Pyhäinpäivänkukat haudoillemme

05. 08 2008 – 05.11.2022

Nykyinen suomalainen pyhäinpäivä on yhdistelmä kahdesta varsinkin katolisen kirkon keskiajalta lähtien viettämästä juhlasta, jotka ovat kaikkien pyhien päivä 1. marraskuuta ja kaikkien uskovien vainajien muistopäivä 2. marraskuuta. Alunperin kaikkien pyhien päivää alettiin viettää 300-luvulla Syyriassa ja kaikkien uskovien vainajien muistopäivää 900-luvulla Ranskassa, valaisee meitä tänään Wikipedia.

Suomessa siitä on tullut yleinen vainajien muistopäivä. Silloin monet vievät läheisten haudalle esimerkiksi kynttilän tai kukkia kuolleiden muistoksi. Kotona voidaan myös sytyttää kynttilä läheisen muistoksi. Haudoilla käynti yleistyi Suomessa toisen maailmansodan jälkeen. Se on kaunis ele muulloinkin kuin juuri heille pyhitettynä päivänä.

Vuonna 1517 Martti Luther julkaisi kuuluisat 95 teesiään Wittenbergin linnankirkon edustalla kaikkien pyhien päivän aattona. Tästä alkoi reformaatio eli uskonpuhdistus. Päivä liittyykin usein myös valistajien muistamiseen. Tämä hetki on siis tapa muistaa meitä valistavia ja silmämme avaavia ihmisiä, innovaattoreita tai visionäärejä, yhteiskuntamme liikkeellä pitäviä voimia. Muistaen kuinka taivaassa enkeli ei ole mitään erityistä eikä miehistä parhain pidä vallasta ja vain kuolleet ovat tasa-arvoisia.  

Ennen reformaatiota katolinen kirkko vietti Suomessakin vuosittain monia juhlapäiviä pyhimysten muistoksi, ja monet niistä olivat samalla pyhäpäiviä. Kun Suomi kuninkaan käskyllä siirtyi luterilaisuuteen, useimpia pyhimysten päiviä lakattiin viettämästä, mutta ”kaikkien pyhien päivä” eli pyhäin miesten päivä säilyi. Samalla siihen liittyi vanhoja pakana-ajan piirteitä. Muutos tulee aina ajan hengen mukana ja nyt pyhäin miesten päivä tulisikin olla pyhien henkilöiden muistojuhla.

Vanhoista ajoista on Suomessa vietetty syksyllä sadonkorjuun päättymisen jälkeen kekriä. Koska se ajankohdaltaan sattui lähelle kristillistä pyhäinpäivää, se on myöhempinä aikoina usein samaistettukin pyhäinpäivän kanssa, josta kansanomaisesti onkin käytetty myös nimitystä kekri.

Venäjällä vietettiin vahempainpäivää, kuolleitten ja sukulaisten juhlaa, siinä missä Espanjassa “dia de los muertos” -päivää ja sellaisena se siirtyi kuolleitten muistopäivänä myös latinalaiseen Amerikkaan, Meksikoon hyvinkin riehakkaana juhlana. Yhdysvallat muutti sitten niin joulupukin kuin kekrinkin näköisekseen ja siihen on muiden tyytyminen. Suomalainen kekri tai nuutinpukki ei maailmaa valloita eikä ole tarpeenkaan. Näin tämä suurempi kulttuuri oli vahvempi, ja monikulttuurisuus jyrää alleen lopulta myös Pohjois-Korean, joka asein tai halaamalla hengiltä. Venäjän tapa hoitaa Ukraina kertoo kuinka vaikeaa se lopulta voi olla veljeskansankin kohdalla.

Pyhimysten, marttyyrien ja vainajien kelttiläinen samhainiia -juhla sai myös “all hallow’s evening” asunsa eli Halloween muotonsa. Karjalassa päivä kuului myös pyhittäjille ja valistajille, valon kantajille, nykyisin innovaattoreille ja tietäjille, asiantuntijoille, kuten kalevalaiseen perintöömme sopiikin. Tietäjä iänikuinen siinä laulaa sodan jumalat suohon.

Keltit ja kekri – Karjala ja valistajat

Halloweenin juhliminen saanee lopulta alkunsa juuri muinaisten kelttien talven alkamisen päivästä Samhain-juhlasta, jolloin vainajahenkien uskottiin liikkuvan. Halloween on lyhenne englannin sanoista ”All Hallows’ Eve” eli pyhäinpäivän aatto.

Kelttien Samhain muistuttaa todellakin suomalaista kekrijuhlaa. Kelttien uskomusten mukaan tämän maailman ja yliluonnollisen maailman väliset rajat katosivat luonnon kuihtuessa ja kuollessa, ja henget saattoivat yrittää houkutella ihmisiä tuonpuoleiseen. Etenkin irlantilaisten maahanmuuttajien ansiosta kelttien tapa siirtyi Pohjois-Amerikkaan.

Suomessa vastaava juhla oli edellä jo kerrottu kekri, jolla ei alkuun ollut mitään kiinteätä aikaa. Sitä vietettiin silloin, kun sato valmistui. Valtimolta on sanonta: ”Sieluinpäivän iltana eli kekri-iltana naapurit kutsuivat toisiaan vieraiksi, lihaa syötiin ja viinaa juotiin ja yönvalvojaisia piettiin. Painittiin ja veisata völlötettiin.”

Roomalaiskatolisten pyhäinpäivä

Samana lauantaina, kun vietämme Karjalan valistajien juhlaa Suomessa roomalaiskatolinen kirkko viettää kaikkien poisnukkuneiden uskovien muistopäivää ja sitä seuraavana päivänä eli marraskuun ensimmäisenä sunnuntaina (kaikkien pyhien juhlaa) eli pyhäinpäivää.

Marraskuun alussa 1.–2. päivä vietetään etenkin Latinalaisessa Amerikassa ”Kuolleiden päivää” (espanjaksi: Día de los Muertos, Día de los Difuntos tai vain Día de Muertos), vainajien muistojuhlaa. Synkästä juhlinnan aiheesta huolimatta se on iloinen, jopa riehakas juhla.

Luterilaisten pyhät

Luterilaisessa pyhäinmiestenpäivässä ärsytti joitain tahoja vielä nimikin, koska siinä oli tuo osa ”miesten”. Siksi nimikin muutettiin kuvaamaan enemmän kaikkia pyhiä ja se nimettiin uudestaan pyhäinpäiväksi. Sinänsä koko päivä on ollut alkuaan jonkinlainen paradoksi koko luterilaiselle kirkolle, jonka perintöön ei oikein ole kuulunut ollenkaan pyhien kunnioittaminen.

