O sancta simplicitas – Oi pyhä yksinkertaisuus

Avainkäsitteitä blogieni ja artikkeleiden lukijoille

Minulta on kysytty usein käyttämieni termien merkitystä lähtemättä hakemaan niitä Wikipediasta. Lisäksi ne tahtovat hiven vaihdella toisin kuin latinankielisten ikivanhojen mutta edelleen toimivien sananlaskujen kohdalla.

Olen näitä avannut kotisivullani (www.clusterart.org) mutta myös vuonna 2008 ja väitöskirjassani vuodelta 2005 (Ekologinen klusteri ja innovaatiopolitiikka).

Koska osa näistä toistuu nykyisinkin liki päivittäin, otan ja kuvaan muutaman avainkäsitteen mahdollisimman ymmärrettävästi. Täsmällisemmin niitä löytyy lisää julkaisuista, joista osa liittyy myös suuriin globaaleihin konferensseihin ja niissä pitämiini esitelmiin. Ajankohtaiseksi nämä käsitteet ja niiden toimiminen tuli etenkin hetkellä, jolloin globaali maailma alkoi jakautua uusimman eurooppalaisen sodan seurauksena Ukrainassa ja jonka vuosipäivää parhaillaan vietämme.

07.09.2008 – 23.02.2023

Ohessa lukijoiden pyynnöstä joitakin ongelmalliseksi koettujen käsitteiden lyhyitä kuvauksia. Pyrimme saamaan ne myös verkostosivun portaaliin, josta ne jostakin syystä ovat kadonneet toistamiseen. Kuvaukset löytyvät täsmällisempinä ja tekstiin sidottuna julkaisustani ”Ekologinen klusteri ja innovaatiopolitiikka”.

Englanninkieliset kuvaukset löytyvät mm. AURP:n konferenssijulkaisuista sekä ”The Competitivenesss Instituten” Cluster 2006 konferenssin vuosijulkaisusta. Toimitan esitelmän kalvot välittömästi julkistamisen jälkeen blogissani. Konferenssi pidetään Lyonissa 9–13 kuluvaa kuuta ja oma esitelmäni käsittelee ekologista klusteria. Olen sivunnut aihetta aiemmin suppeammin mm. IASP:n (International Association of Science Parks) maailmankonferenssissa Kiinassa noin vuosi takaperin. Esitelmä perustuu väitöskirjaani ja on siten luettavissa myös sieltä tosin hieman suppeampana verkkojulkaisuna ”www.mtt.fi/met/pdf/met70.pdf”. Esitelmän lukua auttaa edellisen väitöskirjani ”Spatial identity in the face of environmental changes” ne osat, jotka käsittelevät spatiaalista identiteettiä ja sen syntyä osana sosiaalista muistia ja alueellista oppimista sekä kirjaani ”Agropolis Strategy”.

Jäljempänä olevat tiivistelmät ovat vain viitteellisiä ja luonteeltaan julkaisun alaviitteen kaltaisia lyhyitä apuvälineitä. Pelkästään klusterista tai innovaatiopolitiikasta on saatavilla kymmenittäin hyviä myös suomenkielisiä käännöskirjoja. Niihin on syytä tutustua tai kirjoihini vuodelta 2022 (Härän ja Omikronin vuosi 2021- Bull and Omicron year 2021.Cluster Articles 2021 sekä Klusteri politiikan ja taiteen välineen – Cluster Policy, Economy and Art – Cluster Articles 2021. Custer Articles 2021: part I and II)

Avainkäsitteet:

Klusteri, Innovaatio, Innovaatiopolitiikka, Suomi ja innovaatiopolitiikka, Suomen vahvuudet, Ekologinen klusteri, Taiteen klusteri, Klusteritaide, Porter, porterismi, Evolutionarismi, Innovaation diffuusio. Innovaatioaalto, Innovaation omaksujatyypit, Innovaatioroolit (IMA), Sosiaalinen pääoma, Imitointi, Isolaatiomekansimit (Powell), Oppiva alue, Gadamerin hermeneutiikka, Pragmatisimi, Asymtoottinen vapaus (Luostarinen), Alueelliset verkostot (Hassink), Verkostoyhteiskunta (Castells), Luovuuden luokittelu (Gagne), Empowerment, Yrittäjäklusterin roolit (Luostarinen), Kuluttajaklusterin roolit (Luostarinen)

Key Concepts

Cluster, Innovation, Innovation Policy, Finland and Innovation Policy,  Strength in Finland, Ecological cluster, Cluster of Arts, Cluster Art, Porter and porterism, Evolutionarism, Spatial Innovation Diffusion, Innovation Waves, Innovation Adopiton, Innovation Roles (IMA), Social Capital, Imitation, Isolation (Powell), Hermeneutic (Gadamer), Learning regions, Pragmatism, Asymptotic freedom (Luostarinen), Regional networks (Hassink), The network society (Castells), Classification of creativeness (Gagne), Empowerment. Clusters of Entrepreneurs (Luostarinen), Clusters of Consumption (Luostarinen)

Klusteri

Klusterilla tarkoitetaan verkostorakennelmaa, jonka osaaminen, voimavarat ja yhteistyösuhteet nostavat verkoston tietyn liiketoiminnan merkittävään asemaan kansallisilla ja etenkin kansainvälisillä markkinoilla. Klusterin kilpailuvoima ei ole yksinomaan suuri mittakaava tai verkoston laajuus, vaikka näin yleensä oletetaan. Kriittisen massan merkitys on monitahoinen ja riippuu yrityksen asemasta ja toimintatavasta verkoston toimijana.

Klusteri ja etenkin sen ”timantti- tai klusterimalli” –käsitteet tuodaan usein esille lähtökohtana Michael Porterin klusteritalouden tutkimukset (”potterilaisuus”). Klusteri toimii dynaamisena kehitysblokkina sen piirissä oleville yrityksille ja muille toimijoille. Se tarjoaa synergiaetuja, yhteisiä resursseja ja kehitykseen infrastruktuurin ja tuotannontekijät, mahdollisuuden erikoistua ydinosaamiseen, päästä osalliseksi skaalaeduista, tietoa ja osaamista, jotka liikkuvat yli organisaatiorajojen sekä kilpailua, joka synnyttää innovaatioita ja tehokkuutta.

Yritys pystyy tuottamaan kustannustehokkaammin kuin kilpailijansa ja kansantalous pyrkii tarjoamaan parhaan mahdollisen kotipesän klusterille – yleiset ja klusterikohtaiset edellytykset. Klusteri on kehitysblokki (industrial development block), osaamiskeskittymä (competence block), toimialojen ja yritysten verkosto ja laajimmillaan verkostojen verkosto (industrial Hollywood). Klusteri on samanaikaisesti yhteistyötä ja kilpailua, jossa klusterin yrityksiä sitovat yhteen vahvat hyödyke- ja osaamiskytkennät sekä julkisen vallan yksiköt, toimijat, vapaaehtoiset yhteenliittymät ja verkostot.

Innovaatio

Innovaatiota ei voi selkeästi määritellä. Eri kulttuureissa käsitteen sisältö poikkeaa paljonkin. Omassa kulttuurissamme innovaatiolla (lat. innova’tio – uudistus) tarkoitetaan lähinnä taloudellisen toiminnan muuttuvia muotoja. Suppeampi merkitys tarkoittaa teknisiä tuotteita ja valmistusmenetelmiä, joskus pelkkiä keksintöjä. Laajempi käsitys ei yhdistä innovaatiota talouteen. Innovaatio on mikä tahansa uutta ajattelua ja toimintaa synnyttävä prosessi.

Käsitteenä innovaatio löytyy varhain etenkin taiteista, jossa se yhdistetään sitä lähellä olevaan luovuus –käsitteeseen. Käsitteenä luovuus on kuitenkin laajempi ja kenen tahansa ominaisuus sekä helposti koulutuksella muuteltava ominaisuus. Sen sijaan ”innovaattoreita” on vähän ja prosessin käynnistäminen ongelmallisempi. Nykyisin innovaatio liittyy myös sosiaalisiin ja kulttuurisiin rakenteisiin, organisaatioihin ja ns. symboli-innovaatioihin. Symboli-innovaatiot liittyvät läheisesti Gadamerin hermeneutiikkaan, josta on myöhemmin oma lukunsa (ks. Gadamerin hermeneutiikka)

Innovaatiot mainitaan jo ennen 1900-lukua usein tärkeimpinä avaininstituutioiden sekä talouden ohjailijoina. Usein niiden yhteydessä puhutaan pikemminkin innovaatioiden omaksumisesta (kulutus) ja leviämisestä (diffuusio) kuin innovaatioita tuottavista ympäristöistä, ihmisistä, organisaatioista tai prosesseista.

Aktiivinen innovaatiotoiminta alkoi teknistieteisenä pian luonnontieteiden erikoistumisen rinnalla. Kilpailu valtioiden välillä oli ankaraa. Englanti hyödynsi lähinnä desentralisaatiota, Ranska siirtomaineen elitismiä ja Saksa tiedon siirtoa ja yksittäisiä tutkijoita. Venäjä suosi niin ikään tutkijoiden siirtoa ja malli levisi sieltä myös Suomeen. Alkuvaiheessa innovaatioaaltoja nopeuttivat etenkin kriisit, taloudellinen panostus ja pelkkä sattuma.

Kapeassa määrittelyssä puhutaan usein innovaation sisällöstä ja laadusta (usein tuote tai ominaisuus), innovaatiotyypeistä (jatkuva, epäjatkuva, dynaaminen), omaksujatyypeistä (innovaattorit, varhaiset omaksujat, vitkastelijat) sekä innovaatioaalloista ja omaksujaluokista.

Innovaatiopolitiikka

Innovaatiosta tuli jo varhain teollisen tuotannon ja uuden teknologian (talouden) uusi yhteiskuntamalli ja uskonto. Myös meillä Suomessa alun perin teknisestä oivalluksesta siirryttiin kohti kansallista ja kansainvälistä innovaatiojärjestelmää. Näin yksittäisten tiedemiesten toimeliaisuus johti kohti kansallista strategiaa.

