Satakieli laulaa

Mennyt kesä oli vähäluminen, kertoo Ilmatieteen laitoksen tiedote. Hellepäiviä oli vähemmän kuin miesmuistiin olkoonkin, että loppukesä hieman pelasti suomalaisten vuoden 2012 lomasäitä. Tässäkin oli suuria alueellisia eroja. Tohmajärven Kemienmäellä vettä tuli kesäkuukausina 424 milliä ja Hailuodossa samaan aikaan vain runsaat 100 milliä. Kun molemmat paikat ovat kovin tuttuja,  olen muutaman vuoden noilla paikkakunnilla asunutkin, puolivälissä näitä olisi elämä ollut aivan normaalia lähellä Savon sydänmaita, synnyinseuduillani. Aivan kuten toinen käsi olisi tulisella hellalla ja toinen jääkaapissa. Kekiarvona, mediaanijakaumana tai tilastollisena tunnuslukuna,  olisi kohtuullisen siedettävä olotila.

Säiden armoilla

Keskiarvot valehtelevat tilastoissa aina eniten. Pohjoi-Savossa ja Lapissa kuitenkin tänä kesänä salamoi vähiten ja ukkospäiviä oli vähän myös Etelä-Hämeessä. Siinä välillä oleva keihäänheittäjien vyöhyke ja sen läpi tunkeva,  Talibantieksi nimeämäni silkkiten vastine, sai välillä myös suurikokoisia rakeita. Rajut ukkoset salamoivat parina heinäkuun viimeisenä päivänä ja etenkin Pohjanmaalla, Varsinais-Suomessa ja Pirkanmaalla. Yhdessä myrkyn silmässä olin mukanakin, jolloin salamoita laskettiin vuorokauden aikana enemmän kuin koko kesänä yhteensä.

Toisaalta sadekesän tuntu olisi ollut aivan toista asuen Ruotsin puolella olkoonkin, että sateistahan mennyt kesä muistetaan. Pitkäaikaiset keskiarvot, koko maasta kertovat, ovat vain muuta,  ja etenkin elokuu oli normaali suomalainen elokuu vain kymmenyksen heitoilla.

Takavuosina suomalaiset eivät juuri muusta puhuneetkaan kuin säistä. Sää oli agraarin maailman ilmiöistä kysytyin ja pelätyin. Pienen jääkauden aikana suomalaisia kuoli nälkään, vuosina 1695-1697 noin kolmasosa väestöstämme. Samalla monena kesänä satoi paljon, jolloin leipä, puuro- ja viljatuotteet jäivät vähäisiksi. Hallan pelko oli kuin kuoleman kosketus ja Hugo Simberg pyrki kuvataiteiljana sitä keventämään. Kuoleman puutarha on suorastaan koskettavan herkkä henkäys taiteilijan sileunmaisemasta. Hugo Simberg on suomalaisen symboliikan suurin mestari ajalta, jolloin kuolema niitti satoa ja oli arkinen vieras maaseudullamme.

Keskiaikainen suomalainen ruokavalio koostui riistan lihasta, kalasta ja vaatimattomista maitotuotteista sekä viljatuotteista.  Vihannekset, juurekset ja hedelmät olivat kuivatun lihan ja kalan tapaan kovaa syötävää ja suomalaisten leukaluut suuria. Sellaisena suomalainen leuka säilyi aina 1800-luvulle ja sen loppupuolelle saakka. Johtajalla oli oltava komea leuka, kyvykäs puremaan luun ytimen näkyviin. Matala ääni oli sekin eduksi ja sekava puhe, kaksi sanaa kerralla. Kolmas paljasti jo liikaa miehen mielentilasta, älyllisen juoksun laadusta.

Suomalaiset häpesivät kasvojaan vielä 1900-luvun puolella ja ruotsalaiset olivat näkevinään niissä, suuren leukaluun ohella, mongolipoimun. Vasta Armi Kuusela poisti tuon poimun ja aloimme kävellä selkä suorana ja maailman kauneimpana kansakuntana. Johtaja oli kuitenkin edelleen komean leuan haltija ja harteikas mies. Sellaiseen saattoi luottaa luolan suulla eläen ja tulta valvoen, ulvahdellen.