Käytännössä pyhät jäivät jossain vaiheessa Suomen luterilaisen kirkon kirkkovuodenkierrosta lähes täysin syrjään. Poikkeukseksi jäivät ainoastaan Neitsyt Marian, Johannes Kastajan ja ensimmäisen marttyyrin Stefanoksen päivät. Näiden lisäksi luterilaiseen kirkkovuoteen on kuulunut marraskuun alun pyhäinpäivä, jossa yhdistyvät 300-luvulta periytyvä kaikkien kirkon pyhien ja marttyyrien muistojuhla ja 900-luvulla syntynyt kaikkien uskovien vainajien muistopäivä.

Pyhien muisto on jäänyt kuitenkin ko. päivänäkin profiililtaan kovin matalaksi tai häivytetty pois ja päivä on korostuneesti tullut yhdeksi suurimmista luterilaisista vainajien muistelupäivistä (viidenneksi suurin luterilainen kirkkojuhla osallistujien mukaan määriteltynä [2011]).

Karjalan pyhittäjien ja valistajien muistopäivä sai virallisen alkunsa Jyväskylässä tammikuussa 1957 pidetystä ortodoksisen seurakunnan tarkastuksesta, jonka yhteydessä pidetyssä papiston kokouksessa tehtiin ehdotus siitä, että suurten juhlien lisäksi ne juhlapäivät, jotka on katsottava kirkon yleisiksi juhlapäiviksi, määriteltäisiin sekä määrättäisiin miten on kirkollisesti suhtauduttava luterilaisten juhannuspäivään ja marraskuun alussa vietettävään pyhäinmiesten päivään. (piispainkokous 19.11.1957 § 3)

Oulun yliopistolla tästä aiheesta ja monesta muusta kulttuurien yhteisistä ilmiöistä meille luennoi professori Yrjö Vasari, alkujaan kielitieteilijä mutta myöhemmin kasvitieteen ja myös sen “mytologian” tunteva ja erityisen valistunut opettajamme. Itiökasvisystematiikkaa, sen hieman raskaslukuista oppia, kutsuimmekin mytologiaksi siinä missä monia lääkekasvien ominaisuuksia ja niiden opiskelua rinnan latinan kielen opiskelumme kanssa.

Kaikki oppimammehan oli kyettävä hallitsemaan myös latinaksi. Se toi mieleeni Isak Pihlmanin esivanhemmistani opettamassa pyhiä kieliä ja retoriikkaa keskiajalla Helsingissä ja Turussa nähtävästi etenkin tuleville papeille. Sukunimet Berg ja Ståhlberg olivat Suomessa pappissukuja, ja Isakin lasten puolisot edustivat näitä pappissukuja. Luostarilaitokselle veronsa maksavat suvut tulivat sitten myöhemmin idästä. Sukunimenä kloster, Luostari, Luostarinen syntyi lampuoiteina veronsa luostarilaitokselle maksaneista ja heille juhla merkitsi matkaa purjekunnan vanhimmalla veneellä Valamoon.  Valamon ja luostarilaitosten historia on maailmalla pitkä ja värikäs, ihmisen kulttuurihistoriasta kertova.  

Vuosien varrella blogeistani viiden luetuimman joukkoon kohosi artikkeli, jossa kirjoitin juuri kasveista, kasvimytologiasta ja ystävästäni Yrjö Vasarista. Lainaan tätä kirjoitusta nyt juuri hetkeen, jolloin vietämme pyhien miesten muistojuhlaa, muistelemme poisnukkuneita mutta myös suuria valistajia ja miksei myös marttyyrejä. Samalla toivotan oikein hyvää pyhäinpäivän viikonloppua lukijoilleni.

Kauneimmat rikkaruohomme

Puutarhaunelmia – Boababien siemenet

Pyhäinpäivä ja lähestyvä Kustaa Aadolfin päivä tuo aina mieleeni juuri professori Yrjö Vasarin sekä pedagogiikan, jossa taustalla oli hyvin poikkitieteinen osaaminen alkaen kielitieteistä, itiökasveista ja edeten orgaaniseen kemiaan ja lopulta myös lääkekasveihimme. 

Liki tasan kaksi vuotta takaperin, 18. heinäkuuta 2006, kirjoitin blogissani “kauneimmista rikkaruohoistamme”. Kauneimmat rikkaruohot olivat puutarhamme villiintyneitä kulttuurikasveja, joita emme enää arvosta kuten takavuosina. Tällaisia “rikkaruohoja” syntyy myös peltoviljelyn tuotteina. Nekin ovat karanneet alkuperäiseen köyhään luontoomme sitä rikastuttamaan ja useimmat ketojen ja niittyjen kasvustot ovat näitä rikkaruohoja.

Opiskellessani biotieteitä Oulun yliopiston kasvitieteen laitoksen ekologian professorina työskenteli kansainvälisesti arvostettu professori Yrjö Vasari, loistava tutkija, luennoija ja hallintomies sekä kieliä taitava seuramies, professoriliiton vetäjä sekä monialainen ja pidetty opettaja, poikkeuksellisen taitava pedagogi. Toki heitä oli tuolloin paljon muitakin, kansainvälisesti nimekkäitä tiedemiehiämme. On heitä edelleenkin. Tiede on kovasti kansainvälinen ja yhteinen globaali ilmiömme.

Harvoin kuitenkin Suomessa samassa henkilössä yhdistyy kunnianhimoisen tutkijan ja tiedemiehen, luonnontutkijan, opettajan ja kulttuuriosaajan sofistikoitu sydän. Niinpä Yrjö tunsi myös yrtit, kasvien käytön lääkkeinä ja niiden kulttuurihistoriallisen taustan. Hän olisi voinut olla yhtä hyvin kasvimaantieteen professori tai miksei kulttuuriantropologian tai -maantieteen.

Hän tunsi Etelä-Suomen retkillämme jokaisen pitäjän historiaa ja yhdisti sen globaaliin kasvien liikkeiden ja leviämisen taustaan. Kasvimaantieteilijä osasi maantieteen sekä kulttuurimaantieteenä että fyysisenä luonnonmaantieteenä. Hän osasi rakentaa aluemaantieteen synteesin pala palalta ne kooten ja alkaen aina historiasta, kallioperän muodoista ja synnystä kohti jääkausia ennen ihmisen saapumista alueelle. Hän muistutti siinä Sakari Topeliusta. Takavuoisen professorit olivat värikkäitä persoonallisuuksia ja laajasti sivistyneitä kulttuuripersoonia.  

Kasvit eivät tulleet meille kulttuurikasveina sattumalta muuten kuin ehkä lintujen tuomana. Puutarhat taas syntyivät osana kulttuurien kirjoa ja leviämistä. Aluksi osana välttämätöntä toimeentuloa ja leivän särvintä.

