Tiedepolitiikan klusterit ja maaseudun uusi tuleminen
22.10. 2022
Pandemian ja myöhemmin käynnistynyt sota Ukrainassa muuttivat pohdintaamme yhtäällä aluetaloudesta osana asuinympäristöämme ja samalla maaseudun ja kaupungin välistä uuden media-ajan tuomaa muutosta. Moni pakeni metropoleistaan maaseudulle ja etätyöstä tuli pysyvä ratkaisu pohdittaessa myös ympäristöä ja sen hoitoa.
Suurin muutos tapahtui kuitenkin siinä globaalissa ajattelussamme, joka muuttui myös maaseudulla etätyötä tehden paradigmaisella tavalla osaksi toimintaympäristöämme. Tätä ilmiötä avasi lisäksi kykymme seurata Ukrainan sodan tapahtumia vertaille sitä vuoden 1939 talvisotaan. Näin omat kohtalomme ja tapahtumat Ukrainassa levisivät ympäri mailmaa ja niiden samankaltaisuus tuli tutuksi. Suomea kohdeltiin ikään kuin alusmaana ja kolonialismin antamin eväin sekä siihen puuttumatta. Ukrainan kohdalla siihen puututtiin ja se oli venäläisille ja Putinille yllätys.
Talvisota oli pysynyt meille maalla asuen etäisenä. Kaupunkejamme toki ilmapommitettiin, mutta maaseutu kohtasi niin talvi- kuin jatkosodan lähinnä vain suru-uutisten ja vaikeutuneitten maataloustöiden suorituksen kautta. Nuoret miehet oli viety takavuosien tapaan tykin ruuaksi. Toisaalta vaikkapa vaatimaton mediamme ja elokuvat toimivat maaseudulla kuten ennekin ja valtaosa tuon ajan suomalaisista asui maaseudulla. Kaupunkiympäristö oli elitistinen toisin kuin maaseutu. Se eli niin ikään omaa elämäänsä.
Syntyvyys kohosi sotavuosien aikana aivan uusiin lukuihin ja lasten määrä kasvoi maassa, jossa vuosittain syntyi 100 000–120 000, kun nykyisin se on vain puolet tästä. Suuret ikäluokat syntyivät juuri sotavuosiemme aikana ja maaseudulla. Heti sotien jälkeen maaseutu vaurastui mutta alkoi elää itseriittoisesti ja seuraava muutos syntikin kaupungistumisen ja kaupunkilaistumisen taloudellisina, sosiaalisina ja kulttuurisina ilmiöinämme. Samalla pako maaseudulta käynnistyi.
Tiedettä ja politiikka ei vielä tuolloin osattu yhdistää ja vierasta oli luonnollisesti myös hallita tulevaa innovaatiopolitiikkaa muuten kuin imitoimalla. Maaseutu oli kuitenkin muuttumassa jo varhain yrittäjyytensä kautta yrityskyliksi, jota ei kyetty kaupungeistamme tukemaan. Sitä jopa jarruteltiin. Sitä pilkattiin sosiaalisena ilmiönä. Kaupunki koettiin työpaikkana ja innovaatioympäristönä maaseutua merkittävämmäksi. Pilailu maaseudulla jatkuu vielä 2000-luvulla. Ilmiössä on ollut aina kolonialistisia piirteitä edeten etelästä kohti pohjoista ja Lappia luonnonvaroineen. Ilmiöt ovat olleet julkirasistisia.
Ajatus maaseudusta yrityskylien yhteisenä verkostona, klustereina, oli vieras ja sitä ei tuettu. Maaseudulta vapautuva työvoima haluttiin sitoa kasvaviin seutukaupunkeihimme sekä pääkaupunkiseudulle, myöhemmin maakuntakeskuksiin. Maaseutu eli kyllä voimakasta aikaa, metsätyö ja metsästä saatava tuotto toi vaurautta, mutta yhdyskuntarakenteen hoito kohti ekologista klusteria ja innovaatiopolitiikkaa oli vierasta. Sen poliittinen ja psykososiaalinen perintö elää monin paikon vieläkin.
Maaseutu eli onnensa ohi itseriittoisesti ja heräsi vasta vaiheessa, jolloin kaupunkirakenteiden ylläpito vaati lisää työvoimaa ja sosiaaliset paineet edellyttivät urbanisaation paisumista jopa slummiutumisen uhallakin. Tätä lisäsi maahan muutto ja siirtolaisuus oli Suomessa tuttua jo Karjalan evakkojen asutustoiminnassa. Innovaatio oli sekin pelkkä tekninen uudistus ja käsitteenä mahdollisimman kapea-alainen käsite. Spede, Pertti Pasanen, oli tyypillinen tuon ajan innovaattori siinä missä hajamielisiksi kuvatut professoritkin. Ilmiö oli koominen ja samalla rasistinen.
