Se mistä ei voi puhua siitä on vaiettava, kertovat ne, joilla on jotain salattavaa. Tai oikeammin, se mistä ei voi puhua, siitä on tehtävä lööpit ja otsikot, väittävät uuden media-ajan tiedottajat, sosiaaliset mediat ensimmäisenä kansalaismedioinamme. Kilpailu siitä, kuka ehtii ensimmäiseksi, on armoton. Reaaliaikainen käyttää myös valtaa, toteuttaa aikomuksensa ja saa vanhan vallankäyttäjän varpailleen. Demokratiassa, sodassa ja rauhassa, diplomatiassa, tiedottaminen on myös tärkein propagandaväline.
Tämä raja erottaa samalla suljetun diplomatian ja salailun oman aikamme mediayhteiskunnasta ja sen tavasta puuttua heti sellaiseen, jonka kunnollinen oppinut maailmanmies piti omana tietonaan vielä hetki takaperin. Keskiajalla 1600-luvulla tiedemiehen hyveet olivat kuitenkin toiset, avoimen tiedottamisen oivaltavat, aivan kuten suoraan tämän ajan sosiaalisen median kouluttajan opeista ne lukien. Näin kertoo myös dosentti Sari Kivistö, lainaten Helsingin Sanomista (12.12) tai Wikileaksin nolojen paljastusten viikosta oppia ottaen (HS 4.12). Kuka on väittänyt, että keskiaika olisi ollut pelkästään pimeää aikaa?
Sotaveteraaneista setaveteraaneihin
Helsingin Sanomien ulkomaantoimituksen esimiehen Heikki Aittokosken Alexander Stubbille osoittama avoin kirje (HS 11.12) oli piste suomalaisen keskustelun päälle. Se kertoi kuinka pöljyys on maailmaa hallitseva tauti ja sen määrä on edelleen vakio. Wikileaksin asiakirjat kun paljastavat maailman pöljyydestä liki reaaliajassa vielä vuosikymmenten kuluttua ja jäävät historiaan oman aikamme kuvana. Toisin kuin oman ulkoministeriömme tapa rakentaa Suomen Berliinin suurlähetystöön saunaa kesällä 1944. Silloin jossain etäällä, kaukana saunan rakentajien kiireistä, puna-armeija käynnisti suurhyökkäyksensä Kannaksella ja vielä etäämpänä länsiliittouma nousi maihin Normandiassa. Ne olivat rikkoa ministeriön virkamiesten työrauhaa, pilata saunaprojektin Saksaan.
Tänään pommit räjähtelevät Tukholmassa. Kun runsas vuosi sitten kirjoitin Afganistanista ja varoitin maantieteilijänä, valtiotieteilijänä, tuosta maasta, se ei toki mene sellaiseen ihmiseen, josta Suomen Kuvalehti kertoo sotaveteraanina setaveteraanin asussa presidentin vastaanotolla linnan itsenäisyyspäivän juhlissa. Taas kerran kirjaimen ero muuttaa kaiken, kertoo ajastamme ja sen tahtotilasta, normeista, maailmankuvasta, näkyy yhdestä viikkolehden ottamasta kuvasta. Tuo sota ei ole meidän sotamme, setaveteraanien sota. Ruotsin valitsema oppi ei ole omamme. Me olemme omat sotamme sotineet ja sankaruus syntyy nyt muuta tietä. Sofistikoitu kansa ei sankareita tarvitse eikä seta yhtä miestä kaipaa.
Hyvän hallinnon halveksuntaa
Keskiajalla paheena pidettiin oppineiden tapaa varastaa toisilta, plagioida ja piilotella lähteitään, salata tukijoitaan ja rahan kiertoa, poimia opinnäytteet ja julkaisunsa googlaten, leikaten ja liimaten. Myöhemmin tämä kaunis tapa rapautui ja tietoa alettiin pantata, piilotella. Samaan aikaan samainen lehti (HS 12.12) kertoo kuinka valta ja raha ovat valuneet järjestöille, laitoksille ja konsulteille tällä kertaa sähköisten potilaskertomusten käyttöönotossa. Valtiontalouden tarkastusvirasto havaitsee törkeitä virheitä ja lehti puhuu myös perustuslain 12 &:n oikeusturvan ja hyvän hallinnon vaatimusten rikkomuksista toimintavalmiuksia ja kelpoisuusehtoja ruotiessaan.
