Kiusaajien kova ydin ja narsistinen valta.
Saksan vaalit toivat jatkoa Angela Merkelin pitkälle kaudelle hoitaa Euroopan johtavan valtion asemaa ”äidiksi” kutsutun vahvan Merkelin jälkeen. Hänen saappaitaan on mahdoton täyttää, jolloin jatkossa joudumme tyytymään johonkin vähäisempään saksalaiseen johtajaan. Ehdolla on demareitten Olaf Scholz joka muistuttaa Pohjolan vastaavan puolueen johtajiamme. Ruotsin Stefan Löfven on yhtä värikäs.
Demareitten menestystä selittävät etenkin väestölliset, demografiset ilmiöt. Ikääntyneet ihmiset kaipaavat näitä 60- ja 70-luvun betonilähiöitään ja talouslinjaa, josta suomalaiset muistavat Kalevi Sorsan ja todella värikkään Rafael Paasion ajat.
Olaf Scholz hakee mallia hänkin Saksan historiasta ja tukea mahdollisesti sosiaaliliberaalista koalitiosta 1969-82 aikoja muistellen. Willy Brandt ja Helmut Schmidt ovat niminä painuneet myös suomalaisten ikäihmisten muistiin. Samalla pelko velkaunionista vähenisi rinnan laitavasemmiston kanssa. Suhde Venäjään ja Vladimir Putiniin pohdituttaa siinä missä 16 vuotta Saksaa hallinneen kristillisdemokraatin Helmut Kohlin muisto. Baijerissa ei ajatella aina samoin kuin Saksissa ja Brandenburgissa, Hampurissa samoin kuin Berliinissä. Hessenissä kristillisdemokraattien kannatus romahti aivan eri tavalla kuin vaikkapa Baijerissa tai Berliinissä.
Eurooppa on muuttumassa, siinä missä sen kilpailijat Aasiassa ja Afrikassa, Amerikassa ovat voimistumassa. Tyyni Valtameri on sekin saamassa aseman, jota Atlantin takaiset voimat aikanaan hallitsivat. Globalismi on yhä aidompaa ja käsitteet verkostoista, mutta myös klustereista talousmalleina tullaan kuulemaan jatkossa etenkin ekologisen klusterin merkeissä.
Käytin tuota käsitettä ”ekologinen klusteri” toisen väitöskirjani nimessä yhdessä innovaatiopolitiikan kanssa. Tieteessä ja taiteessa samainen klusteri (cluster art, art of clusters) edusti jo manifestini nimessä seuraavaa vaihetta, jota nyt elämme. Sitä ei määritellä enää Saksassa tai Euroopassa, eikä sen sisältö ole pelkästään yhden kulttuurin eurooppalainen ilmiö ensinkään. Kirjani painetaan Saksassa ja luetaan siellä missä Amazon sitä levittää yhdessä Googlen kanssa. Suomi on tästä nyt sivussa ja Forssan kaltainen teollinen taantuva seutukunta on kadonnut liki kartalta. Kun väkiluku pienenee 24 000:sta hetkessä menettäen yli 6000 veronmaksajaansa, jäljelle jäävät vain yli 75-vuotiaat. Tällaisia seutukuntia Suomessa oli runsas puolensataa maalaispitäjineen. Näissä seutukunnissa asuu noin miljoona suomalaista. Ovat äänestäneet aikanaan demareita ja äänestävät edelleenkin.
Pyrin avaamaan tätä hybridiksi kutsuttua vaihetta, menetettyä vuosikymmentä, käyttäen saksalaiseen tapaan blogejani vuosilta 2006 ja 2010. On siis palattava siihen hetkeen, jonka jälkeen menetimme otteen tulevaan ja pysähdyimme sekoilemaan. Etenkin toisen väitöskirjani jälkeen tarjoutui tilaisuus keskittyä yhä enemmän sellaiseen poikkitieteiseen tutkimukseen, jollaista ensimmäisen väitöskirjani jälkeen ei olisi voinut edes tutkia, muuten kuin kolikon toista puolta valaisten.
