18.04. 2024
Kirjani sisältö ja sitä edeltäneet julkaisuni kaipaavat loppuluvukseen jotain todella merkittävää ja myös omaan elämäni vaikuttaa Brasiliasta ja samalla Portugalista. Valinta oli helppo. Olen pitänyt juhlapuheen Brasiliassa sen pääkaupungissa maan täyttäessä tasavuosia. Samalla ihaillut Oscar Niemeyrin lahjoja kansakunnan uudessa pääkaupungissa, jonka kaava muistuttaa perhosen siipiä, eikä sen keskellä ole oikein mitään. Asuin siellä aikani ja sieltä minua siirreltiin ympäri valtavaa maata agropolis strategian isänä. Se oli levinnyt kirjanani valtavaan maahan ja minun suomalaisen strategiaa luonnehdittiin monin verroin käytöltään heille sopivammaksi, kuin vastaavaa elitistä hanketta Monpellierin agropoliksena, jossain varakkaassa Ranskassa. Suomalainen malli on varmasti pragmaattinen ja ajattelee elintarvikkeiden kohdalla varautuen kaikkeen mahdolliseen. – ”In omnia paratus.”
Meille oli järjestetty jopa tilaisuus väitellä näiden kahden agropoliksen välillä. Toinen oli perinteinen teknopolis yliopistoympäristössä, toinen levittäytyi maaseudulle ja muistutti suomalaista osuustoimintaliikettä tai japanilaisia ikivanhoja keiretsuja seuraillen, sekä tuolloin oman aikamme agronetin ekologista maailmaa, jossa lehmilläkin oli omat kännykkänsä. Malli oli jo tuolloin algoritmien hoidettavaksi uskottu, tekoälyn ja osaavien viljelijöiden osuustoiminnastaan tuttujen ketjujen, myöhemmin klustereiden, hyödynnettäviksi. Se oli epäilemättä vallankumauksellinen tuon ajan Brasiliassa, mutta myös muualla kestävää maataloutta hakevassa Euroopassa. Mutta etenkin kehittyvissä talouksissamme. Oma tehtäväni oli kiertää näitä syntyneitä uusia, agropolis strategiaa käyttäviä valtavia tiloja, ikään kuin Paavina valtavaa maata matkoillaan kierrättäen. Tärkeätä oli myös ympäristön hoito. Useimmissa asioissa keskitie oli kuitenkin paras valinta. – ”In plerisque rebus mediocritas optima est. (Cicero).
Toinen brasilialainen olikin sitten portugalilainen, jonka myös tapasin, ja hän oli ainut maansa kirjallisuuden nobelisti Jose Saramamago ja hänen maaginen realisminsa. Päätän tämän kirjani näihin kahteen neroon ja heistä aiemmin jo kirjoittamiini artikkeleihin. He kun liittyvät omalla kohdallani hyvin läheisesti tähän nyt elämäämme aikaan, sen kuvaamiseen algoritmien sekä tekoälyn avulla. Lukemalla nämä kaksi pientä kertomusta, tulette varmasti vakuuttuneeksi siitä, mitä tarkoitan, ja miksi juuri valitsin kirjani loppuluvuksi nämä kaksi arvostamaani neroa. – Tulevaisuutta varten. – ”In posterum.” Kirjan loppuluvussa on aina siemen seuraavan kirjan johdannolle.
Ei vain siksi, että olen heitä kätellyt, vaan pikemminkin syvästä rakkaudesta latino kulttuureihin, alkuperäisiin kansalaisiin Väli- ja Etelä-Amerikassa sekä Portugalissa. Siinä hiven sivuun jääneessä maassa, Suomen kaltaisessa, on jotain hyvin koskettavaa, ikään kuin kotiinsa saapuisi. Siinä missä matkaten alkuperäisväetön asuisijoilla Etelä-Amerikassa, Brasiliassa, Argentiinassa, Perussa tai Mayakansan juurilla liikkuen. On oltava taisteluvarustuksissa, mutta samaan aikaan myös ikään kuin kohdussa eläen. – ”In procinctu” – ”In utero.”
Ennuste, Arctic Babylon, vuodelle 2011 on toteutunut. Sen jälkeen ei ollut enää oikein mitään mistä ennustaa. Syntyi kulttuuri, joka oli robotiikan ja tekoälyn kautta siirretty kokonaan uuteen vaiheeseen. Heiltä siis myös nimi tälle kirjalleni. Taas kerran yksi suuri kehä oli myös omalla kohdallani umpeutunut. Olin syntymisen tilassa, jälleen kerran. – ”In statu nascendi.” Tämä vaihe tulisi jäämään muistojen joukkoon.
