Toisen adventtisunnuntain sanomaa

04.12.2022

Elämme dramaattisen kesän ja Euroopan hullun vuoden toista adventtisunnuntaita. Sirkka-Liisa Anttila forssalaisena ministerinä muistaa, kunnioittaa ja kiittää veteraaneja, lottia. Hän muistuttaa sotaveteraanin tyttärenä 105. itsenäisyyspäivämme teemasta ”maailmassa itseensä luotta. Perhe on siinä elämän yhteisö ja yhteiskunnan kivijalka. Kuolemanpelko on koko ajan läsnä. Selvisimme sodistamme ja luottamalla korkeimman suojelukseen, kirjoittaa kolumnisti.

Lasten ja nuorten pahoinvointi on tämän päivän ongelmamme. Samoin vasemmistolainen valtiokeskeinen ajattelu velkaantuneessa valtiossa, kirjoittaa Anttila. Lapsia ei voi oikein ulkoistaa heitäkään julkiseen huoltolaitokseen. Ihmisillä kun on myös vanhempina velvollisuuksia. Äidillä ja isällä itsestään ja lapsistaan.

Virossa perustuslaki määrittää perheen yhteiskunnan perustaksi. Suomessa perustuslakia valvova tuomioistuin puuttuu kokonaan. Sitä valvovat poliitikot. Me emme tutkimusten mukaan luota poliitikkoihimme. Tuomioistuimeen luotamme. Tässä on syntynyt huutava vääryys, joka on maailmalla vieläpä ainutlaatuinenkin, suomalainen ilmiö. Suomettumisen tuotetta sekin, itsepetostemme.

Ståhlberg, yksi esi-isieni suvusta, ei huomannut kuinka maahan ei tulekaan kuningasta vaan käännytämme hänet takaisin kotiinsa ja valitsemme tasavaltaisen valtiomuodon presidentteineen. Kekkonen huomasi tämän tarjoamat mahdollisuudet tukeutuen pelon maantieteeseen ja suomettumiseen. Yhden sodan sijasta kävimmekin kolme sotaa ja viimeisen jopa voitimme. Meitä ei voitu syyttää mistään. Helsinkiä ei edes miehitetty, muut Euroopan pääkaupungit miehitettiin.

Putin edustaa Venäjällä kansalaisoikeuksia, sananvapautta ja sananvaltaa. Äidit surevat Afganistanin ja Tšetšenian sotien jälkeen sotaa ja poikiaan Ukrainassa. Huomattava osa venäläisistä uskoo kuitenkin vallanpitäjiinsä. Venäjän äidit ovat odottavalla kannalla. Putin järjestää näytösluonteisia tapaamisia valikoiduille äideille. Olisi kohtalokas erehdys, jos hän usuttaisi väkivaltakoneistonsa äitien kimppuun. Myös Putinilla on raja jota hän ei voi ylittää.

Timo J. Tuikka pohtii poliittisen historian kirjailijana, kuinka Suomi päästi sadistisen ex-siippansa uudelleen petiinsä piehtaroimaan. Olemme suomettuneet jo toistamiseen. ”Nyt naamiot on riisuttu” presidentti Niinistö kertoi jotain yhtä suoraa kuin pääministerimme ja vielä viime hetkellä. Ukrainan sota on hoidettu, kun Venäjä katoaa niistä maisemista sotakoneistoineen, lausui tomera pääministerimme toimittajille. Mitäpä jälkisuomettunut maa voisi tuohon lisätä?

Tosin Paavo Lipponen otti hoitaakseen hyödyllisen höntin pestin ja Esko Aho Shrebankin ovenkahvassa roikkuneena on nyt moittimassa Kiinassa uiguurien kansanmurhasta tuttuun tyyliinsä ällistellen ja odotellen siellä Kiinan käynnistämää hyökkäyssotaa.  Näin moraalin hyviksenä itseään pitävälle Suomelle on hankalaa ymmärtää, että olemme 1940-luvulta saakka olleet pahan luotettavin ja kirkasotsain kaveri. Ensin rahastetaan Venäjää ja heti perään Kiinaa. Ja rahastaja on entinen pääministerimme.

Me nyökyttelemme kuinka suomalainen kelpaa vaativaan tehtävään. Ja hakee samalla hyväksyntää Natoonkin. Osana pelkkää pelon maantiedettä mieltään muuttaen. Ei normiston, saati moraalin tuotteena, vaan laskelmoiden.

Takavuosina meitä harmitti käsite suomettuminen ja nyt uussuomettuminen. Neuvostorakkauden valekieleen suomalaisia puijannut presidentti Urho Kekkosta tuo turhan tunnepohjainen käsite harmitti. Toki hänen uskollisimpia tukijoitaankin.