Vesa-Matti Loiri teki ulvovana myllärinä ja Rauta-ajassa vakuuttavan roolisuorituksen tuon ajan suomalaisesta miehestä. Uuno Turhapurona kuvaus oli jo liiankin uskottava ja arkinen, vaatii etäisyyttä ja historiallisen patinan tullakseen klassikoksi. Varmaan se saa joskus vielä oman muistomerkkinsä oman aikansa ilmentäjänä. Tulee vielä aika, jolloin Vesa-Matti Loiria häpäistään rohkeasti, provosoivasti,  kuten Mannerheimia tänään.

Sotien tuoma peruna

Perunan ilmestyminen ruokavalioon poisti keripukkia ja proteiinin saanti helpottui, samalla kun karjanhoito yleistyi. Kehno hygienia ja  karja lisäsi uusia tauteja, influenssa yleistyi ja moni kuoli rajuun nuhakuumeeseen, johon viina ja terva eivät auttaneet, kuppaus oli turhaa, kylmässä savusaunassa sai lopullisen keuhkokuumeen. Saarisessa, vesireittien rikkomassa maassa, ruumis jäi odottamaan kevään tuloa ja matkaa siunattuun maahan.

Keräilystä ja kalastuksesta, metsästyksestä siirtyminen hitaasti maatalouteen lisäsi ruokaturvallisuuttamme energian tarpeen tyydyttäjänä, mutta samalla ravinto myös yksipuolistui. Ruoka pilaantui helposti, eläimistä ja pilaantuneesta ruuasta lähteneet taudit olivat arkipäivää. Ruoka-aitaksi muuttuneessa ladossa tai maakellarissa löyhkä oli etova. Noin puolet suomalaisista kuoli täyttämättä 20 vuotta vielä 1800-luvun loppupuolella. Keuhkotauti oli pelottava vitsaus.

Kun maatalous alkoi Tanskassa yleistyä jo 4000 vuotta ennen ajanlaskumme alkua, Suomessa vastaava kehitys käynnistyi vasta 2000 vuotta myöhemmin. Tällöin ruokavaliomme yksipuolistui ja ihmiset potivat kivuliaista rakko- ja munuaiskivistä syntyvää tuskaisaa oloaan. Kuljetin kumarassa ja istuttiin lumihangessa. Kuunneltiin loitsuja ja juotiin yrteistä ja katajan marjoista, metsän tuotteista pontikkaan uutettua eliksiiriä.

Ruokavarastot hupenivat paljon ennen kevättä ja keripukki vaivasi. Kun ihmiset kerääntyivät kaupunkeihin lähemmäs toisiaan, lisääntyivät myös kulkutaudit. Taloja eristettiin puistoilla pyrkien estämään toistuvia tulipaloja. Savusaunasta poistuttessa naama oli, mikäli mahdollista, nokisempi kuin sinne mennessä. Aleksis Kiven kertomukset Jukolasta olivat kauniisti kuvitettuja fiktioita tuon ajan suomalaisesta elämästä. Jouko Turkan ohjaus aiheesta oli jo lähempänä tuon ajan elämää, jossa suomalaiset symbolitkin sanoina olivat vielä kovin epämääräisiä ja niitä haettiin koko ajan lisää.

Kansantaudit

Suomalaisten elimistö ei ole vielä tänäänkään sopeutunut kunnolla tehomaatalouden ruokaan. Oululainen arkeologian tutkija Markku Niskanen (HS 4.9) arvelee jopa diabeteksemme syntyvän kyvyttömyydestämme käyttää liian runsasta viljaravintoamme. Rasva taas tukki suonemme ja syntyivät tutut kansantautimme idästä alkaen.