Aikaa ennen toista maailmasotaa kutsutaan usein ”esihistorialliseksi”. Toinen maailmansota mobilisoi liikkeelle valtaisan tutkimustyön (Big Science). Aluksi tämä oli pääosin sotilaallista mutta laajeni pian teolliseksi ja teknologiapoliittiseksi Yhdysvalloissa (1945). Mukaan tuli valtapolitiikka kylmän sodan aikana ja Kalifornian Silicon Valley (piilaakso) käynnistyi vuonna 1951 ensimmäisenä tiedepuistoalkiona (Science Park).

Yhdysvalloissa prosessia edisti pragmatismi ja utilitaristinen liikemiesajattelu. Pragmatismi levisi myös Suomeen mm. kouluopetuksen ja opettajakasvatuksen kautta (ks. Pragmatismi). Varsin varhain syntyi kansallisia strategioita, joiden yhteydessä tulivat käsitteet verkostoista, innovaatioketjuista ja klustereista. Samalla innovaatiopolitiikka integroi yhteen kaikki politiikkamuodot ja yhteiskuntalohkot (sosiaali- ja terveys, ympäristö, alue jne.).

Yhteiskunnallisesti mukaan tulivat uudet organisaatiorakenteet (verkostot, klusterit jne.), työskentelytavat (tiimit, ryhmät, tiimiroolit jne.) sekä lopulta myös ajankäyttömallit, elämänmuoto, uusi maailmankuva sekä evolutionaarinen luova prosessi (avoimet markkinat, evoluutio, liberalismi)

Strategian yhteydessä yleistyivät myös Suomessa käsitteet integraatiosta ja globalisaatiosta, informaatioyhteiskunnasta (ks. Castell, verkostoyhteiskunta)

verkottumisesta (tekninen termi) ja verkostoitumisesta, dynaamisesta yhteiskunnasta ja osaamiskeskuksista, innovaatioympäristöistä ja oppivista alueista, innovaatiokapasiteetista, pragmatismista (ks. pragmatismi) sekä hierarkioiden ja rajojen kirosta.

Suomi ja innovaatiopolitiikka

Suomen ”esihistoriallinen” vaihe kesti myöhään. Innovaatioaaltojen etenemistä maahan edistivät kriisit, kulkutaudit, katovuodet, puukaupunkien palot, laaja kontaktien verkosto Eurooppaan, jossa etuna oli kohtuullisen matalat luokkarajat sekä kaikkien yhteiskuntaryhmien mukana olo kansainvälistymisessä. Ehkä mukana oli myös yksilöllisyyttä, yhteisöllisyyttä, joustavuutta ja Venäjältä saatu malli liikkuvuuden edistämiseksi ruotsalaisilta periytyneeseen hallintoon.

Kansalliseen innovaatioita tuottavaan tieteellistekniseen kauteen Suomessa siirryttiin vasta myöhään 1960-luvun lopulla ja ensimmäinen tiedepoliittinen ohjelma valmistui vuonna 1973. Kansallinen innovaatio-ohjelma käynnistyi 1980-luvulla, jolloin kaikilla yliopistoilla kuului olla oma ohjelmansa ja Tekes kohotettiin kansallisen strategian symboliksi. Malli muistutti Yhdysvaltain toisen maailmansodan jälkeistä vaihetta ja sieltä se myös imitoitiin (ks. imitointi).

Yhdysvaltalainen pragmatismi rantautui Suomeen monelta suunnalta. Tavoite oli kuroa muiden OECD –maiden etumatkaa kiinni keskittäen. Öljykriisin aikana muun maailman joutuessa korporatiiviseen vaiheeseen Suomi edusti omaa linjaansa ja sai kiinni OECD –valtiot.

Toisessa vaiheessa Suomi haki jo oman osaamisensa kriittiset tekijät fokusoiden ja löysikin omat kasvualueensa. Yrittäjäsuuntautunut akateeminen ympäristö oli kuitenkin vielä kaukana edessäpäin. Ensimmäinen omavarainen korkean teknologian miljöö saapui ensimmäisenä Ouluun vuonna 1982.

Alueellinen innovaatiopolitiikka käynnistyi vasta EU –ohjelmakausien myötä vuonna 1994 (Osaamiskeskukset). Käytetty malli oli vanhasta sosiaalisesta pääomastamme ja osin Ruotsista kloonattu, jolloin mukana oli suomalainen ”syndrooma” kriittisestä massasta, halu säästää resursseja ja keskittää. Uutta olivat oppi alueiden sosiaalisesta muistista, sosiaalisesta pääomasta. Uusi käsitys innovaatioiden synnystä ja leviämisestä alkoi niin ikään rantautua vuoden 2005 jälkeen, jolloin imitoinnin isolaatiomekanismit (ks. isolaatiomekanismit, Powell) ja innovaation leviämistavat tulivat kriittiseen tarkasteluun (ks. Luostarinen 2005; Ekologinen klusteri ja innovaatiopolitiikka)

Suomen vahvuudet innovaatiopolitiikassa

Suomen vahvuuksista keskeisin on sen geopoliittisessa sijainnissa. Jos tämä jätetään ulkopuolelle muita vahvuuksia ovat instituutioiden korvautuminen yksilöiden ratkaisuilla. Individualismi sopii innovaatioprosessin henkeen ja on ehkä suomalainen ilmiö. Edellä on jo mainittu pragmatismi ja tieteellinen maailmankuva, evolutionarismiin kuuluva visio paremmasta huomisesta. Kaikki nämä edistävät innovaatioiden vastanottokykyä.

Suomella on yhteisen edun ja sosiaalisen muistin pitkä ja traumoja täynnä oleva yhteisöllinen muisti – kollektiivinen vaatimus ja solidaarisuus. Lisäksi tähän kuuluu kyky tai suoranainen pakko havaita oleellinen ja ongelman ratkaisun vaadittavat välineet – pragmaattinen käsitteenmuodostus ja tiedonkeruu.

Suomesta voidaan löytää kulttuurisesti homogeeninen ryhmäsidos sekä vahva kansallinen näkökulma – verkostotalous ja klusterit. Maassa on matalahkot luokkarajat ja selviytymiskeinot vaikeissa olosuhteissa, joissa innovaatioprosessit syntyvät tai otetaan vastaan. Näitä tukee determinismi (environmentalismi) (ks. kuva Ratzelin maisema) sekä hyvinvointivaltion opit.

Suomessa vastaanotettuja käsitteitä ovat mm. yhteisöllisyys, luovuus, yksilöllisyys, omaksujatyypit, roolipelit, innovaattorit, visionäärit, tiimit, klusterit sekä englanninkielisinä communicator, coach, rewarder, supporter, controllers, explorer promotor, creator innovator, concluder producer, truster organizer, linker, reporter adviser, empowerment (ks. empowerment), leadership (ks. yrittäjäklusterin roolit, Luostarinen)

Ekologinen klusteri

Ekologisella klusterilla (Ecological cluster) on alun perin tarkoitettu biokulttuurisen systeemin ekologista ja ekonomista alasysteemiä. Se on ollut biologisen ja kulttuurisen klusterin yhteistä toimintakenttää ja sisältää laajasti määriteltynä sekä spatiaalisen järjestelmän abioottisen ja bioottisen osan että kulttuurisen systeemin ekonomisen ja sosiaalisen klusterin.

Pienempimittakaavaisesti ekologisella klusterilla tarkoitetaan kestävään kehitykseen (sustainable development) pyrkivää klusteritalouden ja –yrittäjyyden verkostoa. Yrittäjyyteen liittyy läheisesti arvot ja etiikka, joka tarkoittaa luonnon kestävää käyttöä, kulttuuriperintöä, eläinsuojeluetiikkaa, ympäristöteknologian innovatiivista hyödyntämistä ja arvorakenteiden sosiologiaa.

Tuotannon tekijöissä korostetaan verkostoitumisastetta, paikallisuutta, luontoa keskeisimpänä tuotannontekijänä, aineettomia voimavaroja sekä raaka-aineiden kierrätystä. Määrittelyyn vaikuttaa usein myös asiakaskunta, joka on ympäristötietoista ja edustaa usein ekologista humanismia verkostotalouden määrittelyssä.

Käsitteen käyttöalueet ovat laajoja ja liittyvät yrittäjyyden ja kulutuksen ohella markkinointiin, tilastointiin, hallintoon, rahoitukseen ja brandien rakenteluun, yritysimagoon, jossa ekokestävät tuotteet ovat usein osa ”sepitteellistä” ”Good Society” –käsitettä.

Usein määrittelyssä mainitaan toiminnan mittakaava, joka on joko pienimuotoista tai ympäristövaikutteista tai molempia sekä toiminnan alueellinen laajuus, joka on paikallista tai lähellä yhteisöllistä alueidentifikaatiota. Klusterit sopivat hyvin luonnonvaroja käyttävän pienyrittäjyyden palveluun.

Ne helpottavat eri toimijoiden välistä yhteistyötä, poistavat raja-aitoja ja mahdollistavat uusien, myös innovatiivisten prosessien synnyn, synergiaprosessit sekä mahdollisuuden interventioihin ja kehityksen alueilla, jotka ovat usein odottamattomia, rajoja poistaen. Samalla yritys pystyy tuottamaan kustannustehokkaammin kuin kilpailijansa ja kansantalous pyrkii tarjoamaan parhaan mahdollisen kotipesän klusterille – yleiset ja klusterikohtaiset edellytykset.

Ekologinen klusteri on samanaikaisesti yhteistyötä ja kilpailua, jossa klusterin yrityksiä sitovat yhteen vahvat ekologiset hyödyke- ja osaamiskytkennät sekä julkisen vallan yksiköt, toimijat, vapaaehtoiset yhteenliittymät ja verkostot.

Taiteen klusteri

Klusteritaide (Cluster Art) ja taiteen klusteri ovat eri käsitteitä. Edellinen liittyy taiteen sisältöön ja substanssiin, jälkimmäinen sen organisoitumiseen ja yhteiskunnalliseen verkostoitumiseen. Taiteen klusteri on osa evolutionaarista tieteen teoriaa.