Tämän Timo J. Tuikka muistaa, siinä missä Nato keskustelumme, jota oli jatkunut vuosikymmenet, kunnes Yhdysvaltain imperialismin haukkuminen päättyi kuin veitsellä leikaten ja liki jokainen kansanedustajamme ja kansa oli liittymässä Natoon.  Poliitikkojemme ammattitauti on ollut pahanlaatuinen ylimielisyys. Heille vaikeinta on sanoa olleensa väärässä.

Presidentti Tarja Halonen jatkoi samalla äidillisellä linjallaan ja Niinistö toverilinjallaan. Kekkosen-Niinistön inhorealistisella ulkopoliittisella linjalla oli kansan horjumaton tuki kesään 2022 saakka. Sen jälkeen se hetkessä muuttui, oli joustava, hyvä kun muuttui ja kansa medioineen sen mukana, sanottiin.

Arvojen pohjalla vaikuttavat vahvasti etenkin sukupolvikokemukset. Maailma muuttuu mutta muuttuuko suomalainen? Tutkimusten mukaan suomalaisten arvot muuttuvat hitaammin kuin sosiaalisen median perusteella voisi luulla. Tosin uskonnollisuus vähenee mutta siitäkään ei taida olla paljoa apua. Uusi sukupolvi ei kuitenkaan lähde raatamaan itseään hengiltä ja hyvä niin.

Lueskelen Helsingin Sanomien kuukasiliitettä (no 609) ja katselen kuvia, jossa lukion aikainen koulukaverini Iisalmesta Jakko Teppo konttaa lattialla selässään varhaisen halvautumisen jäljiltä pojanpoikansa. Hän suorittaa siinä paljon arvokkaampaa tehtävää kuin aikanaan lukiossa opettajien kiusanhenkenä ja myöhemmin kuplettilaulajana.

Seuraavalla lehden aukeamalla Saksasta naisen perässä Suomeen eksynyt Roman Schatz kertoo, miksi Saksa ei oikein kykene auttamaan Ukrainaa. Hän kertoo, kuinka Saksasta on kasvanut ylipainoinen, diabetes kakkosta sairastava rupikonna. Saksassa kun on trauma sodasta. Tehdään ihan mitä vain, ettei niin käy uudestaan. Saksassa on kollektiivinen trauma sodasta. Saksalaiset eivät ole käsitelleet omia kärsimyksiään. Toinen maailmansota oli mustavalkoien tarina, jossa saksalaiset olivat pahiksia. Liittoutuneet hyviksiä.

Nyt nämä hyvikset ovat Venäjällä vastakkain ja Ukraina siinä välissä. Suomalaiset ovat mielestään aina sijaiskärsijöitä ja kävivät kolme sotaa, kun Saksa kävi vain yhden. Talvisota oli sankaritarina, joka vasta nyt tunnetaan maailmalla. Jatkosota ei ollut mikään maailmansota Suomessa ja sitten oli Lapin sota kolmantena. Saksa oli koko ajan samassa sodassa ja hävisi kun länsiliittoumat pommittivat siviilikohteita vielä julmemmin kuin Venäjä nyt Ukrainaa, kirjoittaa Schatz ja selittelee miksi Saksa ei ole oikein valmistautunut uusiin sotiin. Sehän jaettiin kahtia. Maailman piti olla nyt rakkauden paratiisi.

Luin paikallisesta mediasta (Forssan Lehti) mielipidesivuilta (Sakari Valtiala), kuinka tiede on kaukana taiteesta ja taide monin verroin tärkeämpi asia kuin tiede. Tiede kun saa aikaan vain ilkeyttä ja pahaa, on syyllinen kaikkiin mahdollisiin vitsauksiin, joita myös sotina koemme.

Katselin ympärilleni ja minun oli mahdotonta nähdä yhtään esinettä tai työhuoneen kalustoa, jotka eivät olisi tieteen tulosta ja sovelluksia. Liki aina ne oli lisäksi taiteilijat somistaneet ja muotoilleet ja siitä myös leipänsä ansainneetkin. Vain kirjailijat eivät tahdo tänään saada palkkaa työstään. Tekevät siis nettiin sähköisesti ilmaista duunia yökaudet maailmaa pelastaen ja parantaen tai pelkkänä viihteenä.

Presidentin puoliso oli yksi heistä ja vein hänelle ruuhkaisaan Helsinkiin, juhlasaliin mahtumatta, muistoksi väitöstilaisuudesta molemmat väitöskirjani ja kolmas olisi ollut mahdoton kantaa mukana. Taide ja sen tapa toteuttaa omat väitöskirjansa on suuntautunut osana tiedeyliopistojamme hieman erilaisiin ratkaisuihinkin, joskus myös tilaa vaativiinkin.

Vastasin kuitenkin paikallisen lehden sivulle ja kertoen tiedettä moittivalle ja taidetta kiittelevälle, kuinka kyse on samasta asiasta mutta varoen uusien ”Big Science War” tyyppisten ilmiöitten syntymistä. Sodat kun kuuluvat viimeisenä juuri tieteen ja taiteen sisältöön. Olkoonkin että osa meistä on aina luonteeltaan sotaisia ja aggressiivisia. Minkä ihminen luonteelleen voi?