Oman aikamme kolikko, koko ajan liikkeessä oleva ja muuttuva, kun on kyljellään ja pyörii kaiken aikaa asemaansa muuttaen. Siitä voi saada vain pysäytyskuvia, jotka nekin muuttuvat kaiken aikaa reaaliaikaisessa globaalissa todellisuudessamme. Näitä pysähdyskuvia on vain esiteltävä riittävästi, ettemme jää pelkästään tämän päivän ilmiöitten vangiksi, saati yhden asian liikkeeksi. Pandemia on tyyppiesimerkki yhteiskunnan ja median suhteesta rinnan talouden ja sosiaalisen elämän pysähtymisen kanssa. Sellaiseen kun meillä ei ole varaa ajautumatta vaikeuksiin.
Verkostojen maailmassa on taipumusta hakea kärjistyksiä. Kieli, jossa on liian monta “toisaalta ja toisaalta”, ei ota kantaa ja vastuuta. Diplomatia on myös täsmällistä kannanottoa. Ei vain sen välttelyä. Välttelyllä jätämme vallan despootille. Erityisesti asiantuntijavalta on usein liioitellun epävarmaa. Narsistinen despootti hyötyy epävarmasta.
Yksi kärjistyksistämme on hierarkkinen tapamme jäsennellä maailmaa ja sen vallankäyttöä. Siinä valta sokaisee, täydellinen täydellisesti. Narsismi vallankäytössä ja johtajuudessa on vaarallinen ilmiö tänään tuhansille myös Suomessa. Miten narsismi esiintyy vallankäyttönä verkostoissa?
Hierarkkinen valta muistuttaa mielipuolista monarkiaa. Keskellä modernisoituvaa maailmaa törmäämme tähän feodaaliajan järjestelmään tuon tuostakin verkostoissa. Se muistuttaa keisaria, joka saapuu palatsiinsa ja jonka vankkureiden ympärillä kyhjöttää maassa silmät maahan luotuja, vääryyttä kärsineitä surkimuksia anomuksineen. Joukko kerjäläisiä hakee luita ja kalanpäitä. Lähimmälle voivottelijalle heitetään mehevin luu.
Verkosto, jossa narsistinen johtaja elää, on kuin hämähäkin kutoma suunnaton globaali luomus. Verkoston urkkijat ovat siinä samassa tehtävässä kuin tsaarin ajan Venäjällä. Raportit ilmiantajilta ovat yhtä arkipäiväisiä kuin keskiaikaisen keisarin hovissa. Kyse ei ole tämän päivän ilmiöstä vaan vanhasta, sosiaalisen pääoman elättämästä ja muistimme tallentamasta virhekäyttäytymisestä. Sen poisoppiminen on oma asiamme ja aikamme tärkein haaste samalla.
Nyt verkostoissamme askaroi suuri määrä narsistisia despootteja.
Keisari ei tee hovissaan itse päätöksiä. Katastrofaaliset päätökset siirretään kelvottomille verkoston alemman johdon keskiasteen johtajille. Mitä enemmän heitä on, sitä harvempi saa päättää, ja keisari keskittää valtansa itselleen. Narsistinen johtaja ei koskaan ota itse vastuuta päätöksistä, jotka voivat olla organisaatiolle tuhoisia.
Suomessa feodaalilaitoksen muistot ovat erityisen tyypillisiä kriisihallinnan välineitä. Kyse on kriisin mukanaan tuomasta traumasta ja paluusta agraariajan juurille. Verkostot ovat saaneet feodaaliajan psykologisen ilmeen ja kasvot, jotka tunnistamme sosiaalisen muistimme avulla.
Keisari on isä aurinkoinen ja puhdas. Hänen verkostossaan asiat eivät ole koskaan aivan kunnossa. ”Epäjärjestyksen marginaali” antaa mahdollisuuden hajottaa ja hallita. Korjata virheitä astumalla alas ja osoittaen näin laupeuttaan, lahjojaan ja johtajan taitojaan. Hiven veltot ja lahjattomat ovat siten suositumpia kuin pätevät ja taitavat. Turha innokkuus ja taito, lahjat ovat vaaraksi narsistisen johtajan säteilevälle valolle. Mitä vähemmän verkostossa on poliittisen vallankäytön hankkineita jäsenkirjaihmisiä, sitä helpompi lahjattomia on seuloa. Jos valinnan ehtona on jäsenkirja ja meritokratia muistuttaa sekin mediavaltaamme.