Klusterina kuvataiteen klusteri on pienyrittäjyyttä ja sen verkottumista ja verkostoitumista. Verkottuminen tarkoittaa prosessin tietoteknistä osaa (vrt. internet).

Taiteen klusteri on osa muuta alueellista, kansallista ja kansainvälistä klusteroitumista, alan tiedettä ja tutkimusta sekä poikkitaiteellista prosessointia. Sen merkitys innovaatiojärjestelmässä on liki sama kuin luovan innovaattorin (creator innovator) rooli tiimiorganisaatiossa.

Kuvataiteen klusteri on osa muuta taiteen ja tieteen klusteroitumista. Tässä sen merkitys on yhteinen muun innovaatiojärjestelmän tai sen kansallisen strategian toteutuksen integraation kanssa (ks. Luostarinen 2005, Klusteritaiteen ja taiteen klusterin manifesti).

Taiteen (kulttuurin) klusteri on osaamisympäristöineen kansakunnan ja talousalueen kilpailukyvyn innovatiivisin ydin. Klusteri hyödyntää kaikki ne alueet, joilla innovatiivisuus ja pieni mittakaava sekä joustava talous ovat tehokkaita verkostotalouden toimintavälineitä.

Suomessa taiteen (kulttuurin) klusteriin kuuluvat yrittäjien ja alan harrastajien verkostojen ohella institutionaaliset tiedon tuottajat, tutkimus, koulutus, hallinto ja rahoitusjärjestelmät sekä media. Luonnonvarojen käytössä klusteri on osa ekologista klusteria ja sen toimintaperiaatteita.

Klusteritaide (Cluster Art)

Klusteritaide on voimakkaimmin leviävä taiteen käsite ja nykytaiteen muoto monine vivahteineen. Kirjoittaessani ensimmäistä ”Klusteritaiteen Manifestia” käsite oli vielä tuntematon Googlen hakulaitteelle. Noin puoli vuotta myöhemmin ylittyi kuitenkin jo miljoonan löydöksen raja, kymmenen miljoonan raja ylittyi runsaan vuoden kuluttua joulukuussa 2005 ja 20 miljoonan raja maaliskuussa 2006.

Klusteritaide on aidosti innovatiivista ja prosesseja kokoavaa, integroivaa luovaa toimintaa. Klusteritaiteen verkostoituminen ja verkottuminen on sen ydin ja nopean leviämisen ehdoton edellytys. Klusteritaide on innovaatiotaidetta eikä niinkään imitoivaa tai innovaation diffuusiota. Sen määrittely on siten mahdollista vain innovaation määritelmän ja klusterin määrittelyn kautta puuttumatta sen omalakisuuteen ja konventioista vapaaseen luonteeseen.

Klusteritaide on käsitteenä prosessoiva ja yhdistää kaiken aikaa uusia elementtejä. Sen sijaan päämäärän asettaminen sulkisi jo sellaisenaan innovaation mahdollisuuden. Klusteritaide ei tunnista rajoja eikä eri taiteen suuntien tai ismien asettamia konventioita, mutta on usein vuorovaikutteista tuottajan ja kuluttajan välillä. Tällöin käsitteet ”tuottaja” ja ”kuluttaja” ovat hämärtyneet hieman samaan tapaan kuin ekologisen klusterin yhteydessä.

Klusteritaide on klusteroituvan ja verkostoituvan yhteiskunnan ja sen innovatiivisimman osan yhteinen prosessi. Taide on klusterin innovatiivisin osa ja prosessoija yhdessä tieteen kanssa ja toteuttaa samaa päämäärää. Kulttuurista riippuen nämä esiintyvät joko hyvin läheisessä yhteistyössä tai ovat etäämpänä toisistaan.

Porter (porterismi)

Michael Porter tunnetaan lähinnä klusteritalouden tutkimuksesta ja ”timantti- ja klusterimallistaan”. Klusterin monimutkainen verkostorakennelma antaa sen jäsenille merkittävän kilpailuedun pelkän yrityksen oman liiketoimintakohtaisen edun ohella. Klusteri on keino toteuttaa sellaista poliittista ekonomiaa, jossa markkinoiden täydellisen avaamisen sijasta pyritään säädeltyyn markkinoiden avaamiseen. Sillä säädellään talouden perustana olevien avainalojen kilpailukykyä globaalisti kansainvälisten sopimusten sallimilla kauppa- ja talouspoliittisilla keinoilla. Näin monikansalliset globaalit verkostot joutuvat purkautumaan yhä enemmän paikallistason transnationaalisiksi verkostoiksi.

Klusteri liittyy makroekonomiaan mutta Porter käsitteli sitä makroekonomian ohella yritystalouden ja mikroekonomien edustajana myös aluetalouden ja yritystalouden näkökulmasta. Aluetaloudessa klusterioppi on lyhyesti paikallistalouden innovoivuuteen perustuva oppirakennelma. Sen tausta on innovoivassa pienyrittäjyydessä ja niiden verkostoissa sekä sosiaalisessa muistissa (pääomassa).

Suomalaisessa osuustoimintaliikkeessä on havaittu runsaasti sellaista taloushistoriallista logiikkaa, jonka perusta on lähellä klusteritaloutta ja maaseudun toimintaympäristössä on runsaasti sellaisia toimintaelementtejä, jotka saattavat olla syy verkostoitumisen ja klusteritalouden kiinnostukseen Suomessa. Japanin keiretsut vastaavat hieman samaa toimintalogiikka.

Suomeen klusteritutkimus ja porterilaisuus välittyi Ruotsissa Porterin tekemien tutkimusten kautta alkaen vuodesta 1986. Suomen kansallisen klusterihankkeen ydinryhmä perehtyi klustereihin vuoden 1990 aikana. Ensimmäiset suomalaisten käyttämät Porterin klusterimallin kirjalliset lähteet olivat Porterin artikkelit ja kirja ”The Competitive advantage of Nations” ja ”Advandage Sweden” tekijöinä Örjan Sölvell, Ivo Zandler ja Michael E. Porter.

Porterilaisuus ei levinnyt Suomeen suurena uutisena ja innovaationa. Jo vuonna 1984 käännettyä ensimmäistä suomenkielistä Porterin kirjaa (Strategia kilpailutilanteessa) ja kahta seuraava myytiin seuraavan kymmenen vuoden aikana vain runsas 1000 kappaletta kun kustantajan mukaan kannattavuusraja on noin 5000 kirjaa. Maaseudun ja yrittäjien käytössä klusterikirjat ja –ohjelma eivät voineet olla juuri lainkaan vuosituhannen vaihtuessa. Tieto klustereista ja klusteritaloudesta on välittynyt suurelle käyttäjäjoukolleen pääosin muuta kautta ja samalla porterilaisuus onmuuttunut ja värittynyt matkalla. Kyse on imitointiin ja innovaation diffuusioon liittyvästä yhdestä perusongelmasta.

Evolutionarismi

Evolutionarsimi on lähellä klusteria ja sillä tarkoitetaan kansallisten ja alueellisten innovaatio-ohjelmien myötä syntynyttä evolutionaarista taloustiedettä. Innovaatio ja porterilainen klusteri-ideologia on tämän taloustieteen suunnan peruskäsitteitä. Usein sen käsitteet tulkitaan jopa heuristisella tavalla ja ristiriidassa vallitsevan positivistisen taloustieteen käsitejärjestelmän kanssa.

Evolutionaristit tutkivat niitä taloudellisia tekijöitä, jotka vaikuttavat innovaatiotoimintaan ja antavat teknologian muutosprosessille suunnan ja dynamiikan. Ehkä tunnetuimman alan edustajan Freemannin mukaan 80 % talouden kasvusta liittyy tuottavuuden kasvuun ja tuottavuuden kasvusta puolestaan 80 % selittyy uusilla innovaatioilla. Alueelliset innovaatio-ominaisuudet ovat vuorovaikutusverkostossa tapahtuvia ja lähellä klusteritaloutta (Spatial clusters).

Evoluutio viittaa biologiseen prosessiin ja sellaisena se on myös alunperin ymmärrettävä. Evoluutiobiologi tai biososiologi Richard Dawkinsin mukaan evoluution perusyksikkö ei ole kulloinenkin organismi, vaan ”itsekkäät” geenit, joiden tärkein tehtävä on huolehtia omasta lisääntymisestään.

Kärjistäen: organismin hyvinvointi on geenin elämän edellytys, mutta vain lisääntymiseen asti. Sama pätee meemeihin: kulttuurievoluution yksikköinä ne siirtävät sisältämänsä informaation eteenpäin tehokkaimmaksi pitämällään tavalla. Näin siirtyvät, periytyvät ja muuntuvat kaikki kulttuuriset ja sosiaaliset, myös taloudelliset prosessit. Näistä tärkeimmät liittyvät juuri innovaatioon ja sen tapaan tulla hyväksytyksi, muuntua ja ”tarttua” tietokoneviruksen tapaan koneelta toiselle. Daniel Bennett selittää näin mm. uskontojen periytymisen ja sosiaalisen, kulttuurisen ja myös ihmislajin selviytymistä selittävän merkityksen (Denett, 2006, Breaking te Spell. Reliogion as a Natural Phenomenon).

Evolutionarismi on tyypillinen tieteiden rajapinnoilla syntynyt poikkitieteinen tutkimuskenttä ja sen kohtaamat ”ongelmat” tai kritiikki syntyy pääosin juuri perustieteiden positivististen koulukuntien konventionaalisesta traditiosta. Kärjistäen uskontojen kohdalla nämä liikkeet ovat usein fundamentaalisia ja pyrkivät sulkemaan innovaation (innovaattorin) ulos konventiota ylläpitävästä kentästä joko toisinajattelijana tai muuten ongelmallisena henkilönä.

