Metropolipolitiikka rantautui Suomeen etenkin Helsingin ja maakuntakeskustemme kasvun mukana. Tämä keskitetty malli on muuta kuin perinteisempi suurten etäisyyksien ja haja-asutusalueiden yhteisöllisen Suomen hallintomalli ja ikivanhat sosiaalisen pääoman rakenteet eri puolilla maatamme.
Sama tuottaa samaa
Oikeammin nämä yhteisölliset mallit ovat tyypillisiä menimme minne tahansa maailmassa. Niiden kehittyminen vain tapahtuu hitaasti ja ne vaihtuvat toisikseen kulttuuriyhteistyön seurauksena. Takavuosina dynaaminen paimentolaiskulttuuri toi mukanaan oman aggressionsa ja paikallaan oleva agraari talousmalli kesytti sen osaksi hallintoaan. Kulttuurivallankumous on ilmiönä harvinainen eikä sellaista pienyhteisöjen sisällä tapahdukaan.
Yhteisön sosiaalinen pääoma ja muisti on lähellä yksilön geneettistä dna -rakennetta ja sen tapaa hakea pysyviä rakenteita. Samoissa olosuhteissa päädytään hyvin samankaltaisiin ratkaisuihin ja selviytymiskeinoihin. Ymmärrämme toisiamme juuri tämän sosiaalisen rakenteen ja lähiyhteisön kautta saamamme viestin seurauksena. Näin myös siirtyessämme kulttuurista toiseen. Joskus jopa hämmästymme niiden samankaltaisuutta. Sitä kutsutaan kulttuurishokiksi. Symbolirakenteemme on omituisesti 180 astetta virheellistä ja hämää tulkitsijansa.
Valitsemme porvarit hallitukseen, kun haluamme pankit nuri, vihreät kun tahdomme ydinvoimaa, maalaisliiton talonpojan tappolinjan toteuttajaksi ja kommunistit tuhoamaan viimeisenkin sosialismin orastavan taimenen. Kun vuorossa on koko paletti, koti, isänmaa ja uskonto, se tapahtuu ottamalla koko kirjo mukaan hallitukseen.
Jos yritämme samaa vieraassa maassa, viedä omia kulttuurimme piirteitä vieraan pienyhteisön sisälle, sellainen torjutaan. Jos ottaisimme kaiken mahdollisen uuden vastaan, yhteisömme hajoaisi ja turvarakenteet katoaisivat, yhteiskuntamme rapautuisi sekin. Alusmaa toimii rajamaakuntana toisin kuin emämaa. Kuin nuttu, mutta nurinpäin käännettynä. Se on aina muistettava, kun sen kanssa joutuu askaroimaan.
Mitä vanhempi kulttuurimme on, sitä vahvempia ovat myös sen pienyhteisöjen saavuttamat sopeutumat ja niiden pysyvyys. Uuden suurkulttuurin mukanaan tuomat rakenteet voivat ne toki hajottaa ja seurauksena on pääsääntöisesti etnisten kulttuurien katoamiset ja tutut päihdeongelmat, rappeutuminen. Alusmaata uhkaavat aina nämä rappeumaan viittaavat taudit, ei pelkkä taantuma ja siitä toipuminen.
Yhden asian liikkeet
Suomessa on vajaa 30 kuntaa, jotka täyttävät kaikki ne kriteerit, joilla hallitus patistaa kuntatyönantajaa tarkistamaan toimialansa hallinnollisia rajoja. Näistä vaikkapa Jokioinen ja Tammela ovat lähellä Forssaa. Väkiluku kun ei ylitä 20 000 asukasta, työssäkäynti tapahtuu suurelta osin muualla kuin omassa kunnassa ja muutenkin nauhakaupungin rakenteelliset piirteet ovat yhdelle kunnalle tyypillisiä järkevän yhdyskuntarakenteen ylläpitoon.
Turun ympäristössä näitä kuntia on enemmän. Ylhäältä annetut määräykset lopettivat kuitenkin yhteistyön kokonaan jo vuosia takaperin. SE on tyypillinen lähiyhteisön reaktio silloin, kun se on uhattuna varovaisen yhteistyön ja vaihdannan johtaessa pääkulttuurin alistavaan ja rappeuttavaan kehitykseen. Vastustaessaan metropolikulttuurin tuomia hankkeita pienkulttuurit ja niiden yhteisöt toimivat maassamme normaalilla ja terveellä tavalla. Tämän ymmärtäminen on Helsingissä mahdotonta. Siellä puhutaan pakkoliitoksista myös silloin, kun se vaatisi perustuslain muuttamista. Miksi pienille kunnille ja paikalliselle demokratialle sitten annettiin näin vahva asema?
