29.08.2022
Tiedemiehet ovat tutkineet iät ajat yhdessä tavallisen kansan kanssa taivasta ja antaneet sen tuikkiville tähdille ja tulille nimiäkin. Suomalaiset, toisin kun ruotsalaiset, kutsuvat etäisiä tähtisikermiä ja galakseja linnunradoiksi ei ruotsalaisten tapaan talvikaduksi (vintergatan). Suomalaisilla kun ei ollut vielä tuolloin lyhtyjen valaisemia katuja, joita talvella tuijotella. Lisäksi kielemme nyt oli muutenkin luontoa matkivaa, onomatopoeettista ja vähemmän ihmisen teknologiaan ja innovaatioihin painottuvaa pohdiskelua.
Revontulia katsellessaan suomalaiset olivat niin ikään lähempänä luontoa ja komeat talviset kaamosajan valaisevat tulet syntyivät taivaalle kettujen häntien huiskiessa jäistä tunturin kylkeä. Siihen suuntaan oli hyvä kulkea toisin kuin hakien saalista täysin säkkipimeästä suunnasta.
Siinä on samaa ymmärrystä kuin juopuneen miehen tavassa hakea avaimiaan lyhtypylvään alta. Kun paikalle osuneet poliisit kysyvät hänen puuhastelunsa perään, hän kertoo kadottaneensa avaimet pudottaen ne portaikon pään sulkeva oven edustalle, soraiseen pimentoon, noin sadan metrin päähän lyhtypylväästä. Poliisin epäillessä juopuneen miehen työn tarkoituksenmukaisuutta, hän kertoi, kuinka tämän oli ainut valoisa paikka hakea avainta. Pilkkopimeässä työ olisi ollut varmasti turhaa.
Ilmiön taustalla oli poromiehiltä hankittu geneettinen perimä. Valossa sinulla on mahdollisuus löytää vaikkapa kolikko, käyttää sitä puhelinautomaatiin tai poliisi nyt ainakin huomaa ja avustaa kohti autoa, saattelee kotiin tai ainakin putkaan. Pimeässä porttikongissa kyykkiminen olisi turhaa itsensä kiusaamista. Ei järkevä ihminen näin itseään palelluta hengiltä edes juovuksissa. Jos nyt on aidosti suomalainen ja poromiesten sukuakin.
Tiedemiehet löysivät puolestaan revontulten salaisuuden tarkkaillen napa-alueiden jäitä ja niiden kokoeroa. Eteläisen pallonpuoliskon jäät olivat selvästi pohjoisen napajäätikköä komeammat. Revontulet syntyivät näistä jäistä ja olivat siten myös etelässä todella komeat pohjoisen pallonpuoliskon tuliin verrattuina. Näin myös niille annettiin eri nimetkin, aurora borealis ja aurora australis. Jälkimmäinen on se komeampi ja eteläisen pallonpuoliskon tuote.
Tieteellinen nimi korostaa sen komeutta. Jossain vaiheessa historiaamme suomalaisetkin vaihtoivat nimiään ruotsalaisiksi. Ja sitten myöhemmin takaisin suomalaisiksi. Sitä kutsuttiin suomettumiseksi. Molempia nimiä saattoi käyttää mutta ei mielellään enää venäläistä kolmantena pyöränä tässä Venäjän luoteiskulman ja Itämeren tyttären nimeä pohdittaessa. Ruotsalaisia emme ole ja venäläisiksi emme tahdo tulla, kirjoitettiin historiaamme.
Sen sijaan kielessämme oli runsaasti rasistisia kuvauksia, stereotypioiksi kutsuttuja, niin omista heimoistamme kuin vieraitten maitten kansoistakin. Niitä jouduttiin myöhemmin siistimään. Myöhemmin sama päti sukupuoleen ja sen kuvaukseen. Olkoonkin että kieli oli edelleen suvuton toisin kuin useimmat muut kielet Euroopassa.
Maalasin molemmat taivaalliset valot revontulinamme värikkäiksi tauluiksi ja pohdin samalla sekä maalaamisen että kirjoittamien elämää ylläpitävää merkitystä. Näin vaikuttaisi tekevän myös Riitta Jalonen viimeiseksi jäävän kirjansa ”Omat kuvat” teoksessa (HS 28.08.2022).
Kirja ei ole kuitenkaan muistelmateos vaan omaelämäkerrallinen romaani. ”Tämän kirjan jälkeen kynä harjoittelee pysähtymistä, elämä ei”, pohtii Runeberg- ja Topelius-palkittu Jalonen, Olli Jalosen puoliso jäähyväisteoksensa merkitystä.
Kaikkiaan takana on kymmenkunta lastenkirjaa ja toistakymmentä romaania, fiktiivisiä teoksia kaikki. Olkoonkin että fakta ja fiktio ovat kuten veteen piirretty viiva. Suuria kokemuksia kirjojen synnylle ovat olleet omat sairaudet ja isän kuolema, ”Taikavuori” aikanaan osa luvattua maata ja Sveitsiä hakien omaa kolikkoaan, tapaa tervehtyä keuhkoja vaivanneesta tubista.
Elämää ei voi kirjoittaa juonelliseksi tarinaksi. Se on pikemmin välähdyksiä matkan varrelta ja ”elämää ylläpitävään pakkoon”. Kirjoittavat ihmiset ajattelevat ja tuntevat kirjoittamalla, kuvaa Riitta Jalonen sitä hetkeä, jota itse nyt vietän huomaamatta, kuinka voisin hoitaa sen myös puhumalla ja etsien kolikkoa valoisammasta paikasta kuin omasta sisimmästäni. Se mistä sanat tulevat on Jaloselle mysteeri, uusi kirja on salaisuuksien myytti.
Fiktio on suoja mutta samaan aikaan myös peittämistä ja jonkin oleellisen väistämistä, revontulien tapaan väärän nimen ja syntytavankin hakien tiedemiesten tapaan havaintoaan kuvaten. Poromiehet olivat lähempänä totuutta ja se totuus oli saalista hakevalle järkevämpi. Avaintaan valoisasta hakeva mies oli hänkin oikealla asialla ja vieläpä oikeassa paikassakin. Poliisi talutti hänet kotiinsa ja poromies sai ketun saaliikseen.
”Ruumiini tuli raskaaksi sanoista, kannoin tulevaa kirjaa ja odotin” kertoo Jalonen kirjoittamisestaan toisin kuin mies, jolle tuo tapa vastata olisi omituinen. Sama pätee ruotsalaisten tapaan nähdä taivaalla talvikatuna jotain sellaista, joka ei olisi ollut Suomessa edes mahdollista. Linnunrata oli onneksi jotenkin paremmin ymmärrettävä myös nyt kun voimme kuvata jopa noiden galaksien synnyn ja sen alkulähteetkin.
Se ei ole enää autofiktio, lajivalinta, joka kulkee fiktiivisen ihmisen kautta kohti sielun omakuvaa, Riitta Jalosesta kirjoitettua tekstiä suoraan lehdestä lainaten.
Kirjailija voi toki kirjoittaa muustakin kuin itsestään ja kohtaamisistaan, joko kirjallisista tai todellisista. Lukijakin voi tänään lukea muustakin kuin eletystä elämästä. Tässä lehden edellisen aukeaman kulttuurisivun Ulla-Leeena Lunbergin laaja artikkeli ”pienestä arkisesta elämästä” sekä ”se minkä näemme, ei ole kaikki” on toimittaja Antti Majanderin hengentyönä upeine kuvineen yli 20 kirjaa julkaisseesta ja Leena Vallinsaaren suomentamista lapsinerosta, minua neljä vuotta vanhemmasta kirjailijasta Åbo Akademin kunniatohtorista, upeaa luettavaa.
”Paljon olen kyllä kirjoittanut miehistäkin. Mutta tottahan se on, että oman elämäni kokemus vaikuttaa. Siis se, että naiset jäivät ja elivät paljon pidempään.” Siinä on kaikki oleellisen sanottukin. Omista kirjoistanikin, Saksassa kustannetuista, valtaosa on kirjoitettu jäätyäni eläkkeelle. Lisäksi ne ovat artikkeleina klusterikokoelmia, jossa minua auttoi tiede.
Ei toki kokemani tunteet ja elämänkokemukset, sanojen määrä ja järjestys, poikkitieteinen elämä. Valinnat teki joukko valittuja luovia ja innovatiivisia rötöstelijöitä, jotka saivat auki salasanoja. Olivat muita taitavampia ja siten myös tekoälyn kanssa kisailevia lukijoita. Kirjoittaminen, sen synty, ei ollut toki oma elämäni ja sen tuskat, vaan heidän kykynsä ja tapa valita ja kilpailla tekoälyn kanssa minun vain hiven ohjaillessa prosessia kiitos monitieteisen koulutukseni.
Globaalissa maailmassa lukijat ja heidän tapansa valikoida on se, joka ratkaisee kirjoitetun ja maalatun työn kohdalla silloin, kun kyseessä ei ole revontulet, ei linnunradat, ei talvikadut vaan tieteen viimeinen sana ja sen luovuus sekä innovoivuus, toki myös tähän vaadittu ikä ja aika kirjoittajan tai maalaajan kohdalla. Ei sen ihmeellisempää.
Saman asian olisi voinut lukea myös edelliseltä sivulta samaa lehteä. Toimittaja Marko Junkkari on toimittajana nero. Kalevi Sorsa todellakin unelmoi jo 40 vuotta sitten sosiaalisesta mediasta politiikan työkalunamme. Media on vain ominut tulkintavallan kansan näkemyksistä.
Perinteinen media on edelleen jonkin sortin ”portinvartija”, mutta portin vieressä ei todellakaan ole enää varsinaista seinää puoluejohdon ja kansan välissä. Kolikkoa tai avainta, poliisia, ei ole tarvitse hakea myöskään juopuneena hieman sivummasta. Viestit kun kulkevat molempiin suuntiin Facebookin, Twitterin, Instagramin, Tiktokin ja muiden sosiaalisen median palveluiden kanssa.
Oikeammin Facebook ja sen ensimmäiset alkuunpanijat eivät käynnistäneet työtään helmikuussa 2004 vaan paljon aikaisemmin. Sama pätee ilmiön nykyistä vaihetta ja sen kärjessä kulkevia poikkitieteistä ilmiötämme.
Sorsa oli toki oikeassa, kuinka aatteiden synnyn taustalla oli ollut aiemmin yksittäisiä ajattelijoita, jotka olivat onnistuneet vakuuttamaan näkemyksillään lähipiirinsä. Jossakin vaiheessa vuoropuhelu johti ideologiaan, jota edistämään perustettiin puolue.
Kyse on ollut aina vuorovaikutuksesta mutta ei toki robotiikasta ja reaaliaikaisuudestamme poiketen perinteisesti innovaation diffuusiosta ja sen hyväksynnästä, hitaasta ja sukupolvien muodostamasta ketjustamme. Sama pätee kirjoihin ja niiden rakenteeseen sähköisenä ilmiönä. Näin myös Sanna Marinin Suomi on hyvin erilainen kuin Kalevi Sorsan aikainen Suomi.
Sorsan taivaalla ei näkynyt enää talvikatua, ei linnunratoja, tieteellinen nimi ei pyhittänyt hänen näkemiään revontulia. Kukin aika vain vaatii omat ratkaisunsa ja arvovalintansa. Pääministerimme on hänkin tervetullut koska tahansa tervehtimään niitä tulia, joiden synty on koko ajan läsnä ja aika ihmisen keksintönä on surkein keksinnöistämme.
Valon nopeus on kovin hidas tapa sekin toimia ja sillä mitataan toki matkaa, ei aikaa. Aika taas kulkee molempiin suuntiin, hidastuu ja pysähtyykin.
Jos kirjailija ei pysy tässä mukana, hän ei ole enää ratkaisu ongelmalle vaan osa ongelmaa, jonka poliitikot vain piilottavat ja Marko Junkkarin kaltaisen toimittajan kertoessa jo etukäteen, millaista on odotettavissa kirjoitettaessa Kalevi Sorsan elämästä vuoden 2022 draamakesää samalla eläen ja demareitten pohtiessa Kalevi Sorsan hallitusten eroa nykyisen Sanna Marinin hallituksen ja biletysvideoiden kautta Instagram-tilille tuijotellen.
Hillary Clinton lähettää Sannalle rohkaisevia terveisiä ja oman biletyskuvansakin. Kehottaa jatkamaan samalla linjalla. On kokeneempi ja tietää miten pienessä Suomessa on elettävä suuren maailman malliin. Maassa maan tavalla tai maasta pois ei oikein ole tämän ajattoman ja paikattoman maailman viesti 2022 syksyä käynnisteltäessä. Maailmankuvat tekivät paradigmaisen muutoksen ja Uuno Turhapurosta tulee nyt ohjelmaa vuorokaudet ympäri. Ei ymmärrä kansakunnan johto, kuinka aika muuttaa myös miehen maineen ja vasta kuoltuaan saa arvostusta pienessä kotikaupungissaan Itämeren ja Suomenlahden tuntumassa syntyen.
Kylläpä nyt harmittaa kun joutuu jouluksi klapeja pilkkomaan, jotta ei jouluna tulisi vilustuttua. Vaikeita aikoja eletään. Lumilinnaankaan ei saa sähköjä. Jouluvaloja ei kehtaa sytyttää, kun naapuri pahoittaisi mielensä. Kynttilän nyt voi viedä vielä haudoille. Ei ole helppoa elää Suomessa, ellei sitten pakene pohjoisimpaan Lappiin Veskun tapaan samalla tukevoituenkin. Ei siellä hoikka poika tarkene.. eväät on oltava omasta takaa.
Laihana poikana ja katuen palataan sitten takaisin synnyin kaupunkiin. Oulu on siinä puolimatkassa. Euroopan kulttuuripääkaupunkimme. Heti sen huomaa, kun Oulua lähestyy Iisalmesta Piippolan kautta ajellen. Juha Väätäinen on sieltä syntyisin. Julma Juha. Ei juuri kotiseutuaan kiittele.
