Linnan juhlat on juhlittu ja pisteet keräsi 102 -vuotias sotaveteraani Savosta tanssimalla tähtien kanssa. Tällaisia hanneksia Suomesta löytyy ja nyt pohdittavaksi pari asiaa, joista olen kirjoittanut joskus aiemminkin parodioidessani suomalaisuutta ja sen raskasta taakkaa alkaen sisällissodasta sekä jatkuen talvi- ja jatkosodan kautta itsenäisyyspäivän juhlintaan.
Entäpä jos
Oletetaanpa että itsenäisyyspäivää vietettäisiinkin marraskuisen ankeuden sijasta keskellä hehkeintä kesää, juhannusjuhlien jälkeen heinäkuussa, lomiemme aikana? Presidentti ottaisi vieraansa vastaan Kultarannassa, Naantali olisi sekin täynnä juhlivia kansalaisia. Miltä sellainen juhla näyttäytyisi, jos sinne tultaisiin komeilla autoilla tai vaikka hevosten vetämillä vaunuilla, purjeveneillä. Jokainen juhlisi omia juhliaan kesämökkinsä rannassa ja suven syleilyssä kesätamineissaan grillaten. Pohtikaa, miltä maa näyttäisi, jos näin olisi tapahtunut jo yli vuosisadan ajan.
Olisiko sellaisessa juhlassa mukana ankeaa jonotusta, televisioon tuijottelua, toistuva samaa sotaelokuva ja kahtia jakautuvaa kansaa, eliitin pukuloistoa ja meitä muita heitä seuraten ja usein ilkkuen tai itseämme väheksyen. Olisiko mukana satojen rettelöitsijöiden ja anarkistien laumaa poliisi heitä pamputtaen ja osoittaen, kuinka maassa ei ole nyt kaikki kohdallaan metropolimme ytimessä. Ei taida olla Ruotsissakaan, josta mallimme aina haemme? Olisiko sitten Venäjällä jotenkin paremmin? Eipä taida olla. Missä ovat venäläiset kuulut tainankertojat ja itsetunto, juutalaiset markkinoijat?
Entäpä jos itsenäisyyspäivä ei olisikaan kytköksissä sotavuosiin ja sen verisiin ja traumaattisiin tapahtumiin vaan varhaisempi ajankohta? Entäpä jos juhlisimme itsenäisyyttä, joka alkoi maan saadessa autonomiansa ja irtautuessa Ruotsista. Se olisi jopa perustellumpaa, sillä niin itsenäinen maa silloin oli ja autonomian aikana alkoi myös niiden instituutioiden synty ja kulttuurimme kulta-aika, jolloin suomalaisuus nousi kukoistukseensa kiitos tuon ajan tarinankertojiemme kirjallisuudessa, kuvataiteessa, musiikissa, mutta myös teollistuvassa maataloudessa, metsätaloudessa, luonnonvarojemme käytössä, klusteritalouden ideassa, Cluster Art -alussa, sen esisokraattisessa omassa ajassamme.
Taiteemme ja kulttuurimme, kielemme ja taloutemme nousun ja kultakauden tuotteet ovat juuri tuolta ajalta ja vuosisadalta. Kahta sortokautta on tämän rinnalla liioiteltu. Me itse olemme liioitelleet ja oppaamme lännessä, nöyryyttäjämme ja puskurivyöhykkeen rakentajat Ruotsille, lännelle ja omalle vallalleen osana suomettumistamme. Olisiko aika herätä tästä 1950-luvun unestamme?
