Juuri muistelmiani kirjoittaneena aloin pohtia, miksi niissä ei mainita vaikkapa lapsuuteni muistoja joulustamme tai pääsiäisestä. Pääsiäinen on kristillisistä juhlistamme vanhin ja tärkein mutta tuskin se lapsen joulua kuitenkaan ohitti. Kuten Hoikkala, Kallio ja Björkstrand kirjoittavat pääsiäisestä, ihmisestä ja yhteiskunnasta mielenkiintoisessa artikkelissaan, jonka lukuajaksi on laskettu kymmenen minuuttia. Kymmenessä minuutissa voi oppia paljon sellaista, jonka eteen joutuisi tekemään muuten töitä vuosikaudet. Käyttäen lukutaitoaan ja nettiä. Kun kirjoitan omat blogini ja esseet, niiden syntminen on vaatinut AINA vuosikymmenisen elämän ja opit, joita voi siirtää muutamassa minuutissa lukijalle. Kun tämä alkaa niitä haukkua, se on viheliäisintä mihin ihminen kykenee pahuudessaan ja sopii kiirastorstain sanomaan tai pitkänperjantain julmuuksiin. Ihminen kun on jumalaton otus juuri noina hetkinä.
Maailman väestöstä kolmasosa viettää pääsiäistä. Kristittyjen pääsiäinen lienee lähtöisin juutalaisten liki tuhat vuotta vanhemmasta juhlasta, jolloin sen muisteleminen omana kokemuksena tuskin poikkeaa muistelmateoksen kohdasta, jossa pohdin käsitettä sosiaalinen pääoma ja sen syntyä sekä narraatioiden tapaa vaikuttaa meihin jo varhain lapsena. Mitä nämä käsitteet tarkoittavat, löytyvät kyllä muistemistani. Sen sijaan jo kirjoittamaani en enää muistele uudelleen. Ne ovat lähteinä muistelmieni lopussa, 116 monografista kirjaa.
Mikael Agricola viittasi käsitteellä ”päsieinen” paastosta pääsemiseen ja käsitteellä viitattiin juutalaisten pääsyyn Egyptin orjuudesta, Suomessa pääsyä talvesta ja ehkä synneistäkin. Mukana oli sekä kristillisiä että pakanallisia perinteitämme rinnakkain. Kyllä ne näkyivät lapsuuteni pääsiäisessä eivätkä luostarilaitokselle veronsa joskus maksaneet tästä poikenneet. Se aika oli kuitenkin unohtunut ja hukkui Kallaveteen juhannuspäivänä 1850. Sen sijaan saman kylän, Hernejärven monet karjalasta muuttaneet evakot viettivät hiven erilista pääsiäistä kuin luterilaisen kirkon jäsenet.
Juuri nyt vietettävä pääsiäissunnuntai osuu usein kevätpäivän tasausta seuraavaan täydenkuun jälkeiseen sunnuntaihin. Mukana on myös ikivanha Metonin tähtitieteestä laskettu kalenteri ja suomalainen sananparisikin: ”Joulu on aikanans ja juhannus on paikallans, mutta helluntai heittelee ja pääsiäinen paiskelee”
Hiljainen viikko, suureksi viikoksi myös kutsuttu, oli tuttu käsite jo lapsena palmusunnuntain ja pääsiäissunnuntain välisenä aikana. Oletan että 1800-luvun puolella se oli kansanperinteen kautta syntyvä ja mukana oli yhteys agraarin yhteiskuntaan, malkamaanantaista ja tikkutiistaista puhuttiin. Siirtymä agraarin Suomen suuresta ajasta, kylien ajasta, oli kuitenkin jo purkautumassa 1950-luvun koittaessa. Itä-Suomessa puhuttiin virposunnuntaista, pajunvitsat saivat palvella palmunlehvinämme. Lapsia oli paljon ja suuret ikäluokat syntyneet. Elettiin työkulttuurissa ja kyliemme suuri aika purkautui samalla pian alkavaan muuttoon. Valtaosa muutti Ruotsiin.