Hyvin hitaasti mukaan tulivat esteettiset elämykset ja kartanoiden tai kruunun tilojen opit ja niiden jäljittely, kuningashuoneen ja keisarivallan tuotteina. Pellon ja puutarhan kasvi oli hyötykasvi, ei rikkaruoho. Se mikä kiinnosti, oli suuhun pantavaa ja syötävää, mauste- tai lääkekasvi vähintäänkin ja silloin shamaanin löytämänä.

Puutarha sellaisena kuin koemme sen elämyksellisenä tai osana elinympäristömme maisemaa, lapsuuden kasvuympäristöä ja identiteettiämme, siirtyi Suomeen usein kouluopetuksen tai luostarilaitoksen tuomana, osana vallitsevaa vallan käyttöä ja sen sosiaalista pääomaa, kollektiivista muistia. Kirkko- ja ylimysvalta, hierarkkiset organisaatiot ja niiden kokeminen oli osa niin pellon kuin puutarhan, pihaympäristön syntyä.

Olen syvästi järkyttynyt ja huolissani MTT:n ja Luken sekä valtion huoleksi jätetystä Jokioisten kartanosta ja sen huikean hienosta puutarhastamme. Se kun on myös globaalisti merkittävin kohde Lounais-Hämeessä ja on nyt heitteillä. Se yritettiin pelastaa EU:n Life-rahoituksella ja esittelypuistolla, johon se olisi kuulunut. Alueelta puuttuu kokonaan rautatie ja sen tuoma sivistys. On vain muisto menneestä – kapearaiteinen ja punaiset tiilirakennukset. Sivistys katoaa ja rapautuu kun rautatie alkaa kulkea uuteen paikkaan siirtäen, jättäen taakseen vain muiston vahasta loistosta. 

Rautatieasemat ja liikenne levittivät kasveja siinä missä talonpoikainen asumisympäristö ja sen rakennuskulttuuri, tapa kokea pihapiirin sisäinen järjestys. Se oli hyvin kaukana vaikkapa nyt kohtaamastamme globaalista tavasta kokea puutarha ja sen taide Aasiassa, Etelä-Amerikassa tai monin paikoin Euroopan eri kolkilla.

Puutarha ja sen taide muistutti monin paikoin samaa prosessia kuin vaikkapa uskontojen tapa muuttua ja muokkautua kulttuurien kohdatessa toisensa. Taide omana puutarhani tuotteena odotti vielä kauan tuloaan. ”Cluster art and Art of Clusters” leviää ympäri maailmaa. Samoin “Agropolis strategy” ja “Social media economy and strategy” kirjoina, oppikirjoinamme. Jostakin syystä se ei löydä pesäänsä Hämeestä. Miten olisi Pirkanmaa, Pohjanmaa, Savo, Lappi, Satakunta tai Uusimaa, Varsinais-Suomi tai Karjala?

Puutarhan taide ei ole oikein suomalainen ilmiö, vaikka olosuhteet ja vuodenaikojen vaihtelut olisivat antaneet huikeat mahdollisuudet. Köyhyyden estetisointi ei sopinut puutarhaan kuten kirjallisuuteen tai kuvataiteisiin, jopa musiikkiin.

Maisemamaalarin työhön puutarha ei istunut kansallisena ikonina, kuten jylhät koski- ja järvimaisemat tai kalevalainen tarusto, peltotyön sekä soiden myöhempi kuvaaminen. Kuvanveistäjä ei saanut leipäänsä suomalaisesta puutarhasta.

Oulussa puutarhatenttiin jouduimme lukemaan syksyllä mittaamattoman määrän sellaista kasvillisuutta, jota tropiikit ja savannit, aridit alueet ja välimereisen kasvuston talvisateiden nahkealehtiset vyöhykkeet tuottivat.

Se oli piinallisen työläs tentti kesän kenttäkurssien jälkeen. Kasvejahan oli Ainolassa tuhansittain. Linnamaan ja sen puutarhat saivat odottaa vuoroaan vielä vuosikymmenet suolle rakennettuina siinä missä oululainen teatteri mereen. Komea kaupungintalo oli alkujaan savolaisten tervaporvareitten kapakka. Oulujoen Merikosken voimalaitoksenkin oululaiset rakensivat itse. Tänään kaupunki on Euroopan kulttuurikaupunki.

Kaupunginjohtaja Kari Nenonen ja maamme viimeinen maaherra Eino Siuruainen olivat saman Maantieteen laitoksen kasvatteja.  Yliopiston tehtävä on uusintaa ja kouluttaa myös muut avainvirkamme. Silloin on hyvä tietää mihin suuntaan maata johdetaan myös tulevaisuudessa. Se on professorien työtä ja arkea.

Itse tentissä, puutarhan kasveja läpikäydessämme, meitä oli aina viisi samassa ryhmässä. Peräkanaa siirryimme kasvihuoneesta toiseen ja aloimme arvailla tuhansien kasvien tieteellisten nimien ohella niiden käyttötapoja. Taiteesta biologit eivät puhuneet mitään. Se aika tuli myöhemmin ja siirtyi klusteritaiteena omaan puutarhaani. Nyt sen avaajan on osattava innovaatiopolitiikan poikkitieteinen historia ja nykypäivä, tulevaisuuden visiot.

Puutarha oli luterilaisessa maassa hyvin pragmaattinen opetuksellinen kohde ja se seurasi tarkoin amerikkalaisten pedagogien oppeja. Jotain saksalaista kuitenkin oli aina mukana. Suurten ikäluokkien myötä myös puutarhaa pyrittiin politisoimaan kohti itää ja Marxin oppeja. Se oli jännittävä ilmiö yhteiskunnallisena ja ympäristösosiologisena ilmiönämme. Moni ei ole sitä edes havainnut ennen kuin muutti Forssaan. Forssan historia on komea ja sijainti suurten keskustemme kolmion keskipisteessä mielenkiintoinen. Tunnin matka ja olet joko Helsingissä, Turussa tai Tampereella. Sijaintiehdot puhuisivat kaupungin menestyksen puolesta.

Sinä syksynä tentaattori kierrätti meitä ympäri Oulun upeinta puutarhaa ja puista arboretumia kohti sen reuna-alueita ja villiintyneeseen osaan metsikköä. Mieleen tulivat ranskalaisen lentäjän ja filosofin kertomukset, Equperryn hellyttävät tarinat Pikku Prinssistä ja kirjan alusta, jossa Prinssin tehtävänä oli varoa pienen asteroidinsa joutumista boabarbien siementen valtaamaksi.