Pienkulttuuri on muutakin kuin vain byrokratiaa ja kuntatyönantajan virkoja sekä poliittista johtamista. Oikeammin siellä näitä ei ole usein yhteisön sisällä lainkaan. Moni pakenee lomallaan mökkinsä ja maaseudun rauhaan hakeutuen ulos byrokraattisesta ympäristöstään. Samalla alkaa luova työ ja tulokset ovat usein näyttäviä. Luova innovaatio edellyttää symbolirakenteineen aina byrokratista, vanhasta konventiosta, vapaata ihmistä ja kulttuuria. Symboli-innovaatio on ainut todella merkittävä uudistus.
Yhden työnantajan kriisi – ei yhteisöjen
Lounais-Hämeessä suurempien kuntien rinnalla on lisäksi pienempiä kuntia, joiden kohdalla ongelmana on talous ja sen mahdollinen kriisiytyminen, ellei näin ole jo päässyt tapahtumaan. Kaikki tämä on tiedetty toki vuosia, mutta on toki myös piiloteltuja syitä, joita naisvaltainen kuntatyönantaja karsastaa kertomasta eikä media niitä julkaise. Naisia ei saa loukata.
Metropolipolitiikkaan kuuluvat punavihreät naiset ja perinteisestä yhteisöstä erillinen feministinen liikehdintä, perheestä irrallinen sinkun elämä, sukupuolineutraali ihminen jne. Individualismi ja sen uusliberalistiset liikkeet syntyvät juuri metropolien tuotteina nekin ja joku puolueistamme haluaa nämä äänet itselleen. Mukana on myös slummikulttuurien tuotteita ja etenkin netin levittäminä. Globalisaatio esitellään lokalisaation vastakohtana ikään kuin irtautuneena paikasta, jossa kaikella toiminnalla on lokaalinen dimensionsa, sijaintinsa.
Näin kriisikunnat, pienkunnat työnantajana kunnantaloineen, esitellään sijaintinsa tuotteina ja korjauksena tälle, myös pienyhteisöille, kylille, metropolipolitiikan lääkkeitä. Tällainen maailmankuva ja aluetalouden korjaus on sosiaalipoliittisena ratkaisuna omituinen. Miten metropolipolitiikka ja Forssa voi korjata terveitä kyläyhteisöjä Humppilassa, Urjalassa, Tammelassa, Ypäjällä jne. Monessa kylässä ei ole kuntapalveluja juuri nimeksikään.
Valtiotyönantajan ongelma
Näin poliittisella kartallamme valtiotyönantaja ja kuntatyönantaja ovat yhä enemmän eri leireissä ja etenkin metropolialueellamme, jossa pääosa valtiotyöntekijöistä majailee. Yhdistämällä kuntatyönantaja valtiotyönantajaan, valtion kassakriisi voidaan muuttaa syrjäisten kuntien kriisiksi. Näin se siirtyy samalla tuhansiin syyttömiin pienyhteisöihin ja alkaa slummiutuminen 1970-luvun malliin.
Kun maatalouden etelän suutilojen ylituotantoa olisi tullut leikata, hävitettiinkin koko Pohjois- ja Itä-Suomen pientilavaltainen yhdyskuntarakenne ja ihmiset joutuivat hakeutumaan Ruotsiin. Jälleen kerran virhe oli 180 astetta ja muitutti Sven Dufvan kouluttamista Koljonvirran taisteluun. Tuloksena oli nykyinen pirstaleinen yhdyskuntarakenteemme myös kaupunkien sisällä.
Tätä pirstoutumista lisää nyt eurooppalainen kriisi, jossa välimereinen Eurooppa on saanut jo liki kokonaan uudet poliittiset liikkeet, puolueet ja talousmallin, jota Espanjassa, Italiassa, Kreikassa, Portugalissa jne. luonnehtivat lama, suurtyöttömyys, pankkikriisit ja kohta puhkeava asuntokupla.
Niinpä kriisikokoukset seuraavat toisiaan ja vievät hallituksen ja valtiotyönantajamme koko huomion. Siinä oman maan hoito alkaa rapautua ja puurot sekä vellit mennä pienen ihmisen maailmankuvassa sekaisin. Mustien autojen takapenkeillä istuu aina pieniä ihmisiä valvoen yönsä kriisikokouksissa vatsa kuralla, väsyneinä, liki kahden promillen humalaa vastaavassa tilassa valvomisestaan.
