotka ovat kiinni vanhassa ideologisessa kasvu-ura ihmiskäsityksessään ja uraputkessaan myös tieteen tekijöinä.

Suomessa kriisiytyminen näyttäisikin käynnistyvän juuri opetusministeriöstämme. Sen taakkana on nuorten ja lasten kasvatus sekä oireet, joista koulumurhat ovat vain jäävuoren huippua. Pirstaleisen ihmisnäkemyksen kokoaminen ei onnistu vain yhden sektorihallinnon avulla vaikeasti sektoroituneessa keskushallinnossamme. Meiltä puuttuu sellainen kokonaisnäkemys, jonka tutkimus webyhteisössä paljasti blogosfäärin yhteisöjen tai ryhmien globaalina tilana ja sen dynamiikkana (Luostarinen 2007). Tarvitaan vain uusi rutto pandemiana ja heräämme tähän uuteen todellisuuteen.

Mistä sitten keskustelemme?

Oleellisin kysymys liittyy luonnon kiertoon, ei tapaamme säästää yhdessä kulutuksemme osassa. Yhteiskunta, jossa ihminen on osa kiertoa, kultusta ei voi ottaa irti luonnon omasta tavasta toimia. Tämä koskee sekä luonnonvaroja, materiaa että energiaa. Muu tapa toimia on egoistista, ihmiskäsitys liian ihmiskeskeinen ja naurettavan turhamainen etenkin mediakratiassa ja sen lainaamassa meritokratiassa. Yhä suurempi osa lapsistamme ei osaa kohta edes lukea. Se on seurausta vanhemmista ja kouluista, ei suinkaan syy jota tuijotamme.

Toinen kori liittyy tapaamme mieltää työ ja organisaatiot yleensä. Ne eivät voi jakautua sellaisiin erillisiin sektoreihin, jotka eivät palvele luonnonvarojen tapaa kiertää ja toimia siinä ekologisessa kokonaisuudessa, jossa kulutus tapahtuu. Tähän kytkeytyy samalla keskustelijoiden omat verkostot ja niiden webympäristöluonne. Se ei ole alkuunkaan sama kuin perinteinen innovaatioprosessi ja sen diffuusiot (leviäminen). Tämän oivaltaminen on vienyt kohtuuttoman kauan reaalitaloudessa. Se oli tärkein finanssikriisin syy ja sen todellinen tausta globaalina prosessina. Elämä hybridiyhteiskunnan kouristelussa on vain valheellinen sumuverho, johon tulevat hallituksemme turvautuvat.

Kolmas kori kohdistuu ihmiseen itseensä ja hänen sosiaaliseen toimintaympäristöönsä. Enää ei riitä pelkkä käyttötapojemme kriittinen tarkastelu. Valtiokoneiston ja tuottajapuolen on otettava johtava asema tämän oivaltamisessa tai sekin siirtyy kokonaan kuluttajien itsensä hoidettavaksi, jolloin riskinä on irtautuminen vanhasta rakenteesta ja sen kapeasta ideologiasta hyvin pirstaleiseksi politiikaksi. Juuri tuolla suunnalla, kansalaisyhteiskunnan yksilöiden kollektiivisissa verkostoissa, on edessä itsekritiikin paikka ja uusien innovaatioiden haku kohdistuu juuri tähän osaan yhteiskuntakokonaisuuttamme. Kun sitä ei synny, ei meillä ole edessä muuta kuin tuhon tie.

By Matti Luostarinen

Prof, PhD, ScD Matti Luostarinen (natural and human sciences) birth: 100751, adress: Finland, 30100 Forssa, Uhrilähteenkatu 1 matti.luostarinen@hotmail.com Publications: Monographs: about one hundred, see monographs, Cluster art.org Articles: about two thousand, see all publications, Cluster art.org Art: Cluster art (manifest in 2005), see Art, Cluster art.org CV, see Cluster Art.org Blog: see blog, Cluster art.org (Bulevardi.fi)

Leave a Reply

Related Posts