Narsistinen johtaja ei päästä ketään kukkoilemaan toistensa yläpuolelle. Tämä varmistaa tasapäisyyden ja vallan tasapainon. Sen ylläpitämisessä ruokitaan ahneutta ja kähmintää. Sen ulkopuolelle jäävät ovat epäilyttäviä, ehkä peräti kumouksellisia. Tarvitaan urkintaa, joka ruokkii sairaalloista epäluuloa, pessimismiä ja kateutta, syvää masennusta. Masentuneita ihmisiä hoidetaan lääkkeillä ja päihteillä. Heille riittää se, että johtaja on vaatimaton pessimisti, synkkien aikojen näkijä ja ennustaja.
Narsistiselle despootille kerrotaan vain se mitä hän haluaa kuulla. Hierakisessa verkostossa johtaja näkee vain oman itsensä ja peili todellisuuteen vääristyy. Verkostosta tule narsistisen persoonallisuuden oma universumi. Ihminen pysyy siinä ihmisen kokoisena, oli hän sitten Yhdysvaltain presidentti tai pienen laitoksen johtaja. Verkostoissa voi syntyä hierarkkisia harhoja ihmisten kyvyistä, älystä, lahjoista ja persoonallisuudesta. Narsistinen johtaja ruokkii näitä harhoja. Luova johtaja on niitä poistamassa.
Vallankumous alkaa uusista ajatuksista. Narsistinen verkosto saa sisälleen ideoita, jossa pysähtyneisyys alkaa murtua. Miten näitä luovia ja innovatiivisia ajatuksia voidaan toteuttaa siten, ettei koko ikiaikainen järjestelmä hajoa? Miten käy vanhan teorian, dogmin, konvention ja sen varaan rakennetun narsistisen persoonallisuuden? Oikea verkosto ei tunnista lainkaan yksilön persoonallisuutta, psykologisia ominaisuuksia, narsismia ja sen lähteitä.
Narsistinen verkosto kertoo, kuinka kaikki on lähtöisin jo kaukaa, ikiaikainen ja ihmisen evoluutioon liittyvä pakko. Kapinaan ei koskaan lähde ihminen, joka pelkää asemaansa tässä epävarmuuden evoluutionaarisessa verkostossa. Kokemus pelosta, hylätyksi tulemisesta, eristämisestä ja häpäisystä ovat verkoston hierakisia, emotionaalisia välineitä.
Ahneus takaa kierron, jossa vähän saanut haluaa hieman enemmän. Verkostokaupassa tämä tapahtuu joskus aggressiivisesti. Erityisesti lapset eivät voi ymmärtää verkoston emotionaalisia mahdollisuuksia ja manipuloivaa vallankäyttöä, masentuvat ja menettävät otteensa orastavaan elämään.
Ulkopuolisen maailman saapuminen suljettuun hierarkkiseen verkostoon johtaa narsistisen johtajan kriisiin. Hän alkaa lakata hallitsemasta ja leijailee kaiken muun yläpuolella. Narsistinen johtaja siirtyy taivastodellisuuteen. Narsistinen ihminen tervehtii nyt kaikkia ikään kuin viralta pantu Jumala. Kiittää kaikkia uskollisuudesta, rohkaisee ja toivottaa onnea sekä menestystä. Narsistinen johtaja on harvoin typerys ja toimii verkostossa nerokkaasti, hän on Jumalasta seuraava mutta ylöspäin ajatellen.
