Ensin oppi ja vasta sitten oikut

Lainattuja viisauksia

Esko Aho ja John C. Kornblum kirjoittavat Helsingin Sanomissa (22.2) kuinka vanha teollisuusyhteiskunta on tullut tiensä päähän. Kirjoittajien mukaan poliitikot ja heidän äänestäjänsä eivät tätä valtaisaa globaalia muutosta ymmärrä tai eivät osaa viestittää toisilleen liike-elämän johtajien edellyttämällä tavalla. Kyseessä on radikaali muutos, joka muistuttaa 150-vuotta aiemmin koettua teollista myllerrystä.

Kirjoittajien lääkkeet ovat uusissa innovaatioissa ja työpakoissa, ei vanhojen rakenteiden ylläpidossa, massatuotannossa. Lissabonissa jo vuonna 2000 Euroopan tuli sitoutua investoimaan tieteeseen, teknologiaan ja innovaatioihin.

Yksi politiikan tekijä ovat nuoret. Samassa lehdessä (HS 25.2) Timo Tuikka kertoo kuinka nykynuoret toki tekevät politiikkaa, mutta puolueista piittamatta. Kirjoittajan mukaan kovin yhtenäistä ja yhteen näkökulmaan jämähtänyttä puoluelaitosta äänestävät ovat pikemminkin epäpoliittinen ilmiö. ”Oikea politiikka” on siten passiivista puolueisiin sitoutumista ja käyntiä äänestämässä muutaman kerran vuosikymmenessä. Kirjoittaja määrittelee tällaisen osallistumisen passiivisuudeksi.

Demokratiataidossa vaaditaan tänään teknistä osaamista ja aktiivisuutta joskus päivittäin. Ajankohtaiset poliittiset asiat ovat siirtyneet internetin sisälle ja niitä käsitellään alan julkaisuissa, kuten Mikrobitti tai Tietokone-lehdet.. Usein nämä kyseenalaistavat tietoyhteiskunnan poliitikkojen ”vouhotukset”. On syntynyt kuilu perinteisen demokratian ja sen puoluelaitoksen tai kansalaisyhteiskunnan sekä aktiivisen demokratian välille. Poliitikot eivät edes huomaa kuinka tietoyhteiskunnan tarvittavat tiedot ovat olleet silmien edessä ja että kansalaiset tietävät, mitä tarvitsevat. Tätä kansalaisten käymää poliittista keskustelua on helppo seurata päivittäin ja reaaliaikaisesti internetissä. Se on lopulta asiantuntijakeskustelua ja siihen osallistuvat alan innovaattorit.

Samalla kun teollinen yhteiskunta on tullut tiensä päähän, sama näyttäisi koskevan myös sen rakentanutta perinteistä poliittista instituutiota. Tietoyhteiskunta ei pelaa samoilla säännöillä kuin vanhahtava punaisen viivan vetänyt demokratia ja sen edustuksellisuus. Perinteinen demokratia kaventaa verkostodemokratiaa ja internetin sisällä toimivaa innovatiivista rakennetta ja sen tapaa muuttaa toimintaympäristöämme.

Ehkä tämä on eräs syy siihen miksi vaikkapa ikääntyneet kuntapuolueet ovat kiinni pääsääntöisesti vanhusten sosiaali- ja terveydenhoidon menoissa ja kantava huolta kokonaan muusta kuin uuden yhteiskunnan ja aluetalouden ylläpidosta, nuorten tulevaisuudesta. Se ei kiinnosta ikääntyviä, eivätkä poliittiset pisteet tule enää nuorilta äänestäjiltä. Ehkäpä Esko Aho ja Timo Tuikka puhuvat toistensa ohi, mutta samasta asiasta huolta kantaen. Aktiivista kansalaisuutta ei harjoiteta hakemalla kymmenientuhansien lainat eduskuntavaalien mainontaan nuorena perheen perustajana.

Forssan lehdessä nimimerkki ”nuori itsenäisyyspuolueesta” on havainnut kuinka vastenmielistä on kuunnella sellaista vallankäyttöä, jossa puheet menevät kaiken aikaa väistämättömään ja yhteen totuuteen. Kirjoittajan mukaan juuri näillä ”totuuksilla” on ajettu läpi ydinvoima, lopetettu liki maatalous, muutettu luonto tuotantohyödykkeeksi, yritykset lähtevät globalisaation seurauksena ulkomaille. Järki, tunne ja moraali on ohitettu kovilla arvoilla todistelemalla yhtä vaihtoehtoa ja totuutta. Uudet sosiaaliset ja kulttuuriset, organisatoriset innovaatiot on jätetty käyttämättä ja turvauduttu hyvin yksinkertaisiin yhteiskuntamalleihin.

