Moni seurasi suorana lähetyksenä, kun kenialaiset naiset voittivat kaikki mitalit yleisurheilun MM-kisojen avausmatkoilla naisten maratonilla ja 10 000 metrin juoksussa. Afrikalle juoksijat ovat kansallisena, nationalistisena ilmiönä sama, kuin Suomelle omat miesjuoksijamme itsenäistymisemme alkuvuosina. Nationalismin ohella urheilu on keino sosiaaliseen nousuun, ja etenkin nyt naisten aseman pohdintaan kehitysmaissa urheilun keinoin. Etelä-Koreassa käytävät kisat ovat Kenian naisten menestyksen kautta nostamassa esille sellaista yhteiskunnallista epäkohtaa, jossa patriarkaalinen maailma ja sen kansalliset tunnukset, patriotismi, on saamassa matriarkaalisen alun Daequen kisojen alkumetreillä. Se, miten tämä menestys Keniassa, Etiopiassa, Sudanissa jne. vaikuttaa, on vain arvailtavissa tyttölasten juostessa pitkin kyläraitteja kohti kouluaan.
Etelä-Korealle ja Aasialle naisen asema on yhtä polttava ongelma kuin Afrikalle. Oli onnekas sattuma, että kisat alkoivat juuri näyttävillä naisten kolmosvoitoilla. Ne jäävät urheilun historiaan ja vaikuttavat usein huomaamattamme sellaisiin yhteiskunnallisiin epäkohtiin, joissa kansainvälinen urheiluliike on ollut meille suomalaisille erityisen läheinen ja yhteiskunnalliseen kehitykseemme monella tavalla vaikuttanut kulttuurinen profiloija. Näin sekä yksilötasolla, yhteisöjen aktiviteetissa, että laajemmin kansallisessa ja kansainvälisessä kanssakäymisessämme. Meillä tämä kaikki avautui usein juuri urheilun kautta, ja koski etenkin kansainvälistä kosketusta siinä missä tänään Afrikassa ja Aasiassa.
Draama, tragedia, komedia
Urheiluun kuuluu kreikkalaisena traditiona homeerinen näytelmä. Daegun -kisat muistetaan draaman kaaresta, jossa pääosaa näyttelivät samana iltana ensin 10 000 metrin juoksussa tauon jälkeen voittamattomana aiemmin esiintynyt etiopialainen Kenenisa Bekele ja sadalla metrillä yleisurheilun kirkkain tähti Jamaikan Usain Bold.
Molemmat edustivat draaman kaaren ylivertaisia voittajia, herooisia tyyppejä, kisojen suuria jo etukäteen imagonsa kautta sponsoreita markkinoineita kasvoja. Suuren finaalin alkaessa kaikki kuitenkin kääntyy tragediaan, keskeytykseen ja hylkäykseen. Narratiivinen tarinan kerronta tapahtuu medioissa tämän kaaren kautta, ei niinkään toistaen aina samaa herooista voittajaa. Oleellista on saada herooinen sankari paikalle, puolikuntoisenakin tai rampana.
Yleisurheilun idea ja voima on juuri tässä odottamattomassa käänteessä, ei niinkään toistuvassa voitossa, kuin muuttuvassa mestarissa. Tässä tapauksessa mestari pysyi saman kansallisuuden sisällä, vain suuri mestari vaihtui ja antoi suuret otsikot, eikä tragedia siirtynyt kansallisena traumana nationalismiin ja patrioottiseen urheilukisojen mukana kulkevaan välttämättömään seuralaiseen, kuten vaikkapa Lahden kisoissa suomalaisen hiihtokansan sisimpään, yhteiseen häpeään.
Ei uhri vaan armo
Sama koettiin vaikkapa Martti Vainion jäädessä kiinni olympialaisten dopingskandaalissa. Häpeä oli yhteinen, vaikka se pyrittiin siirtämään ensin muualle. Luterilaiseen maailmankuvaan kuuluu messiaaninen armo, ei niinkään juutalainen uhri. Kristillinen maailmankuva ei hyväksy tappion siirtoa, ja syntien sovitusta uhrin kautta. “Paha” säilyy uhrista huolimatta ja pelastus on armon tuoma lahja. Tässä draaman kaari rakentuu Euroopassa ja etenkin Skandinaviassa toisin kuin siellä, missä suuret maailmanuskonnot ja niitä mukailevat filosofiat ovat lähellä perinteisempää hyvän ja pahan taistelua ja pahan poistoa sekä pyhitystä käyttäen välineenä uhreja.