Samaan aikaan tiede oli suomalaisille etäinen eikä tiedepolitiikkaa tunnettu lainkaan. Tiede oli ”herrojen huaveita” ja innovaatiopolitiikan sisäänajo maaseudulle kaatui poliittisiin esteisiin. Tieteen ja politiikan välinen ristiriita jatkui aina 2000-luvulle saakka. Maaseutu innovaatiopolitiikan toteuttajana on ollut Suomessa kulttuurisen ja historiallisen lyhyen taustansa vanki. Käsitys taajamista ja urbaanista sijainnista innovaatioympäristönä ja sen toteuttajana on hyvin suomalainen ilmiö.
Suomen asuttaminen ja asutustoimintamme maaseudulle on ruokkinut ilmiötä, jolla ei ole minkäänlaista katetta muualla Euroopassa, jossa urbaani asutus ja slummit liitetään yhteen. Brittilordit taas viljelivät maitaan ja huolehtivat ensimmäisistä laboratorioistakin kartanoissaan maalla.
Akatemiat taas syntyivät Eurooppaan aikana, jolloin globaali imperialismi ja kolonialismi tuotti tietoa, jota oli osattava myös hyödyntää. Suomalainen köyhä maaseutu, luonnonvarojen tuottaja ja tapa hankkia eurooppalaisten sotiin pyssynruokaa, oli kuitenkin vain oma tarinamme. Samalla hyvin venäläinen tarina tänäänkin Ukrainassa. Se oli alusmaan historiaa. Vasta pandemia avasi silmämme etätyölle ja maaseudulle luovana ja innovatiivisena ympäristönä sekä tapana hankkia toimeentulonsa siellä myös asuen.
Pandemia ja uuden maaseudun klusterit
29.11.2021 – 20.10.2022
Pandemia pani meidät miettimään uudelleen maaseudun ja kaupungin vuorovaikutusta sekä innovaatiopolitiikkaa lähempänä pernteistä muuta läntistä Eurooppaa. Käsittelin tätä aihetta toisen väitöskirjani yhteydessä käyden sitä ennen läpi kaikki luontoalan yrittäjämme ja heidän palvelurakenteensa sekä alan kulutuksen vuosien 2003–2004 aikana.
Vuonna 2006 kirjoitin aiheesta lisäksi blogiini ja nyt uudelleen muistelmiini: “Muistelmakirja – Nyt. This is my life” sekä kirjassani ”Cluster art and Art of Clusters 70 years” täyttäessäni 70-vuotta heinäkuussa 2021. Olin syntynyt samana vuonna, jolloin Saksassa Bad Hersfeldin ikivanhan luostarilaitoksen yhteyteen syntyneet festivaalit käynnistyivät vuonna 1951. Tänään kustantajani BoD:n kirjat painetaan nekin juuri siellä.
Mistä oli tuolloin kyse ja miten on mahdollista, että alan tutkimusta ja tiedettä ei tänään näytetä tuntevan ja seurattavan lainkaan? Mistä syntyi tämä surkea menetetty vuosikymmen? Palaan noihin aikoihin ja blogeihini tarkoituksena saada ne myös medioihimme. Nythän se ei onnistu lainkaan. Jopa käsitteet ovat kadonneet poliitikoiltamme ja toimitttajan työ on vanhan sosiaalisen pääoman ruokkimista.
Kirjoittaessani sukuni ja sukunimeni synnystä, sitä ei tunnettu eikä dramaattista tapahtumaa Kallavedellä vuonna 1850, jolloin sukumme suurin ja vanhin purjekunnan vene hukkui ja sen mukana koimme tuhoisimman sisävesionnettomuutemme. Sen salaamiseen syyt menivät lopulta myös Saksaan ja tapamme sulkea silmämme etenkin luostarilaitoksen ja lampuoitien, veronmaksajien elämältä liki 5000 hehtaarin purjekuntineen.
Imitoinnista innovointiin
Mikä on innovaatio?
22.03.2006-22.10.2022
Innovaatiota ei voi selkeästi määritellä. Eri kulttuureissa käsite poikkeaa paljonkin omastamme. Omassa kielessämme (lat. innova’tio) innovaatiolla tarkoitetaan lähinnä taloudellisen toiminnan muuttuvia muotoja. Suppeampi tarkoittaa teknisiä tuotteita ja valmistusmenetelmiä, joskus pelkkiä keksintöjä, ja laajempi viittaa melkein mihin tahansa uutta ajattelua ja toimintaa synnyttävään prosessiin.
Käsitteenä innovaatio löytyy varhain etenkin taiteista mutta myös sosiaalisista ja kulttuurisista rakenteista ja organisaatioista. Symboli-innovaatio lähestyy Gademerin hermeneutiikkaa, jossa kieli on avainkäsite ja vastaanottomme myös innovaatioiden kohdalla kieleen sidottu ilmiö. Usein puhutaankin enemmän innovaation leviämisestä (diffuusio) ja sen omaksujatyypeistä kuin itse innovaation tuottajista tai innovaatioympäristöistä. Jo ennen 1900-lukua innovaatio kuitenkin mainittiin usein tärkeimpänä sekä avaininstituutioiden että talouden ohjailijana.