Lopulta hierarkkiseen verkostoon jää vai narsistinen johtaja ja hänen kamaripalvelijansa. Kirjoittaa Ryszard Kapuscinski vapaasti lainaten Etiopian keisarin vallasta ja despootin pitkästä illasta (HS 2.7.06). Mietelmäkirjailijan ja entisen toimittajan teos ”Keisari” on suomentanut Tapani Kärkkäinen. Muita puolalaisen, kolmatta maailmaa reportterina seuranneen tarkkailijan suomennettuja töitä ovat Neuvostoliiton hajoamista kuvaava teos ”Imperiumi” ja Afrikka-reportaasi ”Eebenpuu”.
perjantai 12. marraskuuta 2010
Kirjoitin aiemmin kuinka kiusatuimmat ihmiset ovat eliitin huipulla, niin kansainvälisesti kuin kansallisestikin. Kun haetaan kiusaajien yhteiskunnan kovaa ydintä, se löytyy optiomiljonääreistä, politiikan huipulta, poliisinkin suojissa odotetusti juuri suojelupoliisin kermasta. Mediakratia on vaihtunut meritokratiaksi. Media esittelee siinä kaiken aikaan muutamaa mieleistään meritoitunutta ihmistä. Tässä valikoinnissa media on erityisen tarkkana.
Kiusatut maalaisliiton ministerit
Kun pankinjohtajat ja kunnanjohtajat ovat medioissa kiusattuina jo käsitelty, uutena ilmestyi median palstoille suojelupoliisin päällystö ja heidän tapansa kiusata toisiaan ammatti-ihmisten välinein. Ja eikös kohta perään Paavo Väyrynen, saavutettuaan ministerinä kakkospaikan heti Johannes Virolaisen jälkeen, kerro olevansa maan ykköskiusattu jo Mauno Koiviston teatraalisessa näytelmässä Harri Holkerin hallitusta junailtaessa.
Varmaan myös Virolainen koki tulleensa kiusatuksi, ja ihan syystä, sekä Ahti Karjalainen, joka oli kakkospaikalla pisimpään istuneena ministerinä ennen Väyrystä. Ahti Karjalaista kiusasi jopa presidentti Kekkonen ja Virolaista vielä näkyvämmin, kertoivat takavuosien mediat. Toista maitopoikana ja toista alkoholistina. Eläkepäivinään Vironperän isäntä laukoi kotoaan, millainen kiusaaja ja moraaliton eläjä Kekkonen oikeasti oli.
Sitä purkausta oli kamalaa seurata, vaikka toki Johannes Virolaisen kertomukset olivat suomalaisille liiankin tuttuja ja tiedettiin entuudestaan. Tosin tuon ajan media oli sitä mitä oli ja tätä me tietysti yhdessä häpeämme. Oikeastaan agraarinen Suomi piti sitä Kekkosen suurimpana etuna ja lahjana. Hän kykeni kiusaamaan muita herroja ja se teki hyvää herravihaansa hautovan kansan itsetunnolle. Jopa media neljäntenä valtiomahtina oli hiljaa pienen lehden pakinoitsijasta alkaen. Matka kohti mediavaltaa oli vasta käynnistymässä.
Messiaaninen kiusattu
Onko kiusaaminen sittenkin suomalaisen eliitin ilmiö? Kiusaamisen, ilkeilyn siirtyminen tavallisen kansan ja rahvaan keskuuteen, on vain vähäisempien vätysten vaatimatonta eliitin apinointia, pyrittäessä osoittamaan, kuinka eliittiä tavoitteleva keskiluokkainen pikkuvirkamies tai kyläpoliitikko ovat hekin jotenkin perillä suuren maailman menosta ja vallan mukanaan tuomasta käyttäytymismallista? Onko kiusaamisen pimeä ydin todellakin kansakunnan kaapin päällä? Opettiko armeija ja koulu aikanaan, miten kiusataan ja simputetaan ja miten se on jopa suotavaa ja sallittua, tapa hankkia etuuksia kampittamalla muita, häpäisemällä ja nöyryyttämällä?
