Isolaatiomekanismit ja karttojen harhat

20.09.2022

Kun puhumme isolaatiosta ja sen mekanismeista tarkoitamme yleensä biologiaa ja lisääntymistä. Lajit eivät helposti risteydy keskenään ja usein taustalla on pitkä evoluution tuoma taustansa. Lajien synty ja kirjo ovat oman aikamme kysymyksenä erityisen keskeinen aihe pohdittaessa luontoa ja sen kestävyyttä, lajien katoamista yhden lajin vallatessa itselleen elintilaa. Homo sapiens lajina on poikkeuksellisen vahva mutta omituisella tavalla samaan aikaan ongelma myös omille lajitovereilleen. Sodat ja niihin varautuminen sekä aseet osana lajin syntyä kertovat ihmislajin poikkeavuudesta.

Eurooppa on ollut etenkin erityisen aggressiivinen ja vietimme juuri brittiläisen imperiumin yhteistä surujuhlaa, johon osallistui puoli maailmaa. Toki Euroopasta löytyy muitakin merten takaisia alueita aikanaan itselleen vallanneita kulttuureja.

Oma tapamme ymmärtää tätä eurooppalaista käyttäytymistä on pikemminkin alusmaan kuin emämaan geneettistä tai kulttuurista, sosiaalista muistiamme. Kielemmekin eroaa melkoisesti onomatopoeettisena ja luontoa matkivana naapureittemme käyttämistä. Olemme usein myös huolissamme sen säilymisestä. Omasta omalaatuisuudestamme ja samalla emme aina ymmärrä sitä kulttuuria, jossa emämaat kohtaavat alusmaitaan ja ovat sotimassa vielä vuonna 2022 säilyttääkseen imperiumin asemansa.

Ilmiö liittyy läheisesti maantieteeseen ja karttoihin sekä samaan aikaan isolaatiomekanismeihinkin. Sivusin aihetta syksyllä vuonna 2008 ennen vuosikymmentä, joka käynnistyi poikkeuksellisesta vuodesta 2011. ”Arctic Babylon 2011” oli taas kirjoitettu jo 1970-luvun puolella. Tosin sen julkaisemin oli Suomessa tuolloin liian vaikeaa ja julkaistiin myöhemmin Saksassa. Kirjassa kolme aihetta ja kirjaa oli liitetty toisiinsa tavalla, joka ei oikein suomalaisille avautunut neljäntenä ilmiönämme. Emme ole erityisen tunnettuja shakin pelaajia, jossa jo neljän ensimmäisen siirron kohdalla mukana on liki 300 miljoonaa mahdollisuutta.

Tietokone tuli mukaan myöhemmin myös pelaamaan shakkia ja näin pelistä tuli omalla tavallaan tylsempää. Sama ei päde tieteeseen ja sen etenemiseen omana aikanamme. Emme oikein pärjäisi enää ilman koneitamme ja niiden tuomaa valtavaa lisää pohtiessamme omaa talouttamme ja sen kestävyyttä rinnan muun luonnon kantokyvyn kanssa kamppaillen ja taas kerran vaaleihin samalla myös Suomessa valmistautuen.       

sunnuntai 7. syyskuuta 2008

Karttojen rajat ja alueiden harhat

Regionalismin vaarat ja karttojen harhat

Kuntakeskustelumme yhteydessä kuntien koko ja rajat ovat ohittaneet kaiken muun järkevän pohdinnan. Sen taustalla on ikävä kahden alue -käsitteen (regionaalinen, spatiaalinen, mentaalinen) päällekkäisyys. Meillä kun kielessämme on vain yksi aluetta tarkoittava käsite (regionalismi ja pragmaattisena karttana). Ilmiö on jakanut ikävällä tavalla kaksi eri tavalla alueen kokevaa kulttuuria eikä heillä ole edes mahdollisuutta ymmärtää ja puolustaa sitä, mistä ero syntyy.

Kyse ei ole ”tunteesta”. Raja on yhtä jyrkkä kuin isolaatiomekanismeissa biologin sitä pohtiessa. Jostakin syystä Suomessa koulutetaan lukioon opettajia, jotka ovat hankkineet taitonsa samaan aikaan biotieteistä ja aluetieteistä (maantiede). Sillä olisi käyttöä etenkin pohdittaessa oman aikamme ihmisen käyttäytymistä ja siinä shakin peluun tapaan haettavia vaihtoehtoja laadittaessa poliitikkoinamme budjettia valtiotieteilijän psykologista silmää hankkineella viisaudella biologi-maantieteilijänä..  

Puolueet käyttävät tätä lähinnä vaalivoimanaan jakaen kansan joko regionalisteihin (keskusta) tai spatiaalisen yksikön sisäistäneisiin (demarit ja kokoomus). Ilmiö on samankaltainen kuin kulttuurien yhteentörmäyksessä globaalina ilmiönä uskonnoista puhuttaessa ja pilkattaessa. Siinä loukataan toisen sisäistä ymmärrystä ja pyhiä arvoja pahanilkeästi ja tahallaan. Talousoikea ja -vasemmisto sekä liberaali ja konservatiivi ei ole ainut tapa jakaa meitä neljään eri lokeroon muuten kuin äärimmäisen pragmaattisena tapana pelata shakkia.  


