Suomalaiseen mielenlaatuun kuuluu katkeruus. Viimeisin katkera tilitys syntyi vihreitten vaalikampanjan kirjasta. Siinä kerrotaan, kampanjapäällikön kuvaamana, kuinka puoluetoimisto oli eri linjoilla kuin kampanjapäällikkö, joka ei edes saanut puoluetoimiston ovea auki. Onneksi varakkaat rahoittajat tulivat avuksi ja tilat löytyivät tavalla, joka herätti jälkivihreissä puolueen byrokraateissa kateutta. Jos vihreä väri syntyy myrkystä tai kateudesta, se on huono merkki äänestäjille. On tehtävä korjausliike eikä uskottava seireenien kuiskuttelua.
Vaikein kuolemansynti Suomessa
Suomessa kateus on kuolemansynneistä hankalin. Kun vaaleihin lähdetään, niitä ruokkii etenkin kilpailijat oman puolueen sisällä. Tässä vihreät eivät näytä poikkeavan muista puolueistamme. Niinpä, kun politiikka vetää mukaansa etenkin värikkäitä narsisteja ja näiden pyrkyryyttä, syntyy lopulta katkeria kirjoituksia silloinkin, kun tuloksena on ollut sydänten presidenttiehdokkaan komea menestys. Komean menestyksen taustalla käytiinkin hillitön ja katkera sisäinen peli sekä kampitus. Media nyt vain keskittyi Väyrysen ehdokuuteen, sen kiistoihin.
Paavo Väyrynen ja Paavo Lipponen eivät siis olleetkaan ainoita mielipidejakajia ja Väyrynen puolueensa jakava ehdokas. Vain kokoomuksen Sauli Niinistö sai kulkea omaa kuningastietään, jossa sisäiset riidat pystyttiin pitämään piilossa. Varmaan niitäkin on ollut. Eduskunnassa puhemiehenä Niinistö sai vastaansa kansanedustajien lapsellisen kateuden puuskan. Se vain lisäsi Niinistön suosiota kansan keskuudessa.
Kun presidentinvaaleissa on saatava paljon enemmän ääniä kuin ehdokkaan takana oleva puolue, on otettava etäisyyttä poliittiseen kotiin. Kaikki tätä yrittivät ja kaksi onnistuikin. Vihreät vain riidellen. Se on leimannut puolueen elämää kauan. Kaikki tämä pilasi vihreän kuningastien toisella kierroksella. Se ei lähtenyt ajoissa käyntiin. Vihreiden jäkimaininkeja myrskyksi esittelevä kirja on hyvä lukea kevään kirjauutuuksien joukosta.
Kilpailijaa ei saa nöyryyttää, päinvastoin, on kiiteltävä, halattava hengiltä
Suomalaiset tuntevat poliitikkonsa hyvin. Politiikkaa seuraavat tietävät toki, mitä puoluebyrokraatit puuhastelevat ja millä tavalla se poikkeaa uuden ajan mediailmiöistä sekä kuinka vaikeaa sen seuraaminen saattaa olla laitostuneelle puolueinstituutiolle.
Paavo Väyrynen on ottanut tämän esille omassa kampanjassaan puolueensa puheenjohtajaksi. Hän käy omaa kampanjaansa, mutta tuntien puolueensa byrokraatit myös virkamiehinä kuin omat taskunsa. Kun on toiminut aiemmin puolueensa myös puheenjohtajana, sen kenttätuntemus on aukotonta. Hän tietää, kuinka byrokraattinen ja luutunut se voi pahimmillaan olla. Kansa onkin mobilisoitava liikkeelle muuta kautta. Väyrysen mahdollisuus puheenjohtajaksi kulkee tätä kautta. Väyrynen kiertää nyt kenttää ja tekee palveluksen suomalaiselle demokratialle.