Evoluution ja sen toiminnan sosiaalisen biodiversiteetin näkökulmasta ilmiö on hyvin ymmärrettävissä ja selittyy myös innovaatioaallon gaussimaisen käyrän jakaumalla, jossa sekä ensimmäisen vaiheen innovaattoreita ja viimeisen vaiheen vitkastelijoita on aina ääripäissä sama määrä. Näin fundamentalismi uskonnossa tai tieteen dogmeja ylläpitävät konventiot antavat tukijoilleen ikään kuin ilmaisen edun ja niiden tukeminen on vapaamatkustajan elämää dynaamisessa talousjärjestelmässä.

Innovaation diffuusio

Innovaation diffuusiolla hägestrandilaisena (Torsten Hägestrand) mallina tarkoitetaan leviämisprosessia, jossa innovaation omaksumisen ja vastaanottamisen leviämissuunta määräytyy taajamien ns. keskusluokituksen ja näiden välisten välialueiden välillä. Innovaatio syntyy yhdessä pisteessä ja leviää siltä portaittain ylemmän luokan keskuksesta kohti alempia ja lopulta taajamien väliselle välialueelle.

Gradientit ovat käyriä, joiden sisällä diffuusio etenee ja on ”vahvempi” lähempänä keskusluokitukseltaan merkittävimpiä taajamia. Innovaatioaalto muistuttaa matalapaineen syklonia ja se täyttyy vaiheessa, jolloin viimeisimmätkin vitkastelijat ovat uuden innovaation hyväksyneet. Leviäminen vain tapahtuu hierarkkisessa järjestyksessä pääkaupunkiseudulta maakuntakeskuksiin ja näistä edelleen pienempiin taajamiin sekä lopulta näiden vaikutusalueille periferiaan.

Alueet luokitellaan innovaatiokykynsä mukaan ja joskus puhutaan myös ns. multidimensionaalisesta diffuusiosta, jolloin mukana on seurannassa sekä eritasoisia omaksuja-alueita että omaksujatyyppejä.

Innovaatioaalto

Innovaatioaallolla tarkoitetaan Gaussin -käyrän muotoista alueen yli kulkevaa aaltoa, jossa ensimmäisessä vaiheessa uuden omaksujia lasketaan olevan noin 2.5 % (innovators), toisessa vaiheessa ensiomaksujia 13.5 % (early adaptors), kolmannessa vaiheessa aikainen enemmistö (early majority) 34 %, tätä seuraava myöhäinen enemmistö (late majority) 34 % ja lopuksi vitkastelijat (leggards) 16 %.

Kulutustutkimuksessa nämä tyypit jaetaan vielä erikseen moneen segmenttiin ja tulkitaan tapauskohtaisesti. Yhteiskunnallisessa tutkimuksessa käytetään myös lukuisia sellaisia jakoja, jotka viittaavat mm. radikaalisuuskonservatiivisuus akselille. Usein kyseessä on tapa kartoittaa mielipidemuokkaajia ja innovaatiotutkimuksessa etenkin visionäärejä, ideoiden kartoittajia ja viestijöitä, prosessin ohjaajia ja aloitteentekijöitä.

Innovaattorit ovat luonnollisesti innovaatioprosessin tärkein ryhmä ja aallon käynnistäjä. Usein heitä luonnehditaan toisinajatteleviksi uudistajiksi, edelläkävijöiksi ja ajattelussaan sekä toiminnassa divergoiviksi. Vastaavasti aallon toisessa päässä ovat organisoijat tai kontrolloivat ryhmät, konvergoiva prosessi ja staattinen, turvallinen pysähtynyt yhteiskunta, organisaatio ja kulutus.

Nykyisin innovaatioaallot ovat päällekkäisiä, kaikkialla samaan aikaan läsnä. Tällöin oleellista on luokitella vastaanottajat ja vastaanottajien kyky tai tarve hakea tietyltä ”tasolta” hankittava osaaminen, tieto, strategia, tekninen uudistus, idea, organisaatio jne. Tällöin alueiden tai omaksujien sijasta luokitellaan mieluummin innovaatiot ja niiden tyypit sekä tämän jälkeen keinot niiden saavuttamiseksi.

Innovaation omaksujatyypit

Kulutuksessa innovaatiotyypit jaetaan innovaattoreihin, ensiomaksujiin, suureen enemmistöön ja viimeisenä tulevaan vitkastelijoiden ryhmään (ks. innovaatioaalto).

Visionäärit (visio) on luokiteltu suuren strategisen merkityksensä vuoksi erikseen. Usein näkee luokituksia, joissa innovaattorit (muuttava agentti, innovaatio) ja visionäärit esitellään yhtenä ja samana persoonallisuuden ulottuvuutena. Näin ei kuitenkaan useinkaan ole.

Suuren strategisen merkityksensä vuoksi käsitteestä (viso, visonääri) on tullut toimintaa ohjaava prosessoija, agentti, manageroija, leaderi, valmentaja, suunnannäyttäjä sekä innovaatioiden ohjauksessa ja käyttöönotossa tärkein seurattava ihmisryhmä. Käytännössä vanhan innovaatioaallon tulkinnan mukaisessa luokituksessa kyseessä on ns. toisen vaiheen ensiomaksuja (early adaptors), johon kuuluu noin 13.5 % kuluttajista.

Riskejä välttelevät suuret konsernit tuovat pitkälle viedyt mallistonsa esille vasta tässä vaiheessa markkinoita. Kyseessä ei ole enää varsinainen ”innovaatio” vaan sen paranneltu ja markkinoilla jo varmennettu valmistuoteperhe. Innovaattoreille (2.5 %) kelpaisi huonomminkin toimiva demo ja juuri niitä nämä myös aina käyttävät tai itse valmistavat.

Aikaisilla omaksujilla on kulutuksessa tärkeä merkitys mutta ehkä vielä merkittävämpi rooli heillä on juuri mielipidemuokkaajina, ja organisaatioiden johtajina. Joskus visionääri on miltei päinvastainen tapaus kuin mitä innovaattori, joka tunnistetaan tiukassa oppositiossa toimivana radikaalina uudistajana, ei mielipidemuokkaajana tai hyväksyttynä johtajana. Kulutuksessa nämä viittaavat kuitenkin samaan persoonallisuuden faktoriin.

Yhteiskunnallisesti merkityksellisin on liki kolmanneksen väestöstä kattava aikainen enemmistö ja heti tämän jälkeen tuleva yhtä suuri myöhäinen enemmistö. Edellisen toimintaa ohjaa puhdas pragmatismi, harkitseva käytännöllisyyden taju ja hinnoittelu. Yleensä hankinnoissa päädytään markkinajohtajiin. Myöhäisen enemmistön kohdalla hankintaan vaikuttaa jo ulkoiset paineet, taloudellinen välttämättömyys ja tuki pelkojen voittamisessa. Yleensä kyseessä ovat alemmat sosiaaliset luokat, joihin myös viimeiset vitkastelijat lukeutuvat. Käytännössä uusi teknologia hankitaan vasta kun se on jo niin syvällä jo hankitussa teknologiassa,Ekologinan kl että he eivät edes tiedä sen olemassaolosta.

Itse innovaatioprosessissa ja ympäristössä Simberg luokitteli ehkä vanhimmassa 1950-luvulla laaditussa luovuuden yhteisöpelissä ihmiset kannustavan ilmaston rakentajiin eli ”helpottajiin” (facilitator), positiivisiin tukijoihin (supporter), ideoiden kuuntelijoihin, kartoittajiin ja viestittäjiin (communicator) sekä tunnustuksen antajiin ja palkitsijoihin (rewarder). Samalla yleistyi käsite konvergoivasta ja divergoivasta prosessoinnista ja konservatiivisesta sekä radikaalista maailmankuvasta. Simbergin luokitukset ovat edelleenkin käytössä tosin mutkikkaimpina verkostosuhteina.

Innovaatioroolit (IMA Innovation Management Association)

Kirtonin (ks. Luostarinen 2005, Ekologinen klusteri ja innovaatiopolitiikka s. 45) luokituksessa innovaattorit etsivät aktiivisesti tietoa uusista ideoista. Innovaattorit ovat periodisia, jatkuvia muutoksia hakevia ja siten oppositiossa jo vallitsevaan tietoon. Pragmaattisessa ajattelussa ja sen teknologisessa kielenkäytössä innovaattorin tunnista esim. puolivalmiista demoista mutta myös teknologiasta keskeisenä kiinnostuksen kohteena.

Innovaattorit tuntevat vetoa riskeihin ja antavat uudessa kokeilevassa elämäntavassaan anteeksi pienet tekniset puutteet kuten dokumentaation, hitaan suorituskyvyn, laiminlyönnit ja epäloogisuuden.

Juuri epäloogisuus yhdistää useimpia luokituksia innovaattoreiden kuvauksessa ja tuo mukanaan vähemmän tieteellisiä kuvauksia ”neroudesta” ja tämän yhtymäkohdista esim. mielen sairauksiin ja siellä havaittavaan epäloogisuutta aiheuttavaan persoonallisuushäiriöön. Innovaattori ei ole ”hullu” eikä maaseudulla ”kylähullu” eikä ilmiöllä ole yhtymäkohtia epämääräiselle ”nerouden” tulkinnalle.

IMA:n (Innovation Management Assocition) luokituksessa päädytään lähelle Simbergin alun perin esittämiä perustyyppejä. Tyypillisiä innovaatiorooleja ovat IMA:n analysoimat viisi positiivista innovaatioita edistävää johtajaroolia sekä viisi estävää ja hankaloittavaa roolia. Suomessa on otettu käyttöön näistä käsitteet luovasta johtajasta (creator), ideanvirittäjästä (stimulator), ekspertistä, konsultista ja suuntaajasta (course-keeper).

Aiemmin Mageirson ym. (1984) olivat tyypitelleet johtoryhmän avainrooleihin, joista käytettiin nimitystä luova innovaattori, tutkaileva promoottori, arvioija kehittäjä sekä organisoija ja kontrolloija. Myöhemmin nämä ovat vakiintuneet myös tiimiorganisaatioiden käyttöön.