Kokouksen jälkeen kukaan ei tiedä edes sitä, mistä päätettiin. Se selviää vasta myöhemmin virkamiestyönä. Tämän vuoksi näitä kokouksia ei Euroopassa valmistella kunnolla etukäteen, kuten Suomessa on tapana. Espanjalaiset pitävät siitä, että punakoneen jokainen jäsen saa koskettaa palloa. Se riittää heille.
Globalisaatiosta ja sen kriiseistä tehdään tarkoituksella maaseudun pienyhteisöjen ongelmia. Metropolien tauti tartutetaan terveisiin maaseudun geeneihin, pienyhteisöihimme. Tämän tartunnan estävä palomuuri on rakennettava metropolipolitiikan ja maaseutupolitiikan välille. Omassa maassamme kun maaseutu on paljon merkittävämmässä asemessa kuin Keski-Euroopassa, jossa sitä ei aina edes huomata.
Omaehtoiseen kylien yhteistyöhön
Vielä takavuosina maalaiskuntia pyrittiin kehittämään niiden kylien kautta lisäämällä niiden aktiviteettia ja omaa osaamista, kyläsuunnittelua, sekä yhteistyötä. Aloitimme Lapista ja siirryimme sieltä kohti etelää. Hämeeseen saavuimme liki kaksi vuosikymmentä myöhemmin.
Näin päästiin ohi byrokraattisten kriisikokousten, joiden merkitys yhteisötasolla oli olematon tai täysin merkityksetön. Hämeen kartanomaisema ei voinut olla ensimmäisenä vuorossa. Sandells tuli vuoroon viimeisenä, mutta ei toki vähäisimpänä. Olisi suotavaa, ettei Sandells nyt kompastuisi, tai ettei häntä kampiteta.
Kyläyhteisössä poliittinen puolue, tai kunnallisten virkojen ylläpito, ei vaikuta niin dramaattisesti elämään kuin kirkonkylän kunnantalolla tahtoi tapahtua. Vielä vähemmän siellä vaikuttavat mediaseksikkäät eurooppalaiset tapahtumat ja suurvaltapolitiikka Välimeren tuntumassa sekä transatlanttiset liitot, globalismi käsitteenä. Globaalisti saa toki ajatella mutta ei toki toimia. Virtuaali-illuusiot eivät ole lokaalisia toimijoita lainkaan.
Pelkkä tyhjän puhuminen ei tuo maaseudun luonnonvaroja ja niiden jalostajia takaisin, jos ne on kerran menetetty. Tässä Suomi poikkeaa oleellisesti metropolipolitiikan rakentajista. Kyse ei ole itsekkyydestä vaan peruuttamattomista prosesseista ja niiden kanssa elämisestä.
Optimaaliset rajat käyttöön
Kylien yhteistyön kohdalla kuntarajoja on mahdollista ylittää jopa siten, että palvelurakenteet alkavat lähestyä optimaalisia etäisyyksiä ja sijainniltaan mahdollisimman edullisia hallinnollisia yksikköjä. Lisäksi kyläyhteisöt ova joustavia ja hallinnollisesti kevyitä toimijoitamme. Ne ovat suomalaisen yhteiskunnan suurin vahvuus.
Meiltä löytyvät Euroopan fiksuimmat kylät yhteisöineen. Olen varma, että Suomea paljon liikkuvat karavaanarit ovat kanssani samaa mieltä edes vierailematta joka talossa lomakkeineen. Tätä henkistä pääomaa ei saa hävittää tai kadottaa kuntarakenneuudistuksen yhteydessä ja kuuntelematta maaseutututkijoiden sekä -kehittäjien ääntä.
Nykyiset kuntarajamme kun eivät ole yhdistettyinäkään likimainkaan optimaalisia. Sen sijaan kylien yhteistyön kautta nämä rajat saavutetaan ja samalla säilytetään niiden yhteisöllinen luonne. Vuosituhantista kehitystä ei pidä pilata yhden vuosikymmenen aikana tehdyillä virheillä ja virtuaalimaailman harhoilla, metropolipolitiikan tuotteilla.
Virtuaalirakenteet ovat kyläyhteisöjen kehittämisessä lokalismia palvelevia ja sinänsä ensiarvoisen tärkeitä menestystekijöitä. Verkostojen merkitys on paikallisissa yhteisöissä jopa helpommin ymmärrettävää kuin metropolialueiden rakenteissa. Tästä meillä on erittäin hyviä kokemuksia ja jopa 1990-luvun alussa tieteellemme myönnetty pikku-Nobel.