Keisarin uudet vaatteet
Suomalainen jurous, sulkeutuneisuus ja monet traumaattiset kokemuksemme ovat syntyneet 1900-luvun alussa. Olimme ajopuuna maailman melskeissä ja jouduimme kapinavuosiin ja myöhemmin toiseen maailmansotaan, molempiin maailmansotiin, tahdoimme tai emme. Se, että juhlimme tuota aikaa itsenäisyytemme syntynä, leimaa koko kansamme tuntoja, sisintä sielun maisemaa ja palauttaa ne mieliin marraskuisena ankeutena ja hieman ennen Joulua. Joulu ja sen sanoma ikään kuin sitten vapauttaa ja helpottaa tuosta maailmansotien taakasta, sijaiskärsijän messiaanisesta elämästä ja palaamme vähin erin taas normaaliin päiväjärjestykseen seimen lapsen ja kristillisen uskomme myötä. Joulu kun on sitenkin lasten juhla, ei aikuisten ankeutta.
Entäpä jos itsenäisyytemme olisikin ymmärretty syntyneen heinäkuussa ja sillä vuosisadalla, jolloin sen kuvaaminen olisi vaatinut kirjailijoiltamme ja elokuvan tekijöiltä syvempää kansakunnan todellista tuntemusta, tarinan kertojan lahjaa. Olisi rohjettu mennä kauemmas historiaan ja hetkiin, joita vaikkapa skotit ja britit ylipäätään viettävä hakien mukaan myös hieman fiktiivistä tarustoa ja eurooppalaista noituutta, satuhahmoja ja kirjailijoiden sekä runoilijoiden ilmeikkäitä hengentöittään. Pelkkä riehakas karnevaali ei siinä riitä mutta ei myöskään traumaattisten kokemusten ja haavojen avaaminen yhtenään ne itkien, toistuvasti ja aina yhtä kömpelösti itsetuntoamme loukaten.
Onneksi on joku 102 -vuotias Hannes -veteraani joka on muutakin kuin kalman kalpea ja haadeksen maille haihtuva vanhus. Taru sormusten herrasta ja skottien taistelu itsenäisyydestään on juuri tätä fiktion ja faktan viisasta oivallusta ja Mel Gibson oivaltaa sen sekä hakee samaa kirjani Arctic Babylonin mayakansan juuriltakin – intohimoa. Ilman intohimoa tarina ei elä ja muutu lihaksi.
Suomi on muuttumassa osana globaalia myllerrystä ja sosiaalisen median internetin kautta leviävää uutta maailmaa. Uusi mediayhteiskunta ja sen nykyinen hybridinen vaihe haastaa meitä ja siihen on osattava vastata aiempaa vahvemman kansallisen itsetunnon ja tuntemuksen pohjalta. Nyt se meiltä puuttuu ja olemme siihen osasyyllisiä. Juhlimme itsenäisyyttämme ja omaa historiaamme sadan vuoden ikäisenä kun se on yhtä vanha kuin ihmiskunta itse ja kallioperämme maailman vanhinta. Vai kuvitteleeko joku kulttuurimme muuta ihmiskuntaa nuoremmaksi? Ei kai nyt sentään?
Itsenään pettävä ihminen
Suomalaisten on aika palata juurilleen ja siihen historiaan, jonka synty on suomalainen, ei osana Ruotsia tai Venäjää syntynyttä vaan globaali ilmiö. Sen synty ei ole irrallaan yhdestäkään kansakunnasta ja sen geeneistä eikä sen kytkös ole missään tapauksessa pelkästään niitä asiakirjoja, joita on säilytetty joku sata vuotta Ruotsissa ja ruotsin kielellä. Niin naiiveja emme voi olla. Sakari Topelius ei sitä ollut ja on ilo nähdä hänen kuvansa vanhojen rakennusten seinillä, Forssan tehtaankoulussakin ja oma nimensä hänen rinnallaan lueteltaessa netissä suomalaisia pariakymmentä nimekkäintä maantieteilijää.
Yhteiskuntatieteilijöiden kohdalla ja bloggaajien joukosta Zakarias Topelius kuitenkin puuttuu ja se on hänen tuotannossaan näkyvin ongelma. Se tarina ei leviä 2000 miljoonan kärkeen eikä sitä mainita muualla kuin Suomessa ja pienen pitäjän vanhan koulun seinällä. Se on aikansa kuva, ei oman aikamme. Hänen Maamme kirjan saa kirpputorilta 0,50 eurolla siinä missä kaikki näkyvät nobelistit WSOY:n kokoelmana. Tiedän sen kun olen ne juuri hankkinut tuohon hintaan. Nobelisti on henkilö, jonka työt eivät maksa mitään. Varo sellaista kohtaloa. Pidä kirjasi arvossaan myös jälkipolville. Itsensä prostituoiva ihminen on myynyt myös kansansa ja millä eväin se elää tulevina vuosisatoina?