Harva on seppä syntyessään, saati suurmies kotiseudullaan. Suomessa elellen. Yhdysvalloissa on jo toisin. Ja Saksassa. Kiinassa pysäyttelevät jo kadullakin ja Leniniksi luulevat. Kuvia ottavat.
Tähän kohtaan on paikallaan laittaa pätkä Eino Leinon runoa. Sitä lapsena Savossa lausuen ja koulussakin kisattuna. Nyt samat veijarit kuuntelevat tätä värssyä Uuno Turhapuron lausumana. Ruikonperän Jaakko Teppo on hänkin mukana juhlissa. Terveisiä sinne Ylä-Savoon ja Iisalmeen, lukion nykyisille oppilaille ja opettajille. Kukaan ei ole kotipitäjässään arvostettu, ellei nyt sitten ymmärrä muuttaa muutamaksi vuosikymmeneksi muille maille markkinoille.
Samalla palaan vuoteen 2011 ja kirjaani ”Arctic Babylon” ja sen ennusteisiin jo käsikirjoituksessani ”Kansalainen Klasomenesta” vuodelta 1978. Nuorena maisterina ja lisensiaattina, juuri väitöskirjansa tiedekunnalle jättäneenä, ihminen on parhaimmillaan. Se että kirja julkaistaan vasta myöhemmin Saksassa ja myydään Yhdysvalloissa, Amazon ja Google kauppiaina kertoo, miten kaikki muuttui sitten Eino Leinon päivien. Juice Leskisen ja Vesku Loirin oli tullut käyttää tätä aikaa osana kerrontaansa eikä jäädä kotikylän pilkattavaksi.
Eino Leinon päivän runoista, itse lapsena lausumista, muistan parhaiten säkeet, jotka oli tehty miehen synkkinä kausina. Näistä lyhyin ja nasevin oli mielestäni tämä:
Kuoleman renkinä
Kuljin ma kuoleman peltoja pitkin,
kuolema kynti ja minä itse itkin.
”Tule mies rengiksi!” kuolema huusi –
”Saat palan peltoa ja laudanpäätä kuusi”.
Tulen minä rengiksi, huusin ma vastaan.
Tottahan Tuonela hoitavi lastaan.
Siitä asti kynnän mä kuoleman sarkaa –
viikot ne vierii ja elonhetket karkaa.
Ystävä on kaukana ja sydämeni jäässä –
Herra, koska seison ma sarkani päässä?
Kirjoittaessani 1970-luvulla kirjaani ”Arctic Bablon 2011” se jäi tuolloin julkaisematta Kalevan kirjojen painosta vastanneen painotalon vararikon vuoksi. Tuolloin sen työnimenä oli vielä ”Kansalainen Klasomenesta” ja sen syntyyn vaikutti vahvasti väitöskirjaani varten kokoamat aineistot, joista valtaosa jäi julkaisematta. Alkujaan nippuna julkaistavaksi tarkoitettu työ muuttui loppusuoralla monografiaksi ja käsikirjoitus jäi odottamaan uutta tulemistaan Saksassa.
Näin opin tunnistamaan myös suomalaista tapaa julkaista kirjallisuutta sekä etenkin WSOY:n kolmea kirjailijaa paimentaneen toimittajan työskentelykulttuuria. Kaikki kolme olivat hyvin myyviä kirjailijoitamme. Heitä seuraten syntyy myös mielikuva, miten kirjailijan elämä ja toimeentulo Suomessa on rakentunut hyvin monipuoliseen osaamiseen. Sama pätee toki Eino Leinoon ja hänen kirjalliseen elämäänsä tai tutkien ketä tahansa suomalaista luovan työn duunariamme kuvataiteissa tai musiikissa.
Toisin kuin monessa meitä vanhemmassa kulttuureissa myös tiede ja koulutus ovat olleet monialaisen osaajan käsissä. Opettajamme ovat olleet usein tuhattaitureina mukana kaikessa mahdollisessa ja joskus myös mahdottomissa tuon ajan oloja pohtien. Ei vähiten ohjailtaessa maata kohti mahdollisimman itsenäistä asemaa idän ja lännen välissä operoiden. Nyt siitä on luovuttava ja otetta apua sieltä mistä sitä saa, Natosta ja lännestä.
Eino Leino on erityisen kiinnostava henkilö tutustuessamme siihen maailmaan, jossa Aleksis Kivi tai Juhani Aho, kuka tahansa suomalaisen kirjallisuuden merkkihenkilö vaikutti kulttuurimme syntyyn ja samalla kielemme rakenteisiinkin. Usein mukana oli myös kuvittajia ja kuvataidetta, harvemmin säveltäjiä. Myös omat opettajani olivat tällaisia moniosaajia ja kansan kynttilöitämme. Ei välttämättä kuitenkaan aina pelkkää kirjallisuutta ja kirjanoppineita, kuten usein läntisessä kulttuurissa on ollut tapana.
Sen sijaan mediat ovat aina olleet lähellä kirjallisuutta ja näin myös tutkimus ja tiede. Kun oma sukunimenikin tulee luostarilaitoksesta, sen (luostarilaitoksen) merkitys etenkin maailmalla oli huomattavan suuri juuri niin kirjallisuuden kuin tieteen ja taiteen, koulutuksen edistäjänä. Tässäkin Suomi teki poikkeuksen.
Suomessa luostarilaitoksen lampuoidit, sinne veronsa maksaneet, oli harvinaisempi ilmiö ja oman sukuni maatila Kallaveden rannalla itsenäistyikin varsin varhain ja silloisen byrokratian toimesta. Sen sijaan purjekunta jäi elämään siinä missä yhdessä raivatut suuret kaskiviljelmät tuhansien hehtaareiden tilalla. Juhannuspäivän suuronnettomuuteen 1850 jatkuneen yhteisen tilanpidon historia liittyi siten aikaan, jolloin Suomi oli käytännössä jo itsenäinen valtio. Voisimme siirtää vuosijuhlaamme jonnekin sata vuotta aiempaan tapahtumaan ja kesäiseen aikaan. Unohtaa viimein sotiemme surulliset vuodet ja tehdä itsenäisyysjuhlasta iloisen tapahtuman.
Maatila oli toki syntynyt Ruotsin vallan aikaan, oli itsenäistynyt, ja se selittää monia tuon ajan ilmiöitämme tilanpidossakin Kallavene rannoilla. Venäjän vaikutus oli vähäinen tai vähäisempi kuin mitä Suomessa yleensä ehkä kuvitellaan. Suomi ”suomettui” varsin varhain. Itsenäistyminen alkoi viimeistään vuonna 1809. Vuoden 1917 itsenäisyyttä ei Suomessa juuri edes havaittu.
Olen kirjoittanut runsaasti myös Eino Leinosta henkilönä. Me tunnemme hänet paremmin kuin monet tuntevat isovanhempansa tai sisarensa. Sen sijaan palautan mieliin kirjassani Arctic Babylon korostamani vuoden 2011. Eino Leinosta piti huolen Vesku Loiri lauluissaan. Se juuri oli hänen merkittävin kulttuurityönsä. Kiitos siitä.
Lainaan tuon merkkivuoden loppupuolelta, marraskuulta, mielestäni tähän aikaan sopivia kirjoituksiani sekä lopuksi kirjoituksen seuraavan vuoden 2012 Eino Leinon päivältä otsikolla ”Kadotettu maailma”.
Mayakanan kirjoituksissa juuri nuo vuodet 2011 ja 2012 oli merkitty poikkeuksellisen merkittäviksi muuttajiksi nyt elämäämme aikaa arvioiden. Tässä pohdinnassa Mayakansa ja sen asuinympäristö oli tullut minulle tutuksi ja pidän ihan hyvänä pohtia, miten tämä aikamme liittyy arktiseen Babyloniaan ja sen kohdalle ennustettuihin tapahtumiinkin.
Mayakansa kun oli erityisen pitkälle tieteessä edennyt ja oli mielenkiintoinen kohde vertailtaessa sitä oman läntisen kulttuurimme syntyyn ja juuri Turkin ja Kreikan välisiä alueita tarkkaillen. Jostakin syystä Turkki ja sen presidentti haluaa tänäänkin puuttua suomalaisten ja ruotsalaisten elämään. Oletan ettei hän itsekkään oikein ymmärrä miksi näin tapahtuu. Ja jos ymmärtää, hän on poikkeuksellisen sivistynyt ihminen sukuineen. Sydämelliset terveiset lukuisille turkkilaisille ystävilleni agro- ja teknopoliksissanne. Kyllä me vielä tapaamme, näin toivon. Eikä Islannin tulivuoret viivytä paluumatkaanne.
Sotiimme ja globaaleihin ilmiöihin, ilmastomuutoksiin ja kaupallisiin saartoihin liittyy vaikeita etenkin ruokaan ja ravintoketjuihin vaikuttavia ilmiöitä alueilla, jotka ovat joko sodan osapuolia tai kärsivät saartotoimista. Nämä alueet sekä ruuan tuottajina että kuluttajina ovat erittäin haavoittuvia ja kirjoitin niistä mm. vuonna 2011. Nyt sitten elämme aikaa jolloin on osattava asettaa osaamisensa oikeisiin kohteisiin ja varat varmoihin sijoituksiin kansakuntanakin.
Näiden edes lyhyt esittely on nyt kohdallaan taas kerran ymmärtääksemme, miksi etenkin suuret vesireitit ja niiden sulkeminen sekä Ukrainan kaltaisen vilja-aitan turmeleminen on meitä kaikki koskettava rikos. Näitä sodista kärsiviä osapuolia ovat etenkin jo muutenkin aliravitut alueet ja väestö, jolla ei ole itse sodan kanssa mitään tekemistä. Samalla pakolaisuus ja vihapuhe muuttuvat osaksi kadotettua maailmaamme. Vuosikymmenen 2020 alku on surullista jatkoa edellisen vuosikymmenen 2010 Arktiselle Babylonillemme. Jopa Suomi joutui toimimaan yli kymmenen hallituksen voimin tuhlaten aikaansa ja energiaansa riitoihin.
torstai 29. syyskuuta 2011
Angry Birds on suomalaisen Rovio Mobilen kehittämä videopeli. Valmistuttuaan vuonna 2009 se levisi Applen laiteille ja sitä myytiin hetkessä yli 6 miljoona kopiota.
Peli levisi useille alustoille ja nykyisin sitä on myyty jo liki puoli miljardia. Sen voi ladata maksullisesti myös nettiversiona Googlen Chromella. Se on maailman myydyin mobiilipeli liki sadassa maassa.
Voimme olla siitä ylpeitä. Se kun on samalla oman kulttuurimme tuote siinä missä mikä tahansa kuvataide tai kirjallisuus, musiikki. Jos joku ei tiedä mikä on “Angry Birds” se kertoo hänen paikkansa suurkulttuurien kuluttajana ja osana globaalia maailmaa ja sen markkinoita.
Hän on niistä täysin ulkona ja osaton; yrittäjänä, johtajana, kouluttajana ja tutkijana vahingoksi yhteisölleen. Pieni kansakunta kun synnyttää harvoin tällaista globaalia ilmiötä. Tällaista kulttuuria ei sivuuteta olan kohautuksella eikä ole sivuutettu toki vuosisatoihin. Tätä edes suomalaiset eivät tahdo muistaa.
Pelkistettyä peliteoriaa
Angry Birds perustuu ideana sosiologian pelkistettyyn peliteoriaan, jossa mukana on jotain arvokasta, josta taistella, ja jonka saavuttamiseksi panoksia ja tuottoja on pohdittava ritsa kädessä. Vihreät siat ovat pahiksia ja näiden on varastettava lintujen pesissä odottavia munia. Vihreät siat eivät muni.
Pelaaja panostaa erilaisiin lintuihin, kloonautuu ja kasvattaa vauhtiaan, räjäyttelee ja hävittää sikojen jäisiä, puisia ja kivisiä linnoituksia. Kultaiset munat ovat palkinto päästä uuteen vaativampaan kenttään kohoten kuin urahierarkiassa tai optioita hankkien. Putin on peliä pelannut ja ymmärtää miten edetä. Häntä on vaikea pysäyttää, Siperia kun on se joka opettaa. Ja siellä ovat luonnonvarojen aarteet.
Erikoisversioissa lapsia kasvatetaan juhlapyhien ja vuodenaikojen teemoilla. Se on hyvin suomalainen tapa nähdä ympäristö ja sen suuret vuodenaikaiset vaihtelut. Animaatioelokuvissa on lisäksi kansallisia teemoja ja Nokialla luonnollisesti Suomi-teemansa. Suomen elokuvasäätiö on myöntänyt peliyhtiölle kehittämistukea pitkää animaatioelokuvaa varten. Tämä yhtiö ei ole varaton ja sen elokuvia ei tehdä kuten Mannerheimin filmatisointia. Siinä kohtaa kaksi maailmaa toisensa.
Angry Birds kansakunta
Suomalainen ministeri Alexander Stubb puuttui kansalliseen tapaamme esiintyä aggressiivisesti maailman turuilla ja toreilla. Yhtäällä hän ymmärsi sen johtuvan kansanluonteestamme, rehellisestä ja jaloon pyrkivästä, kaikilta vastaavaa tasapuolisuutta EU:ssa odottaen. Se on siis vallan muuta kuin suomettumiseksi kutsuttua nöyristelyä. Suomi on luonnollisesti kokoaan suurempi valtio ja sen itäraja Venäjää vastaan on enemmän kuin muun Euroopan yhteinen raja. Tuolla rajalla käytiin niin vuoden 1939 talvisota ja myöhemmin jatkosotammekin. Eivät suomalaiset mitään toista maailmansotaa käyneet vaan omaa sotaansa.