Aktiivinen innovaatiotoiminta alkoi teknistieteisenä pian luonnontieteiden erikoistumisen rinnalla. Kilpailu valtioiden välillä oli hyvinkin näkyvää ja siinä britit luottivat desentralisaatioon, Ranska elitismiin ja Saksa yksittäisiin tutkijoihinsa sekä tiedon siirtoon. Tämä historiallinen tausta näkyy joskus vieläkin näiden valtioiden alusmaiden toiminnassa. Meitä suomalaisia kiinnosti etenkin saksalainen tapa luottaa yksittäisiin tutkijoihin ja diffuntoida tietojaan ja taitojaan ympäristöönsä. Luostarilaitos oli tyypillinen edelläkävijä ennen yliopistolaitostamme.
Innovaation oletettiin syntyvän etenkin seurauksena kriiseistä, taloudellisesta panostuksesta tai pelkästä sattumasta. Kapeassa määrittelyssä puhuttiin usein innovaation sisällöstä ja laadusta (usein tuotteista ja niiden ominaisuuksista), innovaatiotyypeistä (jatkuva, dynaaminen, epäjatkuva), omaksujatyypeistä (innovaattoreista ja vitkastelijoista) sekä innovaatioaalloista ja omaksujaluokista.
Mitä tarkoittaa innovaatiopolitiikka?
Innovaatiosta tuli jo varhain teollisen tuotannon ja uuden teknologian (talouden) uusi yhteiskuntamalli ja uskonto. Alun perin teknisestä oivalluksesta siirryttiin kohti kansallista ja kansainvälistä innovaatiojärjestelmää. Tiedeyhteisössä tämä merkitsi siirtymistä yksittäisten tiedemiesten toimeliaisuudesta kohti kansallista innovaatiostrategiaa.
Ennen toista maailmansotaa edeltänyttä aikaa kutsutaan usein strategian “esihistorialliseksi” ajaksi. Vasta toinen maailmansota mobilisoi liikkeelle valtaisan tutkimustoiminnan vyöryn (Big Science). Syntyi aluksi sotilaallinen tutkimus, Yhdysvaltain johdolla syntynyt teollinen- ja teknologiapoliittinen tutkimus (1945), kylmän sodan aikainen valtapoliittinen tutkimus sekä Silicon Valley piilaaksona ja tiedepuistotoiminnan (Science Park) alkiona vuonna 1951. Vuosi on sama kuin syntymävuoteni ja Bad Hersfeldin juhlat ja niiden alku luostarilaitoksen yhteydessä Saksassa. Paikka on sama jossa tämäkin kirja on painettu.
Tuolle ajalle tyypillistä oli yhdysvaltalainen pragmaattinen (utilitaristinen) filosofia ja maailmakuva, institutionaaliset rakenteet ja klusterit osana innovaatioketjujen kokoamista. Myöhemmin tämä oli kaikki politiikkamuodot ja yhteiskuntalohkot sisältävä lähestymistapa (sosiaali, terveys, ympäristö, alue). Organisaatiorakenteet sisälsivät vain yhden toimintakaavion (verkosto, klusteri) ja työskentelytavan (tiimi, ryhmä, tiimiroolit) sekä ajankäytön, elämänmuodon ja maailmankuvan, jota ohjasi ns. evolutionaarinen luova prosessi. Avainkäsitteitä olivat avoimet markkinat, globalisaatio, evoluutio ja liberalismi.
Toisen vaiheen innovaatiopolitiikan yhteydessä avainkäsitteitä olivat integraatio ja globalisaatio, informaatioyhteiskunnan teknologia, osaamiskeskukset ja innovaatioympäristö sekä oppivat alueet, innovaatiokapsiteetti, pragmatismi, liikemiesmentaliteetista ja moraalista syntyvä utilitarismi sekä hierarkioiden ja rajojen kirot.
Suomi mukaan innovaatiopolitiikkaan
Suomessa innovaatiopolitiikan “esihistoriallinen” vaihe kesti myöhään. Prosessin etenemistä helpotti myöhemmin kohtuullisen matalat luokkarajat, tietty hyväksytty yksilöllisyys ja joustavuus, Ruotsista saatu hallintomalli sekä Venäjältä tullut toimintatapa edistää liikkuvuutta. Usein unohdamme Euroopan ja Saksan.
Suomessa innovaatioaaltoa nopeuttivat kriisit; kulkutaudit, katovuodet, puukaupunkien palot sekä laaja kontaktien verkosto Eurooppaan. Tyypillinen viestittäjä oli luostarilaitoksen yhteyteen rakennettu veronmaksaja ja purjekunnat suurine maatiloineen (kloster (luostari) sukunimi).
Kansalliseen tieteellistekniseen innovaatioita tuottavaan kauteen Suomessa siirryttiin vasta myöhään 1960-luvun lopulla. Ensimmäinen tiedepoliittinen ohjelma syntyi vuonna 1973, jolloin Yhdysvalloissa toimi jo täysin kattava tiedepuistojen verkosto ja Eurooppakin oli hakemassa tiedepuistoilleen monikansallista tukea. Ouluun ensimmäinen taidepuisto ja teknopolis rantautui kymmenen vuotta myöhemmin.