Seurakunta ja kirkko on usein kuvattu medioissa kiusaajien paikaksi. Kun seuraa syksyn keskustelua homojen vihkimisestä, juuri nyt käytävää riitelyä, jonka juuret ovat kaukana menneisyydessä, syntyy kuva kiusaamisen institutionaalisesta luonteesta ja alkukristillisestä seurakunnasta. Kiusaaja ja kiusattu olivat ottamassa siinä yhteen ja paholainen voitettiin lopulta vasta ristillä. Enne tätä kiusaaja käytti kaikkia ihmisen heikkouksia, kuolemansyntejä, koetellakseen messiaanista luonnetta ja sen lujuutta. Sen minkä Jumalan poika kesti, tavallinen rahvas ei tahdo sitä sietää.
Shamaanien koulutusta
Tiedeyhteisöjä, yliopistoja ja tutkimuslaitoksia, shamaanien kouluttajia, on niin ikään kuvattu usein juuri Suomessa kiusaajien ja kiusattujen yhteisöiksi. Opinnäytteiden laadinta on usein pelkkää kiusaamista, jossa koetellaan väittelijän kykyä sietää sellaista kritiikiksi kutsuttua piinaa ja simputusta, joka armeijassa johtaisi jo linnatuomioihin. Muun kiusanteon loppuessa kappaleita siirrellään sivulta toiselle ja julkaisemista vaikeutetaan kaikin mahdollisin keinoin unohtaen kokonaan, kuinka kyseessä on tiede ja uusi löydös, tapa tuoda se nopeasti julkisuuteen ja puolustaa siellä sen oikeutusta.
Ei toki kustoksen tai viroista ja tutkimusrahoista kilpailevien kollegojen kanssa kisaillen kiusattujen maailmassa, pienen tiedeyhteisön sisäisenä sadistisena tapana nauttia silkasta sadismista, simputuksesta ja kiusanteosta, jossa Suomessa mukana ovat pienen yhteisön sukulaisetkin, nepotismi, ja kyläyhteisöissä lopulta silkaksi vihaksi muuttuva rakkaus uskonnollisen yhteisön sisällä kilvoitellen.
Biologinen pimeä perimä
Kiusanteko on osa biologista perimää, ja tiedämme jo kuinka kiusaaja voi saada nautintoa myös sellaisesta ilkivallasta, jossa itse tulos ei olekaan enää millään tavalla rationaalinen ja toivottu, päinvastoin. Näin kiusaaminen on lopulta itsetarkoitus ja tuottaa kiusaajalleen hormonaalista hyvän olon tunnetta geneettisenä perintönä kaukaa klaaniyhteiskuntamme luolissa aikanaan asuen. Narsistinen ja sotaisa kiusaaja tai yhteisö, organisaatio tai instituutio, alkaa pitkän rauhallisen kauden jälkeen kiusata itseään, hyökätä itsensä kimppuun.
Yhteiskuntamme on muutoksen alla. Muutosta kuvataan internetin ja sosiaalisen median paradigman kautta ja globaalina ilmiönä, jossa koko maailmankuvamme on muutoksessa. Netti ei ole miljardien ihmisten yhteisenä välineenä enää psykologinen, eikä tuota sellaista mielihyvää kiusaajalleen, kuin takavuosien klaaniyhteisöissä tai pienen eliitin kiusatessa toisiaan kirkko- ja ylimysvallan muurien suojissa.
Tämä kiusaaminen korvattiin myöhemmin demokratian niiden instituutioiden ja organisaatioiden sisällä, joissa mukamas edustettiin työläisiä tai agraariyhteisön jäseniä, vaikkei näitä enää edes löytynyt etsimälläkään. Tällainen kiusaajien yhteisöllisyys murtui netin myötä, ja sen tapa hallita pelolla on jäänyt historiaan. Suomessa tämä muutos on ollut poikkeuksellisen hidas ja vaivalloinen.
Saksa edelläkävijä Euroopassa
Saksassa vihreiden kannatus on kohonnut galluplukujen mukaan vieläkin rajummin kuin perussuomalaisten kannatus Suomessa. Kun kaikki puolueet ovat ottaneet vihreiden ohjelman omakseen, potin keräävät lopulta vihreät, arvellaan. Kun vihreä aate syntyi takavuosina, se oli radikaalia toimintaa, liki yhden asian liikettä ja tätä kautta lähempänä vasemmiston arvomaailmaa. Tuolloin Saksassa oli runsaasti myös redikaalia anarkiaa ja terrorismia. Miten mahtaa olla vaaleissa vuosikymmenen kuluttua? Voisiko olla mahdollista, että Merkel olisi vielä silloinkin vallassa, Putin Venäjällä? Jos näin on, olemme menettäneet kokonaisen vuosikymmenen.
