Muistelmakirja II
Cluster Art and Art of Clusters 70 years
Täyttäessäni 50 vuotta Oulussa ilmestyvä Kaleva kirjoitti minusta artikkelin otsikolla ”Kuuden professuurin mies”. Puolustauduin kertomalla, kuinka elämää on vielä edessäkin ja en pidä itseäni vielä loppuun poltettuna – professuurien määrällä ja julkaisuilla sitä mitaten. Työpaikkani oli Oulun yliopistossa mutta samaan aikaan myös dosenttina Turun yliopistossa jonne tein myös toisen väitöskirjani ”Ekologinen klusteri ja innovaatiopolitiikka. Ecological Cluster and Innovation Policy” (Second doctoral dissertation) vuonna 2005. Kirjassa oli 288 sivua ja laajensi sitä myöhemmin vuoonna 2024 (431 sivua) tuolloin nimellä ”Ekoyrittäjyys ja innovatiiviset clusterit: systeemiajattelua ja luovaa teknologiaa”. Välillä oli neljännesvuosisata, josta valtaosa työskennelleen ylioistojen ohella tutkimuskeskuksissa, joita yhdistää tänään yhteinen nimittäjä Luonnonvarakeskus (Luke). Jäätyäni sieltä eläkkeelle, näitä kirjoja on syntynyt runsas 30 nidettä kuvituksineen. Osa näistä kuvista on myös tauluinani ja kuvaavat tämän päivän tutkimusta yhdistäen tiede kuvataiteisiin. Eilistä et kiinni saa, huomista et pakoon pääse.. Joka ei osaa tanssia moittii lattiaa.
Kansainvälinen yhteistyö tapahtui teknologiakeskusten ja tiedepuistojen (Science Parks) kautta ja näiden katto-organisaatioissa (AURP, IASP) kutsuttuna työskennellen. Toki myös Suomessa korkeakoluneuvostoon kutsuttuna tai olikeammin nimettynä tai määrättynä poikkitieteisenä aiantuntijana. Tehtävästä ei voinut kieltäytyä. Eikä ollut mitään syytäkään, päinvastoin. Agropolis stretegiana ja kirjana levisi tiedepuistojen kautta globaaliksi. Kirja syntyi vuonna 1992. (The Agropolis Strategy – Operational strategies for the Finnish countryside in the integrating Europe).
Ilmiö levisi ja työllisti minua Euroopan ohella kaikilla mantereillamme ja mieluisimmat muistot jäivät Etelä-Amerikasta ja etenkin Brasiliasta. Jouduin lentämään sinne suoraan Turkista lentokentälle toimitetun sähkeen ja lipun kertoessa kutsusta ja samalla osallistumisesta heidän vuosijuhlaansa. Suomen kohdalla sellaista ei ole kohdalleni osunut. Etelä-Amerikassa agropolis stretegiana oli levinnyt tavalla, joka muistutti paikallista jalkapalloa. Sitä ei pidä vertailla suomalaiseen potkupalloon alkaen lounaishämäläisten kuntien ideakilpailusta. Esitin näet tuota strategiaa ensin juuri heille ideakilpailun satona. Forssa ja Louais-Häme ei ole Brasilia. Kasvakoon puu kuinka korkeaksi tahansa, putoavat lehdet palaavat aina juurelle.
Elimme mielenkiintoisia aikoja, joista uudet korkeakoulumme ja niiden nimeäminen ja toiminnan käynnistäminen kuului tuolloin neuvoston tehtäviin. Perinteisten tehtävien ohella. Samalla uutena EU-jäsenenä Euroopan jokivesistöjen yhteinen organisaatio ”European rivers network” käynnistyi ja laajeni myöhemmin myös Kiinaan ”Susdev China”, kestävän kehityksen Kiina. Perinteisten julkaisujen ja tiedeartikkeleiden rinnalla syntyi puolesataa kirjaa kenen tahansa luettavaksi ja myös kotisivuni kautta ilmaiseksi (www.clusterart.org). Sieltä löytyy myös tämä artikkelikin. Pari vuosikymmentä kului lentokentillä työnsä tehden. Lennoilla voi myös nukahtaakin. Tekoäly ja robotiikka mahdollisti uudenlaisen tavan työskennellä globaaliksi muuttuneessa työympäristössä.
