Matkalla kohti NATOA

Eduskunta käynnisti viimein keskustelunsa aiheesta, jonka taustoittajana toimii itäinen naapurimme ja sen aggressiot Ukrainassa. Tätä kirjoittaessani luen samalla kirjailija Sofi Oksasen tekstiä Suomen Kuvalehdestä (13.04.2022). Hän kun tuntee Venäjän ja sen kansan mielenlaadun siinä missä minä suomalaisen.

Siinä kun on eroja eikä Oksanen ujostele kertoa millaisia ne ovat ja kuinka matka Ukrainalle on vaatinut pitkän tien kulkeakseen.

Yhteistä oman mediamme ja Oksasen kerronnalle on pohjustaa hyökkäyssota kuvaamalla Ukrainaa pahuuden tyyssijaksi. Näillä meille vierailla käsitteillä, vuosia kestäneellä työllä, veljeskansan tappamisesta piti tehdä aluksi hyväksyttävää.

Meillä ei ole oikein vastaavaa ”veljeskansaa” jos nyt ei puhuta kielellisesti vaikkapa unkarilaisista. Niinpä tämän ilmiön ymmärtäminen on vähän pulmallista, ellei sitten Sofi Oksasen virolaiset olisi sellainen veljeskansa, pikkuveli, ja ruotsalaiset sitten enemmän etäisempi isoveli, joka aikanaan myös valvoikin meitä ja liikkeitämme. Venäjän suunta on meille vieraampi, vaikka Jäämeren rannoilta voisi jotain löytyäkin tai jostakin Volgan mutkasta.

Olettaen että miehet nyt ovat Siperiasta ja naiset Kreikasta alkujaan.

Isäsurmasta psykologisena ilmiönä olemme ehkä kuulleetkin ja veljessurma löytyy Raamatustakin.

Ukrainassa joka viides on lähisukua Venäjälle, heillä on siellä sukulaisiakin. Juuri tämän lähisukuisuuden vuoksi ei oikein voinut uskoa Venäjän joskus hyökkäävän Ukrainaan. Sofi Oksanenkin käynnistää kertomuksensa juuri tästä pohdinnasta. Kuka uskoisi suursotaa läheisiään vastaan? Ellei sitten lähde pohtimaan kuinka vaikkapa oma sisällissotamme oli samalla veljessodaksi nimetty ja melkoisen julmakin.

Läheiset verisuhteet eivät ole estämässä veritekoja. Sen me tiedämme ja tämä aihe on sillä loppuun käsitelty. Se että sukulaiset surmaavat toisiaan on meillekin tuttu tapahtuma ja täysin ventovieraitten surmaaminen harvinaisempaa, ellei kyse ole psykopaatista surmaajana. Tosin joku motiivi hänelläkin tahtoo olla.

Venäjältä mediat kertoivat kuinka kyseessä olisi erikoisoperaatio. Käsite on epämääräinen kuten nyt moni muukin idästä meille heitetty läntisen median märehdittäväksi. Poikkeava tapahtuma vaati jonkun käsitteen, motiivin, jolla alkava sota saisi jotenkin perusteltavan alun. Mainilan laukaukset oli jo vanhentunut tapa käynnistää verityöt ja suomalaiset nyt piti hoitaa parissa päivässä.

Meni kuitenkin viikko ja kaksi, kuukausi ja toinenkin, yli sata vuorokautta talvista sotaa Suomea kiusaten. Tätä Stalin ei osannut arvata. Suomalaiset eivät taas tienneet kuinka Stalin ja Hitler olivat solmineet salaisen sopimuksen, jossa kuuluimme Venäjän etupiiriin.

Se sopimus esti Hitleriä puuttumasta etäisen Suomen asioihin ja ajankotaiseksi se tuli vasta Saksan itärintaman avauduttua. Tuolloin avun saanti Yhdysvalloista oli Paavo Nurmen kaltaisen suurjuoksijan varassa tehtyä säälin sekaista hoipertelua vaihtorahana idän ja lännen välissä eläen, oman tulkintamme mukaan ajopuuksi joutuneena.