Oma kielemme poikkeaa täysin niin germaanisista ja romaanisista kielistä ja geenimmekin ovat kovin erilaisia kuin vaikkapa virolaisilla. Kuitenkin koko kokemuksemme maailmasta, kykymme kirjoittaa siitä, ajatella ja nähdä unemme, on sidoksissa hermeneutiikkaan, kieleemme ja sen strukturaaliseen, nykyisin poststrukturaaliseen maailmankuvaamme. Tosiasioille kun ei voi mitään. Kielemme kun on onomatopoeettinen, luontoa matkiva ja yksisukuinen, rakenteeltaan naapureistamme täysin poikkeava. Meitä ei ymmärretä, emmekä me ymmärrä heitä tunnesanojemme tasolla eläen. Ja siellä me elämme aina ja unemme myös näemme. Se on rikkaus joka muilta puuttuu aina.
Meillä on vain taipumusta muuttaa totuutta omien arvojemme ja maailmakuvamme kautta sellaiseksi kuin konservatiiveina tai liberaaleina luonteeltamme siltä vaadimme tai odotamme. Poliitikkomme seurailevat vain näitä tuulia ja ovat samaa mieltä saadakseen siten äänemme. Se on narsistin tapa hankkia itselleen valtaa ja sosiaalista asemaa, vaurautta. Me väheksymme tai kiellämme kokonaan sellaista totuutta, joka sotii tätä arvomaailmaamme vastaan. Sanoivat tieteet ja tiedemiehet sitten mitä tahansa.
Poliitikko ja tiede etsivät erilaista totuutta. Poliitikko narsistina yrittää jopa vakuuttaa muita omalle totuudellaan tai kuunnella muiden totuutta etsiäkseen mahdollisimman monen totuuden ja saaden niistä itselleen äänestäjiä galluptukijoita ja tutkimuslaitoksia seuraten. Vasta vaalien jälkeen hän kertoo, kenen kanssa menee hallitukseen ja miltä arvoperustalta ja millaisilla ohjelmilla. Sitä kutsutaan opportunismiksi. Miten äänestät kun et tiedä millaista ohjelmaa ja hallitusta? Vain Suomessa tällainen typeryys on mahdollista. Vaalit ratkaisevat mutta ennen vaaleja et tiedä mitä? Vasta vaalien jälkeen seuraa yllätys, jossa kerrotaan millainen sixpac syntyy ja mitä toteuttaen. Tällaista kertomusta maailma ihmettele ja epäilee meitä tyhmiksi.
Tutkija taas ei vakuuta oma totuuttaan viimeiseksi ja lopulliseksi totuudeksi ja totuus löytyy jos on löytyäkseen. Sitä ei etsimällä etsitä, silloin se pakenee etsijäänsä. Saat sen mitä pakenet jos et pelkää totuutta. Alat etsiä sitä sieltä mihin muut ovat etsintänsä lopettaneet. Sitä kutsutaan innovaatioksi, uudeksi löydökseksi. Paradigmaisena se muuttaa koko maailmankuvamme. Elämme nyt tällaista vaihetta. Jotta saavutat sen, minkä muut ovat jo saavuttaneet maailmalla, joudut tekemään hurjasti töitä. Oli välineeesi tai lajisi mikä tahansa 7000 miljoonan ihmisen maailmassa.