”Kitis kiira mehtään, tulta, savua selkään” kertoi pääsiäisen ajan noituudesta, talon ja navetan ympäristössä liikkuneista pahoista hengistä. Kiiraa karkotettiin savulla ja ehkä kokkotulillakin, äänekäs kolina ja romujen näkeminen viittasi tuohon aikaan pakanuutteemme. Kiira tuli nähtävästi ruotisin kielen käsitteestä ”skära”, puhdistaa, ja kuvasi tuon ajan kolisijoita ja savuja samalla. Synkät tunnelmat olivat läsnä etenkin pitkäperjantaina. Remakka nauru oli syntiä sekin ja Jeesuksen kärsimyksiä haettiin piiskaamalla etenkin lapsia, kirjoittaa Hannamari Hoikkala, Henna-Leena Kallio ja Sixten Björstrand pääsiäisaikaa kuvaavassa tesktissään. Kaikki tämä on minulle uutta luettavaa.
Mitään tällaista en lapsuudestani muista mutta kyllä agraariin aikaan kuului toki myös jotain sellaista mystiikkaa, joka oli kylän yhteistä ja hiven eri puolelta maatamme kotikyläämme asettunutta. Sodasta oli aikaa vain vuosikymmen ja Itä-Suomessa kohtasi toisensa hieman eri tavalla pääsiäiseen asennoituvat karjalaiset ja savolaiset. Lasten kurittaminen ei kyllä pääsiäisen perinteisiin kuulunut sen enempää pääsiäisenä kuin muinakaan pyhinä tai arjen oloissa. Lankalauantain taikausko oli sekin tekstistä lukien vieras, olkoonkin että pahojen henkien perinne tunnettiin. Maaseutu oli toki vahvasti yhteisöllinen mutta ei toki jakanut saati jatkanut näitä traditioita. Tulia ei polteltu eikä pahoja henkiä hätyytelty, kuolemaa ja puolisoa ei ennusteltu omassa lapsuudessani lankalauantaina sen enempää kuin uudenvuodenyönäkään. Leikkimielinen tinojen valu oli mukana uudenvuoden aattona ja kokot poltettiin juhannuksena.
Pääsiäisnoidat ja virpomisloitsut kuuluivat satuihin pikemminkin kuin aikuisuuden savolaiskylän elämään. Länsisuomalainen trulliperinne ei yltänyt sekään oikein itäsavolaiseen elämään ja ortodoksinen virpominen oli tuttu vain käsitteenä, lasten loruinamme. Kansan tapa kokea kirkon opit noituutena eivät olleet enää hyvän ja pahan valtataistelua, jossa elämä voittaa kuoleman. Lapsille tarkoitetut lorut eivät olleet oman lapsuuteni elämää. Virpojat ja varpojat tulivat tutuiksi vasta Oulussa asuen ja Hämeeseen, Turkuun tutustuen, Helsingissä piipahtaen.
Sen sijaan pääsiäispuput, -munat ja tiput, olivat osa lapsuuttani ilman sen suurempaa joko hedelmällisyyteen, ylösnousemukseen tai pääsiäiskukko valppauteen ja kestävyyteen viittaavia symbolejamme. Narsissit ja liljat, rairuohot ja pajunkissa kertoivat keväästä, mämmi perinneruuasta, kanat ja munat olivat samaa ruokaa kuin muinakin päivinämme, liha harvemmin lammasta.
Ortodoksinen paasto ja juutalaisuudesta hankitut perinteet, hengelliset yhtäläisyydet, sovitus ja anteeksianto olivat toki samaa yhteistä sosiaalista pääomaamme ja kulttuuria, joka opittiin hyvin varhain. Sen sijaan pääsiäisen perinteet ja uskomukset, pakana-ajan perinteet olivat kadonneet sotien aikana ja suuren ikäluokan hakiessa paikkaansa niin koulutuksessa ja jatkossa myös työelämässä muualla kuin kotiseudullaan. Näin tuon ajan lapsuus oli hyvin pragmaattinen, työkeskeinen, ja vailla sellaista traditioita, johon etenkin lännessä ja lounaassa viitataan silloin, kun kirjoitetaan sotiemme jälkeisestä arjesta idässä ja Savossa sitä eläneenä.