Taide ja tiede ovat saman tiedekunnan tuotetta

Sakari Valtiala luonnontieteellisen koulutuksen saaneena kertoo (Forssan Lehti 3.12), kuinka taide on ihmiskunnan uljain saavutus. Lisäksi hän toteaa, kuinka taitteen rinnalle tarvitaan jotain syvempää ja vahvempaa, ateistikin herkistyy kuullessaan joulukonsertin.

Sakari Valtiala Tammelan takamailta on varmasti oikeassa. Piipahdin eilen presidenttimme puolison väitöstilaisuudessa ja jätin käynnistäni muistoksi omat väitöskirjani luonnontieteellisen ja ihmistieteisen tiedekunnan sisällä ne aikanaan hoitaen ja kuinka todistuksessa mainitaan myös taide.

Ei niitä Sakarin tapaan erotella eri tiedekuntiin. Tuskin olisin jättänyt, ellen olisi tiennyt väittelijän myös taiteellisista lahjoista kirjallisuudessa ja runoilijana. Niissä kun ei ole mitään eroa, tieteessä ja taiteessa, tavassa vaikuttaa mielen perusrakenteisiin ja hoitaa maailman menoa myös nyt, kun meitä on kymmenkertainen määrä verrattuna Sakarin mainitsemaan antiikin aikaan tai ilmastomuutoksen syntyyn.

Totta on toki paljonkin Sakarin kirjoituksessa, jossa hän hakee monen taitelijan tapaan jotain syvempää ja vanhempaa kuin tieteet, joskin unohtaen kuinka tieteet kehittyivät jo paljon ennen antiikkia ja etenkin vaikkapa maantieteen synnyssä, olkoonkin ettei sitä kutsuttu tieteeksi karttoja laatien jo paljon ennen ajanlaskumme alkua.

Taidekin osana karttojen tieteellistä laadintaa esiintyi siellä kokonaan toisessa merkityksessä, ei itsetarkoituksellisena, siinä missä luolapiirrosten syntyessäkin. Läntinen tieteen synty yliopistoineen ja tutkimuslaitoksineen on myöhäisemmän kehityksen tulosta, ja juuret silläkin löytyvät laatien kartoista aluksi myös taidetta.

Nykyisin tiede on mukana kaikessa mihin koskemme. Se on tehnyt elämästämme rikasta. Monitieteisyydellä, tieteiden välisyydellä ja poikkitieteisyydellä tarkoitetaan eri asioita niilläkin. Tieteiden ja taiteiden ammattilaiset työskentelevät saman pöydän ääressä yhdistäen voimiaan, mutta poikkitieteisessä pyritään etenemään hiven nopeammin ja samojen henkilöiden hankkiessa vaikkapa väitöskirjansa useamman hyvinkin kaukana toisistaan olevista tiedeyhteisöistä tai taiteistamme samaan aikaan. Sitä ei haeta pelkän meriitin vuoksi. Kyse on oman tieteen ja tutkimustyön hoidosta ja vaatimuksista. Ei vähiten verkostoista.

Tämän tavoite on muuttaa maailman menoa perusrakenteisiin vaikuttamalla, aivan kuten Sakari Valtiala toteaakin. Tässä tiede ja taide toimivat sisäkkäin eikä niillä ole mitään eroa luovan innovatiivisessa prosessissa tuottaen meille hyvinkin arkisia ratkaisuja jopa joulun viettoon ja sen aina vain syvempää sekä ”varpusen jouluaamuunkin” sopivaa ratkaisua kärjistämättä poikkitaiteellista ja -tieteellistä keinotekoisesti poleemisia riitoja rakennelleen. 

Tapahtumat Ukrainassa kertovat ilmiöstä, jonka tausta on varmasti muualla kuin ”pahassa tieteessä” väristessämme kylmissämme halkoja hakien ja takaisin takkatulilla eläen sekä palaten kohta maalaamaan taulumme luolien seinille.

Ihminen ja hänen kulttuurinsa on biologinen ja geneettinen, aivojemme toimintaan liittyvä ilmiö, lukuisten kulttuurien tuotetta, eikä tätä ilmiötä voi karsinoida joutumatta kohta sotiin ja selkkauksiin, joulun alla julmistellen kuinka taide on kaunista ja tiede julma tapa tuottaa tuhoa ja hävitystä.

By Matti Luostarinen

Prof, PhD, ScD Matti Luostarinen (natural and human sciences) birth: 100751, adress: Finland, 30100 Forssa, Uhrilähteenkatu 1 matti.luostarinen@hotmail.com Publications: Monographs: about one hundred, see monographs, Cluster art.org Articles: about two thousand, see all publications, Cluster art.org Art: Cluster art (manifest in 2005), see Art, Cluster art.org CV, see Cluster Art.org Blog: see blog, Cluster art.org (Bulevardi.fi)

Leave a Reply

Related Posts