Ehkäpä ”nuori itsenäisyyspuolueesta”, Aho ja Tuikka hakevat samaa totuutta, mutta puhuvat toistensa ohi lainaamatta toistensa ajatuksia, kirjaamatta niitä ylös ja yhdistäen. Paljon puhuvat lukevat yleensä vähemmän. Luetun ja puhutun ymmärtäminen ovat eri asioita. Samoin kuuntelu ja asioiden yhdistely, kokonaisuuden hahmottaminen lainaamalla muiden osaamista poikkitieteisesti. Pöytäkirjan pitäjästä kasvaa usein viisaampi ihminen kuin puheenjohtajasta nuijan varressa.

Kirjailija Ilkka Remestä moititaan Ilta Sanomissa useampaan otteeseen (22.-24.2) monen sivun aukeamilla kirjailija Viktor Suharovin ilmiselvistä varkauksista ja plagioinneista. Suharov aikoo nostaa kanteen, kustantaja ja Harri Haanpää sen edustajana ymmärtää Remeksen toiminnan. Niin tekee myös WSOY:n omistama lehtitalo, mutta hieman arkaillen toimittaja Antti Majanderin (HS 22.2) näkökulmasta. On outoa kuinka iltalehtien on paljastettava Sanomayhtiön kirjailijoiden rötöksiä. Ketä uskoa eettisesti jatkossa? Vielä oudompaa on kokeneen ja Suomen luetuimman kirjailijan tapa kopioida suoraan runsaasti luetun venäläisen kirjailijan suomeksi käännettyjä tekstejä. Vielä tuomittavampaa on varastaa käsikirjoitusten ideoita ja esitellä ne ominaan. Siinä on samaa kuin tieteessä Darwinin teorioiden siirto aikanaan toisten löytämiksi julkaisuhetkellä, Einsteinin suhteellisuusteorian siirtyminen muille julkaisijoille. Suomen Kuvalehden pakinoitsija on löytänyt kiintoisan näkökulman suomalaisten viimeaikaisista rötöstelyistä ja niiden ohittamisen ongelmista mediajulkisuudessa. Ihan pienellä ei enää pärjää.

Kustantajat saavat joka vuosi tuhansia käsikirjoituksia, joita ei julkaista. Oikeastaan julkaistaan vain promillen verran. Järkevintä on tuottaa samoilla kirjailijanimillä kevääksi ja jouluksi markkinoille bulkkituotteita välittämättä tuon taivaallista niiden tuotantotavasta tai laadusta. Sitä ostetaan mitä myydään ja on tarjolla.

Kustantajan, Mediatalon kriisi ulottuu näin myös luovaan työhön, innovaatioon ja sen syntyyn. Ahon esittelemä ongelma ei ole vain teollisuusjohtajien ongelma. Tästä innovaatioista puhuvat eivät juurikaan jaksa mainita. Alkuperäinen innovaattori, valon sytyttänyt globaalin yhteisön jäsen, jää palkitsematta ja palkinto annetaan valossa työskenteleville tyhjän toimittajille. Bulkista maksetaan, ei alkuperäisestä demosta. Se ei ole koskaan oikein istunut suomalaiseen kulttuuriin. Meillä innovaatio on korvautunut aina sen leviämisellä, diffuusiolla. Siitä on palkittu, varkaudesta.

Kohta ei palkita ja Ahon huoli on oikeasta asiasta. Vanhusväestölle riittää omien asemien säilyttäminen siinä missä perinteiselle vanhalle medialle, kustantamolle, joka on vain kirjapaino, sekä koko luovalle prosessille innovaation plagioijana. Palkinto tulee äänestäjältä, joka todellakin on passiivinen osallistuja uudessa mediassa ja todellisessa innovaatioyhteiskunnassa. Mutta omistaa tuotantovälineet, pääomat ja käyttää valtaa itseään vastaan ja vahingoksi. Tässä poliittinen järjestelmä ei enää toimi.