Tässä kreikkalainen mytologia ja sen liittäminen olympialaiseen urheiluun ei enää oikein toimi myöhemmin syntyneessä kristillisessä maailmankuvassa. Emme oikein enää ymmärrä sen ideaa siinä missä vaikkapa alkuperäiskulttuurit oman “urheilunsa”.
Subjektiivinen urheilumedia
Olli-Pekka Karjalainen selvisi vuoden parhaalla heitollaan moukarikisan finaaliin. Vielä uran alkutaipaleella häntä luonnehdittiin medioissamme heikkona arvokisamenestyjänä. Pää ei kestänyt näiden kisojen paineita ja kansallisia odotuksiamme, omia odotuksia, media analysoi meille.
Nyt uran jo kääntyessä ehtoopuolelle, yksi onnistunut heitto, takavuosien heittoihin verrattuna vaatimaton, voi muuttaa kaiken. Miehestä voi tulla arvokisojen voittajatyyppi heittämällä risaisen kauden arvokisoissa tasoonsa nähden normaalin heiton ja urheilumedia kääntää heikosti muuten menevien kisojen kohdalla narratiivisen analyysinsä, kerronnan sisällön ja sen subjektiivisen tulkinnan, urheilijaa paremmin ymmärtäväksi. Armo saa käydä oikeudesta, uhria ei haeta enää pakanallisella vimmalla.
Tässäkin urheilumedia, erona vaikkapa kulttuuri- tai poliittisesta mediastamme, on muuttunut vuosien varrella ja syventänyt näkökulmansa vastaamaan paremmin sosiaalisen median ja internet -yhteisöjen odotuksia. Dynaaminen tapahtuma on pian eletty ja uutta odotetaan, aiempaa ei ehditä sulatella eikä analysoida. Kuningas on kuollut, eläköön kuningas.
Karjalainen heitti loistavasti, vaikka jäikin ennätyksestään liki kuusi metriä. Kukaan ei odota häneltä nyt uutta ennätystä ja kultamitalia, ei enää. Kenialaisen tai jamaikalaisen juoksijan kohtalo on nyt armottomampi ja monessa kulttuurissa mukaan on liitetty myös kasvojen menetys ja uhri. Urheilu ei ole enää meille pakanallinen uhrimeno, vaikka jotain sellaista oli havaittavissa hiihtäjälegendan kuolemassa. Media esitteli hänet uhrina ja kuvat suolla tarpovasta messiaanisesta hahmosta olivat kuin väärästä maailmankuvasta ja uskonnosta, jossa kuolema vasta vapautti messiaan.
Nykyurheilussa uhri on samalla pikemminkin yhteinen syntipukki ja huonon itsetunnon samaistumiskohde tappion hetkellä kuin herooinen sankari. Matka sankarista sylkykupiksi on hienon hieno ja tässä media on armoton, pakanallinen väline. Sama ilmiö on havaittavissa myös muussa julkisuudessa, ei vähiten politiikassa sylkykuppina.
Uusi urheilijan muotokuva
Urheilumedialle narratiivinen kerronta on sisällöltään subjektiivisuudessaan sallittua. Tätä kirjoittaessani raskaan sarjan nyrkkeilijä Robert Helenius tyrmäsi jo kehäraakiksi kääntyvän vastustajansa, entisen mestarin, yhdeksännessä erässä. Näin hän on tehnyt jo yhdelletoista kuudestatoista ammattilaisuransa vastustajasta häviämättä kertaakaan.
Ei ole epäilystä, etteikö tästä suurikokoisesta ja ulottuvasta, Saksassa asuvasta ja siellä ammattimaisesti harjoittelevasta urheilijasta olisi tulossa menestynein suomalainen ammattinyrkkeilijä sitten Gunnar Bärlundin vuosien. Jokainen amatöörikin lajin satunnaisena seuraajana voi havaita hänen kehityksensä ja sitä ohjaavat ammattitaitoiset valmentajat ja otteluiden järjestäjät. Kaikki taustat ovat kunnossa, kunhan hän seuraa nyt rakennettua urapolkua ja toteuttaa harjoitusohjelman nuhteettomasti, ottaa iskut vastaan odottaen seuraavaa vastustajaa. Matka kohti suurta finaalia on muiden laatima. Massiivinen mediajulkisuus on samalla poistamassa lajiin aiemmin liitetyn paheksunnan.