Tieto ei lisää tuskaa
Mitä vauraampia tai koulutetumpia me olemme, mitä lähempänä ovat monet oman aikamme palvelut, sitä tyytymättömämpiä me olemme. Se ei toki johdu siitä luulottelusta, että tieto tuskaa lisäisi, kuten aiemmin kuvittelimme. Kun ihmisellä on mahdollisuus olla tyytymätön, pyrkiä parempaan, hän on sitä koko ajan. Oli asema mikä tahansa ja saavutetut edut tolkuttomia, optiot piilotettu veroparatiiseihin. Kuolemansynnit ovat taas ihmisen itsensä keksimiä, omaa tarustoamme. Ne eivät kohtaa sellaista ihmistä joka ei ole niistä koskaan kuullutkaan.
Mitä syrjäisemmässä korvessa ja kouluttamattomampi ihminen on, sitä tyytyväisempi hän on elämäänsä. On pakko olla, kun muutakaan ei voi toivoa joutumatta ahdistukseen ja itseään kiusaavaan masokismiin. On pakko muuttaa asenteitaan ja samalla arvojaan kun tavoitteita ja toiveita ei voi täyttää edes lottovoitolla muuttamatta pois korvesta. On alettava rakastaa yksinäisyyttä, hiljaisuutta, puutteen tuomia vaivoja ja pohjatonta ikävää ihmisen luo. Happamia, sanoisi kettu pihlajanmarjoista, joihin ei ylety.
Ilmiö on tunnettu vuosisadat ja sosiologit kutsuivat sitä kognitiiviseksi dissonanssiksi, tasapainon eli balanssi tavoitteluksi tilanteessa, jossa unelmat eivät voi toteutua. On pakko muuttaa unelmia, toiveita, omia asenteita ja lopulta myös arvoja. Joku alkaa muuttaa tätä kautta myös normeja, lopulta myös muiden normeja ja moraalia. Kun omat eivät voi toteutua muutettakoon koko yhteisön, yhdyskunnan tai kansakunnan normeja vastaamaan omia.
Jos ne ovat opportunistisia tai nihilistisiä arvoja, niitä ei ole olemassakaan.
Syvä lama ja taantuma muuttuu pahimmillaan stagnaatioksi, pysähtyneisyydeksi, ja kauan jatkuessaan alkaa ilmiö jota kutstaan fasismiksi. Se ei ole ideologia lainkaan vaan toimintatapa, Paavo Haavikkoa tulkiten. Aivan riippumatta siitä, mitkä ovat omat arvosi tai maailmankuvasi. Aivan riippumatta siitä oletko konservatiivi tai liberaali. Et kuuntele kuitenkaan tieteen ja tiedemiesten vakuutteluja vaan väheksyt niitä puolustaen siten omiasi ja laman jatkuessa taantuman kautta stagnaatioon tietämättä mitä ne lopulta ovat. Alat etsiä turvaa tuntemattomalta hakien jotain vanhaa ja puolue kehotta palamaan kotiin tai kohtuun. Näin opportunismin kautta alkaa siirtymä kohti nihilismiä.
Näin tieteellä ei ole lopulta omassa hallituksessamme mitään asiaa. Poliitikot kun valitaan toista tietä kuin tieteen menetelmiä käyttäen ja soveltaen yliopistojen tapaa seuloa opiskelijoitaan ja moneen kertaan valikoiduista nuoristamme. Kun media samalla rapautui, eikä kukaan siihen voi uskoa, jokainen alkaa olla oman onnensa seppä. Onneksi viimeisimpien tutkimusten mukaan eniten luotetaan nyt koulutukseen ja oppilaitoksiimme, vähiten mediaan.
Tieto ei suinkaan lisää tuskaa vaan poistaa sitä. Sitä on vain osattava käyttää myös vaaleissamme. Tieto vapauttaa ja tekee riippumattomaksi sekä on samalla itsenäisyyspäivän tärkein juhlittava. Kalevalainen tieto on sitä suomalaisittain, tietäjä iän ikuinen, ei välimereinen sodan jumala tai germaaniset jumalat ja noidat.
Sen voi hyväksyä myös tieteenä, ei omana narratiivisena kertomuksena, taruna.