Ministeri epäili kuitenkin muilla kansakunnilla olevan vastaavia taipumuksia, mutta pitävät ne visusti sisällään ja hakevat konsensusta, ovat viisaasti diplomaattisia. Ministeri arveli suomalaisten muistuttavan “Angry Birds” lintuja, jotka hävittävät pelissään omaa mahdollisuuttaan menestyä tuhoamalla kohtuuttomasti vihreiden sikojen linnoituksia.
Vielä yksi tai kaksi tasoa voidaan antaa anteeksi, mutta kolmas voi olla jo liikkaa. On edetty liian korkealle tasolle pienenä kansakuntana. Vastus kovenee, jokainen taso on etistä vaativampi ja pudotus on julma. Peliteorioissa vauhti ei tapa vaan äkkipysähdys. Suomen on siis suometuttava ja oltava hiljaa. Ei sellaista Suomea olisi koskaan syntynyt maailman kartalle.
Konfliktit ja kilpailu
Peliteoreetikko on ihminen, joka kokee maailmansa konfliktien ja kilpailun kautta. Noin vajaa viidennes ihmisistä on tällaisia ja poliitikoista kaikki. Peliteoreetikon maailmassa kaikesta on puutetta, rahasta, varallisuudesta, arvonannosta, maineesta ja kunniasta, hyväksynnästä ja rakkaudesta. Kaikesta on käytävä armotonta kilpailua. Ja kun yksi kilpailu on ohi alkaa heti seuraava ja samojen muurien sisällä.
Pelaaja asettaa panoksensa oman peliteoriansa kautta ja sulkee pelinsä ulkopuolelle sellaiset, jotka eivät pelaa hänen säännöillään. Peliä jatketaan projektiluontoisesti ja kun edellinen on päättynyt, uusi on jo odottamassa vuoroaan. Se on lohdutonta elämää, jossa universumi kulkee ohi ja oikea elämä jää kokematta. Suomalisten mielestä taas juuri tämä elämä on elämisen arvoista ja Suomi maailman onnellisin kansakunta.
Olen tästä kirjoittanut paljon ja pelaaja esiintyy myös vaikkapa toisen väitöskirjani sivuilla yhtenä kuluttajatyyppinä, mutta myös yrittäjänä. Angry Birds on vain siellä paljon mutkikkaampi kuin pelikonsolilla. Sinun on tunnettava globaalin maailman parhaat pelaajat, innovaattorit sekä tieteen käyttämä robottiälykin.
Niinpä vaikkapa avioliiton helvetissä, sen peliteoreetikon hallitsemassa maailmassa, pelaaja eroaa perheestään kertoen, kuinka kaikki on aikuisten ihmisten sopimaa, eikä siitä tulisi myöhemmin jäädä kaunoja. On kypsytty vain erilleen, aloitettu uudet suhteet ja uusi lohduton peli. Työympäristössä peliteoreetikko on hankala etenkin täysin vailla moraalia olevana tunnevammaisena ihmisenä, kultaisten munien saalistajana. Vihreä sika kun ei muni omia munia.
Angry Birds ja vihapuheet
Suomalainen vihapuhe ja Angry Birds rantautuivat samaan aikaan ja molemmat ovat osa yhteistä sosiaalisen median keinoa ruokkia tietyntyyppistä maailmankuvaa ja siinä elävää kuluttajajoukkoa. Kaikki eivät sitä ymmärrä eivätkä ole kiinnostuneita lainkaan. On myös muita kuluttajatyyppejä, ja heille on myytävä kokonaan erilaista maailmaa, jossa kuluttaa joutoaikaansa.
Olen siirtänyt kotisivuni kuvasivuille postereita, jotka esittelevät muutamia liki tuhat sivuisia julkaisuja, mutta yhdelle vaatimattomalle posterille, yhdelle kuvasivulle siirrettynä. Ne ovat ikään kuin tieteen taidetta kyetä esittelemään mutkikkaita teorioita ja niiden malleja kiireisen ihmisen luettavaksi.
Käytänkin niistä nimitystä “Science Poster art” erotuksena perinteisestä posteritaiteesta sekä erikseen vielä niiden klusteriluonteen vuoksi käsitettä “Cluster art economy” tai ”Cluster policy”, ”Cluster articles”. Ne kun liittyvät pääsääntöisesti yhteiskunnan sosiaalisiin ja taloudellisiin toimintarakenteisiin sekä klustereihin. Postereissa on esitelty myös klustereita. Kirjoitan ne myöhemmin kirjan asuunkin ja aihetta popularisoidenkin. Kaikkeen ei ehdi eikä ole mahdollisuutta eläkeläisenäkään, mutta oletan silloin olevan enemmän aikaa tälle työlleni.
Turistina posteriviidakossa
Useimmat noista postereista ovat olleet esillä konferensseissa, jossa tiedemiesten ja tutkijoiden sekä yrittäjien ja konsernijohtajien, rahoittajien ja pankinjohtajien, hallintoihmisten ja poliitikkojen, opettajien ja kouluttajien maailmat kohtaavat samaan aikaan ja samassa sosiaalisessa tilassa, maailmankonferenssissa.
Kun posterikokoelmia on rinnakkain runsaasti konferenssivieraat tutustuvat postereihin hieman samaan tapaan kuin vaeltava katutason flaneeraaja, turisti, katukuvan näkymiin ja muistuttaa siinä koomikko Jacques Tatin elämää. Tämä keskiluokan modernin kaupungin turisti on sosiaalisista luokista suurin ja komiikan keinon tutuin ja kuvatuin keskiluokan ihminen.
Monsieur Hulot’n hyväntahtoinen, avulias ja kömpelö ilmestyminen postereiden tutkailijaksi tuo mukanaan lähestyvän katastrofin. Liki kaikki suuret humoristit ovat käyttäneet tätä tyyppiä hyväkseen alkaen Charles Chaplinista. Mr Bean, Rown Atkinson, on oman aikamme ehkä onnistunein Monsieur Hulot. Playtime oli taas kunnianhimoisin tapa kuvata flaneeraajan tai turistin modernin kaupungin syntyä jatkona elokuvalle “Enoni on toista maata”. Monsieur Hulot oli siellä koko ajan eksyksissä, modernin ajan kliinisessä elämässä.
Playtime ja uudet visiot
Maailma muuttuu ja internet sekä sosiaalinen media raivaa koko ajan tieltään uuden mediayhteiskunnan onnettomia tunareita. Sen elämän kuvaaminen kliinisenä elämänä, koko ajan uuden mediayhteiskunnan tieltä työnnettävänä, sinne sopimattomana mukavassa kulissiympäristössään, on vielä tekemättä koomisena elokuvana.
Sen sijaan Playtime on filmihullujen aarre. Pääosa flaneeraajista ei sitä ymmärrä lainkaan ja kolmetuntinen kokonaan juonettomalta vaikuttavaa elokuvaa on rankka kokemus ja vei Tatin konkurssiin, talon myyntiin ja miehestä tuli katkera vanhus.
Kulkuri on globaalin maailman kasvavin ihmisryhmä ja koditon kaikkialla. Charles Chaplin pyrki hakemaan tätä ihmistyyppiä, mutta eli vielä väärässä ajassa ja koomisuus syntyi toista kautta, harmittomana Tatin kaltaisena anarkiana.
Törmäily intrenet -ympäristössä on vaikeasti kuvattava eikä ehkä vielä oikein riittävän koominen. Pahimmat törmäilijät eivät edes tiedä mistä on kysymys ja Mr Hulot jää vaille huomiota uuden sosiaalisen median viidakossa törmäilevänä ja robotteja tervehtivänä huopahattuisena herrana ja rouvana.
Oman aikamme kulkuri elää kotonaan kaikkialla, mutta pelkää sitoutumista ja varoo identiteettinsä puolesta, jossa juurettomuus on tavoite sinänsä. Kulkurista on vaikea tehdä koomista Suomessa, jossa ilmiöön liittyi agraarin ajan ahdistus, irtolaisuus sekä rikollisuus ja siirtolaisuus. Suomessa kulkurin elämä, irtolaisuus, oli aikanaan rikos.
Kulkurin valssi
Kulkuri on suomalaisessa kerronnassa romanttinen hahmo, tukkilaisromantiikan ja renkipojan maailmaa, ja vielä tänäänkin peliteoreetikon vihapuheet kohdistuvat juuri muukalaisuuteen, vieraaseen ja pelkoon, irtolaisuuteen. Myös Suomessa tälle on pitkä traditio ja sitä varten perustettu puoluekin, perussumalaiset.
Globaalin maailman kasvava sosiaalinen suurtyyppi ei oikein istu suomalaiseen maisemaan ja maailmankuvaan, jossa suuret metropolit puuttuvat ja monikulttuurisuus koetaan vieraana, jopa uhkana sekin.
Pelko, uhka ja ahdistus ovat suomalaisia muotisanoja kuvata liki mitä tahansa aikamme uutta ilmiötä tai perinteistä metsää ja korpea, soista maatamme. Kaikkeen on ratkaisuna yhteisö. Sellainen ratkaisu 8000 miljoonalle ihmiselle on mallina mahdoton. Ja Suomi on Nokian ja Angry Birds -kulttuurin kotimaa. Jotain olisi tehtävä ja nopeasti.
Maaseudun yhteisöllisyys kuvataan usein vastakohtana metropolikulttuurin kuvaukselle ja sen kulkurin mittoihin rakennettavalle tulevaisuudelle. Juurettomuus ja pelko sitoutumisesta on hyvin suomalainen tapa kokea uusi kulkurin tuoma sosiaalinen rakenne ja juuri monikulttuurisena ilmiönä. Sille pilailu oli Uuno Turhapuron hiven kömpelöä huumoria.
Jos ymmärrämme monitieteisyyden, me ymmärrämme kyllä myös moni- ja poikkikulttuurisenkin. Ne kun ovat samoja asioita yhdessä poikkitaiteellisen elämän kanssa.
Virtuaalihahmot ja telecity nuoret
Neljäs suurtyyppi on tietokoneajan muokkaama ja muistuttaa koomisena hahmona nörttiä, jonka paikka oli vielä 1990-luvulla pilkattavien joukossa. Vasta internetin ja sosiaalisen median myötä tästä tyypistä tuli hallitseva ja nykyisin se on epäilemättä paitsi kasvava, myös eniten valtaa käyttävä teknistyneen yhteiskunnan perushahmoja. Sitä vihataan mutta sille ei voida mitään. Uusi eliitti oli suomalaisille ja monelle muulle kulttuurille shokki ja tulosta traumoille.
Virtuaalista maailmaa hallitsee kuvaruudun pinta, joka on ikkuna kaikkeen, ja samalla täysin neutraali, fiktiivinen mielikuvitusmaailma, sekä asettaa vaatimukset tätä kautta korkealle. Näiden seuranta ja ruokkiminen on oman aikamme kirjallisuutta.
Ajattoman ja paikattoman maailman kulkuri on tässä prosessissa lähin ymmärtäjä, mutta komiikassa kumpaakaan tyyppiä ei voi enää lähestyä tekemättä itsestään naurettavaa Monsieur Hulot’n tapaan ja turvautumalla huopahattuun, piippuun, puhumattomuuteen ja ranskalaisen keskiluokan ivaamiseen. Pelkkä pilailu ei enää ruoki uutta teknologiaa, tekoälyä.
Karikatyyrien ongelmat
Karikatyyrien piirtämien oli takavuosina helppoa etenkin poliittisista suurpuolueistamme maalaisliitosta, kokoomuksesta, demareista ja kommunisteista. Kari Suomalaisen vakiinnuttamat hahmot eivät kuitenkaan istu oikein enää tähän aikaan ja niiden muisto tuo mukanaan jo koomista nostalgiaa. Kalevi Sorsan olisi voinut kuvata muutenkin kuin liian suuren kravatin kantajana.
Perussuomalaisten äänestäjäjoukko on tutkimusten mukaan taas kaikkein heterogeenisin, jolloin karikatyyrin on synnyttävä muuta kautta kuin hakien äänestäjistä jotain yhteistä muuten kuin vihaisina miehinä ja vastapoolina vihreitten punertaville naisille. Mikä se sellainen bilettäjä on omana aikanamme, jolloin Bill Clintonkin vaimoineen osasi sen meitä paremmin.
Molempia kuitenkin äänestävät runsaasti opiskelijat ja vähemmän eläkeläiset, perussuomalaisia oman aikamme duunarit, mutta myös kokoomuksen tapaan varakkain osa keskiluokkaamme ja etenkin yrittäjät. He ovat siten aktiivisinta osaa suomalaisia samalla. Vaihtavat puoluetta, jos tulosta ei ala syntyä.
Perussuomalainen mies ja perusvihreä nainen eivät oikein sovi samaan hallitukseen. Sama toki oli havaittavissa myös vaikkapa maaseudun perussuomalaisen miesyrittäjän ekologisissa tuotteissa ja niiden helsinkiläisissä vihreissä keski-ikäisissä akateemisissa naiskuluttajissa. Ne eivät oikein löytäneet toisiaan ekologisen klusterin tutkimuksissani ja luontoyrittäjiä auttaessani. Onneksi ovat robotit ja tekoäly, joka tekee työt puolestamme.
Kun vähäpuheinen Monsieur Hulot pyrkii huopahattuineen ja piippuineen asioimaan Playtimen modernissa kliinisessä metropolissa paikallisten naisten kanssa, syntyy koomisia tilanteita, joista hyväntahtoinen Hulot ei ole vastuussa. Ranskalainen Monsieur Hulot on suomalainen Herra Hakkarainen. Sellainen ei ole enää muodissa.
Helppoja ratkaisuja
Yleisin tapa perinteisissä medioissa on käyttää Timo Soinin kuvaa. Sama pätee usein myös muihin puolueisiin, joka taas kuvaa ongelmaa tyypittää yhteiskuntaamme, sitä edustavia puolueinstituutioita, ja hakea näkökulmaa vaativamman analyysin kautta arvojen maailmasta. Mikään ei ole niin pinnallista kuin henkilöidä puolue ja sen miljoonat äänestäjät stereotyyppinä medioissamme. Se oli Soinin virheistä pahin. Se mikä onnistuu Venäjällä tai Ranskassa, ei onnistu Saksassa.