Kun aikamme mestarit tulevat idästä, eivätkä ole pelkästään mustia jenkkejä, ja naiset harrastavat samoja verisiä kamppailulajeja, usein idästä tulleita, väkivaltaurheilu lakkaa olemasta aggressiivista ihmisen hakkaamista. Nyrkkeily herrasmiesten ja lordien lajina on kuitenkin, Heleniuksen tyrmäysvoittoja seuraten, kaukana urheilun alkuperäisistä ihanteista. Vastustaja on tymättävä, ja se vaatii kovaa kättä, potkunyrkkeilyssä myös polvea ja jalkaterää. Nenäruston murtuminen oli Heleniuksen vastustajan kohtalona ties monennenko kerran ja veri maalasi jopa tuomarin valkoisen paidan. Aivojen saamoja vammoja jokaisen tyrmäyksen yhteydessä ei enää lasketa, kuten vielä silloin, kun ammattinyrkkeily Suomessa kiellettiin. Aggressiivisessa maassa nyrkkeilyn kieltäminen olikin omituinen, Ruotsista rantautunut hetken mielenhäiriö.
Vanhahtava suomalainen nationalismi
Helenius edustaa tämän päivän urheilijaa. Hän on kansainvälinen, kykenee kommunikoimaan useilla kielillä ja edustaa kansakunnan ja nationalismin sijasta suurta saksalaista tallia pyöräilijöiden, kiekkoilijoiden, yleisurheilijoiden tai jalkapalloilijoiden tapaan. Nationalismi osana tällaista urheilua on jo vähän vanhahtava ja tyypillistä etenkin Suomessa, jossa urheilun merkitys oli poikkeuksellinen itsenäistymisemme patriotismissa ja kansallisen itsetunnon luojana. Siitä on vaikea luopua nyt ymmärtämättä sen uutta sisältöä ja merkitystä. Ilmiö menee hautaan vasta suurten ikäluokkien mukana, jos silloinkaan.
Se on jopa nyt jarruttamassa joidenkin lajien kehitystä, jossa kansainvälinen toiminta ja markkinatalouden lait eivät oikein suosi pienen kansakunnan nationalismia seuralaisenaan. Näin etenkin jalkapalossa, mutta myös monissa muissa suurissa joukkuelajeissa ja jopa suunnistuksessa.
Jalkapalloilijoita tuskin nähdään koskaan ammattilaisten toimesta olympialaisissa kisoissa. Syy ei ole heidän ammattilaisuudessa, sitä toki edustavat myös vaikkapa yleisurheilijat, vaan tavassa pitää jalkapallo olympialaisiakin suurempana tapahtumana omissa kisoissaan ja ulkopuolella muiden kilpailevien suurten urheilun megatapahtumien.
Yleisurheilun omat vuotuiset rahakisat ja nationalismia korostavat MM-kisat, olympialaiset, eivät sovi tapahtumina yhteen. Jänisjuoksijat ja taktiset juoksutapahtumat arvokisoissa eivät oikein ole enää edes sama urheilutapahtuma. Jäniksen perässä jonossa juokseva joukko ei ole sama laji lainkaan kuin epämääräinen ryhmä, karsien toisiaan ulos alku- ja välierissä, sekä valmistautuen taktiseen finaaliin.
Kehäraakkeja ei imagomarkkinoille
Kun Daegun kisat etenevät, ne profiloituvat yhä näkyvämmin muutaman hahmon ja erityislahjakkuuden kautta. Jos tällaisia tähtiä ei synny, kisojen profilointi ja IAAF:n toiminta jäisi vähemmälle mediahuomiolle. Usain Boltille suurena legendana ei sallita tappiota, ja rikkonaisen kauden aikana on varminta tehdä otsikot vilppilähdön kautta ja monelle kohtuuttomasta tavasta uhrata suuri mestari. Kasvojen menetys, entinen mestari, ei ole mainosta Lontoon kisoille ja sen rahoittajille, näkyvimmälle yleisurheilijallemme Usain Boltille. Boltin kyvyt nähdään vasta vuoden kuluttua, draaman kaari jännittyy kohti suurta kohtaamista. Lajin mediajulkisuus vaatii myös herooisia uhreja, gladiaattoreita.