Nykyisin viljatuotteiden osuus ravinnostamme on noin neljännes, kun se 1800-luvun lopulla oli liki puolet. Keskiajan kala- ja keräilytalouden tuotteet katosivat liki kokonaan 1800-luvulla ja korvautuivat nykyisillä sokerilla ja alkoholilla, joiden osuus on ravinnostamme nyt noin viidennes. Joillakin liki puolet. Alkoholia pidettiin kauan lääkkeenä ja rintamalta tulleilla huumeilla hoidettiin mummon ja lasten yskää. Metamfetamiini kulki pervitiinin nimellä ja heroiinia käytettiin vielä 1960-luvulla eniten maailmassa juuri Suomessa. Toki metamfetamiini on tutkimusten mukaan tänäänkin Helsingin ja Turun seudun jätevesissä mitattuna moninkertainen muihin Euroopan suurkaupunkeihin verrattuna.

Siirtyminen pehmeän ruuan puolelle näkyy suomalaisten hampaissa, alkoholi liki kaikissa vaivoissamme ja purentahäiriöt lapsilla hammasraudoissa. Pehmeän ruuan myötä leuat alkoiva pienetä Suomessakin. Pienen jääkauden lopulta aina 1970-luvulle suomalaisten ravinnon suurin ongelma on ollut D-vitamiini saanti.  Kala ja sienet katosivat ruokavaliostamme dramaattisesti sitten kivi-, rauta- ja keskiajan. Riisitauti oli Suomessa yleinen vielä 1800-luvun lopulla ja toki ennen sotiammekin, raudasta oli puutetta lihan niukkuuden vuoksi ja  maitoa ei riittänyt kalsiumin tarpeisiin.

Viljaa syötiin runsas sata vuotta takaperin noin parisensataa kiloa vuodessa ja nykyisin kuutisenkymmentä kiloa. Uusi sokeripitoinen ruokavalio lisäsi hammasmätää ja  vasta parempi hammashygienia poisti sen 1960-luvulla.  Sen sijaan suolistosyövät lisääntyivät ja erilaiset allergiset taudit, joiden taustalla olivat mm. hygienian lisääntyminen siten, että normaalitkin ruoka-aineet alkoivat aiheuttaa immuunijärjestelmän virheellistä toimintaa, kirjoittaa professori Mikael Fogelholm (HS 4.9.)

Nälästä ylensyöntiin ja juontiin

Nykyisin me syömme tai juomme liikaa. Olemme keskimäärin 5-10 kiloa ylipainoisia ja ongelmana on alkoholi sekä ruoka-allergiat. Samalla on kuitenkin huomattava kuinka kivikauden ihminen eli arviolta vain noin 20 vuoden ikään, kun tänään syntyvän lapsen odotettu elinikä on liki 100 vuotta. Suomalaiseksi syöminen tapahtuu tänään muunkin kuin lähiruuan avulla ja sairastamme myös tätä tautia, tietämättämme. Etenkin juomien kohdalla on syytä olla varovainen. Ylikäyneiden rypäleiden ja rusinoiden tisleet eivät ole suomalaista lähiruokaa. Kysymys ei ole lainkaan moraalinen vaan puhtaasti terveydellinen.

Geenejämme ei ole tarkoitettu pitkään, sadan vuoden elinkaareen, jolloin myös tapamme syödä oikealla tavalla ja oikeassa iässä on oma tieteenalansa. Tässä on luonnonvarojemme hoidolle ja tutkimukselle, elintarviketeollisuudellemme,  kokonaan uuden näkökulman ja pohdinnan paikka. Ikääntyvän kansakunnan elimistöä on osattava helliä lähiruualla ja sen myös psyykkeeseen vaikuttavilla hienouksillamme. Kulinaarinen nautinto on ikääntyvän ihmisen ainuita nautintoja ja vaatii myös visuaalista osaamista, tyylitajua, joka ei maksa mitään.