Oulun “ihme” käynnistyi tämän prosessin tukemana. Tämä oli syy miksi itse käynnistin omat opintoni yliopistossa juuri Oulusta. Myöhemmin, ensimmäisen väitöskirjan jälkeen, siirryin Turkuun ja Luken (MTT) monipuolisempaan ympäristöön operoida myös globaalisti. Toinen väitöskirja Turkuun ei ollut enää luonnontieteistä vaan valtiotieistä ja yhteiskuntatieteistämme.
Kansallinen innovaatio-ohjelma käynnistyi Suomessa 1980-luvulla. Kaikille yliopistoille tuli rakentaa oma ohjelmansa ja TEKES syntyi tämän kansallisen strategian symboliksi vuonna 1983. Prosessi muistutti Yhdysvaltain toisen maailmansodan jälkeistä vaihetta ja epäilemättä sitä myös imitoitiin samaan tapaan kuin Japani. Itse työskentelin Suomen Akatemiassa ja samalla korkeakouluneuvostossamme.
Pragmaattinen vaihe tuli Suomeen monelta suunnalta ja tavoite oli kuroa kiinni muiden OECD-maiden etumatkaa keskittämällä. Öljykriisin aikoihin muu maailma joutui korporatiiviseen vaiheeseen ja Suomi edusti omaa linjaansa kuroen muiden etumatkan näin kiinni.
Toisessa vaiheessa Suomi haki jo omaa osaamistaan ja sen kriittisiä tekijöitä fokusoiden ja löysikin oikeat kasvualueet. Yrittäjäsuuntautunut akateeminen ympäristö oli kuitenkin vielä kaukana edessäpäin ja on sitä edelleenkin. Omavarainen korkean teknologian miljöö syntyi kuitenkin ensimmäisenä Ouluun vuonna 1982.
Alueellinen innovaatiopolitiikan kausi käynnistyi vasta EU-ohjelmien myötä vuonna 1994. Tuolloin ohjelma sisälsi käsitteen osaamiskeskuksesta, kriittisestä massasta osana suomalaista “syndroomaa” ymmärtää innovaatioalue. Takavuosilta rasitteena oli edelleen halu säästää resursseissa keskittämällä. Vasta tämän jälkeen maahan levisivät käsitteet oppivista alueista, sosiaalisesta pääomasta ja muistista sekä uusi käsitys innovaatioiden leviämisestä ja syntytavasta.
Suomen vahvuudet innovaatiopolitiikassa
Suomea auttoi innovaatiopoltiikkansa hoidossa individualismi – instituutioiden korvautuminen yksilöiden ratkaisuilla informaatioyhtesikunnan sisäänajovaiheen alussa. Suomalainen individualismi sopi kansainväliseen ajan henkeen ja uuteen talousmalliin.
Toinen tekijä oli kansallinen maailmankuva (visio) paremmasta huomisesta ja sen pragmaattinen sisältö. Evolutionaarinen ajattelu sopi hyvin uusien innovaatioiden jatkuvaan vastaanottoon ja yhteiskunnan jatkuvaan muutostilaan sekä sen hyväksymiseen.
Kolmas tekijä oli ja on yhteisen edun ja sosiaalisen muistin pitkä ja traumoja täynnä oleva yhteisöllinen muisti. Tähän muistijälkeen kuuluu Suomessa kollektiivinen vaatimus ja solidaarisuus. Lisäksi siihen kuuluu ankarien olojen koulima kyky tai suoranainen pakko havaita oleellinen ja ongelman ratkaisuun vaadittavat välineet – pragmaattinen käsitteenmuodostus ja tiedonkeruu. Kolmenkymmenen asteen pakkasessa ei voi tehdä monia vääriä valintoja.
Suomessa on aina vahva kansallinen näkökulma, jota tukee kulttuurisesti homogeeninen ryhmäsidos. Molemmat ovat omanaisuuksia, jotka tukevat verkosto- ja klusteritalouden päämääriä ja toteutusta. Näihin liittyvät determinismi (environmentalismi) ja hyvinvointivaltion opit, matalat luokkarajat ja selviytymiskeinot vaikeissa olosuhteissa, joissa innovaatioprosessit syntyvät tai otetaan vastaan.
Tämän ajan käsitteistöä ovat olleet Suomessa yhteisöllisyys, luovuus, yksilöllisyys, omaksujatyypit, roolipelit, innovaattorit, visionäärit, tiimit ja klusterit sekä englanninkielisinä “communicator”, “coach”, “rewarder”, “supporter”, “controllers”, “explorer promoter”, “creator innovator”, “concluder producer”, “truster organizer”, “linker”, “reporter adviser”, “empowerment”, “leadership” etc.