Katkeruutta ei tulisi politiikassa, kuten elämässä yleensäkään, päästää valloilleen ja pintaan. Hapan maku voiton jälkeenkin, toiseksi tullen, on kyettävä nielemään. Kilpailijaa ei saa nöyryyttää saati ajaa vasten seinää. Huomenna hänen kanssaan on kuitenkin tultava toimeen samassa hallituksessa. Pitkän linjan poliitikko on kokenut niin ylä- kuin alamäetkin. Kun alamäkeen valmistaudutaan takaraivossa etukäteeen, se tule aikaisemmin ja aina varmemmin, syöksynä. Syöksyn syvyys yllättää. Kun media alkaa esitellä vararikkoa, kansa tulee apuun.
Mielistelijät pahinta myrkkyä
Tappion hetkellä on haettava uutta nostetta ja elettävä reaalimaailman tässä hetkessä. Jos visiointi on vaikeaa, siihen ei ole löytynyt lääkkeitä, on haettava oikeat verkostot, jotka eivät anna vain mielisteltyjä kuvia narsistin pettymysten balsamiksi. Omaa narsismia on varottava. Ihminen on itsensä pahin vihollinen.
Pahinta mitä voi saada on neuvonantajat, jotka vääristelevät tulevaa ja oma maailmankuva jää, etenkin voiton jälkeen, päihtyneen ihmisen leijailuksi. Kun voittoa alkaa näin juhlia, tappio on varmasti seuraava askel ja sitä seuraava karvas katkeruus. Urheilussa tätä teroitetaan etenkin joukkuepeleissä. Jääkiekossa Venäjän taitava joukkue ei nyt leijaillut. Sillä on oikea valmentaja peräsimessä. Venäjän punakone ei yski jatkossakaan.
Gallupit heittelevät nyt aivan kuten Facebookin osakkeen arvo pörssissä. Kun on tehty virhearvioita, luvattu liikaa, odotusarvot ovat tyhjän päällä. Syntyy kupla, jonka puhkeamista voi odottaa aikansa ja ostaa silloin kun muut alkavat myydä. Pikavoittoja hakeva peluri ei ole pitkän linjan poliitikko. Sama pätee elämässä yleensäkin. Paavo Väyrysen kaltaiset ihmiset ovat lopulta poikkeus säännöstä ja voittavat lopulta aina.
Voitossa ei saa olla kätkettynä tappion siementä. Tappiossa taas on usein suuren voiton alku. Virheet on vain ensin myönnettävä, ei katkeroiduttava.
Palomuurin purkajat
Kun Kreikan kohdalla tappio on tullut, palomuuri purettu, syntyy helpottunut olo ja kukin kansakunta euroalueella valmistautuu nuolemaan haavojaan. Se, että jotkut varoittivat tästä mahdollisuudesta jo yhteisvaluuttaan siirryttäessä, tekee tappion sietämisestä heille helpommaksi. Kansakunnalla on ihmisiä, jotka ovat jo varautuneet pahimpaan ja heidän mukanaan on helpompi suunnistaa myös jatkossa.
Eurouskovainen ihminen on hitaampi ja reagoi tappioonsa katkerana, selitellen, tehden samaan aikaan sekä surutyötä että uuden kasvun siementä hakien, purkaen kihlaustaan uutta rakkautta samalla päällä etsien. Syntyy Penelope, joka kutoi päivät ja purki kudintaan yöt, odottaessaan Odysseijaa harharetkiltään, Kreikasta. Sama pää ei voi samaan aikaan tehdä sekä suurta syrutyötä ja vihata että rakastaa ja kiintyä, olla uskottava molemmissa. Aika aikaansa kutakin. Olematta kuitenkaan teuraaksi viety pässi.
Eurooppa on mantereena liian suuri ja monikulttuurinen alue, jotta se voisi jäädä paitsioon, kävi Kreikan kaltaiselle taloudelle kuinka tahansa. Yhden tappio on kuitenkin käytännössä jonkun toisen darwinistinen voitto. Talouden ja organisaatioiden tapa muuntautua ei ole sidoksissa yhteen vaihtoehtoon Euroopan kokoisella mantereella.