Julkisten palveluiden saatavuus ja tarjonta sekä kuntien rajat ovat olleet suomalainen ikuisuuskysymys. Kun suomalaiset puhuvat rajoista, tarkoitamme joko regionaalisia yksikköjä tai sitten enemmän tai vähemmän mentaalisia tai spatiaalisia mielikuva-alueita. Erityisesti kun kyse on maahan sidotuista elinkeinoista ja toiminnoista, luonnonvarojen käytöstä, regionalismi rajoineen korostuu.

Näin myös maankäytön suunnittelussa käytetään Suomessa konkreettisia välineitä, karttoja. Vastaavasti kun kyse on lokaalisista elinkeinoista tai nykyisin verkostoista ja globalismista, alueet alkavat rajoineen kadota. Lisäksi mukana on vielä ajaton ja reaaliaikainen maailma.

Suomalainen keskustelu kunnista ja kuntien rajoista on ollut leimallisesti kahden koulukunnan välistä väittelyä. Edellinen on perinteisempää, regionalismiin sidottua, ja sen taustalla on maan omistus sekä agraarinen ja historiallinen tapa kokea alue. Samalla tähän liittyy alueen sosiaalinen merkitys, paikkaleimautuminen tai -sidos.

Arkikielessä käytämme käsitettä juuret, kotiseutu tai sitten puhumme sosiaalisesta pääomasta ja alueellisesta muistista. Kaikissa näissä mukana on regionaalinen aluekäsite ja sen käyttäminen keskustelun pohjana.

Kyse ei ole suinkaan ”tunteista”, kuten usein väitetään. Kuntien ja maakuntien kohdalla regionalismia ja ”aluehenkeä” ovat tukeneet ja rakentaneet mm. maakunnallinen kirjallisuus ja media. Alueella on siis oma ”henki”, imago, mutta myös selvät kartalle piirrettävät regionalismia tunnistavat rajat. Nämä rajat eivät ole missään tekemisissä muun luomakunnan tavasta puhuttaessa vaikkapa reviiristä.

Jälkimmäinen näkökulma alueesta, epämääräinen ja alueen imagoa kuvaava, on lähempänä informaatioyhteiskunnan rajoja, jossa mukana ovat myös alueeseen sitoutumattomat ammatit. Niiden määrä on jatkuvasti kasvamassa ja fyysiset rajat ovat hämärtyneet. Palvelun tarjonta tai elinkeinon harjoittaminen, palkkatyö, ei ole sidottu regionaalisen yksikköön eikä sitä korosteta myöskään mentaalisena, sisäsyntyisenä ja juuret antavana alueellisena muistina tai sosiaalisena pääomana.

Alueen yhteisöllistä olemusta nämä ihmiset eivät tunnista aina lainkaan. Heille spatiaalisia ja rajattomia metropolialueita tai maaseutualueita on rajattomasti eikä niihin liity alueellisia ”henkiä” tai imagoa. Näin myös palvelun tarjonta on tässä käsitteistössä regionalismista vapaata ja mistä tahansa hankittavissa.

Kaikilla toiminnoilla on kuitenkin myös globalisaatiossa ja informaatio yhteiskunnassa rajattomuudesta huolimatta aina dimensio alueeseen, jossa ilmiöt tapahtuvat tai rakenteet syntyvät.

Niinpä se miten esim. Suomessa alueelliset rakenteet jatkossa muotoutuvat on siten pikemminkin evoluution mukanaan tuomaa kuin esim. juridista ohjailua. Ihmiset valitsevat vapaasti asuinpaikkansa ja hakevat palvelunsa, jossa toki alueet voivat kilpailla suosiostaan. Nykyisin se on yhä useammin fyysisen luonnonympäristön kautta syntyvä, ei niinkään pelkästään palvelurakenteen esittelyä. Koskematon luonto järven rannalla ja tunturin kupeessa, lähellä palveluja, on harvoin mahdollista. Ellei sitten palvelut hankita muulla tavoin kuin mihin olemme perinteisesti oppineet.

Regionalismi ja sen tapa kokea kunnat ja niiden rajat sekä ihmisten tapa hakea palvelunsa on siten kompromissi ainakin kahden ajattelutavan välillä. Tällöin oleellista ei ole niinkään rajat ja niiden sijainti tai kunnan koko kuin esim. ekologisesti järkevä tapa tuottaa tuotetta ja käyttää sitä kulutuksessa sen koko elinkaaren aikana. Asuminen ja ammatti sekä oma ja lasten sekä vanhusten kohdalla kaikki ei mene aina samalla tavalla kohdalleen. Kun tarpeet muuttuvat, asuinympäristökin voisi muuttua. Näin toki usein jo tapahtuukin.

Tässä käsitejärjestelmässä kaupungin ja maaseudun välinen vuoropuhelu ja globalisaatio sekä informaatioteknologia ovat poistamassa vanhan regionaalisen maailmankuvamme, halusimme sitä tai emme.