Ajattelivatko venäläiset, kuinka omat lapset joutuisivat ampumaan Ukrainassa serkkujaan? Näin kysyy Sofi Oksanen ja vastaa itse. Venäjän federaation aiemmat sodat sitten toisen maailmansodan olivat paikantuneet kaukaisiin maihin. Aluksi ei pohdittu, että kyse on siis serkuista ja edessä täysimittainen sota ja lopulta teurastus, jonka jalkoihin jäivät myös lapset ja vanhukset, siviiliväki maalla ja kaupungeissa ne samalla raunioittaen.

Aiemmin Afganistanin kaltaisesta maasta palautettavat sinkkiarkut olivat saaneet äidit kaduille ja protestoimaan. Niinpä Sofi Oksanenkin oletti sinkkiarkkujen pysäyttävän viimeistään suursodan Ukrainassa, joka on toki Suomeakin pinta-alaltaankin pari kertaa suurempi ja väkeä liki kymmenkertainen määrä. Ei sellaisen maan läpi maatuskojen lapset niin vain marssi serkkunsa samalla teurastaen.

Totta kai Vladimir Putin esikuntineen ymmärsi, ettei tämä projekti pääty onnellisesti, ellei joukot koota etnisiin vähemmistöihin kuuluvista sotilaista, usein vielä monet sodat kokeneistakin. Dagestanista kootut sotilaat eivät saa aikaan äitirintamaa Moskovassa Kremlin muurille itkumuurinsa pystyttäen.

Suomalaiset muistavat tämän kohdallaan hyvin, kun talvisodan pakkasiin ilmestyi ukrainalainen divisioona miehiä ja paleltui niille sijoilleen motitettuna. Ei ollut sellaisista miehistä hangessa hiihtäjiksi ja hidas oli moottorisoitu joukko etenemään motitettuna toistensa ohi yrittäen Raatteentiellä. Molotovin koktaili pysäytti panssariajoneuvon ja suomalaiset olivat korvessa kulkevina kuin kalat vedessä neljänkymmenen asteen pakkasessakin.

Ukrainassa lapsensa menettänyt venäläinen perhe saa sievoisen korvauksen, tietää taas Sofi Oksanen, seitsemän miljoonaa ruplaa. Se on köyhälle perheelle ihan hyvä lisä ja syntyi vaikutelma myös Venäjällä, ettei poika kuollut aivan turhaan.

Lisäksi Venäjä on liki sadan kansallisuuden rasistinen maa, jolloin johonkin kansalliseen vieraaseen ja etäiseen kansaan kuuluvan kuolema oli yhtä ja samaa kuin Yhdysvalloissa Floridan tai keskilännen slummien mustien kuolemat Vietnamissa Kaliforniassa heitä surren, jatkaen loisteliasta elämäänsä piilaakson kampusalueella golfaten. Omaa sotaamme ei pidä erehtyä samaistamaan niihin kisailuihin, joihin nämä satojen kansallisuuksien valtiot osallistuvat outoine johtajineen.

Se että Putin tukijoineen kertoi narraatiota, jossa mukana on mukamas veljeskansa, joka on pelastettava lännen kiroukselta ja televisiossakin nähdyn rapautuneen Kiovan natsijuntalta, toimi kuten tulinen veitsi leikkaa voita leipäsi päälle.

Sen alle saattoi piilottaa mitä tahansa tarinaa ja yksi sellainen oli ukrainalainen alempiarvoinen ihminen. Aivan kuten omat sotamme Ruotsin vallan aikana ja poikamme palvelemassa Ruotsin kuninkaan retkiä jossain Krimillä. Sehän oli komeaa korpikylän kasvatille, kun pääsi mukaan ja sai sankarivainajan maineenkin.

Vähävenäläinen oli yhtä suuressa arvossa tsaarin ajan Venäjällä kuin suomalainen Sven Dufva Koljonvirralla Iisalmessa taistellen. Huono pää mutta hyvä sydän. Onneksi luoti sentään tiesi paikkansa ja valitsi sydämen pään sijaan. Isä oli pojastaan ylpeä viimeinkin, kuolleena raatona, sankarina haudaten.