Lääkäri asiantuntijana – ei poliitikko
Niinpä kun vihreät poliitikot esittivät eutanasiaa julkiseen keskusteluun, siihen vastasivat maallikkojen rinnalla myös alan asiantuntijat. Tänään valaisevin kirjoitus on Helsingin Sanomien (24.5) palstoilla dosentti Reino Pöyhiältä. Hän on tehohoitolääketieteen dosentti, anestesiologi ja osastoylilääkäri Hussissa.
Pöyhiä kertoo, kuinka eutanasialla ei ole mitään tekemistä nykyaikaisen lääketieteen kanssa. Kärsivän ihmisen kohdalla kivun sijaan vaivaa yleensä kivun pelko, eikä se ole mikään syy eutanasiaan. Enne kuin ihmisen tappamista aletaan opettaa lääkäreille, pitäisi huolehtia riittävästi palliatiivisesta hoidosta, kirjoittaa Pöyhiä. Kyse on oirehoidon opiskelusta ja sen myös levittämisestä kansalliseen tietoon. Vain Tampereella on palliatiivisen hoidon professuuri Helsingin ohella. Alan erityispätevyyden on hankkinut vain kourallinen erikoislääkäreitämme.
Hyvän ja pahan syvällisempään pohdintaan
Lääkärin työn kannalta eutanasiaan liittyy eettisiä ja ammatinvalvonnan kysymyksiä. Potilaan tietoinen surmaaminen on järkyttävä teko. Miten lääkärin tulisi sellaiseen suhtautua, kysyy Pöyhiä. Kuoleman tuottaminen ja sen jättäminen lääkärille on moraaliton ja liian raskas teko missä tahansa yhteiskunnassa. Aineellistuvan ja tehokkuuteen pyrkivän yhteiskunnan olisi pysähdyttävä pohtimaan oikean ja väärän merkitystä, kirjoittaa Pöyhiä.
Suomessa ei saa kirjoitta lakeja, joiden perusteita ei ymmärretä kuin pinnallisesti. Kärsimystä yhteiskunnasta ei voi poistaa, ei edes sallimalla lääkäreille eutanasia. Sen sijaan kärsimystä voidaan lievittä tehokkaasti laatimalla laki, joka velvoittaa saattohoidon asialliseen järjestämiseen. Reino Pöyhiän mukaan kivun ja tuskien lievittämiseen keinot löytyvät ja tähän lääkärit ovat myös sitoutuneet.
Ketään ei voi velvoittaa lopettamaan potilaan, lähimmäisen, elämää. Omaehtoinen armokuolema, harkittu hyvästijättö osana saattohoitoa, on vain pienen marginaalin osana ja nämä ovat aiheesta myös runsaasti kirjoittaneet. Tällaisia kirjoituksia ei tulisi yleistää ja päätyä sellaiseen lääketieteeseen, joka joutuu valvomaan myös eutanasian väärinkäyttöä. Lääkäreillä on täysi työ myös varsinaisessa ammatissaan, elämän ylläpitämisessä.
Kreikan tukipaketit ja vihreitten vaalit kertovat, kuinka me emme ole yksimielisiä edes puolueittemme sisällä. Emme edes voitokkaista tai sellaisiksi esitellyistä saavutuksista. Miten sitten poliittisten ryhmiemme välillä? Kun näin on, poliittinen instituutiomme on pirstaloitumassa ympäri Eurooppaa. Se mitä meille kerrotaan medioissamme “ehdottomana totuutena”, yhden mallin maailmana, on osattava asettaa sen hetken yhteiskunnallisten virtausten hengenlentoon. Nyt tällaisia suurempia virtoja ovat egoismi, narsismi, materialismi ja hyvin kapea-alaiset näkökulmat ja niiden esittely sivuuttaen moraali ja eettiset pohdinnat elämää ylläpitävinä voiminamme.