Toimittaja Matti Huuskosen (12.12) kokoamassa valtionapujen jaon järjestelyjen seurannassa raha liikkui ministeriöstä sen yhdistyksen jäsenille vuosien 2003-2009 aikana VTT:n toimesta ja sitä näyttäisi palavan 500 miljoonaa euroa. Sillä summalla olisi pidetty hengissä suuria valtion tutkimuslaitoksia vuosikausia, MTT, Metla ja RKTL, GTL olisivat tulleet toimeen ilman leikkauksiaan vuosikymmenet ja varmaan joku yliopisto niiden rinnalla. Näin valtion säästöohjelmat valuivat hukkaan ja tehokkuus korvautui korporatiivisen valtion vanhoilla keinoilla välttää kilpailutus ja ohjailla rahaa väärille organisaatioille antamalla niille mahdoton tehtävä.
Selitys löytyy virkamieheltä siirtäen vastuu sisäministeriölle. Kun kunnat ovat paras-uudistuksensa jäljiltä kuin hajallaan lentävä varpusparvi, uudet yhteiset ohjelmat eivät tahdo toteutua sosiaali- ja terveyshallinnossa, ylivoimaisesti kuntien suurimmassa pääluokassa. Hyvä kun oman kunnan sisällä Urjalassa tieto kulkee poliitikolta virkamiehelle muuten kuin sisäministeriön poliisiosaston kautta ja käräjillä tavaten.
Varattomat kunnat eivät jaksa kantaa huolta sellaisesta, joka on akuutin taloushädän keskellä sivuraide. Tehtävän järjestelyt annettiin väärälle organisaatiolle, joka oli sekin vararikon partaalla siinä missä kaikki muutkin valtion tutkimuslaitokset. Mitä tekemistä VTT:llä on suomalaisen kuntahallinnon puuhastelun kanssa? Siinä menevät taatusti puurot ja vellit sekaisin, konsultille riittää töitä.
Salaileva yhteiskunta
Kun valvonta ja kilpailutus puuttuu tehtävät siirtyvät väärille, osaamattomille ja tumpeloille käsille. Niiden myöhempi korjailua näiden samojen tahojen toimesta on kuin EU:n sisäistä kirjanpitoa siitä, kuinka pelastaa sellaista, jota ei voi pelastaa vääristellyn kirjanpidon seurauksena Kreikan malliin tai eläen hurlumhei -tyyliin Irlannin esimerkissä. Maalaisserkut Portugalissa eivät tätä voi paljon auttaa ja Belgiassa odottaa velkainen joulu, Espanja on mammutti hoidettavaksi ja Italian liirat olivat takavuosien naurun aihe. Suomi tunnollisena puurtajana on tässä pelissä kuin kiusattu koulutyttö letistä vetäen ja luottaen Saksaan veturinaan.
Vastaavaa käytäntöä löytyy omissa kunnissamme, joissa koulut, terveydenhuolto ja vanhuspalvelut rahoitetaan jatkossa lisälainoilla ja vanhanaikaisella kirjanpidolla miljardien eurojen alijäämät salaten. Riitta Vainio toimittajana (HS 12.12) kuvaa tämän, monelle kuntatutkijalle tutun ilmiön, nyt kenen tahansa ymmärrettävällä tavalla kuntaliiton Timo Kietäväisen avustamana.
Kietäväinen on entinen kansanedustaja, keskustalainen virkamies. Kaikki virkemiehemme Helsingissä ja maakunnissamme ovat poliittisia virkamiehiä ja edustavat jotain kolmesta suuresta puolueestamme, ovat saaneet virkansa mandaattivirkoina. Silmien avautuminen nyt perussuomalaisten pelottamana tulee omituisen myöhään. Yksi puhuu moraalivajeesta, toinen demokratiavajeesta kolmas turvautuu populistiseen pulinaan.