Boababit olivat pienenä taimenena minkä tahansa hyötykasvin tai puutarhan kukkijan näköisiä, mutta kasvettuaan suuremmiksi ne työnsivät juurensa pienen planeettansa ytimeen ja lopulta räjäyttivät sen tuhansiksi kappaleiksi. Se oli varoitus meille ajalta, jota kirjoittaja lentäjänä eli ennen katoamistaan lennollaan. Maailmansotien lentäjät olivat lyhytikäistä väkeä.

Boababien kitkeminen oli tarkkaa puuhaa. Se muistutti terrorismin torjuntaa. Sotaa, jossa kaikki olivat aluksi liian saman näköisiä ja pahuuden juuret vaikeasti ennustettavissa. Yliopisto Oulussa oli nuori ja opetti näitä taitoja huolimattomasti ja usein paikallisesti värittyen osana kiusaamiskulttuuria.

Poissa olivat globaalin osaamisen hyveet, valitti joku professoreista. Kaupungin savolaiset juuret ja Laestadiuksen oppi sekoittuivat hitaasti monikansalliseen kulttuuriin. Tervaporvarien juuret olivat Oulujoen latvoilla ja Kainuun korpimailla. Puolen Suomen pääkaupunki keräsi oppilaansa Kemi- ja Iijokivarren suistoista ja jokivarsilta. Matka kohti Suomen ensimmäistä teknopolista ja tiedepuistoa yrittäjineen oli alkanut. Se oli mielenkiintoinen vaihe. Mallit oli haettava maailmalta.

Oulu kasvoi ja vaurastui valtaisan vaikutusalueensa tuella, mutta sitä myös riistäen ja lopulta autioittaen. Oltiin siirtymässä kohti metropolien ja kaupunkiemme aikaa. Boababien siemenet kulkeutuivat nekin suurten metropolien sisälle. Niiltä oli vaikea piiloutua edes Hämeen hitaasti muuttuvaan alkuteolliseen tai agraariin elinympäristöömme. Limingan niityt katosivat, pellot pantiin pakettiin, muutettiin joukolla Ruotsiin.

Tentaattori poimi nähtäväksemme lupiinin, puna-ailakin, heinätähtimön, terttuseljan, maitohorsman. Emme käyneet lainkaan aavikolla, tropiikissa, savanneilla, Välimeren kosteassa citruskasvien vahvassa tuoksussa. Niitä katsellessa mieleen tuli parfymöörin ammatti ja Patric Syskinden kertomus Jean Babtistesta.

Tuoksuttomana syntyneestä pojasta, joka oli joutua roskiin, ellei häntä kohtalo pelastanut ja myöhemmät taidot löytäneet täydellistä tuoksua. Tuoksuton ihminen joutuu hylkiöksi. Tuoksu on se taito, jolla hurmattiin ihmiset ja joka koitui käyttäjänsä kohtaloksi liian vahvana sitä annostellen ja poliitikoksi ryhtyen. Syntyi miljardöörien ja populistien aika vallankäyttäjinä. Olisiko Putin käyttämässä parfyymiä, jota on nyt annosteltu liikaakin?

Etenkin eroottisia tuoksuja oli varottava käyttäen niitä kohtuudella ja valtaa näin viisaasti hakien. Jean Babtiste oli liian narsistinen, kohtuuttoman hyvän nenän haltija ja samalla sadistinen sekä tunteeton tuoksunsa rakentelija. Täydellisen parfyymin metsästäjä. Puutarha on petollinen paikka väärän ihmisen käsissä ja parfymöörin opissa.

Jos nenässä on avaimet täydellisen tuoksun metsästämiseen boabarbien siemenet ovat irti ja joku avaa sen luukun tai lippaan, jossa nainen kuvataan Aapelin, Simo Puupposen tapaan, pirun piironkina, ja kohta on synti silmien edessä, avasi minkä tahansa piirongin oven tai lukitun lippaan. En tehnyt tästä hilpeää huilua vaan veistoksen, johon liitin seitsemän kuolemansyntiä, kaikki samaan naisfiguuriin.

Joku toinen kulttuuri kirjoitti tai maalasi sosiaaliseen pääomaansa surrealistisia kuvia Salvador Dalin tapaan samalla aiheella leikitellen. Pandoran lippaita availevat ovat myös oman aikamme mediamaailman seuraamia ja ruokkimia Boababien jälkeläisiä ja monet joutuvat julkimoina maksamaan synneistään nyt vuosikymmenien viiveellä. Isänpäivästä on tulossa sukupuoleton päivä siitäkin ja se on sellaisena myös turvallisempi muutettaessa samalla “Isä meidän” rukoustamme.

Tätä pelkoa moni kirjailija on ruokkinut ikänsä ja leipänsä siitä ansainnut. Meillä on taipumusta toistella hieman muuteltuina samoja puutarhaan integroituneita monikulttuurisia tarinoita, narratiivista kerrontaa. Adamia ja Eevaa puutarhassaan, käärmettä ja hedelmää naisen käsissä. Toki tämäkin veistos löytyy puutarhastani ja kymmeniä muita.

Puutarha yhdistää kaikki aistimme, molemmat kädet ja aivopuoliskot sekä luo geneettisen perustan avata myös tieteemme lähteitä. Liian ilmiselvänä ja lähellä olevana sitä ei huomaa. Kun sitä pakenee, se on aina kohdalla ja ympärillämme, kietoo meidät syleilyynsä.

Kun pelkoa ei voi paeta se on parempi kohdata silmätysten. Siinä synti on koko ajan silmien edessä, lainaten Aapelin, Simo Puupposen romaania ”Siunattu hulluus”. Nainen oli tämä miehen eteen asetettu ”pirun piironki”. Avasi siinä minkä tahansa luukun, aina on synti silmien edessä. 

Tentaattorin poimimat kasvit olivat syvän kulttuurin sosiaalisen pääoman ja kollektiivisen muistin yhteisiä tuotteita. Ne olivat kaukana aiemmin kesällä tenttimistämme “luonnonkasveistamme”, jos sellaisia nyt yleensä on tai ne kyetään määrittämään. Moni etelästä muuttanut pyrki määrittämään tällaisiksi Kemijoki varresta tulleita oppilaitaan.

Rajan vetäminen Boabarbin siemenen ja luonnonkasvin, jalon puutarhan ja pellon tuotteelle, on vaikeaa. Pellon tuotteista tahtoi tulla pelon tuotteita ja se teki opiskelun ahdistavaksi. Innovoinnista ei voinut tuolloin vielä ääneen puhua. Hierarkian ja konvention rajat olivat korkeita ja aivan puhdasta yhden asian kulttuuria ei tahtonut enää löytää geenejä tutkiva opiskelija.