Moni puhuu kohta uhrin sijasta armosta. Vilppilähdön tulkinta on heidän luterilaisessa maailmankuvassa liian ankara olkoonkin, että näin tuomitaan myös yliastutut hypyt, karvankin verran virheelliset. Sähköiset mediat eivät salli pitkitettyjä varaslähtöjen näytelmiä. Aika on kortilla, reaaliaikainen, ja mainokset vievät suuren osan lähetysajasta. Mainoskatkon ajan urheilija voi suorittaa vaikka rentoutusharjoituksia.
Uhri lahja jumalille
Väli- ja Etelä-Amerikassa intiaanikulttuurit harrastivat lajeja, joissa uhratiin pallopelissä pääsääntöisesti voittaneen joukkueen kapteeni, joskus koko joukkue jumalille. Se oli suuri kunnia heille. Myöhemmin uhria muutettiin, sellaiseksi saattoi kelvata vaikkapa heimon päällikkön sukuelimen veripisara. Seksuaalisuus osana urheilua on saman aivolohkon ärsyttämistä, vastaisi oman aikamme neurofysiologi ja psykiatria. Kulttuuritutkija ja antropologi hakisi syitä hieman toisesta näkökulmasta.
Jalkapallo Etelä-Amerikassa on edelleen lähellä tällaista uhria ja uskonnon merkitys on vahvana taustalla. Toki mukana on nyt myös kristillisen uskon armo. Luterilaisessa maailmankuvassa sen merkitys on jopa erityisen korostunut, eikä uhrilla kuuluisi olla mitään merkitystä pyrkiessämme kisailemaan poistaen synnin tunnoltamme. Puhdistautumisriitit ovat jääneet vähemmälle, ja selitykset löytyvät pikemminkin hormonien tavasta tuottaa hetkellistä tyydytystä siinä missä ankara saunominen tai avantouinti. Urheilija ammattinsa harjoittajana saa tuulettaa sydämensä kyllyydestä, kun normaali työelämä ei anna mahdollisuutta itkeä ja nauraa samaan aikaan.
Urheilun rituaalinen merkitys kuitenkin katosi ja siitä tuli puhtaasti viihdettä ja myöhemmin ammatti ja tänään jalkapallo on osa korruptiota, rahanpesua, kaikkea mahdollista myös kriminaalia elämäämme. Toki yleisurheilu ei ole yhtään sen puhtaampi tapa markkinatalouden harmaista rahavirroista, dopinguutisista.
Herooinen sankarikultti
Yleisurheilun suurin tapahtuma, Olympialainen draama, on odottamassa herooisia sankareita vuoden kuluttua Lontoossa, jossa uran voi joko kruunata aikansa suurimpana urheilijana, tai tärvellä se, keskeyttäen etiopialaisen urheilijan tapaan, hävitä jo MM-kisoissa Etelä-Koressa, keskenkuntoisena. Usain Bolt ja hänen taustaryhmänsä ei ole osaamaton. Herooinen sankaruus edellyttää kruunausta oikeassa ympäristössä ja kreikkalaisessa kisalehdossa. Kirkkain kruunu voitetaan siellä, Imperiumin ytimessä, ei toki Etelä-Korean tuntemattomassa Daegun metropolissa.
Ei ole viisasta tulla tyrmätyksi, juosta itsensä ulos suuresta tapahtumasta väärissä kisoissa, jatkaen kehäraakkina. Kyseessä on megaluokan bisnes, markkinatalous ja sen ehdot kaikilla tasoilla, ei vähiten uuden mediayhteiskunnan omissa säännöissä, tarinankerronnassa ja sen kaaressa, jossa mukana ovat myös talous, politiikka ja patrioottisen yhteiskunnan murros, globaali maailma ja sen kulutus.
Urheilu on täynnä rituaaleja ja herooisen sankaruuden kultteja, joita ei aiemmin jaettu naisille. Tässä merkityksessä afrikkalaisten naisten voitot ovat valkoisen miehen traumana vielä nöyryyttävämpiä kuin tappio alusmaan juoksijoille näiden edustaessa kuitenkin omaa valkoisen miehen patriarkaalista maailmaa ja sen kouluttajia, valmentajia, rahoittajia, yhteistä kulttia. Kehäraakkinan musta nyrkkeilijä jatkoi kuitenkin myöhemmin kadunlakaisijana herooisen uran jälkeen, vapisi Parkinsonin tautiin sairastuneena kantaen uhrivalkeaa, olympiasoihtua Muhammed Alin tapaan.