Innovaation leviämisestä (diffuusio) ja imitoinnista alueelliseen innovaatiopolitiikkaan
Vielä myöhään 1980-luvulla innovaation oletettiin syntyvän yhdestä pisteestä ja leviävän sieltä ympäristöönsä. Tämän tuloksena oli resurssien keskitys ja käsite kriittisestä massasta. Opin taustalla oli Torsten Hägestrandin innovaation diffuusion teoria (spatiaalinen diffuusio) ja tämän taustalla taas vanha klassinen fysiikka.
Syntyi käsite hiearkisista palveluista sekä diffuusion suunasta metropolialueilta kohti maakuntakeskuksia ja pientaajamia sekä innovaatioita heikosti vastaanottavaa maaseutua. Virta ei kulkenut toiseen suuntaan lainkaan eikä maaseutu voinut olla innovaatioita tuottava. Tämän epäkohdan korjaamisen klusteriranteet ovat välttämättömiä.
Nykykäsityksen mukaan innovaatiot syntyvät prosessin tuloksena. Oleellista ei ole fyysinen paikka vaan eri “rooleja” käyttävät instituutiot (klusterit) tai henkilöt (tiimit, ryhmät jne.). Innovaatiot eivät “synny” vaan ne löydetään. Ilmiö on sama kuin luonnonlakien ja teorioiden kohdalla. Niitä ei keksitä vaan ne löydetään.
Innovaatioprosessi on globaali ilmiö ja tapahtuu aina paikallisesti jonkun verkoston osan toimesta. Tällöin oleellista ei ole “KEKSIÄ” vaan pikemminkin kyky vastaanottaa kaikkialla läsnä olevia innovaatioita. Tällöin “roolit” ovat verkostoja helpottava tapa vastaanottaa muuten usein vaikeasti hyväksyttäviä tai löydettäviä prosesseja, ilmiöitä, ideoita jne.
Kyseessä ei ole tiimin ideointi vaan kyky ottaa vastaan jo olemassa olevaa ja usein torjuttua. Tällöin innovaattorit ovat henkilöitä, joiden rohkeus “uskaltaa” toimia toisin (toisinajattelija, oppositiohenkinen) muuttaa prosessin kulkua. Heillä on muusta esim. sosiaalisesta pääomasta vapaa reflektoiva kyky ottaa vastaan esim. toisesta kulttuurista syntynyt rakenne, idea, organisaatio jne.
Globaalissa “paikassa” innovaatioita on aina läsnä määrätön määrä. Se miten näitä otetaan vastaan, ratkaisee tämän alueen innovaatioaste; vastaanottavan alueen kulttuurinen ja sosiaalinen muisti ja usein sen asettamat rajat ja esteet. Kyse on täsmälleen samasta ilmiöstä kuin Gadamerin hermeneutiikassa. Innovaatiot eivät koskaan “leviä” vaan ovat kaiken aikaa läsnä ja löydettävissä.
Alueita ei nykyisin tule luokitella kuten aikanaan hierakiset alueet ja kaupunkikeskukset kyliin saakka tyypitellen vaikutusalueineen. Näin menetellen toimitaan täsmälleen päinvastoin kuin mitä itse innovaatioprosessi edellyttäisi, jossa luokitellaan innovaatiot ja niiden vaativuustaso. Alueet eivät innovoi vaan siellä olevat organisaatiot, henkilöt, yritykset jne. Tällöin alueita ei luokitella vaan löydettävät innovaatiot ja niiden vaativuus alueella oleville toimijoille.
Tällöin innovaattorit ja innovaatio-organisaatiot kykenevät ottamaan vastaan myös vaikeasti “hyväksyttäviä” ja uuden oppimista sekä sopeutumista vaativia prosesseja, tekniikoita jne. Jos esim. yliopiston ainelaitokset estävät muuten prosessoinnin esim. konventionsa seurauksena, sinne on mentävä oppilaana. Ei aina opettajana. Alkuunkaan aina “opettaja” ei ole innovaattori ja paras prosessoija innovaation vastaanotossa. Joskus hän on sen vankin konventionaalinen vastustaja. Sama koskee mitä tahansa hierarkkista organisaatiota ja sen tapaa prosessoida innovaatioita.
Globaali paikallisuus tarkoittaa nykyisin suhteellista aikaa ja paikkaa, ei absoluuttista. Suhteellinen aika ja paikka ovat osa einsteinilaista neliulotteista maailmaa (1925). Vastaavasti absoluuttinen aika ja paikka, johon mm. innovaation leviäminen ja hägestrandilainen ajattelu gradientteineen rakentui, on osa newtonilaista klassista fysiikkaa ja 1600-luvun kaksiulotteista geometriaa.
Aikanaan uudet tieteet erikoistuessaan ottivat käyttöönsä analogioita (1800-luku), jossa mukana oli hyvin vanhoja teorioita ja myös nykyisin virheitä. Tässä nykyinen maailmamme ja maailmankuvamme ei enää vastaa viimeisimmän tekniikan vaatimuksia. Joskus tällainen kulttuurinen viive innovaation saapumisessa tai vastaanottamisessa voi olla tieteen postulaateissa vuosisatoja. Niin nytkin näyttäsi olevan maantieteen kohdalla.