Oscar Niemeyrin muistolle
Linnassa juhlivat toisilleen tutut ystävät ja poliittiset tukijat, otsikoi Helsingin Sanomat presidenttiparimme itsenäisyyspäivän juhlahumua talvella 2012. Niin toki on ollut aina ja myös edellisen presidenttimme aikana. Suomalaisten työt ja teot välittyivät jälleen kerran iltapuvuista ja niistä julkimoista, joiden tehtävänä on kertoa, mitä mennyt vuosi oli etenkin urheilussa. Vaatimaton ja vailla arkkitehti Oscar Niemeyerin muistoa. Onneksi vaikeudet usein kiihottavat älyä. – ”Ingenium mala saepe movent.” (Ovidus).
Teatraalinen elämä
Virallinen juhla välittyy tavalla, jossa on jotain 1970-luvun alun tunnelmaa. Toki sotaelokuva oli nyt siirretty hieman myöhemmäksi, mutta niin se oli toki 1970-luvullakin. Keski-ikäiset näyttelijät kuvaamassa suomalaisten sotia ovat kuin populistista, vanhojen miesten pulinaa, ja väliin mahtuu ohjaajalle tyypillistä fiktiivistä historiankirjoitusta, jossa mukana on jo Iisalmen Koljonvirralta kuvattujen kohtausten omituisuuksia Suomen sodan ajalta, jossa Döbeln ratsasti aukkoja katsellen. Silloin vielä kaikki puhuivat moitteetonta Suomea teatraalisessa tapahtumassa. Siitä syntyivät suomalaisten tunteet, kiukut ja kyyneleet. – ”Indre irae et lacrimae.” Omalla kohdallani runojen säkeiksi puettuina ja liioitellun teatraalisesti ne lausuen.
Leif Wager ja Veikko Sinisalo edustivat kahta ääripäätä, jossa toisella oli hyvä sydän, jonka luoti saattoikin lävistää, mutta samalla huono alusmaan kansalaisen pää, odotetusti ja leimallisesti suomalainen. Tuntemattomassa heimokuvaukset ovat nekin 1970-luvun hengen tuotetta ja Väinö Linnan tapaan niitä topeliaanisesti ruokkien. Tässä maassa huonot hallitukset eivät hallitse pitkään. – ”Inqua numquam regna perpetuo manet.” (Seneca).
Ohjaaja Edvin Laine tunsi tuon ajan suomalaiset ja välitti teatraalisen korpisoturin vaikutelman, josta tuli pysyvä fiktio sodista, joissa kaatui 18–20-vuotiaita poikia, ei keski-ikäisiä naurusnaamaisia näyttelijöitä. Vasta Hollywood -tuotanto Vietnamin sodasta alkoi välittä sodan sellaisena, kuin se olisi tullut ymmärtää myös Suomessa. Siitä syntyvät tänäänkin monet kiukut ja kyyneleet. – ”Indre irae et lacrimae.”
Alivaltiosihteerin virallinen totuus
Valtion virallinen totuus on Pekka Himasen “Sinisen kirjan” sisältö, kirjoittaa Jukka Relander ja on siinä oikeassa. Siinä on samaa sokeutta kuin Edvin Laineen sotakuvissa. Manuel Castellsin läheinen ystävä jatkaa samaa propagandaa, jossa 1990-luvun klassikoista tulee myös 2020-luvun klassikkoja, vaikka ne eivät sinne mitenkään sopisikaan muuna kuin historiankirjoituksena. “The Information Age: Economy, Society and Culture” olivat lainattuja teoksia myös itselläni 1990-luvun aikana, mutta eivät nyt enää. Ja kritiikkiä ne ansaitsivat jo 1990-luvun aikanakin. Castellsille Suomi edusti yhtä kolmesta tietoyhteiskunnan perusmallista. Kaksi muuta olivat Singapore ja Kalifornia. Köyhältä puuttuu paljon, ahneelta kaikki. – ”Inopia desunt multa, avaritiae omnia.” (Publius Syrus).
Suomessa vain kaikki oli kohdallaan, korkean osaamisen rinnalla sosiaaliturva ja demokraattiset vapaudet. Kaliforniassa sosiaaliturva ontui, Singaporessa demokratia. Nyt Suomessa kriisissä ovat niin poliittiset instituutiomme, korporaatiot, kykymme ylläpitää siedettävää sosiaaliturvaa tietoyhteiskunnan tukipylväinä. Luova osaaminen Oscar Niemeyerin vapautena yliopistojen sekä tutkimuslaitosten toimesta sekä niiden rinnalla toimiva Nokian tuotekehityksen veturi ovat kadonneet nekin. Ne korvasivat sokea ahneus ja näköalattomuus, oman toimintaympäristön ymmärtämättömyys ja ylimielisyys. Syntyi menetetty vuosikymmen ja velkainen maa. Elämältään nuhteeton ja rikoksista puhdas. – ”Inter vitae scelerisque purus.” (Horatius).