Medioitten kehnous ei ole toki yhteiskunnan ja sen kehityksen, murroksen ja sen synnyn syytä. Sen sijaan nyt on jo oikeus ja kohtuus syyttää peiliä, jossa medioitten kyky kertoa yhteiskunnasta on vääristynyt ja virheellinen kuvattaessa sosiaalisen median taloutta, strategiaa ja jopa sellaista ilmiötä kuin Angry Birds.
25.09.2011
“Järvi oli kuin suunnaton valkea marmorilevy, jonka päälle oli asetettu sadoittain hevosenpäitä. Ne näyttivät leikkautuneen pyövelikirveen terävästä iskusta. Vain päät pistivät esiin jääkuoresta. Ne kaikki olivat kääntyneet rantaan päin. Ammottavista silmistä paloi vielä kauhun valkea tuli.”
Lainaus on sunnuntain (25.9) Helsingin Sanomista, Jari Paavonheimon kirjoituksesta italialaisesta Curzio Malaparten raportista Suomesta sodan aikana, Laatokan rannalta katsottuna.
Malaparte oli gonzojournalisti, pienten asioiden havainnoija ja sivuraiteitten kulkija, Italian armeijan upseeri, diplomaatti, journalisti ja kirjailija.
Romaaneista “Kaputt” kohosi aikanaan kulttimaineeseen ja tyypillisen gonzon kerronnan tavalle, kukaan ei voi olla varma asioiden todenperäisyydestä, absurdista maailmasta ja sen komiikasta myös lehtijuttujen yhteydessä. Malaparten teoksista on Kaputtin ohella suomennettu “Edessä palaa Leningrad”, “La pelle 1949” ja “Iho“. Elämme nyt lähellä tätä absurdia aikaa Ukrainassa.
Christianian unelma
Samassa lehdessä John Raven, kuvanveistäjä, kertoo toimittajalle, mahdollisesti gonzojournalistille, kuinka he ovat edelleen täällä, Christianian ite-arkkitehtuurin omaleimaisessa maisemassa, yhdyskunnassa, jota kutsutaan myös vaikkapa vapaakaupungiksi, tai paremmin se ehkä tunnetaan sodan jälkeisen hippiyhteisön kannabiksesta, talonvaltaajien konsensusdemokratiasta, anarkistien unelmasta, jossa poliisi ottaa yhteen huumediilereiden kanssa. Se, että kuvanveistäjä Raven on edelleen elossa, on ihme, ei toki muu kertomuksessa.
Oscar Rossin pieni tarina on uskottava ja hyvin kirjoitettu kertomuksena, gonzona. Sellainen kiinnostava tarina on tosi, ei huonosti kirjoitettu mutta oikea, todellisen elämän ja tapahtumien kuvaus. Tässä kertomuksessa vanhan polven kaipaama idealismi ei täysin katoa. Christianian henki elää siinä missä Laatokan teurastettujen hevosten päät, tuijottaen kohti rantaviivaa kauhun valkaisemilla sokeilla silmillään jatkosodan päättyessä. Sellaista näkyä ei oikeasti ole muualla kuin Salvador Dalin maalauksissa, surrealistisissa kuvissa. Usein gonzo on surrealistista kerrontaa. Elämme nyt tätä aikaa ja sen alkavaa syksyä ja talvea. Siitä on kirjoitettava kokonaan toisin kuin draamakesästä 2022.
Karjalan surrealistisia näkyjä
Sunnuntain (25.9.2011) Helsingin sanomat on idän, Karjalan ja Venäjän numero. Se kertoo, kuinka jatkosodan takavuosien tantereilla taistellaan nyt venäläisten turistien rahoista. Bisnes on mittakaavaltaan miljardiluokkaa ja rakennetut hotellit ja asuinalueet kaikkea muuta kuin köyhälle kansalle tarkoitettuja. Kun se loppuu, jää paljon isännätöntä rahaa.
Pietarin vaikutusalueen laajuus ulottuu kauas sisämaahan aina köyhään Etelä-Savoon saakka ja pääkaupunkiseutu saa siitä toki osansa siinä missä Turun talousalue ja kaikki satamakaupunkimme. Pietari ja sen miljoonat varakkaat tuovat mukanaan muutakin kuin turistivirtoja. Kun raja suljetaan, sulkeutuvat myös energiavirrat, kaasuputki ja ehkä jopa Saimaan kanava.
Olen pahoillani. Alkaa kokonaan uusi vaihe. Oletko sinä siihen valmistutunut? Lukenut Eino Leinon tuotannon moneen kertaan ja vielä takaperinkin muistaen? Näin se ruokki jo kauan sitten lapsen unia ja piilotajuntaa.
Rajan takana liikkuneena tätä mahdollisuutta ei voi koskaan sulkea ulos pohtien Neuvostoliiton hajoamista ja sen jatkuvia lieveilmiöitä Venäjän rajaseuduilla. Suurvallat käyvät jatkuvaa sotaa ja olemme jatkossakin rajavaltio idän ja lännen välissä. Maantieteelle emme voi mitään.
Sen kuvaamiseen gonzo ei ole kuitenkaan journalismina mahdollista ja kertomuksesta tulee tylsää luettavaa. Jääköön se talousmaantieteilijöitten ja alan tutkijoitten, ekonomistien ja rajaviranomaisten tehtäväksi, poliisin arjeksi.
Gonzon siirtyminen historian lehdille on kuitenkin välttämätön paha kuvattaessa aikamme journalismia ja sen parhaita kertomuksiamme 2000-luvun alusta ja sen ensimmäisistä vuosikymmenistämme. Uusi mediayhteiskuntamme on surrealistinen ja etenkin sen kansalaisjournalismin suunnalla ja epärationaalisessa elämänkuvauksessa, sosiaalisessa mediassamme. Jos et sitä tunne jo sen syntyessä, jos et ollut sitä synnyttämässä, nyt on myöhäistä.
Visitkarelia.fi
Pohjois-Karjala oli panostanut lehteen valtaisan ilmoituksen, jonka mitta oli liki kymmenen sivua. Tuon kertomuksen laadinnassa kuntapäättäjät ja yrittäjät, elokeinoista vastaavat ja matkailusta huolehtivat, olivat kokoontuneet Joensuussa kymmeniä kertoja kinastellen, kuka saa esitellä ja mitä, mikä on kertomuksen punainen lanka.
Kun itse vielä asuin Karjalassa brändi oli 1980-luvun puolella “Ilo elää Karjalassa”. Nyt se näyttäisi kiteytyvän sodankyläläisen malmikuumeen tapaan rajaseudun investointeihin, mökkien ja myymälöiden rakentamiseen rajan pintaan.
Siinä on samaa henkeä kuin 1990-luvun alun vapaakauppa-alueiden rakentamisessa, jossa vilisee käsitteet “maailman suurin Prisma”, “St Peterburg West”, “Easyholiday -lomakeskus”, kymmenet uudet kylpylä- ja kauppakeskukset. Lapland -market on tarkoitettu todella vain venäläisille asiakkaille ja nämä marketit alkavat Kouvolasta, Kotkasta, Vainikkalasta ja Nuijamaalta, Lappeenrannasta sekä jatkuvat Imatralle, Mikkeliin, Savitaipaleelle, Punkaharjulle, Savonlinnaan, Rantasalmelle ja Savonrantaan.
Kun raja sulkeutuu vaikkapa globaalin pandemian tai sodan seurauksena, ongelmat ovat yhteisiä. Niihin on vaikea etukäteen varautua.
Uusi työ – uusi elämä
Uusi työ, uusi elämä on visitkarelia.fi ja kertoo, miten koko Karjala on muuttumassa, se on jo toki muuttunutkin, karjalaisesta on tullut taas kerran karjalainen, ei pelkkä “laukkuryssä” takavuosien tapaan.
Osaamiselle on nyt kysyntää, ei vain Joensuussa vaan myös Kiteellä, Tohmajärvellä, Suomen komeimmat koulukiinteistöt myydään Keski-Karjalassa. Jatkossa komein kunnantalo on myynnissä Rääkkylässä.
Se muistuttaa sisämaahan rantautunutta Saimaan risteilijää, Ruotsin laivan takakannen siluettia sen lipuessa pois johonkin tuntemattomaan, gonzojournalismille tyypilliseen usvaiseen ja hieman anarkistiseen tulevaan, surrealistiseen maailmaan. Peijonniemen ja Ruppovaaran koulut ovat kuin Raaseporin kartanoita ja kertovat mistä on kyse, kun kunta menettää lapsensa ja muuttuu vanhusten saattokodiksi.
Venäjän tandem
Visitkarelia ei ole vitsi vaan vakavasti otettava. Sen taustajutuksi sopii juuri Etelä-Karjalan muuttuva talouden rakenne ja kertomus Venäjän tandemhallinnosta, jossa Putin jatkaa nyt presidenttinä mahdollisesti 12 seuraavaa vuotta ja Dimitri Medvedev siirtyy hänen aisaparinaan pääministeriksi. Elämme silloin vuotta 2023. Näin Medvedev ainakin itse olettaa ja on muuttanut käyttäytymistään.
Mitä silloin maassa ja maan rajoilla tapahtuu, on turha yrittää arvailla. Varmaan on, ettei raja kuitenkaan poistu eikä varmaan Putin ja Medvedev otsikoistamme. Omat johtajamme sen sijaan vaihtuvat. Maantieteelle emme voi mitään.
Suomen pragmaattiseen reaalitalouteen ja karjalaisten elämänuskoon tällainen kahden lautasen politiikka sopii parhaiten. Putinilla on edelleen kansansa luottamus ja gonzojournalsimin tuoma karsima. Omilla johtajillamme taas läntisen maailman arvot ja tarvittaessa myös sen turvarakenteetkin. Suomi ei ole yksin Venäjän luoteisnurkassa, Jäämeren tuntumassa, Itämeren ja koko maailman saarisin ja järvisin valtio. Toisin kuin Ruotsi ja Norja olemme hoitaneet asiamme pohtien sijaintimme ja historiamme mahdollisimman pragmaattisesti.
Oikeammin Putin ei olekaan enää kaikkivoipa tsaari, vaan taitavasti tasapainoileva poliitikko, jolle suuren maan ja globaalin maailman voimaryhmittymät ovat osa elämää. Strategiasta kaksi päämiestä ovat yksimielisiä ja kemiat pelaavat yhteen toisin, kuin Venäjän perinteiset kovemman linjan kommunistien tarjoamat ehdokkaat. Yhtenäisen Venäjän puoluekokous oli ulospäin yksituumainen. Sota vain ei etene Ukrainassa odotetulla tavalla.
Maisterisjätkän haaste heitetty
Lehden pääuutinen kertoi, kuinka Suomi valitsee presidenttinsä toisin kuin Venäjä ja että Timo Soini on mukana pelissä, jossa on talvella niin vauhtia kuin vaaratilanteitakin. Eläen vuotta 2022 sen draamakesää Soini paluu ei ole enää uskottavaa. Korttinsa voi pelata Suomessa vain kerran.
Otsikko oli valittu korostaen perussuomalaisiin kohdistuneita hyökkäyksiä ja gonzo kulki kertomuksessa, jossa mukana on ehdokkaan aiemmat kokemukset vaaleissa sekä sairastumiset, kunnon vastuksen antaminen, jossa presidenttiys on nyt myös oikea tavoite, ei vain keino pitää puolue kurissa ja johtajansa käsissä keskityttäessä syksyn kuntavaaleihin. Nyt edessä ovat jo eduskuntavaalit 2022, jolloin asetelma on puolueillemme kokonaan uusi. Varmaa on kuitenkin että pääministeri tulee vaihtumaaan.
Soini on ehdokkaista poliittisesti jopa ehkä kokenein, lukien lehden pohdintaa, sekä kykyä aistia koko laajan äänestäjäjoukon tuntoja, tehdä asiansa selväksi ja yksiselitteiseksi, olla äänestäjänsä näköinen ja mittainen mies, jolle puku ei ole oikea työhaalari. Sellainen mies on äänestäjiensä oloinen ja näköinen, brändi kulkee mukana. Näin vuonna 2011. Nyt vain takana on kymmene hallitusta ja Soini ilman puoluetta.
Kertomus Soinista, “maisterisjätkästä”, on hyvää journalismia ja varoo loukkaamasta lisää lehden lukijoita, joiden sympatiat tulevat yli puoluerajojen kiistellylle Timo Soinille, vuoden jytkyn järjestäjälle ja maamme tunnetuimmalle poliitikolle, lehteä suoraan siteeraten. Vuosikymmenen aikana voi toki pilata kaiken.
Se ei ole vähän se poliittisen historiamme kentässä tulevina vuosina, oli Soinin paikka siinä mikä tahansa presidentin ja pääministerin väliltä. Nyt hänet on otettava vakavasti, ei kuoleman vakavasti. Se pilaisi brändin katolisesta ja hyväntuulisesta, joviaalista miehestä, luotettavasta asiansa osaajasta. Tulevaisuutta ei kuitenkaan kukaan osaa ennustaa ja populistien kohdalla se on erityisen vaikeaa. Siinä on hiven samaa kuin Venäjän käyttäytymistä ennakoiden. Emme osanneet ennakoida ja nyt olemme Naton jäsen.
Nainen paholaisena
Lehden omituisin valinta on sunnuntain erikoisteemana nainen paholaisena, pahana ihmisenä. Siihen on uhrattu yli kaksi sivua kallista ilmoitustilaa ja päivitelty kuinka myytti hyvästä äidistä ja madonnasta on niin vahva, ettei gonzo journalistina uskalla siihen puuttua edes silloin, kun kyseessä on lehden esittelemiä naisia paloittelusurmaajina, uhoavina gladiaattoreina, kuljettaen ruumiita paloiteltuina säkkeihin. Mukana ovat myös ampumaratasurmaaja hiljaisena nörttinä teurastamassa miehet ympäriltään tai lähihoitajana ja sarjamurhaajana piikittäen vanhuksia hengiltä. Anneli Auer on tuorein tapaus, jossa naisten pahuutta ja henkirikoksia käsitellään pahuuden teemalla.
