Suomi tunnetaan valtiona, joka maksoi tunnollisesti sodan jälkeiset velkansa eikä ottanut lainaa edes nälkävuosina J.W. Snellmanin ollessa rahakirstun vartijana. Mitä Suomelle on tapahtunut näiden vuosien jälkeen? Emme ole enää oman markan kanssa pelaava kansakunta mutta myös keskuspankki ja valuuttakin ovat kokonaan muuta kuin oravan nahkoja tai mummon markkoja. Nuoret eivät tunne enää valuuttaa ja sen käyttöä samoin kuin vanhempansa eikä valtioiden tai kuntien käyttämä raha ole samaa kuin mihin suomalaiset ovat oppineet. Makrotalous ei ole mikrotaloutta mutta on niillä jotain yhteistäkin.
Vielä ennen EU kauttamme 1980-luvulla meillä oli valtionvelkaa 3-5 miljardia euroa ja alle 10 % BKT:stä. Meillä oli malttia vaurastua. Sitten tuli 1990-luku ja me velkaannuimme liki 70 miljardin tasolle hetkessä ja prosentit paukkuivat yli kuuteenkymmeneen BKT:stä. Tuo raja (60 %) tuli meille tutuksi ja etenkin Saksan sitä vaatiessa. Kuria kansakuntien velan otossa.
Liki tällä tasolla pärjäsimme sitten monen hallituksen kanssa EU kautemme alun ja pari lamaakin, sekä lopulta menetetyn vuosikymmenen, josta kirjotin myös tuolla nimellä kirjanikin. Poliittinen paine ja seitsemän hallitusta eivät ole monipuolue järjestelmässä helppo hoidettava talouden portinvartijoillemme.
Pari vuotta päämme kävi jopa pinnan yläpuolella ja BKT alkoi kasvaa menneen ajan huipustaan yli vuosikymmenen takaa. Saksan asettama tiukka raja alkoi jäädä kauas taakse. Kymmenen vuotta oli kuitenkin menetetty.
Helsingin Sanomat on pääkirjoituksessaan käyttänyt samaa käsitettä ”menetetty vuosikymmen” ja nyt pelätään edessä olevan uusi vastaava onnettomuus. Velkamme huitelee 107 miljardin tuntumassa ja viimeisin arvio tälle vuodelle olisi lisätalousarvioineen 125,23 miljardia. Sehän alkaa lähestyä kolmen Suomen valtion kokoisen kansakunnan budjettia. Toki yksityinen ihminen voi perheineen hoitaa velkaa kolme kertaa oman budjettinsa. Mutta miten on valtioiden kanssa Välimerellä ja Suomella liki Jäämeren kupeessa? Työtä olisi löydettävä kaikille ja viennin vedettävä. Korkeakouluissa yllätyttiin iloisesti liki 5000 uudesta aloituspaikasta. Koulutusta tarvitaan, se on selvä.
Mutta mistä löytyvät opettajat ja välineet, joilla tehdään myös vakavasti otettavaa tiedettäkin ja pidetään tasosta kiinni? Ei meillä voida vain hokea tieteestä, tutkimuksesta, osaamisesta, luovuudesta, innovaatioista, tuotekehittelystä ilman alan vaatimia resursseja. Oleellista on, että koulutuspolitiikan historiassa lehti on kuitenkin lopulta kääntymässä. Kun se kääntyy siellä, toki se kääntyy pienellä viiveellä myös koko yhteiskunnassamme.
Näin me ainakin haluamme uskoa pohtimatta, miten koko kansakunnan rakenteet voisivat muuttua samaan aikaan ja samoilla lääkkeilläkin? Suomihan on pinta-alaltaan ja yksi Euroopan suurimmista ja maaseutumaisimmista valtiostamme. Ei meillä ole metropoleja Helsingin lisäksi. Metropoleihin panostamalla saamme odottaa vain uutta pandemiaa.
Lehden (HS 4.6) haastattelemat SAK:n EK:n ja Akavan pääekonomistit ovat pääosin tyytyväisiä hallituksen linjauksiin. Se on keynesiläistä ajattelua, jossa hyvinä aikoina kiristetään vyötä ja heikkoina aikoina suhdanteita tasataan velalla. Ongelmana tahtoo olla vain se, ettei hyviä aikoja tahdo tulla äänestäjän kokemana koskaan, saati koko maassa siitä nauttien. Niinpä vyön kiristäminen ei tahdo onnistua EU:n sisällä yhdelläkään osallistujalla. Keynesiläinen ajattelu ei ole tässä kilpajuoksussa oikein muotia. Yhdysvaltain malli Eurooppaan tuotuna ei oikein ole uskottava sitä tänään seuraten. Euroopan yhdysvallat on Suomesta nähtynä kauhistus.
Näin terveyskriisiksi kutsutun jälkeen meillä on edessä oikeasti todella vaikea talouskriisimme. Itse toivoisin että sitä hoidettaisiin nyt alueellisesti tasapuolisesti, jolloin etenkin pienet kaupungit sekä niiden seutukunnat saisivat nyt osansa tästä lainarahoituksesta. Siellä kun asuu vielä tänään liki miljoona ihmistä ja myös luonnonvarojen duunarimme. Olemme hyvin vahvasti sidottuja luonnonvaroihimme myös ympäristökysymysten hoitajana. Siellä ei pysytä kärjessä, jos samalla osaaminen ei ole ehdotonta huippua maailmalla.
Ekologinen maailma ei toteudu ilman ekopoliksia, joissa rakenteellinen todellisuus on yhdyskunnissamme kaukana metropolien synnyttämästä pandemian uhasta ja luonnonvarojen tuhlailusta.
Se edellyttää luonnollisesti myös sieltä järkeviä ja taloutta tervehdyttäviä toimia. Ei vain vanhan kertausta ja rakennemuutoksen unohtamista. Ikääntyvä kansakunta vaatii maaseudulla aivan oman ohjelmansa ja sen alueelliset osaajatkin. Tämä on laiminlyötyä aluetta Suomessa ja Helsingistä sitä ohjaten.
Suomen valtion velan korkomenot ovat olleet 2010-2014 yhteensä noin 9,3 miljardia ja vastaavasti vuosina 2015-2019 ”vain” 4,6 miljardia. Korkotason aleneminen on luonnollisesti siirtynyt etuna velkaisiin kansallisvaltioihin. Tulevaisuudessa korkotason nousu toimii siis päinvastoin. Eurooppa on Suomelle myös jatkossa vaikea haaste.
Keskuspankin tehtäviin ei taas kuulu maakohtaisten etujen tai haittojen luominen. EKP:n riippumattomuus pitkällä aikavälillä on kuitenkin aina ongelmallista. Kun maakohtaista avustustoimintaa pohditaan etelässä, se kuuluukin Euroopan vakausmekanismille (EVM) eikä EKP:lle.
EKP:n ei siis pidä avustaa yksittäisiä valtioita. Tästä on Helsingin Sanomissa tänään (HS 4.6) oikein hyvä vieraskynä Kuntien takauskeskuksen johtajan Heikki Niemeläisen ja Helsingin yliopiston eurooppaoikeuden professorin Juha Raition laatimana. Näin asiantuntijoiden kasvot vaihtuvat nyt pandemian jäädessä taakse ja alkaessamme pohtia taloutemme rakenteita ja aluetaloudessa sen oikullisuutta. Se kun on paljon hankalampi hallittava kuin koronavirus ja siltä suojautuminen.