Informationalismin puppusanat
“Suomen tietoyhteiskuntamalli” Castellsin ja Himasen hengentyönä ei noussut koskaan maailman suurten luettujen kirjojen joukkoon yliopistoissa muualla kuin Suomessa. Syntyi sotaromaanin ja sen elokuvan tapainen teatraalinen tulkintavirhe, jota korporatiivinen valtio alkoi pönkittää. Kun sitä jatketaan vuosikymmenet, Nokia katosi taivaanrannan taa ja tarvittiin Himankaa ja sinistä kirjaa. Filosofi alkoi kirjoittaa valtiotieteilijänä yhteiskunnan niistä muutoksista, jotka olivat hänelle vieraita. Se oli kuin virallinen totuus sodistamme, jota Väinö Linna aikanaan muutteli pois sodan johdon tulkinnoista lähemmäs rintamaelämää, ja sai Helsingin Sanomien murhaavan kritiikin osakseen. Näin myös meillä sokeiden keskellä kierosilmäinen hallitsee. – ”Inter caecos regnat strabus.” (Erasmus Rotterdamilainen).
Näköalattomuus syntyy kun “informationalismi” nostetaan muiden “ismien” rinnalle sosialismin, kapitalismin, liberalismin ja industrialismin jatkeena. Samalla mediayhteiskunnan ja hybriditalouden monet muodot ja vallankumous esitellään ikään kuin vain teollisen tuotannon rinnalle syntyneenä tieto- ja palvelutaloutena. Nokiaa katsellaan ylhäältä tai sivuraiteelta ja kuljetaan sen mukana suohon. Vallankumousta ei huomata lainkaan ja eletään ikään kuin sodasta sivuun jäänyt Jaroslav Hasekin kunnon sotamies Josef Sveik. Toistellaan vanhoja omistajamantroja, lääkkeitä tautiin, joka on jo vienyt potilaan Kreikassa letkuista saattohoitoon ja on osa Suomen omaa kuoliotamme. Olemme ulkona kartalta Himasen tapaan. Vuonna 2024 keväällä alamme lopulta karsia menojamme. Nyt jo vasaran ja alasimen välissä taiteillen. – ”Inter malleum et incudem.”
Näköalaton visio
Kun pohdinnan näköalattomuus on kenen tahansa havaitsema, tai visio perustuu valtiovarainministeriön antamiin korporaation kouristuksista kertoviin lukuihin, ilmiö johon Nokia ajautui ei näytä kiinnostavan kirjoittajaa lainkaan sen enempää kuin koko euroalueen kriisi. Ainut anti on pohtia, miten kansantalouden tuottoa voisi hoitaa siirtämällä paloja peiton toisesta päästä toiseen. Muodikas ekologinen tuotanto toki vilahtaa mukana. Eletään talvea 2012 ja kun velasta varoittaa, suurten ikäluokkien ikäihmisten ja pienten ikäluokkien lasten eroista, kukaan ei ole edes huomaavinaan sen mukanaan tuomia ongelmia. Me synnymme ulostuksen ja virtsan välissä, ei sitä sovi kaunistella. ”Inter faeces et urinas nascirum.”
Kestävyysvajeen analysointi onkin myös Relanderin tulkinta kirjan varsinaisena pihvinä. Mutta miten ympäristöystävällinen talous liittyy siihen valtavaan sosiaalisen median talouden ja strategian muutokseen, jonka olemme kokeneet 1990-luvun ja Nokian nousun ja tuhon jälkeen? Miten kadoksissa voi olla edelleen liki kaksi vuosikymmentä ja sen ennakointi, jonka tämä aika olisi meiltä ja Pohjolalta vaatinut? Kun “älypuhelimeen” ei kukaan puhu, eikö sen käsitteen edes nimenä voisi jo muuttaa? Joko vasaran ja alasimen välissä tai sitten maljojen keskellä. – ”Inter malleum et incudem” – ”Inter pocula.” (Vergilius).
Missä sosiaalisen median talous ja strategia?
McBisness perustuu tuotemerkeille, verotulojen taitavalle välttelylle ja rojaltitulojen ohjaamiselle Sveitsiin, kirjoittaa toimittaja Jyrki Hämäläinen (HS 7.12. 2012). Ilmiö muistuttaa hieman tietotekniikka-alaa, mutta siinä ei ole mukana robotteja. Ne on korvattu toimitilojen vuokratuloilla. Tässä taloudessa on varottava, ettei Pohjola jää ikään kuin gorillat sodan jalkoihin Ruandan sademetsissä. On kauheaa elää toivon ja pelon välillä. – ”Inter spem et metum.”