Muistelmakirja II oli samalla jatkoa aiemmalle manifestilleni ”Cluster art and Art of clusters – Klusteritaiteen ja taiteen klusterin manifesti” vuodelta 2005. Kirjoitin sillekin myöhemmin laajennetun version ”Botrus art – Arte clusters – Cluster art and Art of Clusters II” vuonna 2023. Tuolloin kirjassa oli sivuja jo 773. Jo kansivivun kuvituksessa suoritettiin vetailua latinankielisen ja englaninkielisen julkaisun välillä. Ero on silminnähtävä. Käytetty kieli muuttaa myös algoritmien ja tekoälyn kuvituksenkin. Eläkevuosina näiden poikkkitieteisten ja taiteisten tutkimus jatkui ilman päivänkään katkosta. Välineet oli vain hankittava kotikäyttöönkin.
Oleellista oli että ”Cluster Art” käsitteenä ja manifestina syntyi varmasti Suomessa ja myös painettiinkin Suomessa kun taas laajennettu painos julkaistiin jo Saksassa. Olin myös varmistanut aiemmin vuosituhannen vaiheessa, ettei käsitteestä löydy minkäänlaisia julkaisuja ennen manifestini julkaisua. Toki tuon jälkeen ja myöhempien julkaisujeni kautta ilmiö levisi globaaliksi kuten aiemmin vaikkapa käsitteeni ”Agropolis Strategy” kirjana postittaen sen kaikille IASP:n (International Association of Science Parks) ja AURRP:n (Association of Related Research Parks) jäsenorganisaatioille ympäri globaalia maailmaamme. Liian matalalle ne rakentavat, jotka tähtien alapuolelle rakentavat (Edward Young).
Vuosi oli tuolloin 1990-luvun alussa. Ensin suomenkielisenä osallistuen samalla lounaishämäläisten kuntien ideakilpailuun ja sen myös voittaen heti saavuttuani silloisen MTT:n (Maatalouden tutkimuskeskus) kutsumana kyseisen talousalueen (Lounais-Häme) ja samalla Loimijoen valuma-alueelle. Samana vuonna ja seuraavana tein aiheesta englanninkielisen kirjan ”Agropolis Strategy” joka levisi IASP:n ja AURRP:n jäsenjärjestöille globaalina sekin. Vuodet olivat 1991 ja 1992. Englanninkielinen laitos oli kirjana laajempi ja palveli samalla paremmin alan tiedeyhteisöä ja sen myös poikkitieteisempää sekä samalla monikulttuurisempaa käyttöä. Hämeessä ja Forssan talousalueella kaikki ei mennyt aivan nappiin muuttaen agropolis kehitysyhtiöksi. Jos näet valoa tunnelin päässä, katsot väärään suuntaan (Barry Commoner).
Kuten edellä kerroin, nopeimmin reagoitiin mm. Etelä-Amerikassa Brasiliassa, jonne minut kutsutiin luentomatkaltani Turkista suoraan ja syystäkin ehtiäkseni samalla heidän itsenäisyspäivien juhlapuhujaksi. Tumman puvun ehdin toki hakea Helsinkiin laskeuduttuamme Turkin lennolta alkaen Istanbulista. Myöhemin sieltä vierailtiin Suomeen tutustuen. Markku Envallia lainaten: ”Tee vain mitä itse haluat ja olet narsisti. Tee vain mitä toiset haluavat ja olet prostituoitu. Tee vain mitä sisimpäsi sanoo oikeaksi ja vastassasi on yhteiskunnallinen itestuho.”
Helsingissä lentokentällä minulle kerrottiin, kuinka minua odotti saman tien lento Braliaan ja aluksi Rion kautta Brasilian komeaan uuteen pääkaupunkiin ja siihen toki myöhemmin läheisesti myös tutustuenkin. Kaikki tämä tapahtui vajaan kahden vuorokauden aikana. Kun vietät tällaista elämää ymmärrät vuosikymmenten jälkeen Erich Frommia ja Pentti Saarikoskea lainaten: ”Ihmisen keskeinen velvollisuus elämässä on antaa itselleen syntymisen mahdollisuus” ja ”Aamulla pelkään elämää enemmän kuin illalla kuolemaa”. Kumpi on kumman ratkaisee suomalaisen Markku Envallin lausahdus: ”Elämän vaikeus on siinä, että samalla kun saa kokoon psyykkisiä edellytyksiä menettää fyysisiä.” Suomalaista ei erota toisesta suomalaisesta kuin jne. jne. Ei lintu liian korkealla lennä, jos se lentää omilla siivillään (William Blake).