Maaseutu muuttumassa yrityskylien klusteriksi
20.3.2006-22.10.2022
Suomen Kuvalehdessä (Osmo Soininvaara) on oivallinen kirjoitus kuntiemme palvelurakenteesta ja sen kaikkien kehnoimmasta mallista, jossa kunnat tekevät ns. vapaaehtoista yhteistyötä. Tämä yhteistyö on kaikkein tehottomin tapa hoitaa jatkossa palveluiden tarjonta myös syrjäisimmissä kunnissamme. Samalla sellaiset yhteistyön muodot, joissa palvelut tarjotaan kuntien kirjavassa yhteistyössä, johtaa valvomattomaan “isännättömään rahaan” ja kohtuuttomaan kustannusten nousuun. Näistä erikoissairaanhoidon kuntayhtymät ovat paras esimerkki.
Olen samaa mieltä Soininvaaran kanssa tietyin varauksin. Olen ollut mukana hoitamassa ja kokoamassa sekä Pohjanmaalla, Savossa ja Karjalassa mutta myös Hämeessä kunnallisia verkostoja, joiden kohdalla taustalla on vapaaehtoinen yhteistyö. Se toimii mutta vain tutkimustarkoituksessa hankituissa kokeiluissamme ja maaseudulla, jossa myös kylien välinen yhteistyö on sopimusluonteista ja osa yhdessäolo-organisaatiotamme. Asiaorganisaatiot ovat erikseen (vrt Gemenischaft/ Gesellschaft). Lisäksi uudet etätyön ja digiajan järjestelyt muuttavat työtapojamme ja ovat mahdollisia vapaaehtoisina verkostoina.
Soininvaara esittää ratkaisuksi maakunnallisia liittoja. Samaa asiaa olen itse esittänyt ja vuosikymmenet ja emeritus professori Heikki Kirkinen niin kauna kuin muistini riittää. Viimeksi professorit Kirkinen ja Hannu Katajamäki olivat asiasta huolissaan Helsingin sanomissa kolme vuotta sitten (HS 12.8, 25.8, 2003). Itse kirjoitin tuolloin otsikolla, jossa “Suomi ei voi enää kloonata aluehallintonsa malleja” (FS 31.8.2003 IS 31.8.2003). Valtio ei voi keskitetysti päättää paikallis- ja aluehallintomme asioista.
Maakuntavaltuustot ja -hallitukset sen sijaan voivat tehdä sen ja edustuksellisesti, jolloin samalla päästään monenkirjavista kuntayhtymistä, isännättömästä rahasta ja epämääräisistä seutukunnistamme sekä tehottomasta vapaaehtoisesta yhteistyöstä. Kirkisen mukaan “Vanhoillisin linnoitus on ollut ja on etenkin sisäasianministeriössä, josta virkamiesten linjakäsitys kulkee lääninhallitusten sekä erilaisten keskusten kautta alueellisen ja paikallisen tason päätöksentekoon “.
On aika selvittää hyvinvointipalveluiden ja tietoteknisen vallankumouksen merkitys rajojen vartiosta piittaamatta. Uudet rajat eivät voi rakentua sen enempää sellaiselle väitetylle “yleiseurooppalaiselle” alueelliselle yhteisöllisyydelle, jota ei ole olemassakaan kuin historialliselle traditiolle, jota uusi tietotekniikka, liikkuvat ihmiset ja työvoima eivät arjen elämässä enää käytä.
Rajat ja regionalismi eivät saa olla esteenä ja jatkuva ongelma siinä prosessissa, jossa taloudelliset ja sosiaaliset rakenteet muuttuvat nyt nopeasti ja edellyttävät joustavuutta uusilta verkosto- ja klusterirakenteilta.
Presidentinvaalit toivat esille maaseudun asian ainakin hetkellisesti. Mielestäni Halosta ja Niinistöä ei ollut riittävästi informoitu maaseutumme aluerakenteen nopeasta muutoksesta. Julkisten palvelujen varaan rakentuneet maaseudun verkkomaiset keskukset ovat lopullisesti harvenemassa ja katoamassa. Väki vähenee ja nämä palvelut keskittyvät suuriin taajamiimme.
Julkiset palvelut eivät nykyisin houkuttele suuria asiakasvirtoja. Tärkeämpiä palveluja ovat kaukaakin haetut elämyspalvelut ja näiden yhteyteen rakennetut monipuoliset palvelukeskukset. Emeritusprofessori Lauri Hautamäki kirjoittaa näistä ansiokkaasti Helsingin Sanomissa (HS 31.1.2006). Se mitä etätyöllä tänään ymmärrämme ja jonka pandemia meille avasi, on kokonaan uutta sekin. Näin Soininvaaran kirjoitus on vanhentunut.
Perinteisten maaseutukeskusten ulkopuolelle on syntynyt uusia yrittäjäkyliä tai oikeammin niiden verkostoja tai ryhmiä (klustereita). Kehitystä ovat vetäneet toistensa läheisyyteen asettuneet matkailu ja kauppa. Läheisyys luo miltei välttämättömyyden verkostoitumiselle.