Kun liike leviää, uuden paradigmaisen muutoksen seurauksena, se alkaa uhata nousukiidossa oppositiossa sosiaalidemokraattien ja liittokansleri Angela Merkelin kristillisdemokraattien valtaa. Samalla se muuttuu konservatiivisemmaksi ja syntyy eurooppalainen huntuun pukeutuvan naisen identiteettikriisi. Luonto halutaan säilyttää, mutta samalla myös valtio ja sen instituutiot sellaisina kuin ne nyt ovat. Syntipukkeja köyhtymiseen haetaan kuten 1900-luvun alussa.
Kun vihreiden äänestäjät olivat aiemmin akateemisia, hyvin koulutettuja ja varakkaita, nyt mukaan tulee kannattajia kaikista yhteiskuntaluokista ja metropolien lisäksi myös maalta. Tällainen suola käy myöhemmin mauttomaksi. 1900-luvulla se maustettiin kansallissosialismilla. Suomessa tuon ajan peikkoja nähdään medioissamme aina kun oma lehmä ojassa on henkitoreissaan.
Saksassa vihreät ovat suuria unionin ystäviä, he ovat sosiaalipolitiikassa lähempänä kristillisdemokraatteja kuin vasemmistoa, ja kristillisen paratiisin rinnalle on syntymässä rousseaulainen ympäristöystävällisyyden paratiisi. Uudet vihreät ovat hyväksymässä Saksassa sotilashankkeet hanakammin kuin keskimäärin muissa puolueissa ja siirtolaisillekin asetetaan uudet kielitaitovaatimukset, kertoo Helsingin sanomat (HS 11.11. 2010). Miten mahtaa olla vuosikymmenen kuluttua?
Sosiaalisen median paradigma
Miten uusi saksalainen vihreä aalto sitten poikkeaa suomalaisesta perussuomalaisten saamasta kannatuksesta? Ei mitenkään. Myös suomalainen uuden paradigman ja maailmankuvan liike saa kannatuksensa kaikista yhteiskuntaluokista, on konservatiivisempi kuin perinteinen vasemmisto ja ehkä vain unionin kohdalla ollaan suomalaiseen tapaan epäilevämpiä. Sen sijaan saksalaisten uusvihreitten tapaan suhde armeijaan ja ulkomaisiin maahanmuuttajiin, instituutioihimme, on perinteisen konservatiivinen ja Soinin tapaan viisaasti hieman vasemmalla. Jossakin vaiheessa sen täytyy hiven terävöityä konservatiivista kansaa kosiskellen etenkin oikealla. Kun demarit tulevat valtaan, mediat hakevat sille vihreää tukipuoluettaan Saksassa.
Suhde unioniin ja empiminen sen suuntaan syntyi jo liityttäessä siihen, jossa Suomessa ensimmäinen asia oli turvallisuuspolitiikka, raja itään ja sen turvallisuustakuut Neuvostoliiton juuri hajottua. Saksassa siirtolaisten määrä on valtava ja siirtolaisten panos talouden ylläpidossa on kokonaan toista luokkaa kuin Suomessa. Samalla Saksa on unionin veturi, Suomi vain viimeisimpiä vaunuja sen matkassa roikkuen. Ikääntyvän kansakunnan raksuttaminen sujuu saksalaista helpommin ja tutun opportunistisella tavalla sosiaalisessa mediassa elämöiden.
Vakavasti otettava puolue
Kun vihreät pääsi Saksassa ensimmäisen kerran hallitukseen, heidän puoluejohtajansa Joschka Fischer oli karismaattinen Gerhard Schröderin hallituksen ulkoministeri. Ero suomalaiseen vihreään liikkeeseen, viherpiipertäjiin, alkoi syntyä tuolloin vuonna 1998. Kun vihreät ohittivat Saksassa vuonna 2010 syksyllä gallupeissa sosiaalidemokraatit, ja ovat nyt lähestymässä maan suurimman puolueen asemaa, Suomessa saman tehtävän otti hoitaakseen Timo Soini ja perussuomalaiset.