Yleisurheilumaa
Eri lajiliittojen välinen kilpailu on ankaraa ja etenkin Suomessa yleisurheilu on menettänyt harrastajiaan muille lajeille. Toki näin on käynyt kaikkialla Euroopassa, ja ei ole sattuma, että juuri Helsinki on saanut järjestettäväkseen jo kahdet yleisurheilun MM-kisat. Suomalainen traditio kisojen järjestelyissä ja organisoinnissa, medialevityksessä, tunnetaan maailmalla ja panostamme siihen edelleen muuta Eurooppaa näkyvämmin etenkin yleisurheilussa.
Suomen on mahdollista saada kesäisin maailman huippuja yleisurheiluun ja pieniin kylätapahtumiin toisin kuin vaikkapa jalkapalloon tai tennikseen. Yleisurheilu elää kreikkalaisen traditionsa kautta ja Olympian kisat ovat sen tärkein profiloija ja ohittaa kirkkaasti lajin omat MM-kisat. Jamaikalainen Usain Bolt ymmärtää tämän ja mainostaa Lontoon kisoja. Draaman kaari sai syvyttää hänen vilppilähdöstään MM-kisojen finaalissa.
Suomen ja Ruotsin välinen yleisurheilun maaottelu alkaa olla ainut kansakuntien välinen tällainen tapahtuma maailmassa, ja kuvaa juuri lajin arvostusta meillä. Finnkampen on lajin taloudellisen menestymisenkin näkökulmasta taitavasti hoidettu, ja ensi vuonna, ennen Olympialaisia järjestettävät omat EM-kisamme, ovat nekin loistava alan kansallisten osaajiemme hoitama pr-näyte ja tapa kerätä lajille myös taloudellista tukea Olympialaisten aattona, esiolympialaisina.
Pikkuolympialaiset
Juuri kun maailma valmistautuu Olympian tapahtumaan, soihtu kiertää maailmalla, samalla omat eurooppalaiset urheilijamme, olympialaisissa kauas kenialaisista tai etiopialaisista jäävät eurooppalaiset juoksijamme, voivat profiloitua maanosan omissa kisoissa, ikään kuin osana Olympian tapahtumaa globaalina näytelmänä Helsingissä ja Lontoossa. Aikanaan myös Kreikan olympialaiset jaettiin näin useammalle paikkakunnalle.
Jamaikalaisten pikajuoksijoiden kaltaisia tähtiä emme voi mitenkään tuottaa ja jatkossa vähemmän harrastetut kenttälajit, etenkin keihäänheitto, joka vaikkapa Yhdysvalloissa on koulu-urheilussa ja liikunnassa kielletty varallisena, ovat ainoita pienen kansakunnan menestyslajeja. IAAF:n jäseniä on jo 212 valtiota ja näistä monet todella väkirikkaat eivät yleisurheilusta juurikaan mitään tiedä ja liikuntaharrastukset suuntautuva kokonaan muualle kuin mihin me lapsiamme ohjaamme.
Vuonna 2012 nämä eivät ole edes varmoja, ovatko olympialaiset Helsingissä vaiko ehkä Lontoossa? Molemmat eurooppalaiset pääkaupungit mainitaan urheilun yhteydessä, ja se muistetaan, jonka draaman kaari on narratiivisessa kerronnassa onnistuneempi uuden mediayhteiskunnan sosiaalisen pääoman tuottamassa kulttuurisessa muistissamme.
Eurooppalaisille menestyminen omissa kisoissa Herlsingissä on kantavempi olympiavuoden saavutus etenkin, jos kansainvälinen olympiakomitea ei heitä edes hyväksy mukaan omiin kisoihinsa afrikkalaisten ja aasialaisten joukkoon. Näin valkoisen miehen ongelma alkaa levitä talouden ja sen kriisin rinnalla myös urheiluun ja kulttuuriin, hakea niskalenkkiä globaalin talouden eurooppalaiselle nöyryytykselle vanhojen alusmaiden taloudellisessa menestyksessä. Euroopan ahdinko on voitettava halaamalla muut hengiltä.