Suomessa on jo yli sata hiihtokeskusta, joista on kehittynyt suuria vapaa-ajan keskuksia ja jopa kaupunkeja. Kansainvälisesti tunnetuimpia matkailukeskuksia ovat Saariselkä, Levi, Ylläs, Ruka, Himos, Tahko, Kalajoki, Koli, Punkaharju, Ähtäri, Alahärmän Power-Park, Jämi, Fiskars jne. Kauppakylät syntyvät pääosin liikenteen solmukohtiin, Forssassa 2-tien ja 10-tien yhtymäkohtaan ns. Autokeitaan ympäristöön, mutta joskus myös syrjemmälle kuten Tuuri ja Tervajoki Etelä-Pohjanmaalla.
Honkajoella on maan suurin maanrakennuskonekeskittymä ja teollisuuden yrityskyliä löytyy mm. Ylihärmä maatalouskoneklusterina, Alajärvi alumiiniteollisuusklusterina sekä väljempinä verkostoina esim. Keski-Pohjanmaan elektroniikka, Kauhajoen materiaalikäsittely-, Ylä-Savon metalli- sekä Pohjois-Satakunnan konepajaklusteri. Näiden syntytapa on hieman erilainen kuin korkeaan osaamiseen perustuva Jokioisten ja Lounais-Hämeen Agropolis ja elintarvikeklusteri (MTT:n laboratoriot). Agropolis strategiana ja oikein toteutettuna on levinnyt ympäri maailmaa globaalina siinä missä klusterikirjojeni sisältämät kokeilut.
Liha- ja metsäklusteri on tästä kasvava esimerkki ja ekologinen klusteri yrittäjineen toinen hyvinkin valtakunnallinen, mutta paikon tiiviitä klustereita hakenut osaamisympäristö. Matkailun kohdalla ekologinen klusteri esiintyy usein luontoyrittäjyyden klusterin alla ja on verkostoitunut myös matkailun koulutukseen ja tutkimukseen.
Yrityskylät ovat jo kauan ennakoineet maaseudun rakenteen nopeaa muutosta. Ne ovat kasvaneet nopeasti eikä niihin ole ehditty edes kiinnittää huomiota, saati tutkia prosessin syntyä ja kehityslogiikkaa. Byrokratia on kohtuuttomasti keskittynyt verkostoon, jonka taustalla on muinainen kuntajakomme ja julkisen hallinnon palvelut. Kiintoisaa on, että uudet keskukset sijaitsevat nyt usein entisten keskusten ulkopuolella, eikä niihin ole kiinnitetty huomiota valtakunnallisessa maaseutupolitiikassa.
Uuden aluerakenteen kehittämisessä tarvitaan nyt tukea. Näin siitäkin huolimatta, että ne ovat ulkopuolella nykyisen aluerakenteen perustana olleen vanhan keskus- ja vaikutusalueluokituksemme sekä sen palveluvarustuksen. Maamme keskukset jaettiin siinä eritasoisiin luokkiin Helsingistä aina kylätasolle saakka. Tämä luokitus on puhuttanut mm. kuntarajojen yhteydessä ja vienyt monesti harhaan.
Ensinnäkin näitä vanhoja rajoja ei enää ole ja toiseksi innovaatiot ja uudet yritysryppäät eivät synny juurikaan tämän vanhan rakenteen sisällä vaan uusiin yrityskyliin osana luonnollista, positiivista yritysten verkostoitumista ja yrityskylien suurklustereita. Samalla näyttää purkautuvan vanha imitoiva ja ylhäältä alas johdettu aluetaloutemme rakenne. Oleellista on, miten vanha aluerakenteemme sopeutuu nyt syntyvään uuteen rakenteeseen etenkin suurten kaupunkien ympäristöön syntyvien suurten ostoskeskusten yhteydessä
Tieteen ja politiikan sovittamaton ristiriita
17.3.2006-22.10.2022
Tutkimukselta ja tieteeltä odotetaan usein tukea politiikalle ja tutkimuksen rahoittajalle. Erityisesti EU jäsenyytemme aikana on korostunut tämä vaatimus. Usein siihen lisätään tavoite löytää uusia ideoita. Uudet innovaatiot ja innovaatiopolitiikka ovat tutkimuksessa usein mainittu vaatimus.
Brysselin englanninkielinen käsite “policy-relevan research” taipuu huonosti suomen kielelle. Meillä on vain “politiikkaa” kun taas englanninkielessä on kaksi erillistä käsitettä: “politics” ja “policy“. Aluepolitiikassa tätä hämärtää lisäksi kaksi aluekäsitettä: spatiaalinen (spatial) ja regionaalinen (regional). Lisäksi usein käsitteet sisältävät mentaalisen alueen, jolloin meillä käytetään käsitteitä juurista, alueidentiteetistä, alueellisesta muistista tai pääomasta. Kunta synnyin alueena, kulttuurin ja sosiaalisen identiteetin perustana, on muuta kuin kartalle piirrettävä regionaalinen alue. Kuntaliitokset ovat esimerkki ongelmasta, jossa kyse on pikemminkin spatiaalisista ja mentaalisista yksiköistä kuin kartan regionaalisista kohteista tai byrokratian ja palveluiden hoidosta.