Kevään vaaleissa voidaan vaihtaa toki edustajia ja Timo Soini jopa pääministeriksi. Sen sijaan kansliapäälliköt ja johtavat virkamiehet säilyvät. Aivan riippumatta siitä, ketä me äänestämme, virkoja hoitavat edelleen korporatiivisen valtion samat virkamiehet ja kiitollisena sille mandaatin käyttäjälle, joka on heidät aikanaan viralla palkinnut, ja uskoen että Luoja antaa samalla myös taidot viran hoitoon. Takavuosina jokainen kolme vanhaa puoluettamme huolehti myös omista eduistaan ja syntyi päällystakkivirkoja. Sellainen demokratia kävi kansakunnalle kalliiksi ja syntyi päällekkäisiä organisaatioita, joita johtivat puolueiden nimeämät politrukit.
Kun on johtajana osaamisalueensa ylärajoilla, syntyy omituisia omaa virkaa tukevia verkostoja. Jos toimittaja ja media on osa tätä verkostoa, otsikkoja ei synny. Näin syntyi suomalainen maan tapa ja marinadi. Miten maan tapa sillä muuttuisi että kättelijät linnan juhlissa hieman vaihtuisivatkin?
Korporaation konsultit ja politrukit
Toisin kuin vaikkapa Yhdysvalloissa, vaalit eivät vaikuta ja vaihda Suomessa virkamiehiä. Näin myös nämä saunan rakentajat ulkoministeriön eri puolille maailmaa sijaitseviin lähetystöihimme tekevät samaa pöljän työtään vaikka omat nurkat Karjalan kannaksella palaisivat tai maailmalla olisi menossa liittoutumien tekemä maihinnousu Normandiassa. Siitä ei ollut syytä suomalaisia tiedottaa.
Edes Kannaksen murtuminen puna-armeijan suurhyökkäyksenä ei pysäyttänyt saunatehtävään Saksaan lähetettyjä rakennusmestareita Vihtori Saarta ja Lauri Anttilaa sekä puuseppä Reino Sauniota. Se kertoo paljon korporaatioiden luonteesta Suomessa ja asemaamme sodassa. Sen sodan tuli opetta meille paljon ja raskaimman kautta.
Me olemme eläneet korporatiivisessa yhteiskunnassamme eri maailmoissa jopa sodan aikana. Mikään mahti maailmassa ei muuta korporatiivisen valtion tai kuntapuolueiden tapaa toimia riippumatta siitä, missä kuvittelemamme maailman myöhempi historiallinen painopiste on liikkunut. Meillä ei ole ollut korpiyhtesisöjemme sisältä kosketusta maailmanpolitiikan suuriin tapahtumiin. Ei 1900-luvulla eikä nyt EU:n kriisin yhteydessä.
Sven Dufva liikkui Pohjansodassa hyvin suomalaiseen tapaan ja Rokka jatkosodassamme. Molemmat tiesivät paikkansa ja Rokan Antilla se oli Lyylin vieressä reaalipoliitikkona, Sven Dufvalla luoti hyvässä sydämessä, ei huonossa päässä. Wikipedia ei meille paljastanut suurvaltojen tekemiä salaisia sopimuksia.
Olematon eliitti ja Tapani Koivuniemi
Eliitti ministeriöissään voi elää aivan eri totuutta kuin rintamalla rypevät sotilaat tai vanhukset ja koululaiset tänään omissa yhteisöissään. Tammelan tapaus ja yhden yhteisön kuvaus, Tapani Koivuniemen tapa hoitaa yhteisöään ja yritystään forssalaisen pastori Ilkka Wiioon (FL 12.12) kuvaamana, on vain yksi tuhansista Suomessa.
Voisin itse luetella ja kuvata yhteisötutkijana niitä suuren määrän. Globaaliyhteisö ja Wikipedia toimivat virtuaaliyhteisöjä kooten hieman toisin, mutta perinteisellä yhteisötasolla niiden viestit otetaan vastaan kuten Koivuniemen kohdalla tai missä tahansa työyhteisössä. Yhteisön sisällä syntyneet lapset eivät muuta ymmärrä kuin lähiyhteisönsä, ja se on perusta avata myös etäyhteisön viestejä. Syntyy tulkintoja, joissa alkuperäinen viesti vääristyy ja muuttaa merkitystään.