Sosiaalisesti ja kulttuurisesti kotiseutuunsa tai synnynalueeseensa sidotut ihmiset ja heidän juurensa säilyvät joka tapauksessa ja niiden taustalla ei ole kuvitteellisia regionaalisia rajoja vaan pelkästään ympäristöpsykologiset tai -sosiaaliset, alueeseen ja sen kulttuuriin sidotut prosessit, elämykset ja mieltymykset.

Tässä ei ole juurikaan eroa oli kyseessä valtioiden tai kansakuntien rajat sekä nationalismin ”aluehenget” ja Euroopan Unioni kuin kotoiset kuntamme ja tapamme kertoa, mistä olemme syntyisin. Synnyinpaikka on aina muuta kuin kartalle piirretty regionaalinen kuva kartasta. Pääsääntöisesti se on lapsena hankittu arvokas ympäristöpsykologinen ja -sosiaalinen kokemus ja samalla syvintä itseämme.

maanantai 8. syyskuuta 2008

Isolaatiomekanismit imitoinnissa

Imitoidenko vai itse innovoiden?

Taisto Teräs kirjoittaa Forssan Lehdessä (24.1), aivan oikein, kuinka Tanskan mallin siirtäminen Suomen oloihin on ongelmallista. Puuttumatta itse malliin ja kirjoittajan kritiikkiin, yritän vastata, miksi alueellisten mallien siirto on yleensäkin arveluttavaa.

Uuden imitoinnissa ongelmat syntyvät lyhyesti kuvaten viidestä isolaatio mekanismista.

Usein mutkikkaissa alueellisissa malleissa alkuperäinen ideoija saa asiastaan irti sen alkuperäisen hyödyn. Kokonaan uudessa organisaatiossa, alueella tai kulttuurissa vaaditaan oppimista, kokemusta ja taitojen kehittämistä, jotta mutkikkaat yhteiskunnalliset mallit istuisivat uuteen sosiaaliseen pääomaan.

Monikansalliset yritykset puhuvat ”ajan puristamisen epäekonomista” ja tarkoittavat tällä sitä hukattua aikaa, joka kopioinnista syntyy. Mutkikkaissa rakenteissa vain alkuperäinen innovaattori saa innovaatiosta kaiken hyödyn irti. Ainutkertaisia kulttuurisia ja sosiaalisia rakenteita ei voi kopioida yhtä menetyksellisesti uusissa yhteyksissä. Ne muuttuvat ja lopputulos ei ole sama kuin alkuperäinen pitkänkään ajan puitteissa. On järkevämpää ostaa koko firma kuin lähteä kopiomaan jotain sen osaa esim. Suomen markkinoilla.

Kolmas isolaatio-ominaisuus mallien kopioinnissa kytkeytyy niiden liittyneisyyteen. Usein ne ovat kiinni alueen omissa verkostoissa ja klustereissa. Näin imitoinnissa mutkikkaat rakenteet jäävät huomaamatta. Imitoija ei välttämättä kykene soveltamaan imitoitavan kulttuurin tai organisaation resursseja. Nyt ajan lisäksi aletaan hukata myös vääriä resursseja ja oikeita käytetään väärin. Alkaa syntyä kitkaa, joka näkyy ihmisten pahoinvointina työpaikalla.

Neljäs isolaatio-ominaisuus on kausaalinen epämääräisyys, jolloin soveltava organisaatio, alue tai kulttuuri ei kykene näkemään, miten imitoitavan organisaation (kulttuurin) toiset ominaisuudet kuin suora kopioitava innovaatio (=menestystekijä) eroavat imitoijan omista resursseista. Näin itse prosessi tai mekanismi innovaation tai menetyksen taustalla jää hämäräksi. Kuntien palvelurakenteiden uudistamisessa tapahtuu usein näitä virheitä edellisen lisäksi.

Viides isolaatiomekanismi on sosiaalinen kompleksisuus, jolloin innovaation monet sosiaaliset taustatekijät tekevät siitä miltei mahdottoman imitoitavan pelkästään esim. organisatorisena tai johtamistaidollisena prosessina. Tällaisia irrallisia imitointeja alueet ja organisaatiot pyrkivät kokeilemaan yhtenään ja epäonnistuvat. Tai kun lopulta jotain syntyy, aika ei ole enää otollinen sen toteutukseen.

Edellisten vuoksi esim. Yhdysvalloissa varotaan käyttämästä muualta imitoituja kulttuurisia laajoja malleja ja panostetaan kaiken aikaa omaan osaamiseen ja innovointikykyyn myös pienissä yksityiskohdissa.

By Matti Luostarinen

Prof, PhD, ScD Matti Luostarinen (natural and human sciences) birth: 100751, adress: Finland, 30100 Forssa, Uhrilähteenkatu 1 matti.luostarinen@hotmail.com Publications: Monographs: about one hundred, see monographs, Cluster art.org Articles: about two thousand, see all publications, Cluster art.org Art: Cluster art (manifest in 2005), see Art, Cluster art.org CV, see Cluster Art.org Blog: see blog, Cluster art.org (Bulevardi.fi)

Vastaa

Related Posts