Kun katsoo takavuosille ja vuosisadoille siirrettyjä elokuviamme, omia tai Hollywood tuotteita, niissä on aina yksi erityisen merkittävä puute. Niitä ohjaa ja näyttelee oman aikamme sofistikoitu joukko näyttelijöitä. Heiltä puuttuu suomalaisina vaikkapa riisitaudin runtelema olemus tai suuri leuka, pieni koko ja suuri vatsa sekä ennen muuta kyvyttömyys abstraktiin ajatteluun. Runsas sata vuotta takaperin isovanhempiemme isovanhemmat eivät ajatelleet erityisen abstraktilla tavalla pohdiskellen. Eivät edes silloin, kun olivat vaikkapa professoreja oman aikansa yliopistoissaan.

Tyhmänlännät esivanhempamme?

Kun seuraa liki vuosisadan suoritettuja älykkyystestejä, 1950-luvun alussa eläneet nuoret Hollannissa edustaisivat  liki 20 pistettä vaatimattomampaa älykkyyttä vastaavaan ikäluokkaan verrattuna tänään. Toki sama ero on saatu myös seuraten suomalaisten älykkyyden kasvua, etenkin nuorilla ikäkohorteillamme, armeijamme alokkaille tehtyjä testejä seuraten.

Tänään älykkyydeltään keskiverto suomalainen olisi ollut vanhempiensa aikana liki Mensan jäseneksi yltävä nero. Ero Mensan jäsenyyteen on vain 20 pistettä kun vanhemmillamme se on ollut noin 50 pistettä. Lapsemme ovat siis meitä oleellisesti älykkäämpiä. Lastenlapsemme menevät ohi jo niin reippaasti, ettei vertailua kannata edes tehdä. Omassa lapsuudessa ei toki tehty sellaisia koulutehtäviä kuin mitä tänään lapsilta vaaditaan etenkin abstraktin ja loogisen ajattelun suunnalla. Ulkoluku on kadonnut, viimeinkin.

Älykkyyttä on mitattu 1900-luvun alusta ja kaikkialla tulokset ovat samansuuntaisia. Ihmisten älykkyys kasvaa noin viiden pinnan verran vuosikymmenessä ja joillakin alueilla jopa paljon enemmän. Tämä ei selity yksin teollisella vallankumouksella ja parantuneella ravinnolla. Tuskin myöskään geneettisellä perimällä ja sen korjautumisella. Geenit korjautuvat kovin hitaasti.

Sen sijaan tätä ilmiötä selittää koulutus, sen tapa opettaa lapsiamme luovaan ongelmanratkaisuun ja loogiseen ajatteluun, jolla menestyy juuri älykkyystesteissä. Mentaalista älykkyyttä se ei toki mittaa. Ei myöskään isovanhempiemme tapaa rakentaa talonsa, viljellä peltonsa, kaataa karhu, saalistaa öiseen aikaan jäämättä karhun kynsiin. On niin monenlaista älykkyyttä. Omalla älykkyydellämme emme ehkä selviytyisi autiolla saarella samalla tavalla kuin 1800-luvun ihmiset. Siinä missä me nääntyisimme nälkään ja janoon, he nauttisivat olostaan kuin lomalla ikään.

Älykäs kulttuuri

Oma älykkyytemme liittyy älykkäänä pitämäämme kulttuuriin. Käytämme koko ajan enemmän älyä vaativia koneita, kaipaamme älyllistä viihdettä ja rasitamme itseämme lisäämällä juuri aivojamme kuormittavaa työtä tai harrastuksia. Lapsia ei synny enää kymmenittäin savupirttiin russakoiden keskelle vaan älylliseen ympäristöön ja yleensä yksin kappalein kiinalaiseen tapaan. Otamme heidät toisella tavalla koulutukseen heti syntymästä, kiinnitämme heihin huomiota ja syntyy moderni lapsuus.

Jo vuosisadat, teollisen vallankumouksen jälkeen, maailmaan alkoi syntyä fiksumpia työntekijöitä, jotka osasivat lukea, laskea, ajatella abstraktisti. Onko raja jossain tulossa vastaan vai olemmeko koko ajan aina vain älykkäämpiä? Vai onko kyseessä myös tietynasteinen harha? Jos meidät siirrettäisiin menneeseen maailmaan, vuosisatoja aikakoneella ylittäen, tapasimmeko idiootteja, jotka eivät kykenisi juuri lainkaan abstraktiin ajatteluun?