Geenejä oli alettu muutella ja syntyi arktinen Babylon myös kirjana. Se sai odottaa painovuoroaan Saksassa ja sitä odottaessa vahinko pääsi syntymään omaa typeryyttämme. Kateus kun vie kalat vedestä, lohet Kemijoen ja Iijoen kalastajilta. Jotain oli tehtävä sen korjaamiseksi.

Paitsi ne harvat meistä, jotka kykenevät näkemään jo kaukaa, mistä kasvit ovat saapuneet, kuinka ne viihtyvät juuri tällä alustalla, nyt kasvihuoneilmiön ja ilmastomuutoksen koko ajan muuttamalla, ja mistä ne kertovat maaseutukulttuurimme monikerroksisessa tarinassa. Jossa koruton piha ja puutarha ei kieli juurikaan taiteesta. Sen me olemme tyystin unohtaneet tai jättäneet julkisten paikkojen harvojen hallittavaksi.

Puutarha taiteena on vasta rantautumassa Suomeen ohi valtiollisen ohjailun, kartanoiden ja kruunun maiden, kirkollisen tai keisarillisen ajattelun. Aluksi se syntyy monikansallisesta rihkamasta, mutta jalostui toki myöhemmin yhden kulttuurin ihmeeksi.

Jättipalsami, Impatiens glaudulifera, kirjoitimme koepaperiin. Yksivuotinen kasvi, rotevat varret. Siemenet tuottavat kemikaaleja, jotka raivaavat tilaa muilta kasveilta. Nostavat päätään komeina kasvustoina ja ovat boabarbeina ihmisyhteisön pirullisin viekastelijoiden joukko ilman pelurin pienintä moraalia. Vuodesta toiseen ne tapaat aina samoilta paikoilta. Kukat ovat pettävän kauniita kuin orkidealla. Siemenkodan siemenet ponnahtavat ja lapsena niillä leikittiin.

Heinätähtimö, Stellaria graminea, pieniä harsomaisesti kasvavia kukkia, siemenestä lisääntyvä monivuotinen upea kasvusto, jossa sadepisarat loistavat kuin pyöreän harsotyynyn silkki. Tiiviitä yhdyskuntia ja yhteisöjä, joissa pelurin on vaikea menestyä.

Puna-ailakki, Silene dioina, upea alkukesän kukkija, jonka kukinta jatkuu aina loppukesän ja syksyn kylmiin. Hoitoa sekin vaatii hoivaavasta ja äitimäisestä luonteesta huolimatta. Rehevässä maassa puna-ailakki valtaa komeita kasvustoja ja kykenee puolustautumaan. Niityllä niitä tapasi vielä silloin kun karja käyskenteli laitumillaan. Harvoin toki yksin vaan mukana oli aina kymmeniä muita tuoksuvia niityn kukkijoita tai kedoilta karanneita vieraita.

Lapsena emikasvin siemenkodista karisteltiin salaa siemeniä paikkoihin, jossa toivoimme näkevämme kevään ensimerkit. Näin tämä boabab levisi lasten käsien kautta peltojen rikkaimmille viljelysmaille. Siellä hedekasvit olivat erityisen loisteliaita. Niihin ei kehittynyt lainkaan siemeniä ja se oli aina pettymys lapselle.

Innovaation tekijä ja sen levittäjä on altruistinen lapsi webympäristössä, sosiaalisen median maailmassa. Maaseudun kulttuurimaiseman alkaessa EU-kautemme myötä umpeutua ja joutuessa yhä yksipuolisemman viljelyn kohteeksi, kokosimme tutkijakollegan Anja Yli-Viikarin kanssa kirjan “Maaseudun Kulttuurimaisemat “. Saimme mukaan kiitettävän joukon hyviä alan harrastajia ja kirjoittajia. Wikipediasta ei löydy vastaavaa, mutta toki monia ihan hyviä kirjoituksia puutarhasta.

Sosiaalisen median kukkaset ja kasvustot ovat villeinä komeita ja niistä tehdyt kirjat kiinnostivat monia hybrideinä. Näin syntyi kirjani ”Hybridiyhteiskunnan kouristelu” ja Suomi sai syntymäpäivälahjakseen EU:n hybridilaitoksenkin vuonna 2017. Minulle jäi käteen kirja ”Finland’s big year 2017 – Suomi 100. Sekin oli julkaistava Saksassa omin kustannuksin. Saksalaisen julkaiseman amerikkalainen lukee. Toki myös venäläinen ja tänään myös kiinalainenkin.

Wikipediaa muuttuvana ja vuorovaikutteisena työkalupakkina ei pidä kuitenkaan sotkea Ensyklopediaan, historiankirjaan. Eikä bloggaajia vuorovaikutteisessa keskustelussa takavuosien lehtien pakinoitsijoihin, kolumnisteihin. Nämä kun eivät jutuissaan vastanneet kenellekään eikä kukaan kai koskaan heiltä mitään kysynytkään. Yksi mielipide miljoonien joukossa sosiaalisen median viihteenä tai kuplana.

Perinteinen printtimedia ei ole reaaliaikainen prosessi, jossa kasvusto on lopulta kuin pienen heinätähtimön harsomaista pintaa. Ei jättipalsamin tapaista myrkyn kylvöä ensinkään elämäntilan voittamiseksi. Geneettinen perimä ja sen levittäminen on darwinismina kokonaan toinen kuin meemien kamppailu sosiaalisena prosessina. Sen oppiminen vie aikansa ja monella ei ole nyt aikaa. Syntyy puolivillaista ja keinotekoista tuotetta.

Maaseutumaiseman kuvat oli haettava monelta suunnalta ja niitä oli uskomattoman vähän. Julkaisun rahoitus oli yhtä kivinen kuin suomalaisen talonpojan pelto Itä-Suomessa. Kedot, vuosituhantinen maisema, sen kerroksellisuus ja etenkin arka kasvusto ja kulttuurin merkit, maaperän eläimistö oli kadonnut.

Yrjö Vasari oli valinnut tenttiimme maaseudun ja oman kulttuurimme arvokkaimmat kasvit jo vuonna 1974. Nyt näitä kasveja ei tapaa juuri muualta kuin Jokioisten Elonkierto -puistossa MTT:n suojissa Loimijokivarressa, jonka rakentamiseen onnistuin saamaan salaa kunniltamme EU:n Life-rahaston tukena. Kuntien tulo mukaan ohjelmaan pilaa aina kaiken. Ne on saatava ulos poliitikoina omaan lokeroonsa kasvustoamme rikkaruohoina pilaamasta. Boababin siemenet. Pienenä ne ovat ihan minkä tahansa hyötykasvin näköisiä mutta kasvaessaan tukahduttavat alleen kaiken kauniin ja kelvollisen.