Naisen pimeyttä ja pahuutta ei oikein uskota siinä missä miesten vastaavaa synkkää ilmiötä, pohtii toimittaja. Naisessa on vaikeampi nähdä pahuutta, kertoo dekkarikirjoittaja Leena Lehtolainen. Erityisesti tämä koskee arkipäivän elämää, sadismia kodeissa ja kouluissa, työpaikkojen henkistä kiusaamista osana naisten työympäristöä ja miesten savustamista ulos näistä yhteisöistä.
Pahiten äitimyytin rikkoo kuitenkin lasten seksuaalinen hyväksikäyttö. Kun teko menee yli ymmärryksen, tausta alkaa vinoutua, kuulijan tai lukijan ahdistus muutetaan muuksi kuin naisen psyykkiseksi häiriöksi ja lehti puhuukin absoluuttisen pahuuden ja hyvyyden poissulkevasta maailmankuvasta käyttäen oikeuspsykiatrian ammattilaisen Hanna Putkosen mielipiteitä. Paha nainen on pahan miehen tuote.
Mukaan tulevat rikollisten sepittämät tarinat, jolloin narratiivinen kertomus alkaa elää ja muotoutuu yhteiskunnan normien ja arvojen, odotusten kautta. Naisten syyllisyydentunteet ovat vähäisempiä kuin miesten kohdalla vastaavien rikosten peittelyssä, kertoo oikeuspsykologian dosentti Ghitta Weismann-Henelius.
Lehden kertomus korostaa naisen julmuutta miehen rinnalla myös selvänä, ilman päihteitä rikoksia tehden, ja naisten pohtiessa näennäisen järkevinä ja tasapainoisina rikollisia tekojaan. Miehen julmuus ei tähän riitä, ellei hän ole samalla psykopaatti.
Kasvot pahuuden puolustukselle
Suomessa pahuuden puolustus sai kasvot asianajaja Aarno Arvelalta. Arvelan nekrologissa kerrotaan, kuinka pahinkin ihminen ansaitsee avun. Arvelan hankkima julkisuu ei ollut hienointa mahdollista, ja sen sietäminen on ollut varmaan raskasta myös hänen perheelleen. Arvela kun ajoi pääosin normaaleja riitajuttuja ja oli samalla erityisen arvostettu asianajaja, kunniatohtoriksi promovoitu, ja etenkin ansioistaan asianajotyön käytännön linjaajana sekä ulkopuolella oikeussalin tekemänsä mittavan uran.
Vihassa ja väkivallassa ei ole koskaan muita kuin onnettomia osapuolia ja kodin vastuu lapsista on suuri, saarnasi rauhallinen ja Irlannissa mökillään lomaileva Arvela.
Jostakin syystä Irlanti vie monen suomalaisen sydämen, niin Arvelan kuin Soininkin ohella vihreään ja sumuiseen saareen rakastuu muutenkin kuin vain Samuel Beckettiä tai James Joycea lukien yhdessä Guinness-pullojen kokoelman kanssa niitä punniten.
Gonzo eksyy joskus sellaiseen sivujuonteeseen, jonka ainakin lyhyestä nekrologista voisi jättää mainitsematta. Irlannissa viihtyvät ovat aina oluen ystäviä ja rakastavat myös sellaista pubia, joka on suomalaisittain meluinen paikka huudettaessa kilpaa pauhaavan meren kanssa viskibassoisella äänellä, usein juuri naisen hieman korkeamman poltetun diskantin ultraäänen ylittäessä miesten mölinän. Sitä ei ole syytä erikseen nekrologissa mainita.
keskiviikko 21. syyskuuta 2011
Suomalainen yhdyskuntapolitiikka sisältää tänään kaksi suurta asiaa. Toinen liittyy kuntarakenteen uudistukseen ja toinen maataloutemme kykyyn turvata meille myös jatkossa puhdasta suomalaista lähiruokaa. Näihin kahteen asiaan vaikuttaa ratkaisevasti myös Euroopan velkakriisi ja mahdollinen pankkien alkava luottolama. Vuosikymmen myöhemmin olemme pohtimassa mistä saada energiaa, miten hoitaa lamaksi vaihtuvaa taloutta ja kuka järjestää meille talveksi niin sähkön ja hoitajat, aluevaalit maakuntavaaleina eivät oikein osuneet kohdalleen nekään. Ihmiset kun eivät äänestäneet. Olemme lamassa ja käsite kurjuusindeksi on pienin kaikista uhistamme.
Tässä prosessissa kello käy ja päättäjät puhuvat vihapuheista, kieltävät toisiaan nimittelemästä itseään kepulaisiksi, sossuiksi, persuiksi. Kun tuppisuut suomalaiset oppivat viimein puhumaan ja kirjoittamaankin netissä, nyt heiltä kiellettäisiin rikkaan suomalaisen sanavaraston käyttö muuten kuin savolaisittain sitä vääntäen, hämäläisittäin vaieten, mumisten munkkilatinaa tai vaihtoehtoisesti alistuen medioitten kolumnistien ilveilevään ironiaan, satiiriin, huumoriksi kutsuttuun ilkeilyyn.
Onko muutakin kuin vihapuhetta?
Suurkuntien Suomi pitäisi sisällään etelässä Uudellamaalla, Varsinais-Suomessa, Pirkanmaalla, Satakunnassa, Hämeessä ja Etelä-Karjalassa 28 suurkuntaa. Aiemmin näitä kuntia on ollut lähinnä pieninä maalaispitäjinä liki parisataa. Helsingin, Tampereen ja Turun kohdalla sekä Lappeenrannassa kyse on metropolipolitiikasta osana Helsingin muuttumista suurkunnaksi.
Toki Lahti, Kouvola ja Pori ovat saamassa nekin suurkunnan maineen. Forssa ja Loimaa kokevat pienempiä muutoksia ja muistuttavat Kiteen, Keuruun, Rauman tai Raahen kaltaisia yhdyskuntia pieninä maaseudun työssäkäyntialueina. Oikeammin näissä kunnissa ei tapahdu muutoksia lainkaan.
Forssan kaltaisella maaseutualueella Urjalassa, Somerolla ja Loimaalla olisi vielä syytä pohtia, mihin uusi kuntarakenne vie jatkossa nämä alueet vuosikymmeniksi. Vierellä on vain suurkaupunkeja ja metropolipolitiikkaa, jossa perinteinen maaseutupolitiikka vaatisi suuria yksikköjä onnistuakseen uudessa “kilpavarustelussa”.
Nyt kortit ovat vielä omissa käsissä ja pelattavissa. Seuraavien vuosikymmenien aikana muut pelaavat ja metropolipolitiikasta sivuun jääneet seuraavat tätä peliä vierestä.
Pienet voivat nyt muuttaa sääntöjä vain liittoutumalla yhteen. Loimaan pohjoispuolella on pitäjiä, jotka eivät kelpaa kenellekään. Loimijokilaakso ei ole nyt pitänyt puoliaan vuosisatoihin. Sen huomasin konkreettisesti, kun yritin koota sen valuma-alueelle yhteistä EU:n Leander aluetta.
Siinä liikkui todella ei kenenkään maalla, jossa oli eletty liian kauan “minä itse“ -mentaliteetilla. Vihapuhetta tuli, kun muuta ei ollut koskaan edes käytetty, tämän domestikaatiokeskuksen sydänmailla. Mitä lähemmäs Poria tuli, sitä synkempää oli satakuntalainen murresanasto. Kärppien peli Oulussa on aivan erilaista kuin Porin Ässien ja Rauman Lukon peli oman pienen talousalueen huudellessa herjojaan.
Puolen Suomen joukkue ei harrasta vihapuhetta edes tappion kohdatessa. Pienen kaupungin kulttuuri on aina nurkkakuntaista ja vieras ärsyttää, saa aikaan vihapuhetta, Sam Peckinpachin pahamaineisimman elokuvan “Olkikoirat” kaltaisen verilöylyn joko vieraan liiallisen pidättyväisyyden tai typerän kosiskelun seurauksena.
Dustin Hoffman osui roolissaan liki täydellisyyteen pohdittaessa viettien ja moraalin suhteellisuutta kulttuurien kohtaamispaikoilla. Vastaavasti A2 -teemailta vihailtana vei aihetta sivuun ja toi mieleen hapuiluin rajattomasta aiheesta, joka ei yltänyt vaaleja edeltäneen “homoillan” tasolle alkuunkaan.
Metropolista toiseen ihmistä näkemättä
Metropolipolitiikkaan kuuluu muutakin kuin terveydenhuolto ja sosiaalitoimi. Infrastruktuuri on saatava kuntoon ja luonnonvarojen käyttö mallille, jossa suomalaiset eivät jää tulevaisuudessa elintarviketuotannossa bataatin, durran, maniokin ja hirssin varaan. Entä jos tulee sota ja raja itään menee lopullisesti kiinni? Mistä energia ja kuka maksaa velat? Fortum on valtion yhtiö joka pelaa kuin yksityinen sijoittaja pörssissä. Mitä tapahtuu jos? Energiakriisin rinnalla kummitellee globaali ruokakriisimme. Mistä löydämme hoitajia suuren ikäluokan vahuksille maaseudulla? Entäpä jos kaiken rinnalle iskee virus kuin rutto ja vie meiltä viimeisetkin siemenperunat? Sota Euroopassa ja saarrot?? Ei sellaiseen painaajiseen kukaa osaa varautua, eihän?
Liki 5 miljardia ihmistä kun saa näistä pääasiallisen ruokaturvansa perunan ohella. Bataatin rinnalla koko liha- ja kalatalous ovat vain marginaalisia ilmiöitä, vehnä ja riisi harrastelijoiden kasveja, välimereinen talous pelkkää kulissia ja viihdettä. Median on etsittävä vihreä lanka, ei hapuiltava sivujuonien kimpussa gonzo -journalismin tapaan sivuraiteille ihmisiä johdatellen. Baltia ja Balkan eivät saa mennä sekaisin jenkkien medioissa ja hyvä olisi meidänkin muistaa omaa historiaamme ja piipahdusta myös Krimin suunnalla ja Ukrainaa muistaen. Nyt kun siihen on vielä mahdollisuuskin.
Maapallon väkiluku kasvaa koko ajan ja peltopinta-ala vähenee, puhtaasta vedestä on puutetta, ympäristö saastuu, erosoituu ja muuttuu aavikoksi, ilmasto lämpenee. Samalla suomalainen siirtyy autossaan navigaattorinsa ohjaamana Helsingistä Lahden ja Kouvolan kautta Lappeenrantaan, Savonlinnaan ja Joensuuhun sekä piipahtaa tapaamassa tuttuja Kiteellä Keski-Karjalan kunnassa.
Nämä ovat ensimmäiset uudessa uljaassa nauhakaupungissa tavatut ihmiset siirryttäessä yhden pysähdyksen taktiikalla suurkuntien ja metropolien kautta Kuopion, Iisalmen, Kajaanin ja Oulun läpi kohti Kemijokilaaksoa.
Matka vie läpi kymmenen metropolin nauhakaupungin, jossa pituutta on yli tuhat kilometriä. Olen sen monesti mitannut, ja aiemmin tuon reitin varrella on ollut yli sadan kunnan vaakunat. Kohta ne katoavat. Hukkaan meni sekin opiskelu maantieteen tohtorina ja professorina. Tämän ajan vihapuheen taitajat eivät professoreja kuuntele. Tuskin ovat kuunnelleet koskaan muuten kuin vihansa kohteena, osana suomalaista herravihaa.
Ruokakatastrofi ei ole kadonnut minnekään
Meillä 5-10 % maitotiloista lopettaa vuosittain ja maitotalouden tuotteet ovat edelleen 40 % maataloustuotannon markkinahintaisesta tuotosta. Kun maatalouden tuotannon ketjut alkavat kadota, häviävät myös metropolipolitiikkaan kuuluvat ikivanhat kansalliset kasvis- ja viljaravintoa hyödyntävät karjan vuosisataiset elintarvikeketjut ja domestikaatioalueet, jossa uudet lajikkeet on otettu käyttöön ja muokattu osaksi liki arktista, boreaalista elintarviketuotantoamme.
Se on ollut pitkä ja mutkikas prosessi, jonka avulla Kainuussa, Koillismaalla ja Savossa, Karjalassa on voitu asua ja rikastua, saada ylijäämää uusille ammateille ja kuntien virkamiehille, hyvinvointipalveluille. Sen mallin rakentelussa ei ole taatusti käytetty imperialisteille ominaista väärän mantereen kultaa ja työvoimaa.
Näiden ihmisten katkeruuden ja vihapuheet ymmärtävät lukematta edes maakuntakirjailijoiden hengentöitä. Kun nämä ihmiset kohtaavat toisensa, suomalainen tumman siirtolaisen, alkava vihapuhe johtaa pahimmillaan Sam Peckinpahin kuvamaan tragediaan, jossa haukutaan varmasti väärää puuta. Suomalaiset siirtolaiset ovat kokeneet tämän etenkin Ruotsissa.
Turusen kivenpyörittäjän kylässä ei ole metropolin mentävää porsaanreikää, ja Juhani Aho aloitti siitä mihin iisalmelainen kukkivat roudan maat trilogiansa kirjoittanut opettajani Eino Säisä lopetti. Eliitin vihapuhe ja kansan kieli, murre, sen tapa purkaa tuntojaan, ei ole edes samasta maailmasta seuraten medioitten ajankohtaisohjelmia.