Pinchot (1985) otti käyttöön paljon referoidut ”intrapreneur” ja ”entrapreneur” –roolit. Kaikilla näillä on yhtymäkohdat alun perin Simbergin (1962) lähinnä luovuuteen liittyviin roolikuvauksiin (helpottaja=facilitator, tutkija=supporter, viestijä=communicator, tunnustuksen antaja=rewarder)

Kirjallisuudesta lisää ks. Luostarinen 2005, Ekologinen klusteri ja innovaatiopolitiikka, www.mtt.fi/met/pdf/met70.pdf

Sosiaalinen pääoma

Sosiaalinen pääoma yleistyi 1990-luvun alussa tärkeäksi toimijaksi niin ryhmän (Coleman 1988) kuin yhteiskunnankin tasolla (Putnam 1993). Käsite sinänsä on kiistelty ja monimutkainen. Useimmiten siihen liitetään muodollisia ja sisällöllisiä aineksia.

Muodollista puolta edustavat verkostojen organisoitumistavat, sisällöllistä verkostojen jäsenten tuntema luottamus (=normatiiviset säännöt, vastavuoroisuuden odotukset).

Sosiaalisten verkostojen ajatellaan muodostavan jäsentensä käyttöön pääoman, joka on verkoston jäsenten liikuteltavissa. Robert Putnam vakiinnutti sosiaalisen pääoman käsitteen vuonna 1993 teoksessaan ”How to make demogracy work”. Vertailu tehdään Pohjois- ja Etelä-Italian välillä. Taloudelliset erot selitetään historiallisesti pitkään eläneiden sosiaalisten verkostojen avulla (=keskinäinen luottamus, vastavuoroisuus ja normit). Pohjois-Italia on ollut kansalaisyhteiskuntana vahvempi ja ”sivilisoituneempi” kuin eteläinen vastineensa.

Näin syntyvät taloutta suosivat institutionaaliset järjestelyt, jotka takaavat luottamuksen, talouden ja politiikan sujuvuuden. ”Sivilisoituneisuus” takaa sosiaalisen järjestyksen, yhteiskunnallisen toiminnan häiriöttömyyden. Luottamus synnyttää yhteistoimintaa ja on itse itseään ruokkiva järjestelmä. Tämä vahvistaa kommunikaatiota ja koordinointia sekä yhteisöllisyyttä, yhteistä identiteettiä.

Putnam näkee sosiaalisen pääoman omista eduista vapaana panostamisena pitkän aikaväli odotuksiin ja siirrettyihin etuihin. Näin sosiaalinen pääoma on julkinen hyödyke eikä se voi olla täysin kenenkään hallussa. Se on tulkittu kriittiseksi voimavaraksi, joka voi selittää muutoin samanlaisten toimijoiden erilaista menetystä. Yhdistykset ovat usein sen konkreettisia toimintamuotoja.

Sosiaalisen pääoman ideaan sekoittuu normatiivisia painotuksia ja integraation tukemista. Sosiaalisen pääoman kritiikki onkin kohdistunut mm. sosiaalisen maailman hierarkkisoitumiseen, taloudellisiin ja poliittisiin voimiin, jotka muotoilevat sosiaalista tilaa (=suosivat tilassa ja ajassa toisia ihmisiä toisten kustannuksella jne.). Suomessa järjestöllinen pääoma ja yhdistyslaitos ovat keskeinen osa sosiaalisen pääoman tulkintaa. Ainakin toistaiseksi yhdistykset ovat säilyttäneet keskeisen kollektiivisen toimijan tehtävänsä mutta joutuneet kamppailemaan ”identiteettimarkkinoilla” kasvavassa kilpailussa.

Klustereissa yrityksiä ja toimialoja sitovat yhteen samanaikainen yhteistyö, julkisen vallan yksiköt, toimijat, vapaaehtoiset yhteenliittymät ja verkostot sekä institutionaaliset yksiköt. Kun kaikella toiminnalla on alueellinen dimensionsa, paikallinen sosiaalisen pääoman kuvaaminen, analyysi ja klusteritulkinta tehdään usein osana ns. alueellista muistia, oppimista ja myös maaseudulla osana sen usein yhteisöllisiä rakenteita.

Kirjallisuus ks. Luostarinen 2005, Ekologinen klusteri ja innovaatiopolitiikka

www.mtt.fi/met/pdf/met70.pdf.

Imitointi

Imitointi innovaatiopolitiikassa liittyy läheisesti innovaation alueelliseen leviämiseen (Spatial Innovation Diffusion) sekä imitoinnista aiheutuviin ns Powellin (1995) isolaatiomekanismeihin.

Innovaatio leviäminen ja kopiointi imitoimalla alkuperäistä innovaattoria on luonnollinen innovaation leviämiseen ja omaksumiseen liittyvä prosessi. Kun kyseessä on kulutus ja kaupallinen prosessi, markkinoita pyritään luonnollisesti ohjailemaan diffuusiota nopeuttavaan ja edistävään suuntaan.

Mutkikkaissa klusterirakenteissa innovaatiosta parhaan hyödyn saa irti alkuperäinen innovaattori. Innovaation edellyttämä tila vaatii pidemmän ajan akkumulaation eli vahvistamisen ennen kuin resursseista saadaan imitoiden kaikki hyöty irti. Näistä tärkeimpiä ovat oppiminen, kokemus ja taidon kehittyminen. Powell (1995) luokitteli kaikkiaan viisi kopioimista ja imitointia vaikeuttavaa isolaatiota (ks. Powell, isolaatiomekanismit)

Sinänsä innovaation diffuusion edistäminen ymmärretään positiivisena ja myönteisenä ilmiönä. Sen ongelmat syntyvät vaiheessa, jolloin yhteiskunta ja alue on kehittynyt niin pitkälle, että omien innovaatioiden tuottaminen on välttämätöntä ja imitoinneista syntyvät diffuusiset ongelmat alkavat jarruttaa talouden positiivista kehitystä. Tällöin imitointia käytetään harkitusti ja vain tiettyjen ehtojen täyttyessä.

Kirjallisuus ks. Luostarinen 2005, Ekologien klusteri ja Innovaatiopolitiikka

www.mtt.fi/met/pdf/met70.pdf

Isolaatiomekanismit (Powell 1995)

Isolaatiomekanismeilla tarkoitetaan tässä yhteydessä alun perin Powellin (1995) esittämiä innovaatioiden leviämisen ongelmia imitoinnissa. Näitä tärkeimmät ovat ajan puristamisen epäekonomia, innovaation ainutkertaisuus, kopioitavien menestystekijöiden kausaalinen epämääräisyys, yksityiskohtien monimutkainen liittyneisyys sekä itse prosessi ja sen sosiaalinen, johtamistaidollinen kompleksisuus.

Imitoija on alkuperäiseen innovaation rakentajaan ja käyttöönottajaan nähden aina epäedullisessa asemassa ja usein epäonnistuu jonkun keskeisen avainresurssin puuttuessa tai arvioidessaan väärin omat resurssinsa suhteessa imitoitavaan. Usein nämä ovat vaikeasti tunnistettavia sosiaalisia, kulttuurisia tai organisatorisia, johtamistaidollisia sekä toisiinsa kytkeytyneitä verkostoja, jolloin imitoija menettää kopioidessaan ajan mukanaan tuoman edun (=ajan puristamisen epäekonomia).

Klusterirakenteissa oppiminen, kokemus ja taidon kehittyminen liittyvät ensimmäiseen isolaatiouhkaan.

Toiseen taas innovaation ainutkertaisuus, jolloin innovaatiota on vaikea toistaa menestyksekkäästi toisissa yhteyksissä.

Kolmas kytkeytyy taas itse verkostoon ja klusteriin, joka kertoo innovaatio liittyneisyydestä ja usein myös sosiaalisen pääoman tarpeesta (ks. Sosiaalinen pääoma). Imitoinnissa mutkikkaat verkostorakenteet jäävät usein huomaamatta eikä imitoija kykene kaikkia innovaation edellyttämiä imitoitavan organisaation (kulttuurin) resursseja.

Neljäs klustereissa huomattava isolaatiomekanismi on innovaatioiden kausaalinen epämääräisyys, jolloin imitoiva organisaatio (kulttuuri) ei kykene näkemään, miten kopioitavan organisaation (kulttuuriin) tuotteet ja ominaisuudet kuin suora kopioitava innovaatio (menestystekijä) eroavat imitoijan omista resursseista. Näin itse prosessi tai mekanismi innovaation tai menestyksen taustalla jää hämäräksi.

Viides klustereiden kohdalla varottava isolaatiomekanismi on sosiaalinen kompleksisuus, jolloin innovaation monet sosiaaliset taustatekijät tekevät siitä miltei mahdottoman imitoitavan esim. organisatorisena tai johtamistaidollisena prosessina.

Oppiva alue

Oppiva alue innovaatioympäristönä tuli Suomeen hyvin myöhään lähinnä talousmaantieteen innovaatiotutkimuksen tuotteena. Sen taustalla ovat mm. Schienstockin tutkimukseen liittyvät käsitteet ja Katajamäen tutkimukset (Katajamäki 1998, Schienstock & Hämäläinen 2001). Suomessa käsitettä on käytetty lähinnä aluekehityksen selittämisessä tai sen mallina.

Kansainvälisesti käsite liittyy lähinnä globalisoituvan talouden epätasaisen kehityksen selittävään normatiiviseen merkitykseen tai tietointensiivisen toiminnan sijaintiteorioihin ja näiden verkostojen ”lokalisoituvaan oppimiseen” joko kulttuurisena tai sosiaalisena ilmiönä.

Käsitteen teoreettinen argumentointi on vasta kehitteillä (esim. Lorenzen 2001), mutta jo nyt on havaittavissa sen viittaavan lähinnä yhteisiin päämääriin kilpailuetujen luomiseksi tarjoten siitä menestystä, kilpailukykyä, hyvinvointia yhteydessä koulutukseen, sivistykseen, tietoon ja usein myös tiedon välityksen diffuusioon.

Klustereiden kohdalla tässä yhteydessä puhutaan usein alueellisesta yhteispelistä, sosiaalisesta pääomasta (ks. Sosiaalinen pääoma) tai sen puuttumisesta. Kyseessä ovat ihmisten väliset institutionaaliset suhteet, joiden kautta myös sosiaalista pääomaa pyritään määrittelemään.