Helsingin Sanomat (14.7.2006) kirjoitti, kuinka joskus tekee mieli istuttaa puutarhaan “muutamia hauskoja rikkaruohoja”. Rikkaruohoina esiteltiin harakankello, lupiini, puna-ailakki, heinätähtimö, terttuselja, maitohorsma… Näin boabarbien siementen hoitaja varmaan maaseudun ja sen kulttuurin, ketojen ja niittyjen viimeiset taistelijat, kokee. Arimmat ovat kadonneet kokonaan ja lopullisesti myös lajina. Niillä boabarbeilla ei ollut tilaa suomalaisessa luonnossa, sen kulttuurimaisemassa tai sosiaalisessa pääomassa.

Arctic Babylon on sisäinen tila ja tauti, ei luonnon itsensä aiheuttama katastrofi. Kun siitä kirjoitti, kukaan ei sitä ensin ymmärtänyt ja katekismuksen selitysosa tuli liian myöhään ja saksalaisen kustantajan sitä salaa minulta kaupaten. Kun sen tekee salaa, sen tekee myös kunnolla.

Maaseutu ja sen kulttuuri, puutarha ja sen moninaisuus, puutarha taiteena, nähdään usein mustavalkeana. Seuraavana päivänä saman lehden (HS) toimittaja kertoi, kuinka hän koki seikkailunsa entisen asuinseutuni Sallan ja Savukosken ympäristössä, Vuotoksen Kemihaaran pohjoispuolella, Jumalan selän takana lähellä ei mitään tai ehkä Korvatunturia rajan takana.

Tuolle seudulle voisi perustaa yhden suuren Sompion kunnan. Sompiosta ja sen rikkaasta luonnosta taas pääosa hukkui Lokan ja Porttipahdan altaiden alle. Tavoitin allasevakot viimeisen kerran vuonna 1981 kaikki silloin haastatellen ympäri kalottialuetta levittäytyneenä, lähes 600 evakkoa.

Tuolloin Lappiin oli suunnitteilla parisen kymmentä uutta allasta ja yksi Levin juurelle Sirkan kylään sekä toinen Siuruan kylään Pudasjärvelle Siuruan-Kollajan altaana. Nuo alueet olen monen kertaan kulkenut ja seurannut surullisen näytelmän boabarbien siementen levitessä.

Ihminen ei paljon poikkea muusta luonnosta. Kuinka voisikaan. Kun juuret hävitetään lopullisesti, kun paluuta ei ole edes toiveissa, seuraukset ovat traumaattiset. Näin myös Sompiossa, Samuli Paulaharjun maisemissa, tai Voltan ja Kariban jättialtaiden jäljiltä Afrikassa. Tuhannet ihmiset kuolivat juurten jäädessä veden alle ja oman identiteetin kadotessa näiden satojen sukupolvien myötä syntyneiden alueiden myötä. Sellaista puutarhaa ei enää rakenneta.

Syntyy tuoksuton Jean Babtiste ja alkaa epätoivoinen oman tuoksun rakentelu, josta vain harva selvisi Sompiossa tai Sirkan kylässä Levin juurella. Tuoksuton ihminen on hylkiö. On hankittava vahva tuoksu ja erotuttava massasta. Tätä tarkoitti kirjani ”Teesi, Antiteesi, Synteesi – Mytomaina, Eskapismi, Putinismi”. Hegel olisi ymmärtänyt heti.

Toimittaja, ei blogisti, kertoi, kuinka meillä on oikeasti vain kahta todella arvokasta Suomea. Yhtäällä Helsinki ja sen kulttuuri sekä sitten Lapin koskematon luonto. Siis sen lähinnä kansallispuistoiksi tarkoitetut maisemat. Muualla päin maailmaa näissä toimii luontoyrittäjiä matkailusta elantonsa saaden (nature-based entrepreneurship) erotuksena ekologisesta yrittäjyydestä (ecological entrepreneurship) jota kohti nyt kuljemme, ja jota myös ehdin tutkia (Matti Luostarinen 2005: Ekologinen klusteri ja innovaatiopolitiikka, www.mtt.fi/met/pdf/met70.pdf.). Kun ensimmäinen väitöskirja ei auta, on kirjoitettava niin monta että tulos on lopulta toimiva ja mahdollisimman monelle sopiva, poikkitieteinen hengeltään.

Suomi on Euroopan maaseutumaisin valtio. Peltomme ja puutarhamme ovat kuin suojavyöhykkeitä metsien ja vaarojen kupeessa, jokien ja järvien rannoilla. Asutus on keskittymässä yhä selvemmin ja reuna-alueet kuihtuvat kulttuurin kadotessa ja luonnon vallatessa takaisin omansa. Kulttuurimaisemat ja puutarhat pieninäkin saarekkeina ovat umpeutumassa lopullisesti.

Kerran menetettyä ei voi palauttaa takaisin. Metsien ojat umpeuttaen ei synny taatusti jo menetettyä suomaisemaa, kasvustoa ja ekosysteemiä. Professori Matti Seppälän kanssa puuhastellut keinotekoiset palsat ovat kaukana luonnollisesta, luonnon muovaamasta.

Jokainen pientäkin puutarhaa pitävä ymmärtää, miten jo muutaman päivän tai viikon poissaolo pilaa koko kasvuston. Sama koskee peltoja ja pellon sekä metsän rajaa. Suojakaistat on hoidettava, suojavyöhykkeet pidettävä kunnossa ja rikkaruohot korjattava pois. Liukoiset ravinteet eivät saa päästä vesitöihimme. Elämme kuin sisämeren saarekkeissa lintujen kokemana ja kaiken aikaa vetäytyen muutamaan solmukohtaan.

Matkallaan Koillismaalla Kalle Päätalon maisemissa Taivalkoskella ja Kuusamossa IIjokilaaksossa Hesarin toimittaja oli kohdannut kyläraitilla neljä akateemista ihmistä mutta vain yhden talonpojan. Näin se toki on joka puolella Suomea näin kesällä ja talvella talonpoika on ikäihminen ja ulkopuolisten taajamista hoitama vanhus. Ei sellaisesta ole dementoituneena metsään tai järvelle menijäksi.

Satapäinen joutsenparvi syntymäseutuni järvenlahdella Pohjois-Savossa kertoo, kuinka se tapahtuu. Ennen siellä oli sama määrä lapsia, Hernejärvellä Iisalmen itäpuolella matkalla kohti itärajaa. Koulumatka oli 25 kilometriä, alkoi aamulla kuuden aikaan heräten ja päättyi samaan kellonaikaan illalla. Siinä kymmenvuotias tahtoo väsähtää.