Kyllä kansa tietää koska pankit käpertyvät taas suojaamaan omaa pesäänsä ja luottohanat väännetään kiinni, reaalitalous hyytyy, raha uhkaa loppua ja investoinnit pysähtyvät tuhannen kilometrin mittaisen metropolin sydänmailla. Laudattaessa ikkunoita kiinni, naulaajan mielenkiinto ei kohdistu siihen, onko sydänpuu tuulta vasten.
Ruokaturvakasvit ovat maailmalla vähissä
Toinen tapa siirtyä Kemijokilaakson maisemiin on läntinen tie joko Helsingin metropolista Hämeenlinnaan, Tampereelle, Seinäjoelle sekä Vaasaan ja rantatietä Pietarsaaren ja Kokkolan metropolien kautta Raahen, Oulun ja Kemin teräsrannikolle. Nyt matkaa kertyy alle tuhat kilometriä ellet kierrä Savon kautta tapaamassa sukulaisiasi tai Forssan ja Turun metropolien kautta yliopistokaupungissasi vieraillen ja jatkaen Uudenkaupungin, Rauman, Porin ja Närpiön kautta Vaasaan. Täällä vihapuheet ovat itäistä reittiä harvasanaisempia, sulkeutuneita lasittuneita katseita Shellin baarin seinustalta.
Vain eksymällä Suomenselän suomaille alkaa vihapuheet jälleen muuttua keihäänheittäjäkansalle tutummaksi. Tänne metropolien rakentaminen on vaikeaa. Kunnat eivät kuulu pitäjinä oikein kenenkään reviiriin työssäkäyntialueena. Täällä kohtaa suomalaisen maaseudun syvät juuret. Ovatkohan maakuntavaaleja suunnittelevat koskaan Suomea oikein edes läpivalaisseet ja väkeä haastatelleet?
Vihapuhe muuttuu murjotukseksi ja kaikki tarpeellinen on jo sanottu moneen kertaan pettyen poliitikkojen lupauksiin. Näillä lakeuksilla turvepellon kantama on vain suon reunaan tai kivikkona avautuvaan pirunpeltoon saakka, ruokaturvakasveja on vähän ja sisämaassa sekatalouskin alkaa olla yhden ihmisen hoidettavana mahdotonta emännättömässä taloudessa.
Menetetty luottamus
Kun suomalaisen miehen luottamuksen kerran kadottaa, sitä ei voi palauttaa postmodernin yhteiskuntamme vihreän langan ylläpitämiseksi osana edes EU:n epäsuotuisten alueiden luonnonhaittakorvauksilla ja ympäristötukijärjestelmillä. Yhteisiä verkostoja toki yritetään vielä rakentaa, hakea tukiohjelmia ja lukea interventiotoimista, EU:n tulevista rahastoista. Siitä on täällä tullut naisten puuhaa.
Tuotannosta 90 % kuuluu Euroopassa unionin kontrolloimaan markkinajärjestelyyn ja täällä ne kattavat kaikki vähäisimmätkin suopellot ja niiden niittyladot. Nyt vain vaikutuskanavia on vaikea ennakoida – edellisessä myllerryksessä paikallisen poliitikon ja kunnanjohtajan, pankin antama luulo ei ollutkaan tiedon väärti. Siitä syntyi vihapuhetta ja tapa äänestää uudella tavalla. Kahden ihmisen taloudessa toisen sairastuminen ei vielä vie välttämättä katastrofiin, mutta yhden ihmisen kohdalla yritys loppuu siihen koettelemukseen.
Luottohanat sulkeutuvat
Maataloutta uhkaava ruokaturvakasvien ylläpito on myös metropolipolitiikan ensimmäinen ja tärkein varmistettava, muu tulee vasta kun koko ajan vähenevien luonnonvarojemme saanti on varmistettu ensi kuussa 8000 miljoonan populaatiokoon ohittavan ihmislajin ruokittavaksi ja myös meillä Suomessa.
Asia on äärimmäisen vakava ja luottohanat sulkeutuvat monelle maatalouden interventiotoimilla ja tukiohjelmilla elävälle ympäri globaalia maailmaa, ei vähiten subtrooppisilla alueilla Välimerellä. Suomessa konkurssiaalto muistetaan niin idän kuin lännen nauhametropolin varrella, eikä Suomessa voi piiloutua edes tropiikin metsiin niitä raivaten ja kasketen viimeisen nälän yllättäessä.
Perusterveydenhuollossa pienikin kunta voi olla kompakti kokonaisuus ja siinä oikeudenmukaisuus ja tasa-arvo edellyttävät asuinkunnasta riippumattomat palvelut. Hallinto on kokonaisuus, jossa tulee katsoa roolit ja vastuunjaot suosien yhteistoimintaa Euroopan neuvosto suositusten mukaan. Tämä Suomessa toki osataan.
Suomessa yhteisöllisyys toteutuu, kuten muuallakin maailmassa, läheisyysperiaatteen kautta. Säästöjä toki syntyy, mutta lähinnä juuri suuria kuntia liittäen, ei niinkään yhdistäen satoja sellaisia, joilla ei ole kansantalouteemme kuin marginaalinen merkitys; 200 pienintä kuntaa kuluttaa noin 13 % kuntataloutemme menoista.
Kunta ei ole tuotantolaitos
Suuruuden ekonomia toimii lähinnä tuotantolaitoksessa, ei kunnan koossa, saati pinta-alassa. Pääosa kunnistamme ei kuitenkaan selviydy jatkossa palveluvelvoitteistaan, jolloin kuntauudistus on tehtävä mahdollisimman ripeästi. Palveluiden järjestämisvastuu ja tuottamisvastuu ovat tässä prosessissa kaksi eri asiaa eikä niitä tulisi sotkea toisiinsa. Terveydenhuollon kohdalla valtion on otettava vastuu itselleen.
Kello käy koko ajan yhä nopeammin etenkin Euroopan velkakriisin ja mahdollisen luottolaman käynnistyessä, jolloin ainakin omat asiat olisi saatettava rakenteellisesti turvallisiksi pankkien käpertyessä mahdollisesti jälleen kerran suojaamaan omaa pesäänsä. Ei tässä suomalaista yrittäjää, talonpoikaa, voi moneen kertaan pettää ja harhauttamalla keskustelu vihapuheitten hetteikköön.
maanantai 19. syyskuuta 2011
Mediayhteiskunnan synty ja reaaliaikainen internet muutti tapamme käsitellä paikkaa ja aikaa rinnakkain. Tähän muutokseen liittyi lisäksi ihmispopulaation valtaisa kasvu juuri omana aikanamme sekä tieteellisen maailmankuvan yleistyminen. Kun vielä keskiajalla meitä oli vain prosentin verran nykyväestöstämme, aika tuntui silloin pysähtyneen vuosisadoiksi.
Vastaavasti 1900-luvun alussa, sen iloisella ja vallattomalla 1920-luvulla, meitä oli jo runsas kymmenkertainen määrä ja tänään siis ensi kuussa 8000 miljoonaa maataloustuotannon kuluttajaa. Valtaosa meistä syö liki pelkästään bataattia, kassavaa, perunaa, durraa ja hirssiä. Oletko koskaan pohtinut miksi Ukraina kiinnostaa Euroopassa? Jos et ole, nyt on viimeinen hetki pohtia kuinka turvata elintarvikkeet Euroopassa.
Suurten lukujen harha
Internet ja reaaliaikainen kuljettaa rinnakkaan sekä paikatonta maailmankylää että ajatonta historiaamme. Jotta tämä onnistuisi edes tyydyttävästi suuren informaatiovirran globaalissa maailmassa, jossa aika ja paikka kohtaavat, historiallisia aikoja on pelkistettävä, löydettävä niiden oleellinen sanoma omalle ajallemme. Samalla globaalit paikat, maanosat ja kansakunnat, on nekin pyrittävä kuvaamaan osaksi tätä ajatonta uutta kokemuskenttäämme. Se ei ole yksinkertainen asia mutta mahdollisuuksien rajoissa.
Jotta kaiken tämän voisi ymmärtää, ympärillämme vellovalle tiedolle, informaatiovirroille, on oltava eräänlainen runko, jossa mennyt on suhteutettu sen merkitykseen ihmispopulaation näkökulmasta, suhteutettava oikeaan kokoonsa. Näin keskiaikaa ja sen vuosisatoja on käsiteltävä ikään kuin uuden ajan vuosikymmeniä, kymmenenteen osaan ne tiivistäen, ja vastaavasti omaa aikaamme ikään kuin vuosi kerrallaan mennyttä ja tulevaa tulkiten, elettävä liki 10 miljardin ihmisen edellyttämässä mittakaavassa.
Kymmenen miljardia tuottaa ja kuluttaa kymmenen kertaa enemmän kuin miljardi 1920-luvulla ja sata kertaa sen mitä keskiajalla. Suuret luvut, ajallinen etäisyys ja populaation koko on suhteutettava deflatoiden reaaliaikaiseen ja tuotava vasta tämän jälkeen omaan aikaamme.
Yhteinen vihreä lanka
Samalla on löydettävä yhteinen nimittäjä, tärkein vihreä lanka, joka kertoo mistä tässä muutoksessa on kysymys, ja kuinka se vaikuttaa omaan elämäämme ja tulevaisuuteen. Eittämättä tällainen liittyy ruokaan, tapaamme saada oma ravintomme ja selvitä historiallisina aikoina ja tänään ihmisenä olemisen haasteesta.
Ihminen on eläinkunnan energian ja ravinnon kulutuksen viimeinen lenkki, täysin riippuvainen vihreitten kasvien sitomasta auringon energiasta, nykyisen modernin maa- ja karjatalouden jalostuksen tuotteista toisin kuin keskiajalla, jolloin ravinto saatiin nykyisen maatalouden markkinajärjestelyjen ulkopuolelta.
Euroopan unionin markkinajärjestelyjen piiriin kuuluu 90 % elintarviketuotannosta ja EU:n budjetissa se merkitsee vielä tänäänkin noin 41 %:n osuutta. Vielä vuonna 1995, jolloin itse liityimme unioniin, sen osuus oli liki kaksinkertainen. Eläintuotteista tällaisia ovat meille tärkeät maitotuotteet, naudanliha, sianliha, siipikarjanliha, kananmunat, hunaja sekä vuohen- ja lampaanliha.
Kasvituotteista järjestelyihin kuuluvat kaikki meille tärkeät viljat, sokeri, humala, puuvilla, kuitupellava ja hamppu, silkki, tupakka, kuivarehut, hedelmät ja vihannekset, banaani, oliivit, viinit, alkoholijuomat, etyylialkoholi sekä elävät kasvit ja kukkaviljelytuotteet. Siinä on koko Euroopan unionin vihreä lanka vuonna 2011.
Sysäys keskiajalta
Keskiaika oli jatkoa antiikille. Antiikki, eli vanha aika, tunnetaan taas kreikkalaisesta ja roomalaisesta historiasta, siis noin ajasta 800 eaa – 500 jaa. Tuota ajanjakso on pidetty merkittävänä lähinnä läntisen maailman sivistyksen ja yhteiskuntajärjestyksen perustana. Startti tarkastelulle on siten asetettava sinne. Ei sen kauemmas.
Tuo aika jakautui kreikkalaisen ja roomalaiseen antiikkiin ja monet keksinnöt, tavat, arvotukset, mytologia, tyylit, dogmit, teoriat ja mallit ovat tuolta ajalta läntiseen kulttuuriin tulleita ja omaksuttuja alkaen aakkosista, foinikialaisten kirjaimiston kehitellystä kreikkalaisten ja roomalaisten muokkaamana ns. latinalaiseksi kirjaimistoksi. Kirjaimet ja sanat muodostavat koko heuristisen järjestelmämme avaimet.
Nuo kirjaimet ovat käytössä edelleen niin Kreikassa, Saksassa kuin Suomessa. Lisänä on vain muiden tuomia symboleja ja nyt etenkin digikielen aakkoset. Digikielestä käynnistyi kokonaan uusi aika, webaika, uusi media-aika, sosiaalisen median paradigma ja talous jne. Tämä reaaliaikaisen talouden mittakaavamuutos oli valtava ja koskee vaikkapa pörssiosakkeita, joita ohjaavat pääosin jo reaaliaikaiset robotit. Ne päättävät ja laskevat, ei enää kauan pörssimeklarit ja pankkeja huijaavat ihmiset. Sama koskee toki myös tätä tekstiä ja sen tulkintaa.
Järki, hyveet ja hyvä elämä
Antiikin filosofia, kirjallisuus, musiikki ja tiede ovat usein yhteistä ja poikkitieteistä tapaa lähestyä tuota aikaa, jossa ensimmäisen kerran kohtasivat järki, hyveet ja hyvän elämän pohdinta kreikkalaisessa kaupunkivaltiossa, poliksessa. Tämä vanha kreikkalainen filosofia laski perustan myös varhaiseen islamilaiseen filosofiaan, keskiajan filosofiaan, renessanssiin, valistusaikaan ja nykyiseen kriittiseen elämäämme ja sen tieteelliseen maailmankuvaamme. Näin Platon ja Aristoteles ovat edelleen meille tärkeitä henkilöitä.
Länsimaisen kirjallisuuden ydin kulkee Homeroksen runoelmissa ja kreikkalainen kirjallisuus vaikutti vahvana suullisen perinnön kautta roomalaiseen kirjallisuuteen ja kulttuuriin. Antiikin musiikin nuottikirjoitus on sekin säilynyt nykyaikaan asti. Kreikkalaisessa koulussa pojille opetettiin musiikkia doorisen, flyygisen ja lyydisen vakavalla, pehmeällä ja intohimoisella asteikolla jo kuusivuotiaasta alkaen. Sitä yhdisti tavallaan tuon ajan tieteet, filosofia, josta muut tieteet eivät olleet vielä erkaantuneet. Tästä syntyy sen voima ja arvo.