Meillä ei ole kahta samanlaista tiimiä, yhteisöä tai kultajuhliaan juhlivaa salibandyjoukkuetta. Ilkka Wiion kuvaama “ryömimisopetus” on hyvin suomalainen ilmiö ja siitä nouseminen on ollut rohkea tapa poistua “hengissä“, mutta ei ilman vammoja. Wiio kuvaa Koivuniemen ihmisenä erittäin älykkääksi ja laskelmoivaksi henkilöksi ja hänen tapansa kuvata yhteisöönsä liittyviä prosesseja uskottaviksi, jossa muut olivat väärässä tai harhaoppisia. Sellaisessa yhteisössä ei tehdä ainakaan tutkimusta ja tiedettä, mutta tallennetaan toki vanhaa, ja tarkasti, oikaoppisesti, dogmaattisesti ja yhtä ”teoriaa” myötäillen. Isä aurinkoisen ohjaamana. Näin syntyivät myös käsitykset puoluelaitoksistamme ja toki ne periytyivät ja olivat osa muuta tapakulttuuria. Kun sellaiset hajoavat, syntyy paradigmainen vaihe, maailmankuvat vaihtuvat uusiksi.
Nuttu nurinpäin käännettynä
Alexander Stubb voi olla pahoillaan ja loukkaantunut, kekkosmaisen kärttyisä Wikileaksin ja internetin maailmassa, Paavo Väyrynen rakentaa omalle tontilleen Keminmaalla yrittäjänä omia hyödylliseksi kokemiaan hankkeita, omalta tontiltaan niitä ohjaillen ministerin ja yrittäjän roolit auttamatta samaan aikaan yhdistäen. Kuntajakoselvitykset ovat sielläkin meneillään, oma ministeri Helsingin seudulla asuen vahva vaikuttaja takavuosilta ja lähiyhteisön omaa koivuniemeään ihaillen. Ei alueen suuruus siihen vaikuta vaan ihmisten pöljyys, joka on aina vakio. Koivuniemeä kumartava pöljä on kurjuutensa toki ansainnutkin, ellei ole pieni ja avuton lapsi.
Tällaisia vastaavia seutukuntia maa on täynnä ja osa selvitystilassa, ihailtavat koivuniemet kertomassa kuinka vuosikymmeniä haettu tienpätkä on viimein rakentumassa, kun kaikki muut vastaavat valtatiet ovat jo maassa moottoriliikenneteinä. Mitä suljetumpi, yhden median kautta hallittu seutukunta on, sitä varmemmin siellä on myös runsaasti sosiaalisia ja taloudellisia, toistuvia konflikteja. Tieto ei kulje avoimena ja syntyy lähiyhteisön pahimmillaan nepotismiin, sukulaisten suosimiseen, nojaavia julkisen hallinnon rakenteita.
Koivuniemi vain älykäs hyväksikäyttäjä
Ministeri, kuka tahansa johtaja, voi toki kokea elävänsä uuden mediayhteiskunnan ylä- ja ulkopuolella silloinkin, kun hän on osa avointa yhteiskuntaa ja sen yksi eläjä muiden samanlaisten joukossa kansalaisenmedioitten maailmassa, jatkaa keisarina muiden koivuniemien tapaan. Muutos on tapahtunut vasta muutaman vuoden aikana, eniten aivan viime kuukausina, eikä vanhan maailman median kokeneet voi sitä enää sisäistää. Koivuniemi käytti älykkäänä ihmisenä vain hyväkseen suljetun kulttuurin tarjoamaa mahdollisuutta ja oli siinä myös taitava.
Pardigman muuttuessa keskustalainen pääministeri tekee turhaa työtä puolueensa veijareitten takavuosien synnit taakkanaan. Usein näiden syntien taustalla on juuri tällainen koivuniemeläinen yhteisö ja niiden hierarkiat ulottuen aiemmin puoluetoimistoon saakka. Nyt ne ovat toki rapautuneet. Ilmiö on täsmälleen sama kuin vasemmiston ongelma. Vaikeimmat tapaukset ja persoonallisuushäiriöiset eivät voi enää pitää kansanliikettä oman elämänsä kellukkeena narsisminsa hoidossa ja kansan sitä seuratessa medioittensa kautta. Sellainen johtaa vain myötähäpeään intrenetin maailmassa.