Niinpä kun kaikella toiminnalla on lopulta dimensio alueelle, jossa toiminta tapahtuu, paikallinen ”sosiaalinen pääoma” olisi osa alueellista oppimista ja myös innovaatioiden syntyä tai vastaanottamista. Tällöin oleellista on alueen ”muisti”, ”oppiminen” ja myös maaseudulla sen yhteisöllinen innovaation prosessointi. Ei niinkään tästä erillinen ”kehitysblokki”, ”osaamiskeskittymä” tai globaali kytkentä ”ei mihinkään”, joka ei edes suosi innovaation synnyn yhteisöllistä ideaa. Tällöin maaseutua ei tule kuitenkaan ymmärtää yhtenäisenä kulttuurisena alueena, saati saarekkeena (kaupunkien välialueen) ja ilman hyvin erityyppisiä sosiokulttuurisia ja taloudellisia, toisistaan poikkeavia rakenteita.

Kirjallisuus ks. Luostarinen 2005, Ekologinen klusteri ja Innovaatiopolitiikka

www.mtt.fi/met/pdf/met70.pdf.

Gadamerin hermeneutiikka

Gadamerin hermeneutiikka liittyy läheisesti tapaamme ottaa vastaan innovaatioita ja on jatkoa G.W.H. Hegelin ja Edmund Husserlin sekä ennen kaikkea Martin Heideggerin filosofialle.

Heideggerin mukaan ymmärtäminen ei ole pelkkä ominaisuus ihmisen muiden ominaisuuksien joukossa, vaan ”perustavanlaatuinen eksistentiaali”, ”Ihmisolemisen perustavanlaatuinen olemistapa”. Heidegger tulkitsee ymmärtämisen maailmaa avaavaksi kykenemiseksi olemiseen ja väittää sen koskevan aina koko maailmassa-olemisen perusrakennetta. Se poikkeaa eksistentialismiin ja postmoderniin kehitykseen vaikuttaneen Friedrich Nietzschen lähinnä kirjallisesta filosofiasta ja ”kootuista” kiihkeistä mielipiteistä (”ainoa arvo on elämä itse”, ”lopullista totuutta ei ole”, ”mikä ei tapa, tekee vahvaksi” jne.).

Nietzchen yhteys nykyiseen postmoderniin retoriikkaan löytyy lähinnä hyökkäyksestä eurooppalaista, järkeen perustuvaa kulttuuria vastaan. Tieto oli suhteellista, kulttuurista riippuvaa ja ”totuus metaforinen, metanymioiden ja antropomorfismien liikkuva armeija”. Nietzchen mielestä ihmiset heijastavat ruumiin- tai sieluntilansa ulkoiseen todellisuuteen ja antropomorfisoivat sen illuusioita luoden (tunnestautumisteoria). Näin todellisuus läheni taidetta: ”Meillä on taide, jotta totuus ei meiltä unohtuisi”.

Sitä, mikä on individuaalista, ei voida ymmärtää, omaksua, välittää yleiskäsitteen kautta, vaan se voidaan vain myöntää.

Tällä filosofialla on suuri merkitys innovaation olemukselle ja synnyn ymmärtämiselle sekä postmodernin yhteiskunnan individualismia korostavalle luonteelle. Niinpä esim. uusi symboli-innovaatio on hyväksyttävä sellaisenaan eikä perusteltava sitä jo olemassa olevan yleiskäsitteen keinoin.

Gadamerin hermeneutiikassa ei ole kysymys tekstin individuaalisista piirteistä, signifioijista, eikä edes tekstin tyylistä. Hermeneutiikan universaalivaatimus perustuu kielen, logoksen, universaalisuuteen. Gadamerin ajattelussa ymmärtämisen metafyysisyys ei piile siinä, että tulkitsija ei yritä ymmärtää toista, vaan pikemminkin siinä, että hänen täytyy ymmärtää toista, sillä ainoalla tavalla, jolla se vain on mahdollista: Hän ajattelee toista aina käsittein, jotka hänelle itselleen tulevat mieleen, sillä kaikki ymmärtäminen toteutuu kääntämällä omalle kielelle.

Tällä ajattelulla on keskeinen tehtävä etenkin hyvin pragmaattisessa yhteiskunnassa ja toimintatavassa (ks. pragmatismi) ja siellä innovaation vastaanottamisessa tai uuden lähettämisessä (ks. innovaation diffuusio). Innovaation omaksuminen edellyttää tiettyjä arvoja ja usein jo etukäteen tehtyjä ennakkoratkaisuja (esim. kansallinen strategia innovaatiopolitiikasta; ks. innovaatiopolitiikka). Tällöin oleellisia käsitteitä ovat tahto omaksua, hyödyntää ja soveltaa sekä Nietzschen käsitteistössä myös käyttää valtaa. Gadamer rajaa kielen universaalin tehtävän tässä prosessissa toteamalla ”Oleminen, joka voidaan ymmärtää, on kieltä”. Näin kielellinen, käsitteellinen ja symboli- innovaatio olisi tämän tulkinnan mukaan koko prosessin avaajaa.

Pragmatismi

Suomessa innovaatiot liittyvät läheisesti puhtaasti tekniseen osaamiseen (tieteellistekninen innovaatiopolitiikka, ks. Suomi ja innovaatiopolitiikka) ja usein innovaatiopolitiikkamme yhteydessä puhutaan pragmatismista. Mikä tämä pragmatismi on ja kuinka se on mahdollisesti syntynyt ja siirtynyt Suomeen?

Pragmatismi on filosofinen ja maailmankatsomuksellinen oppi. Merkittäviä ja myös Suomelle tärkeitä 1800- ja 1900-luvun vaihteen pragmaatikkoja olivat mm. Charles Sanders Peirce, William James ja John Dewey. Näistä yhdysvaltalaisista filosofeista pragmatismin perustajana pidetään mm Harvardin yliopistossa toiminutta Charles Peircetä ja hänen ympärilleen syntynyttä metafyysistä koulukuntaa. Taustalla ovat kuitenkin vahvat saksalaiset ajattelijat alkaen Kantin jälkeisestä saksalaisesta idealismista ja Duncs Scotuksen realistisesta metafysiikasta.

Realistina Peirce loi tieteelleen ja omalle työlleen ”käytännön seuraukset” ja totuudelle määritelmän, joka oli tutkimuksen raja-arvona saatu käsitys. Tätä oppia filosofi ja psykologi William James käytti lähinnä funktionalistina ja nominalistina tulkitsi osana yksilön käyttäytymistä. Tämä ajattelu on vieläkin osana suomalaisessa käytännön ”maalaisjärjessä”. Erityisesti koulutuksessa ja opettajakoulutuksessa Jamesin kirjallisuus oli keskeistä myös Suomessa, ja sen voidaan tulkita olevan sosiaalista muistia ja oppimista tukeva järjestelmä. Innovaatioympäristössä tätä maalaisjärkeä (common sense) pidetään vaikeammin muutettavana kuin teoriaa ja mallia, olkoonkin että se vaihtuu hieman helpommin kuin esim. monet traditiot ja dogmit.

Jamesille pragmatismi oli lähinnä oppi totuudesta ja sen käteisarvosta (cash value) yksilön elämän kannalta. Totuus edusti hänelle ja myöhemmin häntä lähellä olevalle eurooppalaiselle koulukunnalle ideoita, niiden hyödyllisyyttä ja toimivuutta. Jopa uskonnolliset uskomukset olivat ”tosia”, jos ne edustivat elämän kannalta arvokasta ja säilytettävää. Nykykirjallisuuteen viitaten usko on evoluutiobiologin näkökulmasta selviytymisstrategia ja siksi hyödyllinen, meemien geneettistä evoluutiota vastaavana pragmaattisena tuotteena ymmärrettävä (Daniell Benett 2006, Breaking the bell. Religio as a natural phenomenon.)

Piercen filosofia jäi aluksi Fregen, Russelin ja Saussuren tulosten varjoon. Viime vuosina eräiden aikalaisten vääristelemäkin ns. pragmatistinen koulukunta on ollut kasvussa. Etenkin kieliteoreettinen semiotiikka on vaikuttanut strukturismin kautta kulttuuritutkimukseen. Hintikka on tiivistänyt Peircen teorian muotoon ”semantiikka rakentuu pragmatismin varaan”.

James oli poikkitieteellinen ajattelija eikä asettanut kognitiivisia tieteitä ja biologiaa vastakkain. Hänen mukaansa luonnonvalinta ei luo käyttäytymistä itseään, vaan adaptiivisia mielen moduuleja, jotka motivoivat käyttäytymistä; geneettistä determinismiä ei ole olemassa (ks. Luostarinen maalaus ja kuva. Ratzelin maisema). James kyseenalaisti kausaliteetin olemassaolon ja keksi mm. termin ”tajunnanvirta”, josta tuli myöhemmin keskeinen käsite modernille kirjalliselle tekniikalle, mutta myös luovalle ja innovatiiviselle työskentelylle yleensä. Kirjallisuus ks. Luostarinen 2005. Ekologinen klusteri ja innovaatiopolitiikka www.mtt.fi/met/pdf/met70.pdf

Asymptoottinen vapaus (Luostarinen 2005)

Tässä yhteydessä asymptoottisella vapaudella tarkoitetaan verkostoitumista ja yritysten klusterirakennetta sekä sen luonnetta.

Alun perin asymptoottinen vapaus on fysiikasta (kvanttimekaniikasta) ja luonnehtii alkeishiukkasten välistä voimaa. Alkeishiukkasten välinen voima on sitä pienempi, mitä lähempänä hiukkaset ovat toisiaan. Todella lähellä tapahtuu täydellinen vapautuminen ja hiukkaset alkavat toimia kuten täysin vapaat hiukkaset. Ilmiön löytäneet fyysikot (David Polizer ja Frank Wilczek) palkittiin Nobelilla vuonna 2004.