Tässä Soini puoluejohtajana on ollut hyvin johdonmukainen ja ymmärtäen uuden maailmankuvan ja paradigman merkityksen Suomessa. Suomessa taas vihreät, Osmo Soininvaaran johdolla, heittäytyivät uuden maailmankuvan ykköshaastajaksi. Näin yritettiin paikata aiemmin tehtyjä tolkuttomia virheitä tekemällä strateginen itsemurha. Soinin on helppo antaa tällaiselle menolle vauhtia. Vuosikymmenen kuluttua puolue on jäänyt vasemmalla marginaaliin. Siellä on liikaa tungosta jo nyt.
Tähtäimessä nänni
Nänni tarkoittaa curlingissa maalin keskipistettä. Kun Markku Uusipaavalniemi voitti curlingissa joukkoineen olympiahopeaa, suomalaiset mediat toitottivat hänen nerouttaan ja laskelmallisuuttaan, kykyä hoitaa Suomessa olemattoman harrastajapohjan omaava laji huipulle pelkällä älyllään.
Suomalainen media oli silloin oikeassa. Laji romahti heti sen jälkeen, kun Markku Uusipaavalniemi riitautui joukkueensa kansa ja jätti sen, siirtyi keskustan kansanedustajaksi Helsingin vaalipiiristä. Se oli strateginen virhe, joka oli myöhemmin korjattavissa.
Kun Markku Uusipaavalniemi esitti edustajatovereilleen jotain uutta ja järkevää laman alkaessa iskeä maahan, hän sai niskaansa keskustaopposition hallituksessa. Maalaisliiton johto ei voi sietää agraarin yhteisön ulkopuolelta tulevaa sellaista älyllistä osaamista, jota Markku Uusipaavalniemi edusti, hieman samaan tapaan, kuin suomalainen demari ei voi sietää puheenjohtajakseen tiedemiesmäistä Erkki Tuomiojaa liian älyllisenä ja tällainen henkilö joutuu sivuraiteelle kiusatuksi. Sen sijaan duunaritaustainen fundeeraaja Mauno Koivisto kelpasi satamajätkän imagollaan ja sieltä tehdyllä väitöskirjallaan. Suomi on omituisten laulujen maa, jonka tulkinta on tylsyydessään raskasta tutkittavaa.
Tuomioja on tehnyt paljon kompromisseja itsensä ja radikaalin nuoruutensa kanssa. Taustalla on suku ja häivähdys punaista, porvaritausta sen ohella, tapa selitellä itselleen suomalaisen kiusaamisen juuria, yritys ymmärtää silkkaa typeryyttä. Sellainen on vaatinut varmasti pitkää pinnaa seuraten nykyjohdon menoa.
Uusipaavalniemen täydellinen heitto
Uusipaavalniemi huomasi olevansa väärässä puolueessa. Samalla hän ymmärsi mihin uusi maailmankuva ja paradigma on viemässä myös Suomea. Vihreä liike oli tehnyt historiallisen virheen, juuri Suomelle tyypillisen, ylimielisen ja kiusaajille tavanomaisen, seuraamatta mitä maailmalla oli jo tapahtunut. Tällaista virhettä Joschka Fischer ei olisi millään voinut ymmärtää tuntematta suomalaisia vihreitä naisia.
Fischer ei tunne suomalaisia ja näiden kiusaamiskulttuuriin liittyvää tolkutonta typeryyttä uuden globaalin paradigman saapuessa myös Eurooppaan Aasiasta, ei toki Yhdysvalloista. Huntusota ei ole amerikkalainen ilmiö ensinkään. Suomalainen media ei edes seurannut 2000-luvun alussa, miten tuo paradigma syntyi, ja mitä se saa myöhemmin aikaan tuhansien miljoonien liikkeenä. Suomalainen vihreä nainen ei seurannut sosiaalisia medioita lainkaan ja internet oli vieras ilmiö. Erkki Susi Pulliainen oli jo vanha mies sellaiseen, eikä häntä miehenä olisi edes päästetty lähellekään vihreää vallanahneutta.