Tällainen jatkuva myötähäpeä johtaa paradigmaiseen siirtymään ja siinä Timo Soini tarjoaa Suomessa ainoan uskottavan vaihtoehdon, olematta vanha populistinen “maalaisliitto“ tai aikoja kuopattu sosialistinen työväenpuolue. Kokoomus perinteisenä pääoman edustajana on vaikea hyväksyttävä “ihmisten puolueena“ saati uutena työväenpuolueena lukuunottamatta suosittua puhemies Sauli Niinistöä.
Vanhojen puolueiden historia on näin väärän paradigman aikana syntynyt ja mahdoton hyväksyttävä uudessa paradigmassa ja sen uuden median arvoja edustavassa maailmassa. Tässä mainostoimistojen työ on valunut hukkaan ja puolueiden imago muistuttaa nyt myös kansanliikkeinä syntyneinä muuta kuin vanhaa yhteisöllistä ja populistista taustaansa. Eniten tästä ovat kärsineet maalaisliitto-keskustapuole ja sen aatteellinen järjestötoiminta sekä luonnollisesti koko vasemmiston oma kenttäorganisaatio työväentaloineen.
Gonzo -journalismi 1970-luvun ilmiö
Yksittäisen ministerin tai ministeriön seuraaminen, yhden kunnan toimintojen kuvaaminen, ei kerro paljoakaan, ellei media itse ole gonzo -jouranalismista irtautuva ja kokonaisuuden hallitseva myös esimerkkiensä kautta. Toisaalta konsensushenkinen media on uudessa media-ajassa tarpeeton ja turhaa seurattavaa, ellei otsikot synny niistä asioista, joista korporaatiot vaikenevat. Juuri näin syntyi päätös jakaa rauhanpalkinto kiinalaiselle toisinajattelijalle norjalaisena järkeilynä ja tietoisena Kiinan painostuksesta. Ilman tuota kiinalaista reaktiota koko palkinto olisi ollut turha. Suurvaltana Kiina reagoi yli muuten huonosti lavastetussa näytelmässä.
Mutta miksi kiinalaiset eivät jakaneet varjopalkintoaan ruotsalaisten vangitsemalle Wikileaksin rakentajalle? Miksi he eivät vaatineet tämän vapauttamista ja tuomista Kiinaan palkittavaksi? Nuttu nurinpäin käännettynä ei tee siitä yhtään sen kauniimpaa katsoi sitä Pekingistä tai Washingtonin näkökulmasta. Pelkkä pelleily ei johda muuhun kuin globaaliin kehnoon sarkasmiin eikä se sovi suuren kansakunnan maineelle. Vai sopiiko sittenkin? Wikileaksin paljastuksia lukien näyttäisi sopivan. Maailmaa hallitaan poikkeuksellisen vähällä älyllä.
Suurten residuaalien aikaa
Tieteessä nämä aiheet, paradigmaiset muutokset, löytyvät päävirtojen ulkopuolelta. Sieltä, missä on selittämätön ja mallista poikkeava virhe, residuaali. Niiden käyttäytymisen seuraaminen paljastaa myös mallin tai teorian toimimattomuuden sekä mahdollisen tulevan päävirran, jossa syntyvät uudet myös sosiaaliset innovaatiot, sosiaalisten taitojen suuret ideat ja niiden käsitteelliset uudet symbolit. Täällä piileksivät myös uudet paradigmat, teoriaa ja mallia suuremmat muuttajat ja maailmankuvien valtaisat muutokset sekä ihmiset niiden takana.
Kun muutos on paradigmainen, ei populistinen, syntyy myös sellaisia voimia, joiden kohdalla perussuomalaisten saama kannatus ei ole korporatiivisessa yhteiskunnassa tyhjän päällä vaalien jälkeenkään. Vaaleihin osallistuvat ihmiset kun edustavat kansaa ja korporaatio ei voi toimia vastoin sellaista logiikkaa, jossa kansalaiset unohtuisivat ja paradigmaiset muutokset jäisivät vaille “hyvän hallinnon” tapaa toimia uuden mediayhteiskunnan säännöillä, reaaliaikaisesti ja varoen joutumasta kansallisten etujen kanssa kohtuuttomaan hankaukseen edes EU:n sisällä.