Juhlapuhe, jonka jouduin pitämään myöhemmin usempaan otteseen, ehti sekin valmistua tuttuun tapaan lentokentällä työskennelleen. Meitä lentokenttäduunareita oli tuohon aikaan runsaasti. Lentokoneissa syntyi kirjaimellisesti korketasoista tiedettäkin. Täytin tuolloin heinäkuussa 40 vuotta. Työni tunnettiin silloin paljon paremmin kuin nyt täyttäessäni 75 -vuotta. Tai oikeammin se oli kapeampialaista ja tiedeyhteisön palveluuun tarkoitettua julkaisualustoineen. Sosiaalinen media ei ollut tuolloin erityisen merkittävä medioittemme alusta ja ohjailija. Oli käytettävä muita medioitamme. Uuden teknologian ja sosiaalisen madian vangiksi jäänyt yhteiskunta ei erota enää mitä sen tulisi tehdä tai ajatella ja edessä on sokea vaellus toiveesta toiveeseen, ei niinkään nautinnosta nautintoon. Ilmiötä liioitellaan ja kuvauksissa tehdään outoja virheitä.
Monella tuotteliaimmat vuodet olivat tuolloin ja ovat ehkä nytkin kuitenkin vasta eläkepäivien yhteydessä syntyviä. Tutkijan kapeutuva maailma saa ikään kuin siivet siitä poikkitieteisestä ihmeestä, jota moneen suuntaan rönsyillyt boadcast voisi myöhemmin tuottaa. Olen todennut tämä tuon tuosta ja lentokenttien ja -koneitten duunarit olivat osa tuon ajan elämääni. Koneessa tehty työ oli ainakin riittävän korketasoista ja pilvien yläpuolella laadittua. Se että oli työskennellyt mediatalon sisällä tai omisti sellaisen, vaikutti mahdollisesti myös jossain määrin tapaani julkaista ja käyttää sitä osana arjen elämääni. Se oli todellakin arkinen ilmiö.
Kalevan kirjoituksessa olin arvellut kesällä 2001 juuri kodin ilmapiirin vaikuttaneen tapaani tehdä töitä ja asennoitua verkostoihin, yhteisöllisyyteen, sosiaalisen muistin mukanaan tuomaan myös maaseudun työkulttuuriin. Poikki- tai monitieteisyys syntyi juuri tästä ihmiseksi syntymisen noidankehästämme. Kun ympärillä oli myös kuvataiteita harrastavia tai jouduit mukaan kilpailuihin, joissa edellytettiin seuraamaan muiden oppimista ja käyttäytymistä runoja lausuen tai lentopalloa pelaten jo lapsena, fyysinen ja henkinen kunto olivat käsi kädessä kulkevaa lapsuuteni ajan kasvuympäristöä. Niipä Sakari Topeliuksen kaltainen ja sausedäksi mainittu hahmo oli minulle tuolloin satuineen ja valtiomiestaitoineen sekä samalla tiedemiehenä ja maantieteilijänä luonnollinen yhdistelmä, jota ihailin. Hän kuitenkin säästyi oman aikani kireeltä ja tehden töitä lentokentillämme. Eikä hän joutunut algoritmien puhutteluun tai oppaaksi maalla ja meellä liikkuen. Äly sen sijaan on ollut etenkin Suomessa eläen enemmän tai vähemmän ”tehtyä” (tekoälyä). Koskenniemeä lukeneena ja lausuneena mieleeni jäi viisaus, kuinka elämä on muistamista ja toivomista – ei muuta.
Jos oli vaikeaa ymmärtää tuolloin olevansa 40-vuotias, vielä vaikeampaa on nyt oivaltaa olevansa 70-vuotias, ja että mennyt pari vuosikymmentä ovat olleet tuotteliaimmat vuoteni. Se ei voi johtua pelkästään kehittyneistä välineistämme. Tai että seuraavan viiden vuoden aikana julkaisen kirjoja 5-10 vuosittain ennen 75-vuoden ikää. Kuvittaenkin kirjat yhdessä lasteni kanssa ja Saksassa julkaisten. Samalla julkaisijan kasvaessa alansa surimmaksi Euroopassa. Harvan kohdalle sellaista osuu eläkevuosien aikana. Juhlivat Saksassa luostarilaitoksen ikivanhoille raunioille syntynyttä kaupunkiaan alkaen vuodesta 1951 kymmenes heinäkuuta. Samana päivänä jolloin minäkin satuin syntymään. On helpottavaa syntyä samaan aikaan ystäviensä ja kustantajansakin kanssa samalla.