Ei tarvitse matkustaa omaa aikaamme kauemmas. Riittää kun avaat Helsingin Sanomien etusivun 6.9. 2012. Pääkirjoitussivulla toimittaja kirjoittaa, kuinka kansa on abstraktiin ajatteluun kykenemätöntä ja kansalaisaloitteet mahdottomia. Parhaiten tällaiset, kansalle tarkoitetut aloitteet, sopivat arvokysymyksiin. Abstrakti ajattelu ei ole kansalasia varten tarkoitettua ensinkään. Se sopii yläluokalle, eliitille, poliitikoillemme ja heitä paimentavalle medialle. Kun luet oman aikamme printtimediaa, syntyy vaikutelma, että olet nauta. Sen hyväksyminen on kulttuurinen ilmiö, psykososiaalista sopeutumista imbesillin osaan. Siis sama tunne kuin surffaillessa kanavalta toiselle televisiota katsellen. Ihminen sopeutuu liki mihin tahasa ja voi kiinnostua liki mistä tahansa. Takavuosina myös television virityskuvasta.

Helsinki ja sen media on puhunut ja pulinat pois. Luisuotsaisuus alkaa kasvaa heti kehä kolmosen ulkopuolelle siirtyen ja suoraan etäisyyden neliönä kaupunkiemme lähiöistä tai mediataloista, kunnantalosta. Taivaan kansi oli korkealla byrokratian vallan aikaan kunnatalon kohdalla, kirkkovallan aikaan kirkon kohdalla ja nykyisin mediamaailman mediapoliksen yläpuolella. Samoin kokivat esi-isämme tähtitaivasta tuijottaessaan. Tässä ihminen ei ole muuttunut miksikään vuosituhansien saatossa.

Toimittaja Elina Grundström puolestaan kirjoittaa saman lehden (HS 4.9) yliön kolumnissaan kuinka uudet oikeistoälykkömme kirjoittavat kirjoissaan taantuvaan Suomeen sopivaa ideologiaa, jossa toivotaan, että asiat pysyvät entisellään eivätkä edisty. Ilmastokriisi ja pitkittyvä eurokriisi, luonnonvoiman tapaan, on vienyt oikeistoälyköiltä uusliberaaleille tutun voimantunnon ja abstraktin kasvavan älyn, he ovat muuttuneet liberaaleista libertaristeiksi, ja tietysti Yhdysvaltain mallin mukaan. Tämän kirjoittaminen vaatii abstraktia älyä, kriittistä maailmankuvaa ja punavihreää naisnäkökulmaa.

Timo Hännikäinen, Tommi Melander ja Tuomas Enbuske saavat kirjoineen huutia siitä miten he ruokkivat vanhoja luokkaeroja, sukupuolirooleja ja kapitalismia. Mieleen tulevat ajat 1960-luvun vuosiltamme. Toimittaja ihmettelee, miten tällaiset “älyköt” voivat saada Suomessa vielä vastakaikuakin.

Printtimedia ei sovellu oikein sähköisten medioitten kaltaiseen poleemisen vuoropuheluun. Yksisuuntainen viestintä, provosoiva, on tylsää. Printtimedia voi taustoittaa, mutta ei oikein olla oppimestari saati yksisuuntainen kriitikko takavuosien tapaan.

Kun niputtaa koko joukon, ei tarvitse perustella kirjoja erikseen. Kirjaroviot olivat takavuosien tapa hoitaa tämä printtimedian saaste pois sähköisten medioittemme kehityksen tieltä. Tosin eivät nekään tunnu miellyttävän, jolloin on kirjoitettava itse, tai luettava vain oman koulukunnan hengenlentoa. Abstrakti ajattelu ja looginen pohdinta ei kuitenkaan lisäänny uskottelemalla arvojen ja mentaalin älyn olevan keino päästä Mensan jäseneksi. On siis kiellettävä älykkyystestit ja Mensa. Jos joku on Mensan jäsen, hevetköön.