Brysselin “politics” vastaa merkitykseltään perinteistä suomalaista politiikkaa ja “policy” kääntyy lähinnä “kehityspolitiikaksi”. Kehityspoliittisessa tutkimuksessa tutkimus on taas usein alistettu politiikalle ja Francis Baconia lainaten valta itse asiassa määrittelee silloin mitä pidetään tietona. Näin “oikea” totuus olisi meiltä jo tavallaan kadonnut horisontin taa ja korvautunut byrokraattisella tiedolla. Tähän on syytä puuttua ajoissa ja varoa syntyviä suuria konflikteja samalla. Oman aikamme sodat ovat tällaisia.
Tieteen ihanteellisessa maailmassa argumentit puhuvat puolestaan ja valta on merkityksetöntä. Politiikan maailmassa taas ei etsitä totuutta vaan valtaa, ja politiikan toimijan vaikutusvalta määrää vallan tavoittelun merkityksen. Valtaa tavoittelevalle poliitikolle uskottavuus on tärkeämpää kuin totuus silloin, kun on valittava niiden välillä. Uskottavuuden saavuttamisen välineenä käytetään retoriikkaa ja tavoitteena on vaikuttaminen. Tämäkin on syytä ottaa huomioon oman aikamme konflikteja tutkittaessa ja tulkittaessa.
Tieteessä taas tavoitteena ei ole niinkään vakuuttaa muita kuin totuudella, ja tieteen perimmäinen tarkoitus on tiedon kasaaminen tavalla, joka on avointa ja tiedeyhteisön tarkistettavissa perinteisiä akateemisia käytäntöjä noudattaen. Käytännössä tieto on silloin joko hyödytöntä tai vaarallista. Se kumpaan kategoriaan tieto luokittuu, riippuu usein tutkimuksen ajankohtaisuudesta ja sen läheisyydestä vallankäytön (politics) kanssa. Vaarallinen tieto on väärissä käsissä tuhoisaa.
Hyödyttömiä tutkimuksia tilataan ja käytetään oleellisesti enemmän kuin vaarallisia.
Kokemukseni mukaan soveltavan tutkimuksen tilaaja on harvoin (jos koskaan) kiinnostunut hankkeen teoreettisista ulottuvuuksista. Tilaajan intressinä on lähinnä vain käyttökelpoisen tiedon hankkiminen eikä joutuminen akateemisten ambitioiden välikappaleeksi.
Käytännössä tästä kärsii tieteen oma sisäinen dynamiikka. Soveltavaksi kutsumamme tutkimus on toki teoriaan perustuvaa ja hyödyllistä mutta kovin usein teoreettisesti mielenkiinnotonta. Akateeminen tiede koetaan taas helposti teoreettisesti kiintoisana mutta hyödyttömänä. Tästä on syntynyt kriisi, jossa politiikan ja tieteen maailmat eivät tahdo kohdata. Ilmiö ei ole harmiton vaan vaarallinen.
Politiikan retoriikka on tunteisiin vetoavaa, mielikuvia herättävää ja monimielistä. Argumentaatiot on pidettävä avoimina, koska on varauduttava kompromisseihin ja muutoksille. Kun muutos ja dynamiikka on alituista ja kaikessa läsnä, politiikan kieli on muuttunut yhä vaikeaselkoisemmaksi. Tällöin “totuus” on enintään yhteinen perusta ja aina tilanteen määräämä, jossa riittää järkeily (logos), kunnialliset aikeet (ethos) ja sitoutuneisuus (pathos).
Tieteessä totuus taas ei ole lainkaan lähtökohta vaan mahdollinen, tosiasioihin nojaava lopputulos. Lopputulokseen eivät saa vaikuttaa tutkijan eettiset käsitykset tai sitoutuneisuus ideologioihin. Näin politiikan ja tieteen maailmat ovat perusteitaan myöten erilaisia. Ilmiön vaikutuksiin ei ole paneuduttu ja seuraukset voivat olla tuhoisia.
Tieteessä politiikan iskulauseet menettävät mielekkyytensä epäanalyyttisinä. Sivuun joudutaan heittämään käytännössä politiikan tekemisen tärkein ydin. Riskinä on pidetty lähinnä mahdollisuutta, jossa tieteen rahoittajat (policy) ja byrokratia määrittelevät lopulta mikä on tiedettä. Eräiden tutkijoiden mukaan näin on jo käynyt eikä tiedettä enää ole (The End of Science) aivan samaan tapaan kuin taide olisi kuollut niin ikään vaiheessa, jolloin maalarit ja kuvanveistäjät joutuivat väistymään kuraattorien tieltä taidemaailman keskiöstä (Kuspit 2005; The End of Art).