Tässä prosessissa vastavirtaan uiminen on toivotonta ja sellainen johtaa vain oman kannatuksen laskuun. Paradigmaiseen ilmöön kun littyy myöhemmin myös taloudellisia ja sosiaalisia muutoksia ja kytkentöjä, uusia käyttäytymismalleja, normeja ja moraalisia kannanottoja, lainsäädäntöä ja syntyvää uutta hallintoa.
Näin näyttää nyt käyneen VTT:n ja sen jakamien yhteisten verorahojemme osalta ja koskien jälleen kerran sosiaali- ja terveyshallintoamme. Se mitä kunnissa ja kuntaliitossa tapahtuu, kertoo sekin muuttuvan paradigman hitaasta oivalluksesta ja toiminnasta kirjanpidossa avoimella ja rehellisemmällä tavalla ja paljastaen ikävän, epämiellyttävän totuuden.
Helsingin Sanomat (12.12) leikkii ajatuksella, jossa valkokaulus pärjää ilman työpistettä ja Suomi eroaa euroalueesta. Näistä edellinen on jo toteutunut ja edes Koivuniemen kaltaiset eivät kykene vaikuttamaan heidän lastensa elämään muuttumatta samalla aggressiivisiksi. Toimittaja Katri Kalliopään sepite on liian lähellä totuutta. Sen sepitteellisyyttä ei olisi ollut tarpeen mainita edes sarkastisena korostuksena.
Leijonasydän
Kuka tunnisti runsas viikko takaperin nimet Henri Johansson, Mikael Järvi, Rickie Hyvärinen, Mika Kohonen, Henri Toivoniemi tai Petteri Nykky? He ovat maailman parhaita salibandymiehiä ja heidän valmentajansa.
He pelastivat urheiluvuoden 2010 sankaruuden ja ovat ilman muuta vuoden joukkue ja samalla vuoden urheilutekonsa kautta vuoden urheilijoita. Samalla he ovat sellaisia urheilijoita, joiden tapa juhlia voittoaan pukuhuoneessa ei ole kopio jääkiekkoilijoiden aloittamasta ryyppyputkesta eikä ketään tarvitse palauttaa kisoista kesken kotiin mäkimiestemme tapaan, dopingskandaalia ei tarvitse pelätä jälkikäteen. Salibandy on uutena lajina, herrasmiesten urheiluna, liki paradigmainen ilmiö Suomessa.
Salibandymiehet ovat todellakin herrasmiehiä kuten insinöörien ja tulevien lääkäreitten on oltavakin. Peli on älykköjen ja hyväkuntoisten miesten siinä missä lentopallo, nopeatempoinen ja tapahtumarikas joukkuepeli. Suomin oli lisäksi häikäisevän hyvä ja kotiyleisön edessä otettu voitto, itsevarmuus ja taisteluhenki, pelaajien paidan alle sidotut sykemittarit, kertoivat millainen tämä tiimi on ja millainen on todellinen leijonasydän vuonna 2010.
Salibandy on nuori laji. Tämä voitto, jo toinen perättäinen Ruotsin voittojen jälkeen, teki siitä oman aikamme legendan, suuren tapahtuman myös vuosikymmenten jälkeen. Mestaruus pelattiin nyt 16 joukkueen voimin, joista neljä oli muita edellä. Kaikki tämä muistetaan myöhemmin paremmin kuin tänään.
Takavuosina näin pelattiin myös jääkiekkoa, oikeammin pelataan vielä tänäänkin. Joukossa oli yksi ylivoimainen, Neuvostoliitto, ja sitten oli muutama haastaja, joista Suomi se ikuinen kauas mitaleista jäänyt amatööri. Suomi on saanut nyt uuden lajin ja uudet sankarit, pohdinnan siitä, mitä meistä nyt maailmalla mahdetaankaan ajatella. Sellainen on maabrändin kohdalla uutta paradigmaa seuraava.