Tälle ilmiölle analoginen on yritysten välinen verkostosuhde. Näyttäisi siltä että pitkät ja luottamukselliset partnerisuhteet johtavat yritysten välillä tuloksen paranemiseen ja myös kasvuun. Lopulta eräänlaiseen vapautumiseen toimimaan kuten täysin vapaat yrittäjät hyötyen kuitenkin täysimääräisesti verkosto- ja klusterisuhteistaan sekä näiden tarjoamasta sosiaalisesta pääomasta. Toisin kuin eräänlaisessa puoliväliasetelmassa olevat tai partnerisuhdettaan vastat rakentavat yritykset, joilla kitka on usein suurin.

Ilmiötä on selitetty sekä sosiaalisella pääomalla, luottamuksella ja pitkällä yrittäjäkokemuksella (ks. sosiaalinen pääoma). Innovaatioprosessissa keskeinen tekijä näyttäisi olevan kuitenkin isolaatiomekansmien tuntemus (ks. isolaatiomekanismit) sekä hyvin pitkä kokemus operoida tutkimuslaitosten, monikulttuuristen yritysten ja institutionaalisten organisaatioiden kanssa. Innovaatioprosessin vaatimat roolit ja klusterirakenne tunnetaan hyvin samoin kuin oma osuus ja tehtävät yhtäällä yrityksen omassa toimialarakenteessa että toisaalla verkoston ja klusterin jo vakiintuneessa roolissa.

Alueelliset verkostot (Hassink)

Nykyisin innovaatioiden määrä ja alueellinen syvyys kuvaa lähinnä alueen tai kulttuurin kulutusta tai ”innovaatioastetta”, jota klusterirakentein pyritään tavoittelemaan. Suunta on pikemminkin vertikaalinen kuin aiemmin kuvattu horisontaalinen innovaatioaallon kulkusuunta ja sen tutkimus.

Organisaatiot ja yhteisöt oppivat ja ovat innovaatiotoiminnan esteitä tai sen edistäjiä sisältämänsä tiedon, käyttäytymisen, normien ja arvojen sekä henkilöstön pysyvyyden tai yhteisön sisäisen staattisuuden seurauksena. Hassink on kuvannut verkostotaloudessa yhteisöä tai organisaatiorakennetta avoimena, ohuena, ei-hierarkkisena toimintamallina. Vaikka oppiminen kuvataankin vuorovaikutuksessa yksilöiden välillä, prosessi kuvataan alueella kollektiivisena, jolloin sekä organisaatiot, yhteisöt ja alueet voivat edistää tai estää oppimista ja myös muistaa.

Yritysten näkökulmasta kyseessä on jopa tärkein kilpailuetu, jossa organisaatioiden oppiminen on samalla spatiaalista oppimista ja elintärkeää alueella sijaitseville yrityksille. Nykyisin maaseutu muuttavat yrityskylät ja niiden väljemmät klusteriryppäät ovat esimerkki tästä vähän tutkitusta prosessista. Tiedepuistojen ja teknologiakeskusten sisällä prosessia on sen sijaan tutkittu hyvinkin perusteellisesti.

Kansallisissa, usein lineaarisissa innovaatio-ohjelmissa, taustalla on porterilainen (ks. porterismi) tiede- ja teknologiausko, tiedon tuottaja ja kuluttaja, tiedeyhteisö ja elinkeinoelämä. Vastaavasti alueellisessa innovoinnissa vuorovaikutusjärjestelmät on kuvattu usein horisontaalisina. Horisontaalisille tulkinnoille porterilainen ”regionalismi” (globalsimi) ja Castellsin kuvaama verkostoyhteiskunta (ks. Castells, verkostoyhteiskunta) on ollut ongelmallinen. Paikallinen innovaatio on arkipäiväinen ja alueellisen kulttuurin tuote, osa tuotantoa, logistiikkaa, markkinointia ja kulutusta. Innovaatio ei muodostu vain kasvun oletetuissa keskuksissa, vaikka kulutus siellä olisikin luonnollisesti sitä suosiva.

Innovaatio syntyy kulttuurisen tradition kautta integraalisena osana ja irti oletetusta alueellisesta ympäristöstään ja sen kuvitellusta innovaatioasteesta. Kyseessä ei ole niinkään solmukohta (nodaali), jossa innovaatiot syntyvät ja leviävät diffuusina esim. kuvitteellisille kaupunkien välisille alueille. Usein nämä vanhat ”nodaalit” ovat pikemminkin taantuvia julkisten palvelujen solmukohtia, jotka eivät enää saavuta kuluttajavirtoja.

Nykyisin kyseessä on joko teolliseen tai perustuotantoon (maa- ja metsätalous) rakentunut erikoistuminen, tämän vanhat sosiokulttuuriset rakenteet (esim. osuustoiminta) ja näiden luoma klusteri tai verkosto, kyläyhteisön aktiivi kylätoiminta jne. Toimijat ovat vastaavasti yrityksiä, julkisia laitoksia ja ennen kaikkea näissä työstään tekeviä ihmisiä ja ”nodaali” on yhä useammin ihmisten liikkumisen solmukohta mm. pääteiden liittymissä tai haettaessa elämyspalveluja nykyisin massiivisista maaseudun yrityskylistä (ks. päiväkirja)

Kirjallisuus ks. Luostarinen 2006, Ekologinen klusteri ja innovaatiopolitiikka

Verkostoyhteiskunta (Castells)

Manuel Castellsin jättimäinen informaatio aika –trilogia (1998) esittää verkostoyhteiskunnan teorian. Castellsin lähtökohtana on yhdistää tiedon tekninen käsittely ja kapitalistinen tuotantomuoto informaatiokapitalismiksi.

Informaatiokapitalismissa tuotannon ytimessä on tiedon (tietoon kohdistuvan tiedon) soveltaminen. Teolliselle aikakaudelle tyypilliset suureen kokoon ja keskusjohtoiseen hallintoon perustuneet järjestelmät ja toimintamallit ovat liian jäykkiä ja hitaita vastaamaan globalisaation haasteisiin. Niiden syrjäyttäjäksi on tulossa verkkomainen järjestäytymisen muoto, joka kykenee edeltäjäänsä paremmin hyödyntämään informaatioteknologian kehitystä. Sen rakenteita ovat virtaukset ja virtausten solmukohdat. Virtauksissa liikkuvat informaatio, pääoma ja valta, mutta myös poliittiset ideat, kulttuurituotteet ja vastarinnan ainekset. Solmukohta voi olla yhtä hyvin Internet-palvelin, mediatalo kuin suurkaupunki.

Verkostoa eivät estä kansallisvaltioiden rajat, vaan se ylittää ne tehden lopulta koko planeetasta yhden taloudellisen yksikön vailla ajan ja paikan rajoitteita. Informaatiokapitalismissa niin finanssipääoman, tuotannon, poliitikkojen, kansalaisjärjestöjen kuin rikollistenkin on sopeuduttava noudattamaan verkostossa toimimisen logiikkaa.

Paikallisuuteen sidotun todellisuuden (yrittäjyyden jne.) ja globaalin verkoston välinen jännite muodostaa Castellsin mukaan informaatiokapitalismin peruskonfliktin. Tähän peruskonfliktiin kulminoituu aikakauden keskeisin eettinen kysymys: kuka saa kuulua verkostoon ja kuka syrjäytyy? Informaatiokapitalismin rajoja murtava vaikutus luo uuden epäoikeudenmukaisuuden maantieteen. Tavallista ihmistä ja hänen kapinaansa uhkaa yhteisöllisyyteen takertuminen. Castellsin pääoma on muuttunut persoonattomaksi ja subjektittomaksi, ja työvoima pirstoutuneeksi ja tavoitteiltaan hajautuneeksi, eikä puhe esim. työväenluokasta ole enää mielekästä.

Luovuuden luokittelu (Gagne)

Luovuus on käsitteenä innovaatiota laajempi. Kuka tahansa meistä voi olla ja myös on luova. Innovaattoreita meistä sen sijaan on vain määrä, joka vastaa suurin piirtein Mensan (huippuälykkäiden) jäsenyyttä. Hyvin usein innovoinnin edellytys uuden löytämisessä onkin älykkyydessä. Ei kuitenkaan yksinomaan siinä. Mensan jäsenistä huomattava osa saattaa olla, ja varmaan onkin, hyvinkin konservatiivisia ja hitaita uuden omaksujia. Sen sijaan innovaattoreissa on vähemmän älykkyydeltään alle Mensan tason jääviä.

Francoys Gagne (1993) lähestyy luovaa prosessia ja innovaatiokykyämme luokittelemalla lahjakkuuden soveltuvuusalueineen älylliseen, luovaan, sosioaffektiiviseen sekä sensomotoriseen. Näistä älyllisiin lukeutuvat päättely (esim. verbaalinen tai matemaattinen, avaruudellinen, muisti jne.), luovaan osaan omaperäisyys, kekseliäisyys, huumorintaju jne., sosioaffektiiviseen voima, kehonhallinta, herkkyys, kestävyys jne.

Gagnen innovaatioprosessin ja samalla myös lahjakkuuden kehittämisessä katalysaattoreina toimivat yksilön sisäiset motiivit sekä luonne ja persoonallisuus (sopeutuvuus, asenteet, kunnianhimo, itsenäisyys, itsearvostus, arvot jne.). Niitä tukee tai ei tue ympäristö, lähiympäristö (koti, koulu, yhteisö jne.), ihmiset (vanhemmat, ohjaajat jne.), sitoumukset (toiminnat, kurssit jne.) sekä tapahtumat (sattumat, löydökset, onnettomuudet jne.). Lopuksi Gagne jakaa kehitysprosessin tulokset kykyjen kautta erityisalueisiin, joista hän erikseen mainitsee teoreettiset (kielet, luonnontieteet jne.), tekniset (mekaniikka, tietokoneet jne.), taiteelliset (kuvataide, musiikki jne.), sosiaaliset (opettaminen, politiikka jne.), liike-elämän taidot (myyminen, yrittäjyys jne.), strategiset taidot (shakki, tietokonepelit jne.) sekä liikunnan ja urheilun.