Suomi on täynnä heimojemme välisiä satuja, Sakari Topeliuksen kirjoittamia tarinoita heimojemme luonteista, stereotyyppejä, mutta ei likimainkaan sellaista määrää kuin Venäjä ja sen sadat syrjäiset Uralin takana sijaitsevat oudot kulttuurit.

Venäläiset kertojat ovat heitä hivenen käyttäneetkin kuvauksissaan. Suomea ja suomalaisia nimiteltiin meitäkin, mutta ajatus kuinka nämä rajanaapurit ovatkin häipymässä läntiseen sotilasliittoon, Natoon, eivätkä ole enää Kekkosen kahleissa, on edelleenkin heille vieras ajatuskin seuraten 1970-luvun Leningradiin saapuneita suomalaisia turistejamme.

Sodalle tärkeä psykologinen viesti ja vietti on toisen ihmisen ja kansakunnan alempiarvoinen status. Se voidaan saavuttaa vaikkapa urheilussa tai ihan vain historiallisen kerronnan narrationamme. Sellainen kerronta löytyy myös ruotsalaisten kertomana sumalaisista siinä missä venäläisten tarustosta.

Tämän kuvaamiseen Sofi Oksanen lainaa brittiläistä filosofia, myös historioitsijana tunnettua Jonathan Gloveria. Toki lainattavia löytyisi hyllymetreittäin. Jotta ihmiset massoina voidaan hävittää, heidät on ensin juutalaisten tapaan poljettu maahan ja annettu kuva jostakin ihmistä alemmasta olennosta.

Massatuhot Stalinin, Hitlerin tai Putinin tekeminä ovat mahdollisia vain tällaisten viholliskuvien abstraktioiden kautta ja avulla. Meillä kun on moraali, joka estäisi veriteot, jos näitä arvoja ja normejamme ei ensin muutettaisi sekä häivytettäisi kisaamiskulttuurimme tapaan taivaan tuuliin.

Olen kirjoittanut yhtenään kiusaamisesta, kiusaamiskulttuurista ja psykososiaalisista ilmiöistä, joissa oma mediamme, sosiaalinen media, luo viholliskuvia ja hakee maalittajia omassa maassamme.

Olen nähnyt ja kokenut sitä kouluissa, työympäristöissä, politiikan kentillä ja tutkinut sekä luennoinut aiheesta väsyksiin saakka. Kun tällainen ilmiö syntyy, kun sen havaitsee, katsetta ei pidä kääntää pois vaan toimia ja tappaa se saivareena.  Veljeskansan koti ei ole pahuuden tyyssija.

Sofi Oksanen kirjoittaa kokeneena sanankäyttäjänä. Aivan kaikki riidat ja sodat, kiusaaminen, eivät ala samalla tavalla. Pirulla kun on käytössään uskomattoman suuri määrä tapoja vyöryttää aluksi vaatimaton psykologinen alku psykososiaaliseksi sodaksi.

Tie sotarikosiin on kuitenkin usein päällystetty lupauksin ja pohjustettu historialla, joka on toisen maailmansodan kaltainen ilmiömme. Nyt sen seurauksista maksaa Ukraina ja me haemme tukea globaalista tätä tautia varten perustetusta organisaatiosta NATOSTA. Ei sen ihmeellisempää. Emme ole nyt yksin kuten niin monta kertaa aiemmin.

By Matti Luostarinen

Prof, PhD, ScD Matti Luostarinen (natural and human sciences) birth: 100751, adress: Finland, 30100 Forssa, Uhrilähteenkatu 1 matti.luostarinen@hotmail.com Publications: Monographs: about one hundred, see monographs, Cluster art.org Articles: about two thousand, see all publications, Cluster art.org Art: Cluster art (manifest in 2005), see Art, Cluster art.org CV, see Cluster Art.org Blog: see blog, Cluster art.org (Bulevardi.fi)

Vastaa

Related Posts