Pieniä laikukkaita puutarhoja hoitaa nyt pellot vuokrannut EU-viljelijä. Siellä missä aiemmin oli kymmeniä viljelijäperheitä ja toimiva sosiaalinen ja taloudellinen rakenne yhdyskuntineen ja yhteisöineen, kouluineen, kauppoineen, posteineen ja kirkkoineen.

Yhdelle uskalikolle on uskottu elintarviketuotannon ohella energian tuotanto ja sen viherosaaminen, koko kulttuurimaiseman hoito ja huolto, energian ja ravinteiden kierto pellosta pöytään ja takaisin. Se on mahdoton tehtävä jatkossa ja näin luonnonvarojen kierto katkeaa.

Yllättävän hyvin runsas 60 000 maatilaa ovat toistaiseksi työssään onnistuneet. Kun määrä laskee noin puoleen tästä onnistuminen ei enää ole mahdollista. Jokainen oivaltaa sen tutkailemalla karttoja ja pelto- sekä metsäkuvioittemme sijaintia. Vaadittaisiin valtaisa uusreformi, jotta tulos olisi edes tyydyttävä. Tällöinkin rikkaruohot valtaavat metsänä kulttuurimaiseman ja jäljelle jää vain yhden tai kahden kasvin monotoninen kulttuuri. Sitä luontomme ei kestä eikä metropoliemme talous.

Avoimen peltomaiseman ja puutarhan katoaminen on joillekin Suomessa vaikea asia ymmärtää. Jotkut suhtautuvat edelleenkin maaseutuun ja maatalouteen sekä puutarhaan suorastaan vihamielisesti. Puutarha elämän taiteena ei ota yleistyäkseen Helsingissä, Tampereella, Turussa.

Syyt ovat usein samoja kuin Lapin allasevakoilla. Syvät traumaattiset kokemukset pakkomuuton jälkeen ja surutyön seuraukset näkyvät masentuneina pimeinä epigeneettisinä tekoina tai tekemättömyytenä, vihapuheina ja ilveilynä, kiusantekona.

Monen puutarhassa rikkaruohoista kauneimmat ovat samalla myös koko puutarhan kauneinta kasvustoa. Muistoja kotikylältä ja juurilta paikkaleimautumisen kadotessa. Se tekee kipeää (ks. kirjallisuus Matti Luostarinen 2007. Webympäristön blogit ja innovaatioprosessit: www.mtt.fi/met/pdf/met102.pdf) www.clusterart.org

Oikein hyvää Pyhäinpäivää – Halloweenia

03.10.2018 – 03.10. 2022

Miten kaksi käsitettä, pyhä ja sen päivä, pyhäinpäivä, vainajien päivä ja samalla kauhu ja siihen liittyvät julmat kertomukset, Hollywood elämän elokuvat, on liitetty toisiinsa? Mistä se meissä läntisen maailman ja amerikkalaista elämäntapaa matkivissa kulttuureissamme kertoo? Minäpä kerron lyhyesti. Pitempi tarina löytyy kirjoistani. Siellä kun on mukana myös kekri, kolmas juhla samalle päivälle.

Ne kertovat, miten mediayhteiskunta ja sen pyhää sanaa vapaasti viljelevät etsivät työlleen lukijaa vihalla, aggressiolla, rumilla tarinoilla ja pilkaten kaikkea positiivista ja hyvää, mielemme rauhoittavaa ja rakastettavaa, pyhää ja sielumme ruokkivaa juhlaa, hengellisyyttämme. Mukana ovat myös tieteestä tunnetut virhepoikkeamien, residuaalien metsästäjät. Tiedettä nämä residuaalit kiinnostavat juuri siksi, että ne poikkeavat normaalista, ovat virhepoikkeamia.

Tutkitaan siis sellaista, jossa on jotain outoa ja tutkijaa malleineen ja teorioineen hämmentävää. Mediassa sellaista tutkijaa ja journalistia kutsutaan gonzoksi. Hänkin hakee omituisia sivupolkua, hämmentäviä kertomuksia ja esittää ne unohtaen pääasian. Yhdysvalloissa sellainen on ollut aina suurta muotia. Muuta kun ei olekaan. Se pyörittää markkinoita, kapitalismia. 

Kolme juhlaa päällekkäin tarjoaa virhepoikkeamalle mahdollisuuden ja silloin gonzo on parhaimmillaan omaa tarinansa tyrkyttäen ohi alkuperäisen, sen hengellisen tai kansallisen, voittaen mennen tullen kaupallisuudellaan. Sama pätee tieteeseen ja taiteeseen gonzon päästessä vauhtiin ja residuaalin, virhepoikkeaman, muuttuessa yllättäen sivupolusta pääväyläksemme. Trollit ja hybridi yhteiskunnan huijarit ovat osa tätä toimintalogiikkaa hekin.

Sivupolkujen rinnalle gonzo tuo järkyttäviä tarinoita kuten kirjailija, joka osaa työnsä muita paremmin ja on siis luettu juuri siksi, ettei tarina ole mikä tahansa kertomus kenen tahansa tekemänä. Suomessa Hymy lehden toimittaja Veikko Ennala oli luetuin suuren ikäluokan tällainen journalisti, gonzo. Jokainen kunnianhimoinen kirjailija, toimittaja, haluaisi olla suuri gonzo. Nobelisti on tällainen, sivupolkujen kulkija ja residuaalien metsästäjä.

Yksi oman aikamme sellainen kirja oli hiljaisesta ja liki umpimielisestä jäämiehestä tehty Kari Hotakaisen kirja Kimi Räikkösestä ja nyt sellaista väsää Jari Tervo ammattinsa hyvin hoitaneesta näyttelijästä ja muusikosta, joka alan kaatuilijasta Uuno Turhapurosta, Vesa-Matti Loirista, ystävällisesti Matista. Sen oudompaa suomalaista tarinaa gonzoilusta ei voisi keksiä ja sille kirjoittajaa. Savolainen Pertti Pasanen on sitä haudassaan jo odottanutkin.

Veikko Huovinen teki sellaisen Adolf Hitleristä, ystävällisestä miehestä ja “Vetikasta”. Huovinen kierrätti kirjoissaan sinisten ajatusten metsästäjää ja muista poikkeavaa korpikirjailijan tuotetta koko elämänsä ajan. Arto Paasilinnan oli niin ikään erityisen taitava näiden gonzo kirjojen tuottajana. Niitä luettiin ja paljon.

Miehet viettivät siellä aikaansa hirtettyjen kettujen metsässä, tekivät suloista joukkoitsemurhaa, elivät vuoden jäniksen kanssa temmeltäen, söivät rosvonpaistia, naiset olivat riivinrautoja ja miehet hirttämättömiä lurjuksia, ihmiskunta teki loppulaukkaansa. Populisti poliitikkona tietää, miten sivuraiteet löydetään ja esitellään kansalle.