Opposition saatava vauhtia hallitukseemme
Opposition ja hallituksen on syytäkin olla aina erimielisiä ja se kuuluu parlamentarismiin. Opposition on tartuttava sellaiseen, joka tarjoaa sille kasvumahdollisuuksia. Jos joku vanhoista puolueistamme unohtaa kodin, isämaan ja uskonnon, niitä on syytä puolustaa ja myös perustella miksi näin tapahtuu.
Yhteisöjen katoaminen on sidoksissa perheisiin ja nationalismi osa kansakunnan ikivanhaa omaa henkistä pääomaamme. Uskonnot ovat taas osa normistoamme ja niiden tunteminen välttämätöntä moraalin ja lain oivaltamisessa. Nyt jopa tuomarimme alkavat äänestää riitaisasti ja ratkaisut samassa rikoksessa ovat omalaatuisella tavalla mitä sattuu, ristiriitaisia myös alan kouluttajan, professorin tulkintana. Kun normit alkavat olla tuntemattomia, kadotettuja, miten tuomarit perustelevat moraalisia päätöksiä? Miten kokonaan uskonnoton yhteiskunta tulkitsee vieraitten kulttuurien vastaavia uskonnollisia rakenteita ja niiden normeja, sosiaalista elämää ja yhteiskuntamalleja, käyttäytymismalleja, tapakulttuureja, dogmaattista elämää jne?
Ilman tätä kaikkea, pienyhteisöllistä omaleimaisuuttamme, meitä suomalaisia ei olisi olemassakaan ja kisailisimme olympialaiset kisat jonkun nyt meille vieraan kielen ja kulttuurin kansalaisina. Yhteisömme olisivat nekin meille vieraita ja metropolipolitiikkammekin saneltaisiin muualta. Menestyksemme salaisuus yleisurheilussakin on aina perustunut pienyhteisöihin, kyliimme. Nyt sekin on rapautumassa ja ihmettelemme sen syitä Helsingistä käsin kaiken pilaten.
Arvokeskusteluun sopivia haasteita
Tuolta suunnalta löytyy suuri määrä arvokeskusteluun sopivia, poliittisia tunteita nostattavia aiheita. Kun hallitus tarjoaa hopealautasella tällaisia aineksia, parlamenttimme joutuu kokoontumaan jopa kesken kesälomansa. Se on hyvä asia. Mihin parlamentaarikot tarvitsevat monen kuukauden kesäloman? Olisiko politiikan sisältö muutakin kuin teatraalista opportunismia ja gallukilpailuja? Olisiko siellä syytä vakavoitua? Olisiko median syytä katsoa peiliin, arvoitaessa parlamentaarikkojemme töitä ja vaatimuksia tänään?
Peruskylien ja toimivien yhteisöjen kohdalla tämä ei saisi kuitenkaan vaikuttaa mitenkään. Vanhoja Leander -ohjelmia on vain osattava laajentaa ja hakea ratkaisuja yhteistyössä myös perinteisten sosiaali- ja terveyspalvelujemme sekä kulttuuri- ja sivistyspalvelujemme kokoamisessa. Teatraalinen mediamaailma ja sen pintavaahto ei saa vaikuttaa lähiyhteisöjen arkeen ja niiden juhlaan, elämämme todelliseen sisältöön ja sen luojiin, lähiyhteisön toimivuuteen.
Lastemme ja vanhusten elämä kun on juuri sitä, miltä lähiyhteisö näyttää, millaisena se näyttäytyy heille. Ja se on usein muuta kuin metropolialueiden pirstoutunut elämä ja sen tarjoamat mallit, jossa segregaatio on päässyt jo irti ja monin paikoin slummiutuminen pitkällä.
Vuosikymmenien odottelu ei kriisejä Euroopasta ja metropoleista poista, ne vain vaihtuvat aina uusiksi, oli hallituspohja mikä tahansa silloin, kun kriisin syyksi kerrotaan Venäjä, Yhdysvallat, Kiina, Espanja, Saksa, Italia tai joku muu meille vieras suurkulttuuri ja sen talouden jättiongelmat.
Nämä ongelmat eivät hetkauta saksalaisia kyliä ja niiden yhteisöjä pienimmässäkään määrin. Ne eivät hevin lähde mukaan prosesseihin, jotka ovat niistä irrallisia ja johtavat ulos yhteisön sisäisestä elämästä. Pohjois-Espanjan hyvinkin suomalaisoloiset kylät eivät edes ole kuulleet muusta kuin maansa menetyksestä jalkapallossa.