Valkoisen miehen synti
Niinpä mukana oli instituutiomaisuus, teoreettisuus yhdistettynä pohdiskeluun erottelematta siitä uskontoja ja mytologiaa. Tämä institutionaalinen ajattelu ja tieteellinen pohdinta ovat omaleimaisia läntiselle kulttuurille myös tänään. Ne ovat mukana kaikessa, myös EU:n kehittämisessä, rahoitusongelmissa, Kreikan tavassa velkaantua, pankkien tavassa hakea ratkaisua yhdessä poliitikkojen ja talousoppineiden pohdintoina. Sen yhtymäkohdat uuden mediayhteiskunnan vallankumoukseen ja jo 1920-luvun talouteen ovat omaleimaisen eurooppalaisia. Juuri 1920 -luku tarjoaa antiikin ja keskiajan tarkasteluun lähempänä sijaitsevan tarkastelukohteen menettämättä oleellista vihreästä langasta.
Jotta kaikki tämä oli mahdollista, vihreä lanka saisi jatkoa, kasvava ihmismäärä oli kyettävä elättämään. Tähän vaadittiin varhaisia maanviljelykeskuksia, domestikaattikeskuksia, ei toki vielä agrokaupunkeja, agropoleja, mutta kylläkin jo niiden aihioita. Tällaisia keskuksia syntyi Lähi-Itään, Kiinaan, Afrikkaan, Kaakkois-Aasiaan ja Keski-Amerikkaan, Etelä-Amerikkaan sekä Yhdysvaltain länsiosiin jo noin 5000-10 000 vuotta ennen ajanlaskumme alkua.
Lähi-idässä voimavarana olivat etenkin ohra ja vehnä, lampaat ja naudat, Kiinassa Jangtsejoen riisi, Afrikassa Sudanin durra, Keski-Amerikassa maissi ja kurpitsa, Etelä-Amerikassa (Venezuela, Andit, Amazon) maniokki, maapähkinä, ananas ja Missisipin laaksoissa maissi sekä kaikkialla myös alueelle tyypilliset eläimet, karja.
Neoliittisen kauden domestikaatiot
Maanviljely takasi leivän liki 50 kertaa suuremmalle väestölle kuin nomadi elämä jo neoliittisen vallankumouksen yhteydessä yli 10 000 vuotta takaperin, jolloin sama pinta-ala alkoi elättää 100-150 -kertaisen populaation. Metsästys ja keräily, nomadi vaeltaminen, alkoi jäädä taakse ja kehittyi sivilisaatioita, paikallaan pysyvää asutusta, maanomistusta, ympäristön muokkaamista, kasvis- ja viljaravinnon lisääntyminen ruokavaliossa.
Alkoi sosiaalisten hierakioiden synty, ylijäämät, kaupankäynti ja uuden teknologian kehittyminen, uudet ammatit ja edelleen näiden edustamat hierarkiat, säädyt ja tapakulttuuri, jonka juuret ovat neoliittisen vallankumouksen maataloudessa sekä domestikaatiossa, uusien viljelylajien synnyssä.
Globaali maailma oli vahvasti sidottu ikivanhoihin agrokeskuksiin ja niiden syntyyn, joista Eurooppaa edusti Levantiaksi kutsuttua ja monella tapaa kiisteltyä aluetta Lähi-Idässä. Sen ydin oli lähellä nykyistä Kaakkois-Turkkia, Syyriaa, Libanonia, Israelin ja Jordanian aluetta. Myöhemmin se levisi mm. Irakin ja Iranin alueille sekä Mesopotamian alangolle.
Sen leviäminen, diffuusio, myöhemmät yhteydet muihin kaukaisimpiin agroalueisiin oli globaalin sivilisaation synnyn ja kulttuurien kehityksen sosiaalinen ja taloudellinen edellytys.
Diffuusinen prosessi
Euroopassa leviäminen tapahtui Välimeren ympäristössä ja sieltä sisämaahan kohti Apenniineja ja Alppeja. Sama prosessi käynnistyi myös muualla tuon ajan globaalissa maailmassa, olkoonkin että kulttuurit eivät kehittyneet domestikaatiossa samaan suuntaan, ja niitä ohjasi usein etenkin ilmastossa tapahtuneet muutokset, suuret kansojen vaellukset, sodat sekä revolutionaarinen kehitys osana uuden syntyä ja omaksumista, innovaation diffuusiota.
Nämä innovaatiot liittyivät etenkin viljelykasvien käyttöön ja niiden kulttuureja muuttavaan sosiaaliseen ja taloudelliseen perustaan. Näin myös meillä Suomessa viljakasvien ja perunan osalta mutta myös kaikessa myöhemmässä jalostustoiminnassamme. Pohjoinen asutuksemme ja sen luonnonvarojen käyttö ei olisi ollut mitenkään mahdollista ilman nykyisiä kasvejamme, viljelyskasveja, Ayrshire karjaa Pohjois-Savossa. Maataloutemme vauraus syntyy tänäänkin pääosin tästä yhdestä lähteestä (noin 40 %).
Luostarilaitos ja kirkko, metropoli urbaanikulttuuri
Domestikaatiossa syntynyt tapa muistuttaa sosiaalisen pääoman ja kulttuuriin omaksumaa siirretyn opin “geneettistä“ muistia, sosioekonomisia “meemejä“, jossa pimeäksi kutsuttu keskiaika ei toki unohda antiikkia.
Luostarilaitos ja kirkko eivät suinkaan olleet tässä kehityksen jarru vaan päinvastoin tapa tuottaa uutta tietoa ja säilöä vanhaa, yhdistää ja muokata, opettaa. Toledossa, Espanjassa, munkit ja heitä lähellä olevat maurit käänsivät valtavat määrät antiikin käsikirjoituksia latinan kielelle.
Käännökset ajautuivat lopulta sinne, missä kirkon järjestämät oppilaitokset sijaitsivat. Tämä sama käytäntö oli vallalla myös silloin, kun uutta tietoa saatiin valtavat määrät merten takaisilta alueilta ja näiden ikivanhoista domestikaatiokeskuksista ympäri maailmaa. Kullan hankinta ja muut varkaudet, konkistadorien veriteot, olivat vain sivujuonne tässä suuressa vihreässä langassa.
Pirstaleinen tieto hajallaan
Suurin osa jopa eurooppalaisesta antiikin ajan käsikirjoituksista jäi kuitenkin munkeilta saamatta ja sama koksi toki myös valloituksia myöhemmin niin Aasiaan, Afrikkaan, Etelä- ja Väli-Amerikkaan kuin Pohjois-Amerikkaan. Toki perustettiin uusia akatemioita näitä tietoja keräämään ja käsittelemään, mutta valtaosa tuhoutui tai ne jakautuivat ympäri tuon ajan uusia keskuksiamme.
Ilmiö on toki tuttu myös omalta ajaltamme, tai vaikkapa 1900-luvun alusta ja sen modernin 1920 -luvun kultaiselta dynaamisen uudistumisen vuosikymmeneltä. Hetkessä syntyi paljon; Hollywood, kirjallisuus, musiikki, vaihtoehtoja tarjoava epäsovinnaisuus sekä Jazz.
Metropoli urbaanikulttuurin synty 1920-luvulla, elintason nousu ja keksiluokkaistuminen, olivat tyypillinen kopio ikivanhojen domestikaanikeskusten tiedon integraatiosta liki tuhat vuotta aikaisemmin. Ilmiö prosessina oli tuttu jo vuosituhansien takaa, jossa sysäävä voima oli synerginen ja syntyi kulttuurien törmäyksestä, murroskulttuurista, rahan ja kulutuksen keskeisyydestä, populaariviihteen luonteesta ja sen psyykkisestä ärsytyksestä. Toinen vain koski aikanaan keskiajalla muutamaa kymmentä miljoonaa ja toinen liki miljardia ihmistä 1920-luvulla. Toki tekniikkakin oli toinen ja muutos dramaattisempi, vaati vain kymmenennen osan ajasta.
Studium general – Universitas
Keskiajalla kirkot ja luostarikoulut järjestivät opetusta seitsemässä vapaassa taiteessa ja tieteessä. Grammatiikka, dialektiikka, retoriikka, aritmetiikka, tähtitiede ja musiikki johtivat kuitenkin usein pappiskoulutukseen ja olivat käytännölle vieraita sekä monelle tietoa janoavalle nuorelle saavuttamattomia. Monet pitkästyivät tai suivaantuivat pätevien opettajien puuttuessa ja alkoivat kerääntyä opiskelijaryhminä suurten kaupunkien uusiin yhteisöihin, joissa annettiin halvempaa perusopetusta (studium general) paikallisten ylimysten suojelussa ja näitä “Universitas” -keskuksia tukien.
Näiden uusien yliopistojen sisällä tieteen alkoivat erikoistua ja lähinnä Aristoteleen metafysiikan tai maailmankaikkeuden järjestyksen ja maailmankuvan mukaan. Tiivistäen ja pelkistäen, Tuomas Akvinolainen yhdisti aisteille luonnollisen ja kirkon yliluonnollisen soveltaen Aristoteleen logiikkaa.
Toki sen tausta oli antiikin filosofiassa ja pääosin Platonin teoksissa. Tätä akvinolaista koulukuntaa alettiin kutsua skolastiikaksi. Tuon ajan yleiset käsitteet pyrittiin siinä selittämän universaalisti, ja mukaan tuli samalla erikoistieteinä oikeustiedettä vanhana roomalaisena oikeutena, keskusteltiin hengellisestä ja mallisesta vallasta, oikeusvaltiosta, ruhtinaiden ja yhteiskunnan suhteista sekä harrastettiin antiikin lääketiedettä Hippokrateen ja Galenoksen opein.
Viisasten kivi – alkemia
Keskiaikaa luonnehti jyrkkä vastakohtaisuus. Tämä näkyi niin kulttuurissa, tieteessä ja taiteessa kuin ihmisten tavassa elää ja saada toimeentulonsa, elämän ja kuoleman välisessä rajassa ja sen ylittämisessä. Vallalla oli kaksi ajatussuuntaa, jotka molemmat hakivat viisasten kiveä.
Käsite tulee sanasta alkemia (al-kemiya) (=viisas ja kivi) jolla uskottiin olevan kyky muuttaa metallien ominaisuuksia kullaksi. Taustalla olivat egyptiläiset taidot käsitellä metalleja ja muotoilua myös galvanoiden ja Aristoteleen käsitys metallien synnystä, kiertokulusta ja muuttumisesta.
Gnostilaiset alkemistit uskoivat saaneensa tietoa, joka oli salattua (gnosis) ja uusplatonistit olivat lähempänä oman aikamme empiristejä keräten vanhoja käsikirjoituksia ja käyttäen tiettyjä loogisina pidettyjä lukusarjoja näiden tulkinnassa avainkoodeinaan.
Näihin lukusarjoihin kuuluivat vaikkapa ilmansuunnat (4), ruumiinnesteet (veri, lima, keltainen ja musta sappi) ja Aristoteleen maailmankuva (vesi, maa, ilma, tuli), näiden kvaliteetit (kuiva, kostea, kylmä, kuuma), taivaankappaleet, viikonpäivät, opetuslapset, eläinradan tähtikuviot, astrologian luvut jne. Logiikka on varsin lähellä oman aikamme sellaista salakirjoitusta, jossa mukana on da Vinci koodeja ja näiden yhdistelmiä, salaperäistä mytologiaa, joka avautuu vain asiaan vihkiytyneille käsikirjoitusten lukijoille. Sir Isaac Newton oli ahkera alan tieteen harrastaja ja tähän alun perin helleenisen kulttuurin tuotteeseen törmää myös omana aikanamme ja sen salaliittoteorioiden yhteydessä.
Vastakkainasettelun aikaa
Jos keskiaika korosti monia vastakkainasetteluja, näin oli toki myös sinä lyhyenä hetkenä 1920 -luvulla, jolloin tieteessä looginen positivismi syrjäytti realismin ja uuskantilaisuuden.
Albert Einstein sai fysiikan Nobel-palkintonsa ja Edvin Hubbler havaitsi maailmankaikkeuden laajenevan niiden etäisyyteen suoraan verrannollisella nopeudella. Tiedonvälitys ja liikkuminen muuttuivat hetkessä, synteettinen evoluutioteoria haki kannatusta ja eugeniikka rotuhygieenisenä liikkeenä sai jalansijaa ensin Yhdysvalloissa, Saksassa ja Euroopassa vasta 1930-luvulla. Sodan tuulet lähenivät.
Kun koko keskiaika taiteessa oli antiikin ihannointia ja roomalaisia tynnyri- ja kaariholveja lisättynä vain suurilla ikkunoilla ja kannatinpalkeilla, lasimaalauksilla, 1900-luvulla pelkkä yksi vuosikymmen siirsi vanhan taiteen romukoppaan ja korvasi ne dadaismilla, neoplastisilla sekä surrealismilla.
Yhdysvaltain kosketus
Toki tätä oli valmisteltu jo jonkin aikaa, mutta juuri 1920-luku oli kirjallisuudessa “kadotetun sukupolven” aikaa sekä musiikissa jazzia ja keskiluokan elämässä koneromantiikkaa. Yhdysvallat vaikutti voimakkaasti Euroopassa Hollywood -elämän ja elokuvien lisäksi kirjallisuudessa (Fitzgerald, Hemingway, Pound, Yates, Shaw, Mann) ja luonnollisesti Tarzanin ja muun myöhemmän leviävän Disney -tuotannon kautta. Koomisesta piirrostyylistä ja karikatyyreistä siirryttiin hetkessä sarjakuvien maailmaan ja tulevaan virtuaalitodellisuuteen. Siirtolaisuus oli valtavaa ja imperialismin aika kukoisti.
Suurin osa ensimmäisen maailmansodan jälkeen Euroopan valtioille kuuluneista siirtomaista itsenäistyi vasta toisen maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä. Vielä 1970-luvulla moni välimereinen valtio Euroopassa oli demokratiansa kehittämisessä sotilasdiktatuureja ja haki tulevaisuuttaan siltä perustalta, jonka taustana oli helleeninen kulttuuri ja keskiajan Homeroksen troijan legendat, trubaduurien seikkailukertomukset, Danten jumalainen näytelmä, Boccaccion Dacamerone tai Geoffrey Chaucerin Canteburyn tarinat tukena kansainväliseen tarinankerronnan perintöön ja takana toinen maailmansota ja sen traumat. Suomen paikka maailmankartalla oli ollut koko ajan toinen.