Klusterin näkökulmasta Gagnen luokitus pitää sisällään kaikki verkoston toimita strategian avainosaamisen ja niiden liittämisen osaksi innovaatioprosessia. Näin innovaatioprosessi klusteri näkökulmasta on luovuuden eri osin integrointia hakien optimaalisia yhdistelmiä ja vahvistaen kunkin yrityksen (yksilön) kohdalla tämä vahvuusalueita. Verkostossa heikkoudet korvautuvat muiden osaamisella, mutta samalla myös omat vahvuudet saavat mahdollisuuden kehittyä ja niitä hyödynnetään tehokkaasti ja motivoidusti.

Empowerment

Empowerment –käsitteellä tarkoitetaan alun perin työntekijöille annettavaa autonomiaa toimia vastuullisemmin ja tehokkaammin organisaatiossa ja usein tiimin tai ryhmän sisällä. Tavoite on usein luoda yrittäjähenkeä joskus jopa tulosvastuullisesti yrittäjänä. Näin jokainen kokee ikään kuin kehittävänsä itse työorganisaatiota (Block 1987).

Lightfootin (1986) mukaan empowerment -kokemuksen edellytyksenä on persoonallisen voiman tunne, vastuun kokeminen ja valintojen mahdollisuus. Maeroff (1988) luettelee empowerment -tunteeseen statuksen, vahvan tietoperustan ja itsenäisen päätöksenteon. Guttenbuch (1995) esittelee empowerment -käsitteen määrittelytavat osana persoonallista vastuunkantoa, delegoinnin siirtoa, voimien keskittämistä ja ihmisten täysimääräistä käyttöä osana heidän erityistaitojaan.

Käsite liittyy läheisesti tiimin ja ryhmän tapaan työskennellä. Tällöin tehtävät jaetaan tiimissä roolikartan mukaan siten, että mukana ovat ainakin tutkija-aloitteentekijä (explorer promoter), luova innovaattori (creator innovator), reportteri neuvonantaja (reporter adviser), kannustaja-ylläpitäjä (upholder maintainer), kontrolloija tarkastaja (controller inspector), tuotteiden tekijä (concluder producer), kiihkeä organisaattori (thruster organiser) sekä arvioija kehittäjä (assessor developer). Samalla organisaatioiden kehittämiseen liitetään eräänlaiset ”leadershippiin” liittyvät toimintatavat ja Kanterin (1977,1983) mukaiset voimistumisprosessit (the process of empowerment).

Empowerment on vakiintunut myös suomalaiseen käyttöön lähinnä epäedullisissa olosuhteissa työskentelevien työskentelyolosuhteiden muutostarpeena ja usein myös innovaattoreiden yhteydessä. Kyseessä ovat yleensä heikolla moraalilla varustetut työorganisaatiot, joiden taustalla on lisäksi byrokratian suosimista, sääntöihin tukeutumista ja niiden korostamista sekä ylenmääräistä kontrollia.

Kirjallisuus ks. Luostarinen 2005, Ekologinen klusteri ja innovaatiopolitiikka

www.mtt.fi/met/pdf/met70.pdf

Yrittäjäklusterin roolit (Luostarinen)

Suomalaisessa ekologisen klusterin yrittäjät oli mahdollista jakaa seitsemään avainrooliin ja näiden toimenkuvaan (Luostarinen 2005). Näistä konventionaaliset yrittäjät muodostavat klusterin ns. organisoivan järjestelmän. Usein muita yrittäjiä verkostosta ei edes löydy. Toisen ryhmän muodostavat monialayrittäjät (tutechampionit) klusterin kokemusvälittäjinä. Usein kyseessä ovat maataloudesta juuri irtautuneet yrittäjät ja lukuisten tuotteiden kanssa yrittäjyyttä aloittelevat matkailun monialaosaajat. Usein heidät tahtomatta yhdistetään innovaattoriryhmään.

Visionäärit kuuluvat eräänlaiseen sisäisen yrittäjyyden (intrapreneur) ryhmään ja ovat klusterin arvioija kehittämisjärjestelmä. Näiden kyky operoida innovaattoriyrittäjien kanssa on muita parempi ja korvaamaton klusterin toiminnan integraatiossa.

Vapaamatkustajat ovat suurehko ryhmä hyödyntäen ekologista imagoa mutta verkostossa passiivisesti operoivia. Klusterin toiminnan suuntaajina ja monissa ”portinvartina” –tehtävissä nämä yrittäjät ovat parhaimmillaan (markkinointi).

Itselliset yrittäjät (entrepreneur) ovat lähellä konventionaalista ryhmää ja sopivat parhaiten klusterin promoottorijärjestelmään.

Innovaattoriyrittäjät ovat noin 10 % osuus maaseudun yrittäjyyttä ja edustavat usein oppositioasemaan ajautunutta ja muista selkeästi poikkeavaa osaamista. Heidän tuekseen kaivataan klusterissa teknologian ja markkinoiden portinvartijoita, joiden tehtävä on lähinnä palkitsevien järjestelmien ylläpito mutta samalla myös kontrollointi.

Faktoripisteiden ryhmittelyssä yrittäjäryppäät oli mahdollista nimetä luoviksi innovaattoreiksi (creator innovator), tutkija aloitteentekijöiksi (explorer promoter), arvioija-kehittäjiksi (asessor developer), kiihkeiksi organisaattoreiksi (thruster organiser), tuotteiden tekijöiksi (concluder producer), kontrolloija tarkastajiksi (controller inspector), kannusraja-ylläpitäjiksi (upholder maintainer), reportteri neuvonantajiksi (reporter adviser) sekä yhdistäen nelikentällä organisoijiksi (Organisers), kontrolloijiksi (Controllers), tiedonhankkijoiksi (Advisers) ja tutkijoiksi (Explorers). Innovaatio-organisaation kohdalla avainryhmiä ovat luovat innovaattorit, tutkija-aloitteentekijät sekä kannustaja-ylläpitäjät. Näitä yrittäjiä on vähän ja ne korvautuvat usein konventionaalisilla ryhmillä. Tällaisia ovat etenkin tuotteiden tekijät, kontrolloijat sekä neuvonantajat.

Ks. Luostarinen 2005, Ekologinen klusteri ja innovaatiopolitiikka

www.mtt.fi/met/pdf/met70.pdf

Kuluttajaklusterin roolit (Luostarinen)

Ekologisen klusteritutkimuksen yhteydessä kuluttajat oli mahdollista jakaa faktorianalyysissä neljään pääryhmään. Näistä tärkeimmät liittyivät ympäristöarvojen ja –identiteetin merkitykseen sekä yhdyskuntarakenteittemme suuria muuttoaaltoja kuvaaviin ikäryhmiin. Vihreä perusfaktori syntyi lähinnä suurimpien taajamiemme vastaajista ja siellä akateemisista, keski-ikäisistä naisista ekologisina kuluttajina. Se tavallaan dominoi ja muodostaa kulutuksen ensimmäisen vaiheen innovaattoriryhmän ekologisille tuotteille.

Ongelmana on etenkin se, että ryhmä ei välttämättä ole lainkaan innovatiivinen. Sen arvot ovat vain ekologisia mutta innovaatio-ominaisuus puuttuu. Näin ekologinen kulutus ei pääse käyntiin väärän segmentin osallistuessa markkinoiden ohjailuun ja tuotteet jäävät kaupan hyllylle.

Faktoripisteiden ryhmittely syvensi analyysiä ja tuotti kymmenen homogeenista kuluttajaryhmää. Näistä viisi oli mahdollista nimetä pääryhmiksi käyttäen sosiologian ja antropologian postmodernin ihmisen elämänstrategian kuvaamista joko kuljeskelijan (flaneeraajan), turistin, kulkurin, pelurin tai ”telecity” –ihmisen silmin.

Syntyvät ryhmät oli mahdollista asettaa faktoriakseleiden muodostamaan nelikenttään, jossa akseleina toimivat vastinpareina syntyneet faktoriulottuvuudet (I ja II sekä III ja IV). Näistä edellinen liittyy ryhmien fyysiseen, sosiaaliseen ja kulttuuriseen identifikaatioon ja sen muutokseen sekä jälkimmäinen lähinnä normijärjestelmien muuttumiseen (moraali, etiikka, ekologia, empatia).

Samalla syntyvät ryhmät kuvasivat innovaatioaaltojen kulkua (ks. innovaatioaalto) ja niiden todennäköistä vaikutusta ryhmiin ja näiden käyttäytymiseen uudessa informaatioyhteiskunnan ”paikattomuuden” ja ”ajattomuuden” tilassa.

Aiemmin toisiaan seuranneet innovaatioaallot (syklonit) ja niiden historiallinen (ajallinen) trendi sekä ne yksilötasolla suodattaneet yhteisölliset tai institutionaaliset rakenteet olivat korvautuneet päällekkäisillä ja klusteroituneilla ”sykloneilla”, jolloin samalla katkelmallisuus, pirstaleisuus ja yksilön oma ympäristöjärjestelmä individualistisena kokemuksena lisääntyy ja tulee ymmärretyksi. Ryhmien kuvaus ks. Luostarinen 2005, Ekologinen klusteri ja innovaatiopolitiikka

Bixi et animam levavi – Olen puhunut ja huojentanut mieleni – Nulla regula sine exceptione – Poikkeus vahvistaa säännön.

Pimeässä loistaa pienikin kipinä ja aurinko paistaa kaikille. Scintilla etiam exigua in tenebris micat (Grynaeus) – Sol omnibus

By Matti Luostarinen

Prof, PhD, ScD Matti Luostarinen (natural and human sciences) birth: 100751, adress: Finland, 30100 Forssa, Uhrilähteenkatu 1 matti.luostarinen@hotmail.com Publications: Monographs: about one hundred, see monographs, Cluster art.org Articles: about two thousand, see all publications, Cluster art.org Art: Cluster art (manifest in 2005), see Art, Cluster art.org CV, see Cluster Art.org Blog: see blog, Cluster art.org (Bulevardi.fi)

Vastaa

Related Posts