Olen tarkoituksella lainannut kolmea julkaisua ja neljää kirjoittajaa. Ulkopuolelle jää vielä Ilta-Sanomien toimittajan nimi Arja Paananen Moskovasta. Tieteessä lähdeviitteissä ollaan tarkkoja. Tiedettä rakennetaan muiden tekemien havaintojen pohjalta ja ne on syytä hakea aina alkuperäisinä. Se on välttämättömyys ja luetaan toki lainaajalle pelkäksi ansioksi. Se kertoo perehtyneisyydestä aiheeseen. Syytä on mainita myös omat julkaisut silloin, kun niihin viitataan, toisin kuin takavuosina Jörn Donner neuvoi tyyliin: ”Itseään voi lainata mainitsematta” . Ehkä näin kaunokirjallisuudessa mutta ei tieteessä.

Kaunokirjallisuudessa on vähän vaikea pysyä tyylissä ja käyttää lähteitä niistä kertoen. Kokemuksesta toki tiedän miten tieteen popularisoinnissa, faktan ja fiktion yhdistämisessä, omaa tiedettä ei ole olemassakaan. Jopa kieli jota käytät on muiden rakentamaa, omia sanoja ei ole lainkaan, ja tulos joka lukemalla syntyy on lopulta lukijan tulkinta, eikä vastaa likimainkaan omaa tarkoitusta. Kuvataiteessa tämä on vielä ilmeisempää. Tauluun tai veistokseen ei voi kirjoittaa, mitä värit ja muodot viestittävät. Kirjan maalaaminen tai veistäminen ei taas ole innovatiivista lainkaan. Surrealistit syyllistyivät tähän ehkä voimakkaimmin unien tulkinnassaan. Rautalankamalli Freudin teoriasta oli miltei koominen ensisilmäyksellä. Taide ja kirjallisuus eivät ole terapeuttisia vaan ammatti-ihmisten työtä, siinä missä tiede ja tutkimus.

Lukijan voi vain saatella mukaan matkalle ja opastaa hieman tarinan kulun tulkinnassa, joko hieman hämäten ja harhauttaen, tai tuoden esille uusia näkökulmia vanhojen luutuneiden asenteiden mittaamiseksi. Tutkijana vanhoja luettuja kirjoja palauttaa mielellään muistista koukuttaen niiden kautta lukijan elämyksiä. Jos tässä työssä oma mielikuvitus ei riitä, on nöyrästi lainattava muita ja kerrottava se tavalla, jossa kunnia siirtyy sinne minne se kuuluukin. Ei siinä Suomen luetuimman kirjailijan ja häntä tukevan rikkaimman kustantajan tai lehtitalon maine kärsi, päinvastoin.

Kustantajien kriisiksi kutsutusta syntyy kilpailun seurauksen vain entistä parempaa kirjallisuutta, uusia ideoita ja innovaatioita, kuten Helsingin Sanomien raati toteaa lehdessään (HS 22.2). Kilpailu panee kustantamojen voimavarat lujille, mutta pelin on toki oltava silti rehellistä, vaikka taloudelliset ja taiteelliset arvot ovat helposti törmäyskurssilla. Aina löytyy niitä, jotka ostavat mieluummin oikein tehdyttä taidetta ja hyvää kirjallisuutta, perustiedettä, kuin täyttä roskaa. Kirjailijoita on koulutettava ammattiinsa siinä missä tutkijoita, jossa mukana ovat myös eettiset arvot ja kuvataiteilijalla teknistä osaamista ennen kuin alkaa sellainen ”remeltäminen”, jonka tuloksena on oman elämänkokemuksen, oppimistapahtumien, tuskan ja vaivan siirtäminen muidenkin tulkittavaksi. Oikoteitä siinä ei ole eikä neroudesta pidä pienessä maassa puhua. Ensin oppi ja vasta sitten oikut.

By Matti Luostarinen

Prof, PhD, ScD Matti Luostarinen (natural and human sciences) birth: 100751, adress: Finland, 30100 Forssa, Uhrilähteenkatu 1 matti.luostarinen@hotmail.com Publications: Monographs: about one hundred, see monographs, Cluster art.org Articles: about two thousand, see all publications, Cluster art.org Art: Cluster art (manifest in 2005), see Art, Cluster art.org CV, see Cluster Art.org Blog: see blog, Cluster art.org (Bulevardi.fi)

Vastaa

Related Posts