Päivän mediat ovat täynnä alkukesän päivien vilskettä ja perinteistä poliittista pulinaa, urheilun huumaa ja tuttua hulluille puuroa tarjontaa. Jotain jäin kaipaamaamaan. Takavuosina tämä päivä pyhitettiin äideille ja jätettiin muu meuhkaaminen yhdeksi päiväksi vähemmälle. Nyt tavat ja mediat ovat muuttuneet ja äidit otettu osaksi samaa joko naisasialiikeen tai feminismin poliittista peliä jossa joku puhuu kyllä vielä perusperheestäkin. Niitäkin kun vielä löytyy vaikkei ehkä toimittajan punavihreällä taustalla. Siellä kertomus äideistä sitten hukkuukin Euroopan ja Yhdysvaltojen sekä omien paikallisten poliitikkojemme narsismin marginaaliin. Varmaan näin on tarkoituskin. Jopa yleisön osaston hengenlennot ja pääkirjoitukset oli valittu koluministeineen varoen äitejä. Vanhat nekrologit olivat nekin talvella poisnukkuneiden ukkojen esittelyä, joiden päihteitten sekainen ja viinalle löyhkäävä elämäntyö tehtiin edellisellä vuosisadalla. Edes Saska Saarikoski ei eksynyt aiheestaan kiitellen oman sukupolvensa osaamista ja oikeaa tajunnanvirtaa ja tuomitsi suurella ja syvällä kokemuksella, Yhdysvalloissa vajaan pari vuotta harhaillen, maan olevan lapsellisten ihmisten ohjauksessa, eivätkä reppanat ymmärrä Venäjän päälle tuon taivaallista. Trump jopa taitaa ihailla Putinia. Siinä olisi ollut paikka kirjoittaa omasta isästään ja hänen suhteesta naisiin ja äiteihin. Saska Saarikosken äitikuva ja sen suhdetta hänen kirjoitustensa sisältöön olisi ollut helpompi uskoa. Siitä olisi voinut tulla jopa kiinnostava ja uskottavampi kuin halaillen maailmoja maalaillen siitä mieluisensa. Millainen oli Saskan halaus äidille ja piirsikö hän lapsena kortin vai veikö ehkä kedon kukkasia? Lausuiko runon vai keittikö iskän kanssa aamukahvit?
Kun joskus varjoon taivaltaa
ja loiste lämmin kaikkoaa,
niin äidin äänen jostain
kaukaa kuulen.
Se lohduttaen lausuu näin,
voi lapsein, katso valoon päin
sen loisteen huomaat ymmärtäin
käy hohde siivin myötätuuleen
Kai joskus tuntuu elo tää,
jää aivan ilman sävelmää,
sä etsi jälleen soinnut nää
ne lapsein löytävän sun luulen
Niin kaukaa takaa tähtien
mua ohjaa ääni lämpöinen
kai äidin silmät aina valvoo lastaan.
kun maailmalla samoaa
sua kenties joku rakastaa
pois lähde tyhjyys palajaa
on rakkaus äidin totta ainoastaan.
Äitini pienoinen
en sua mä nää, mut säilyvää
on rakkaus tää
se sieluun jää
pois katoaa
yön musta maa
sun muistossa sen kirkastaa.
Unholaan et jää
et jää, oi äiti milloinkaan.