Uusipaavalniemi älykkönä siirtyi odotetusti ensimmäisenä kiusattuna kepulaisena Timo Soinin leiriin ja on voittamassa vaalit, saamassa mahdollisesti ministerin salkun ja kertoo, kuinka curlingia tulee pelata nyt, kun Irlanti on menossa konkurssiin ja välimereiset maat eivät osoita merkkiäkään toipumisestaan, Yhdysvallat on edelleen lamassa ja toi markkinoille 600 miljardia yrittäen työntää köydellä ja tukien muka näin pahenevaa työttömyyttään. Samaan aikaan Kiina tekee historiallista tulosta kappataseessaan ja huikeassa viennissä, Etelä-Amerikka on sekin historiansa komeimmassa nousukiidossa. Yhdysvaltoja odottaa presidentti, joka saa tuekseen katkeroituneitten äänet. Siihen ei paljoa taitoja, saati lahjoja vaadita. Uusipaavalniemen pelisilmä vain petti heikkona suomalaisen normiston tuntijana.
Synkät pilvet pohjolasta
Oululainen Kaleva, puolen Suomen media kertoo, kuinka pääministeri Mari Kiviniemen cityvihreä kannatus on noin kolmanneksen luokkaa Suomessa. Se on jopa alempana kuin Matti Vanhasen saama luottamus aikanaan hänen erotessa tehtävästään. Ja samaan aikaan odotamme, onko seuraava suurempi uutinen entisen pääministerin messiaaninen matka kohti valtakunnanoikeutta. Puolueilla ei ole tarjota mitään uutta ja vaalit ovat jo keväällä. Keskustan matka pienpuolueeksi on alkanut. Maakuntamallit ja sote ei sitä pelasta. Katkerat kaupunkeihin muuttaneet eivät ole enää maalaisliiton äänestäjiä hekään.
Sellainen matka ei tiedä hyvää entisen maalaisliiton kannatukselle uuden paradigman iskiessä todella rannoillemme, jossa rotat jättävät keskenään riitaisan hukkuvan laivan, entiset kiusatut kovistelevat uusia kiusattavia Paavo Väyrysen tapaan eläen.
“Mitä minä sanoin” -Väyrynen.
Liki 70 % suomalaisista ei tiedä, mitä sanoa pääministeristään, tai ei luota häneen lainkaan. Samaan aikaan keskustan kokenein ministeri Paavo Väyrynen kokee tulleensa sivuutetuksi esittelevien ministereitten toimesta ja viimeksi Paula Lehtomäen omituisessa ympäristöministerin tehtävänhoidossaan.
Väyrynen kertoo olevansa pahoillaan kehityksestä, kiusaamisesta, mutta kertoo kilttinä ja nöyränä ihmisenä alistuvansa kohtaloonsa. Ulkoministerinä Paavo Väyrynen oli kuin Joschka Fischer, täydellisen laskelmoiva, kuten Uusipaavalniemi tahollaan curlingissa. Politiikassa on nähtävä miten pallot liikkuvat sen jälkeen, kun on heitetty viisi kierrosta onnistuneitten heittojen jälkeen.
Hyvällä strategialla voi korjata joskus jopa kehnojen heittäjien jättämät paikot. Sen sijaan loistavakaan heittäjä ei voi korjata tiimissä, organisaatiossa, instituutiossa täysin nollan arvoista strategiaa, visioita, jotka eivät näe lainkaan tulevaa edessä avautuvaa uutta maailmankuvaa, paradigmaa, ja sen asettamia vaatimuksia puolueillemme ja pääministereillemme. Vuosikymmenen kuluttua heitä on ollut yksi jokaiselle vuodelle. Näin me menetämme tämän alkaneen vuosikymmenen.
Matti Luostarinen 25.07.2006, 16.11.2010, 28.09.2021