Suomen jättiaskeleet
Kun Suomi otti itsenäisenä valtiona jättiaskeleita 1920-luvulla, keskiaikainen pysähtyneisyys leimasi useimpia siirtomaavaltioita ja niiden sidosta siirtolaisuuteen sekä merten takaiseen vallankäyttöön. Näin suurin syy kehityksen hitaaseen tempoon myös sotien jälkeen oli varojen vähäisyys, niiden hupeneminen vieraisiin sotiin sekä velkaantuminen. Ilmiö on tuttu tästä ajasta ja sen hengestä
Vaikka keskiajalla kaikkia vääräuskoisia ei poltettukaan kerettiläisinä, alkemistit ja astrologit viitoittivat maailmaa myös globaalisti ja tukivat verkkaisin askelin etenevää hidastelevaa siirtomaaelämää.
Tästä kehityksestä Suomi oli 1920-luvulla irrallaan ja vain Yhdysvalloista alkanut lama sekä maailmansota muuttivat hetkeksi rajua kehityskaarta, jossa keskiaikaisia olivat lähinnä vain okkamilaiset ajatukset, joissa uskonnolliset totuudet sekä aistien ja luonnollisen järjen käyttö olivat irti toisistaan protestanttisessa hengessä ja pragmaattisessa, käytäntöä palvelevassa maailmankuvassa. Tässä akvinolainen skolastiikka tarjosi paljon juuri Suomessa, pohdittaessa 1920-luvulla tuhoaako moraalikäsitteistä vapaa ajatus lopulta koko maailman? Se näkyy myös tämän ajan ajattelussamme.
Domestikaanikeskukset säilyivät
Samaan aikaan kun tapahtumat vyöryivät ajallisesti siten, että kauempana meistä olevat etääntyivät penikulmasaappain ja lähempänä meitä vaanivat ja odottavat reaaliaikaisesti, sekunti sekunnilta, minuuttiakaan pois jättämättä, jossa jokainen päivä tuo uuden näytelmän ja muutoksen, jakaa meille pelattavaksi uudet kortit, ikivanhat maatalouden ravinnontuottajat, domestikaanikeskukset ja agropolikset eivät muuttuneet miksikään (Ks Agropolis stratagy).
Maailman tärkein ruokaturvakasvi on edelleen Kiinassa, Afrikassa, Aasiassa, niukkaravinteisissa maissa viljeltävä vaatimaton elämänlankojen sukuun kuuluva köynnös nimeltä bataatti (Ipomoea batatas). Hehtaaria kohden siitä saadaan syömäkelpoista energiaa enemmän kuin vaikkapa riisistä ja vehnästä yhteensä. Bataattia lisätään pistokkaista ja se ei oikein siedä alle kymmenen asteen lämpöä tai jatkuvaa kosteutta. Ilmastomuutos uhkaa tätäkin kasvia jos kuivuus menee mahdottomaksi tai tauteja ja tuholaisia alkaa levitä ohi sen sietokyvyn.
Maniokki tai kassava
Bataatin kanssa kilpailee ensimmäisestä sijasta kuivissa oloissa ja huonossa maassa selviävä maniokki, eli kassava (Manihot esculenta). Pistokkaista saadaan kolmen vuoden kuluttua viisimetrisen pensaan liki puolimetrisiä varastojuuria. Raakoina niissä on myrkyllistä syanidia, joten ne on ensin käsiteltävä. Auringossa kuivatut kassavat ovat jauhettuna, mutta myös lehtinä, monille liki ainut kalorilähde niin Afrikassa kuin Etelä-Amerikassa, etenkin Nigeriassa, Kongossa ja Brasiliassa.
Näitä köyhien alueiden ekstensiivisesti viljeltyjä peltoja uhkaa autiomaan leviäminen. Pieniä bataatti- ja kassavaviljelmiä muistuttavat suuripinta-alaiset lauhkean ilmastotyypin arot, muun muassa Pohjois-Amerikan preeriat, Etelä-Amerikan pampa, Venäjän ja Kazajstanin arot.
Viljelyyn teollistuneet valtiot käyttävät näillä mailla koneita, alueet jätetään syksyllä kyntämättä, jottei tuuli veisi multaa mennessään (mustan mullan alueet). Kosteilla alueilla viljellään vehnää ja hehtaarisato on vaatimaton. Mutta kun aropeltoa on tilaa kohden tuhansia hehtaareja, pääosa maapallon vehnästä tulee juuri näiltä alueilta siinä missä kosteat arot ovat samalla maailman merkittävimpiä lihakarjan tuottajia. Kuivimpia ovat Brasilian savannit ja Patagonia Argentiinassa, lampaiden karut laidunmaat Australian keskiosissa. Neuvostoliitto pyrki rakentamaan juuri näille alueille uusia agropoliksia, turhaan. Samoin Brasilia omille savanneilleen.
Peruna ohittaa bataatin
Kolmantena listalla on meille tärkeä peruna (Solanum tuberosum). Perunan odotetaan jopa ohittavan bataatin ja maniokin sen suuren sadon ja nopeamman kierron ansiosta. Peruna on lähtöisin noin 6000 vuotta sitten Andien agropoliksesta ja domestikaatiokeskuksesta.
Peruna tarjoaa jo nyt enemmän ravintoa kuin koko liha- ja kalasaaliimme yhteensä. Nopea kasvu ja säilyvyys tuo sen lähivuosina mahdollisesti tärkeimmäksi ruokaturvakasviksemme hakiessamme hiilihydraatteja, proteiinia ja C-vitamiinia. Jo nykyisin noin 3 miljardia ihmistä saa pääasiallisen ravintonsa perunasta. Bataatti, peruna ja maniokki ovat noin 5 miljardin ihmisen kohdalla korvaamattomia kasveja, ja olivat sitä jo keskiajalla, tosin silloin vain noin 200 miljoonalle ihmiselle.
Muutos näiden kasvien käytössä on ollut dramaattinen ja niiden eteen on tehty uskomattoman paljon jalostustyötä. Sen rinnalla muut tieteen saavutukset ja ponnistelut ovat vähemmän merkittäviä, ja tämä koskee sekä biotieteitä, taloustieteitä, maaperätieteitä, teknologiatieteitä jne.
Durra ja hirssi
Listan neljäs ruokaturvakasvi on durra (Sorghum bicolor), liki viisimetriseksi kasvava heinäkasvi. Kasvia viljellään kuivilla alueilla ja se kestää pitkiäkin sateettomia kausia vahvan juuristonsa ja haihtumista estävän lehtipintansa avulla. Kasvi voi vaipua myös lepotilaan. Durraa ja sen siemeniä syödään päivittäin noin sadassa valtiossa niin Afrikassa kuin Aasiassakin.
Hirssi (Panicum miliaceum) on yhteisnimi heinäkasveille, joiden siemenet ovat vaatimattoman kokoisia ja kasvuympäristö vielä vaatimattomampi kuin durran ja maissin viljelylle. Jyvissä on elimistömme tärkeintä aminohappoa, metioniinia. Hirssiä ja durraa viljellään niillä alueilla mm. Afrikassa, jossa nälänhätä on myös tänään uhkana tai arkipäivän todellisuutta.
Kaupallinen maatalous
Kun puhumme maataloudesta, käytämme usein kieltä, joka ei ole sopivaa noin 90 %:n kuultavaksi jo pelkästään sen vaikean ymmärrettävyyden vuoksi. Me puhumme yleensä kaupallisesta maataloudesta, elintarvikkeista osana muuta taloudellista kilpavarusteluamme sekä usein myös osana viihdettä, kokkien kilpailua taidoistaan tai tapanamme syödä terveellisesti ja laihduttaa ylensyönnin jälkeen.
Kyse on usein juuri keskiaikaisesta eurooppalaisesta taustastamme ja sen saamasta hyödystä domestikaatikeskuksia rakenneltaessa ympäri valkoisen miehen hallinnoimia plantaaseja. Maatalous oli aikanaan mm. brittiaatelin huvia siinä missä tieteen ja laboratorioiden rakentelu. Joutilaiden ihmisten puuhastelua ympäri maailmaa.
Kaupalliset kasvit ja tuotteet
Näin mm. paimentolaisuus ja kaskiviljely saivat jatkua näihin päiviin saakka mantereitten köyhimmillä alueilla, aavikoiden reunoille ja savanneilla, ruohostomailla ja korkeilla leveyksillä. Joko vuoristoissa tai lähellä arktisia alueita oman viljelymme tapaan.
Kansainvälinen globaali kauppa keskittyy nykyisin ruokatuotannolle melkoisen vaatimattomiin lajeihin tai alueille, jossa voidaan tuottaa subtrooppisia hedelmiä, viinejä, keidasviljelyä ja usein vielä trooppisilla seuduilla plantaaseja hyödyntäen. Näin köyhimmät alueet ja niiden elintärkeät viisi tärkeintä ruokaturvan kasvia jäivät keskiaikaiseen tapaan, ja myös 1920-luvun kulttuuria mukaillen, suurten köyhien massojen käyttöön. Hollywood -maailma ei kosketa kaikkia.
Suomi poikkeus säännöstä
Suomalainen kaupallinen maatalous kuuluu korkeiden leveyksin perunan tyypilliseen viljelyalueeseen siinä missä viileiden alueiden sekatalouskin. Samalla tilalla viljellään useita kasvilajeja ja pidetään usein myös kotieläimiä. Yleisintä tällainen maatalous on lauhkean ilmastovyöhykkeen lehtimetsäalueilla, mm. Euroopassa ja Yhdysvaltain itäosissa, Kiinan pohjoisosissa, mutta myös pohjoisimmilla havumetsäalueilla, esimerkiksi juuri Suomessa ja Skandinaviassa. Suomessa markkinoita ohjaillaan tuotannon ja viennin säätelyllä, interventiotoimilla ja tukiohjelmilla. Käytetyt toimenpiteet vaihtelevat tuotteittain ja riippuen talousalueesta globaalissa kaupassa.
EU:n jäsenvaltioiden alueella arvioidaan olevan noin 13,7 miljoonaa maatilaa ja noin 11,8 miljoonaa viljelijää. Jäsenvaltioiden pinta-alasta maaseutua on noin 54 % ja maaseudulla EU:n 27 jäsenvaltion väestöstä asuu runsas viidennes. Yhteinen maatalous- ja maaseutupolitiikka pyrkii turvaamaan maaseudun elinvoimaisuutta, ruokaturvakasviemme saatavuuden sekä samalla huolehtimaan ympäristön ja eläinten hyvinvoinnista ja kestävästä kehityksestä.
Suomalainen domestikaattikeskus maailmalle
Suomen kohdalla käytetään käsitettä epäsuotuisten alueiden luonnonhaittakorvausjärjestelmä ja maatalouden ympäristöntukijärjestelmä. Maatalouspolitiikka, maaseutupolitiikka ja ympäristöpolitiikka ovat toisiinsa kytköksissä ja liittyvät meillä myös muiden elinkeinojen kehittämisohjelmiin ja maaseudun maisemanhoitoon sekä runkoasutuksen säilyttämiseen.
Ympäristötuen tavoitteet liittyvät monimuotoisuuteen, kestäviin tuotantomenetelmiin, eettisin ohjeistuksiin ja puhtaisiin, laadullisiin tuotteisiin, joiden kohdalla maatalous liittyy läheisesti vesiensuojeluun, luonnon monimuotoisuuteen, maisemanhoitoon, maaperään ja sen hoitoon (eroosio) sekä ilmastoon (esim. kasvihuoneilmiö).
Suomessa poikkeavat luonnonolot ja sijaintimme asettavat eritysvaatimuksia etenkin tutkimukselle ja tieteelliselle tuotannolle. Ympäristömme on erityisen arka ja vaatii poikkeavaa osaamista ja tarkkuutta koko elintarvikeketjun kohdalla. Viljelyssä on noin 2,4 miljoonaa hehtaaria ( 8 %), josta viljalla noin miljoona hehtaaria.
Tärkeimmät viljakasvimme ovat ohra (0,57), kaura (0,36) ja vehnä (0,21 milj. ha 2010). Noin kolmesta miljoonasta tonnista viljaa pääosa, noin 2 milj. tonnia menee rehuksi. Ohrasadosta valtaosan käyttää mallasteollisuus sekä tärkkelys- ja etanoliteollisuus.
Maito on tärkein maataloustuotteemme, maataloustuotannon markkinahintaisesta tuotosta sen osuus on noin 40 %. Maitotilojen määrä on vuosittain vähentynyt 5-10 % ja nykyisin tuottajia on noin 12 000 tilaa (vuosi 2008). Tuotetusta voista yli puolet viedään lähinnä Venäjälle ja Ranskaan. Samoin kysyntää on juustoillemme. Vielä 1920-luvulla asuimme liki kaikki maalla ja pääosa oli kiinni luonnonvarataloudessa. Muutos on ollut rajua ja nyt se alkaa kääntyä väärään suuntaan. Meillä on tulevina vuosikymmeninä ongelmia saada omaa turvallista lähiruokaa ja elintarvikkeiden omavaraisuus on uhattuna.
Tuotantoyksikkömme ovat kansainvälisesti verrattuna pieniä, rakennemuutoksesta huolimatta keskikoko on vain 25 lehmää. Meillä tulisi olla erityisolot ja kyky ymmärtää viiden maailman tärkeimmän kasvin bataatin, kassavan, perunan, mutta erityisesti durran ja hirssin viljelijöitä, ja kyetä rakentamaan sellaista talousmallia, jossa meitä kuunnellaan agropoliksessamme, omassa domestikaatiokeskuksessamme erityisen tarkalla korvalla. Meillä on osaamista, jota muilla ei ole.