Samaa poikaviikaria, jota tuolloin minussa vielä kerrottiin löytyvän, en usko oikein tänään enää löytyvän. Jos tämän ikäinen on kovin idealisti, se on koominen ilmiö, siinä missä nuoren ihmisen idealismin kääntyminen kyynisyydeksi surullista seurattavaa. Molempia joudut kuitenkin läheltä seuraamaan. Halusit sitten tai et. Seuraamisen tuloksena on usein suurten riitojen sovittaminen – ”Tantas componere lites”. Ne tulivat tutuiksi Suomessa koskisotiemme jäljiltä. Niin pitkän ajan kuluttuakin – ”Tanto intervallo”.
Lisäksi samankaltaista kehitystä olen myös omissa oppilaissani havainnut. Surullisinta on kuitenkin se, etten voi viettää nyt syntymäpäiviäni isäni kanssa samaan aikaan. Hän täyttäisi nyt 110 vuotta. Lämmin kiitos hänelle ja äidilleni. En minä heitä valinnut, kuten en mitään muutakaan matkallani kielemme ja kulttuurimme oppien. En valinnut tietäni, tie valitsi minut.
Palaan muistelmakirjaani ”Cluster Art and Art of Clusters 70-years”. Tämä kirja oli siis järjestyksessä toinen muistelmakirjani jo lyhyesti esittelemäni ensimmäisen kirjani ”Muistelmakirja NYT” jälkeen. Avasin siitä vain ensimäisen ja viimeisen luvun koskien sukupuutani ja vuoden 1850 surullista sukumme matkaa Kallavedellä juhannuskirkolle. Maamme suurinta ja surullista sisävesionnettomuutta ja sen osumista kohdallemme. Se kun muutti kaiken ja ohjasi myös tätä kautta omaa elämääni siinä missä isoavanhempieni elämää. Osuen vielä samaan aikaan Krimin sodan kanssa. Oikeammin, ilman tuota onnettomuutta minä en luonnollisestikaan olisi syntynyt. Näin olisi käynyt toki monelle muullekin ja pohdinta tällaisilla ”jossitteluilla” on luonnollisesti sopimatonta tieteenä sitä vielä esitellenkin. Sitä kuitenkin näkee yhtenään.
Tänään Krimillä ja Venäjän sekä sen naapurin rajoilla soditaan jälleen ja se on jatkunut käytännössä ja vuosikymenet tai kriisipesäkkeinä paljon kauemmin. Tästä moni nuo alueet ja Krimin myös tunnistavatkin. Sama pätee sotatilaan Lähi-Idässä ja näin myös tänään. Turistina siellä vieraillen ehkä muistat näistä kokemuksista alueita, joita yhdistävät myös usein luonnon katastrofitkin. Voisiko niillä olla jotain yhteistäkin? Ehkä jotkut kansakunnat kaipaavat ympärilleen draamaa ja tragediaa. Meille riittää neljä vuodenaikaa. Siinä on vaihtelua riittävästi. Puhumme yhtenään säästä. Hengen köyhyyttä on seurata sivujuonteita eikä nähdä asioiden lähtökohtaa. ”Tardi ingenii est rivulos consectari, fontes rerum non videre”.
Itse en liiku maailmalla koskaan turistina, joten en kykene myöskään samaistumaan tähän tapaan vanhentua. Samalla nämä kohteet tuovat mieleeni traumaattisia tapahtumia ja niitä kohdanneita kansoja ja ihmisiä. Tämä koskee myös Pohjolaa ja Suomea liikkuen. Näin myös muistelmani eivät sisällä elämysmatkailijan kokemuksia. Pahoittelen siitä. Kirjani ovat siten raskasta luettavaa ja onneksi valtaosa kirjoistamme on viihteeksi ajateltua. Minun ei ole tarvis sitä enää lisätä. Tästä valitsee äänetön yksimielisyys – ”Tacitus consensus”. ”Mä oon mikä oon” – ”Talis qualis”.