24.06.2022
Johanneksen eli Jussin päivänä, juhannuspäivän aattona on turha yrittää hakea kirjottamiselle sellaista aihetta, joka ei veisi Uunon päivän tunnelmiin. Nyt ei kehtaa kirjoittaa oikein Venäjän keisareista, ei Turkin sulttaaneista, Ruotsiakaan ei voi haukkua, kun nyt ollaan samassa veneessä ja vene ajelehtii, jossakin epämääräisessä tulevaisuudessa.
Sääkin on kuin morsian ja järvestä nousi kalaa enemmän kuin mitä juhannusvieraat ikinä kykenevät grillaamaan, savustamaan tai muuten mieleisekseen valmistamaan. Lehtiä ei tullut niitäkään ja sääliksi käy kesälomatoimittajan työtä hakea aihetta muusta kuin moneen kertaan märehdityistä mediayhteiskunnan aiheistamme. Taas kerran on pakko turvautua leijonanjälkiin hiekassa. Ukrainassa kun pitävät lomaa sielläkin, jos nyt ovat venäläisiä sotilaitamme. Me tiedämme etteivät ole.
Olemme eläneet jo melkoisen tovin uuden aikakauden kynnyksellä. Takavuosina sen aisti yliopistoissamme työskennelleen uusista yhteiskunnallisista ajatuksistamme ja toiminnan muodoista. Kuvittelimme, kuinka yliopisto on majakka, joka ohjaa meitä tulevissa myrskyissämme. Siis näitä keisareita, sulttaaneja ja suomalaisia ruotsalaisten kanssa Ahvenanmaan tuntumassa airojamme sovitellen, samaan suuntaan soutaen. Norjalainen katsoo vierestä ja nauraa.
Yliopistojemme olisi hengitettävä tätä ilmapiiriä, annettava itsestään uutta luovan ja innovoivan yhteisön mielikuva, haettava uusille yhteiskunnallisille ajatuksille ja toiminnalle myös konkreettiset muodotkin muutenkin kuin tekoälyä kaupitellen. Ihmiskunnan kohtalon kolminaisuus, jossa mukana on luonnon, teknologian ja ihmisen itsekkyyden rinnalla myös täysin arvaamattomia keisareita ja sulttaaneja, ei tunnu nyt oikein uskottavalta aiheelta sekään yliopiston tuleviksi koulutusohjelmiksi. Niin naiiveja nuoret eivät voi olla enää vuonna 2022 sosiaalisen median käyttäjinä.
Takavuosina oli mahdollista kuvata nämä aikakautemme muutokset ikään kuin aaltoina sukupolvien välillä. Joskus sukelletaan vähän syvemmälle, kuten nyt näyttäisi Euroopassa käyvän ilman ulkopuolista apua ja joudumme arvioimaan niin materiaalien, energian kuin inhimillisen pääoman tuottavuuden uudelta perustalta. Siinä pelkkä yhteiskuntien kahtiajako ja populistinen pulina ei meitä pelasta.
Se nyt on selvä, että luonnon tuhlaamisen aika on loppumassa ja yliopistojen henkinen ilmasto joutuu hakemaan muuta kuin perinteisen kouluopetuksen muotoja. Opintopisteiden laskenta on syytä unohtaa ja tulla mukaan arjen elämään, joka on toki paljon muutakin kuin ammattikoulua ja sivistysyliopiston fundeeraamista. Luokkahuoneista on pakko siirtyä ulos hakemaan luovempia menetelmiä sielläkin.
Kun verkostoista ja klustereista on syntynyt jo tulva, olisi outoa, jos yksi toimijoistamme olisi kaiken aikaan ikään kuin oppositiossa eikä osallistu mediayhteiskunnan keskusteluun lainkaan.
Jos opiskelijoitten tavoitteet ovat yhteisiä menneen maailman kanssa, silloin yliopisto on aikansa elänyt. Luokkahuoneitten on avauduttava ja toteutettava luovempia opiskelumenetelmiä.
Professori Markku Wileniuksen tapaan on kysyttävä, minkälaisen tulevaisuuden nämä oman aikamme nuoret ihmiset haluaisivat rakentaa? Wilenius on Turun yliopiston tulevaisuuden tutkimuksen professori ja Unesco-professori samalla. Se on ikään kuin hänen työtään, ei minun eikä monen muunkaan ikäiseni ja sadat alan oppilaitokset maailmalla kolunneina. Mehän olemme nyt eläkkeellä, eikö vaan?
OIKEIN HYVÄÄ JA ANTOISAA JUHANNUSTA; KESÄLOMAA SAMALLA.