Oikeaa puhetta avajaisissa Oulussa

Oulun yliopiston avajaisissa puhunut opetusministeri Jukka Gustafsson on sen sijaan oikealla asialla. Hän on havainnut, kuinka noin 40 % yliopisto-opiskelijoistamme on lähtöisin perheistä, jossa isän tulot kuuluvat korkeimpaan kymmenen prosentin tulokymmenykseen. Vastaavasti alimman tulotason perheistä lapsia on kaksikymmentä kertaa vähemmän yliopistoissamme. Tämä ei voi selittyä siellä, että ylimmän kymmenyksen lapset olisivat 20 kertaa lahjakkaampi kuin alimman.

Gustafsson on oikeassa. Älykkyyteen ja sen osamäärään vaikuttaa myös ympäristö, jossa taustalla on lahjakkuuden arvostus ja kehittäminen. Ne ovat osa yhteiskuntamme jakautumista vähäosaisiin ja menestyviin, jossa mukana on älykkään kulttuurin ja modernin lapsuuden vaatimus kouluttautua ja jatkaa sitä läpi koko elämänkaaren ajan. Kyse on sosiaalisesta ilmiöstä pikemminkin kuin taloudellisesta. Meillä on mahdollisuus kouluttautua, jos vain psykososiaalinen perusta rohkaisee sellaiseen kulttuuriseen valintaan.

Meillä ei ole varaa haaskata lahjakkuuksia vain siksi, että luovan luokan kulttuuri ja sen psykososiaaliset vaatimukset eivät kohdistu kaikkiin lapsiimme samalla tavalla. On varottava, etteivät yhdyskuntien vararikot ja alueellinen eriytyminen pääse maassamme lisääntymään ja osa lapsistamme jää ulos siitä lumipalloefektistä, jonka tuloksena ovat korkekouluopinnot, koko elämänkaaren jatkuva ongelmanratkaisu ja monimutkaisten älyllisten, luovien tehtävien hoito väheksymättä mitään ammattia tai lahjakkuuden muotoa sekä sen kehittämistä myös korkekoulujen ulkopuolella.

Kaikki me olemme neroja, jos huolehdimme, ettei kiduksilla hengittävää kalaa vaadita nousemaan puuhun laulamaan, käpyä siellä purren. Aaro Hellaakosken runoista “Hauen laulua” paremmin musiikkitalon edustalle olisi mielestäni sopinut  hänen “Satakielen laulu”:

Tuli kaikkien ääni takaa
yhä ihme ja ihme uus
ja viimeisimpänä vakaa
tuli hiljaisuus.
Sen lävitse purosen voin
vain aavistaa solinoin
Vesi viileä on, ja puu
yli sen kuvastuu

Puro solise lehvien alla
vesi onnellinen
Vie kuplaa, kannattamalla
varovasti kuultoa sen
Sivu sammalen kasteisen
Ali puun, yli maan,
yli kelloa kilkkavan haan
Olen onnellinen

Olen kupla, muuta en,
Olen tyhjä, muuta en.
Vain kuvastajana
olen, kuuntelijana
Vain kupla pysyi, kesti
ja ylisti ikuisesti

Aaro Hellaakoski: Satakieli laulaa

By Matti Luostarinen

Prof, PhD, ScD Matti Luostarinen (natural and human sciences) birth: 100751, adress: Finland, 30100 Forssa, Uhrilähteenkatu 1 matti.luostarinen@hotmail.com Publications: Monographs: about one hundred, see monographs, Cluster art.org Articles: about two thousand, see all publications, Cluster art.org Art: Cluster art (manifest in 2005), see Art, Cluster art.org CV, see Cluster Art.org Blog: see blog, Cluster art.org (Bulevardi.fi)

Leave a Reply

Related Posts