Suomen julkisessa taloudessa on iso ongelma, joka tekee vasta tuloaan. Tiesitkö sen. Mistä se johtuu. Minäpä kerron. Sinusta, aina ja koko ajan vain ja ainoastaan juuri sinusta. Pyhäinpäivänä erityisesti.

Elinkeinoelämän keskusliiton (EK) johtaja ja pääekonomisti Penna Urrila varoittaa Talouselämän haastattelussa tuudittautumasta valheelliseen turvallisuuden tunteeseen taloudessa. Suomen talous on parantunut suhteellisen paljon, ja juuri nyt on tulossa hyvä aikaikkuna, mutta pitkällä aikavälillä näkymä on Urrilan mukaan huolestuttava.

”Meidän julkinen velkamme on räjähtävällä uralla, kun mennään tästä ajassa ikuisuuteen eteenpäin.”

Julkinen velka näyttää laskevan vielä lähes 10 vuotta, mutta tulossa on käänne jyrkkään nousuun. Urrilan mukaan käänteen ainoa selittävä tekijä on oikeastaan se, että Suomen väestö ikääntyy, mistä koituu terveydenhoito- ja vanhustenhoitokuluja.

Urrilan mukaan Suomen julkisen talouden ongelmat ovat vaikeita, mutta tällä hetkellä vielä kaukana. Kuinka on nyt vuonna 2022 syksyllä. Paljonko olemme velkaa ja koska aiomme sen maksaa takaisin? Uhkaako meitä stagflaatio, kurjuusindeksi?

”Meillä on iso ongelma meidän julkisessa taloudessamme, mutta ongelma on myös se, että se on aika kaukana tulevaisuudessa.” Näin siis vuonna 2018, entäpä nyt vuonna 2022, kun velka on aivan toista luokkaa?

Meitä ikääntyviä syytettiin ensin syntymästämme, sitten koko ajan taloutemme riippana työelämässä villin nuoruuden jälkeen ja nyt sitten lopuksi pilaamme tämän maan vielä elämällä vanhoiksikin. Tosin moni varakas vanhus poistuu maasta hyvän sään aikana. Vie varansa mukanaan.

Loppuu tämä jatkuva syyllistäminen ja typerehtivien ihmisten seuraaminen koko elämänkaaren ajan sitä häveten. Maailman vauraimmassa ja onnellisimmassa maassa. Onneksi meidän varamme kelpaavat vielä maamme rajojen takana ja joku maksaa myös tiedoistamme ja taidoistammekin.

Fasismi on juuri tätä. Toimintamalli niin vasemmalla kuin oikeallakin. Koko ajan sitä on saanut Suomessa seurata. Se ei ole arvo eikä aate vaan tapa kirjoittaa ja puhua, myös tarvittaessa lopulta toimia, siis TOIMINTATAPA. Suuret sodan aikana syntyneet ja jälleenrakentamisen hoitaneet, rikkaan maan rakentaneet ovat sen uhreja. Sodan aikana ja sisällissodassamme uhreja olivat kaikki. Surrealismi ja Picasson maalaukset syntyivät silloin, Salvador Dali kaltaisineen.

Sinä olet ongelma, jos olet liian nuori ja viet rahoja perheinesi, harrastuksinesi, tai haet työtä ja joudut työttömäksi, pätkätöihin tai sitten opiskelet ja kulutat varojamme siellä, tai sitten sinä vasta ongelma olet, kun alat vanheta, olet raihnainen ja vaadit lääkäreitä, hoitajia ja ties mitä taloutta pyörität varakkaana ihmisenä varojasi pantaten tai elättäen näitä fasistejamme.

Etenkin jos synnyit vielä sotien aattona, niiden aikana ja hiven sen jälkeenkin, jäit henkiin ja kohtuullisen täysipäisenäkin. Näin toimii fasismi, residuaaleja esittelevä gonzo niin tieteessä, taiteessa kuin myös kirjallisuudessamme, elokuvaa tehdessään. Se on toimintamalli. Sitä on vasemmalla ja oikealla. Mutta aina sinä olet sen hampaissa.

Oli puolueesikin mikä tahansa sinä olet väärässä puolueessa. Teit mitä tahansa niin etkös vaan tehnytkin väärin. Joskus teit liikaa, joskus liian vähän, mutta aina väärin ja muistutat rikollista. Sinusta ja juuri sinusta syntyvät ongelmat ja sinusta olisi päästävä eroon ja sinun kaupungistasi, maaseudusta, missä ikinä liikutkin ja yrität piilotella itseäsi peläten joutuvasi syntipukiksi, kiusatuksi. Ala kiusata muiden mukana ja etsi fasismille ruokaa tai huonosti sinun käy.

Aina ja kaikkialla juuri SINÄ olet ongelma. Jopa se mitä syöt tai juot, päällesi panet, millä ikinä liikutkin, korostaa sitä, miten ongelmallinen JUURI SINÄ olet. Myös uskovaisena tai ateistina olet maailmankuvinesi todella hankala tapaus. Hallituksessa ja oppositiossa sinut on havaittu myös virheinesi. Kukaan ei oikein voi sietää SINUA ja sinun tapaasi vanheta. Oletko pannut merkille?

Jos et ole, silloin sinä olet psykopaatti vailla tunteita. Sellainen vasta vaikea tauti onkin. Et osaa olla suurena kateuspäivänä ihmisten tuloja tarkkaillen edes kateellinen. Nyt on aika mennä haudoille häpeämään syntejäsi, sillä niitä varmasti gonzo sinusta löytää.

Vielä kuoltuasikin ja unohtaa sinut samalla tai jos muistaa niin yhdessä itkevät juuri niillä haudoilla, jotka ovat taatusti itse aiheuttaneetkin. Nuorten miesten sankarihaudoillamme, fasistien tuotteilla. Niistä he ovat erityisen ylpeitä. Ne, joita Ukraina on nyt vuorollaan saamassa hoidettavakseen. Fasismi ei ole arvo tai aate, se on toimintatapa ja sitä tapaa niin oikealla kuin vasemmalla.

By Matti Luostarinen

Prof, PhD, ScD Matti Luostarinen (natural and human sciences) birth: 100751, adress: Finland, 30100 Forssa, Uhrilähteenkatu 1 matti.luostarinen@hotmail.com Publications: Monographs: about one hundred, see monographs, Cluster art.org Articles: about two thousand, see all publications, Cluster art.org Art: Cluster art (manifest in 2005), see Art, Cluster art.org CV, see Cluster Art.org Blog: see blog, Cluster art.org (Bulevardi.fi)

Vastaa

Related Posts