Sellainen malli, jossa gorillat pelastetaan humanitaarisista syistä ja ympäristöön vedoten, ei ole enää koko maailmaa kiinnostava kauppatavara. Suomi tällaisena kauppatavarana on ilmiönä uusi ja muistuttaa sotien aikana odottamaamme apua ja sääliä muun maailman antamana. Ei sellaista tullut silloin, eikä 1990-luvun lamassamme. Miksi Kreikasta ja markkinatalouden riskeistä tehtiin Ruandan gorilloja? Pilan vuoksiko? – ”Ioci causa.”
Oscar Niemeyerin perintö
Olin 1990-luvulla useaan otteeseen Brasiliassa kutsuttuna luennoijana. Niin myös Brasilian valtion täyttäessä tasavuosia ja myös Meksikon investointipankin vuosijuhlassa. Helsingistä minulle tuli tutuksi vain Vantaan lentokenttä. Brasiliassa tutuksi tuli nimi Oscar Niemeyer, silloin yli 90-vuotias virkeä vanhus sekä maan kymmenet Agropolis-strategiaa käyttäneet uuden mediayhteiskunnan hybridit. Niemeyer tunnetaan Brasilian uuden pääkaupungin julkisten rakennusten arkkitehtina. Hänen töitään on toki ympäri maailmaa ja eniten Rion naapurikaupungissa Niteroissa, jossa niitä kutsutaan Niemeyerin tieksi. Komein on nenäliinalle muutamassa hetkessä luonnosteltu taidemuseo. Pilan vuoksi. Hän itse sanoi niin. – ”Ioci causa” – ”Ipse dixit.” (Cicero).
Niiden muodot syntyivät brasilialaisen luonnon ja naisvartaloiden sensuaalisista kerroksista, kertoi Oscar esitellessään erikoista lyyrisyyttä ja vapautta esittelevää kotiaan, Casa das Canoasia. Siellä on todella uusia muotoja, kaunista ilmaisuvoimaa ja yllättävää arkkitehtuuria. Oscar Niemeyer pakeni maastaan sen oikeistodiktatuurin ajaksi Pariisiin ja palasi takaisin Brasilian demokratisoiduttua. Hän toimi hetken jopa maan kommunistisen puolueen johtajana ja Fidel Castro piti häntä ainoana kommunistina itsensä lisäksi. Oikeamielisyydessä sitkeästi pysyvä. – ”Iustitiae tenax.” (Juvenalis).
Toimittaja Vesa Siren ei unohda kertoa, kuinka Helsingin Sanomat tapasi Niemeyeriä aivan äskettäin, ja että hän oli luomisvoimainen aina viimeisiin kuukausiin saakka kuoltuaan nyt 105-vuotiaana vanhuksena munuaisvaivoihinsa. Suomen eläkeikää olisi ehkä vielä pohdittava, ja liitettävä se samalla työpaikoillamme uuteen luovuuteen, lyyrisyyteen ja sellaiseen vapauteen, jossa Niemeyerin tie on myös konkreettinen ja näkyvä esimerkki ilmaisuvoiman iättömyydestä. Siinä iättömyyttä haetaan vain ehdolla, jossa se koskee meistä jokaista, ei vain Oscaria. Nyt vaivihkaa valuu aika pois, liitää tiehensä huomaamatta. – ”Labitur occulte fallitcue volatilis aetas.” (Ovidus).
Niemeyeristä on syytä tehdä loikka maagiseen realismiin ja oman aikamme usvaiseen elämään. Meitä saattelee siihen parhaiten ainut Nobelilla palkittu portugalilainen nero kirjailija Jose Saramago. Elämme juuri nyt aikaa, joka on hybridiyhteiskunnan illuusiosta ponnistava ja muistuttaa todellakin maagista realismia algoritmeineen ja tekoälyineen. Kohta työnteko on rukoilemista. – ”Laborare est orare.” Tai sitten majesteettirikos. – ”Laesa maiestas.”
Jose Saramago ja maaginen realismi
19.06. 2010 – 18. 04. 2024
Päivämäärä 18.04 on poikani Veli-Matin syntymäpäivä. Hän on vastannut kirjojeni tekstin vaihtumisesta kuvataiteeksi. Algoritmit ja tekoäly ovat siinä vain hänen välineitään. Kolme tutkintoa ovat auttaneet kirjojen kuvittajaa työssä, joka on jatkoa omalle tavalleni käsitellä rinnakkain maagista realismia nähden niistä unensakin. Tekoäly on tässä prossissa ammattinsa osaavien ihmisten käsissä kuin sivellin kuvataiteilijan sormissa, tai oma tapani istahtaa kirjoituskoneen äärelle aamuvarhaisin ja jatkaa aamuyöhön. Haluan olla valveilla reaaliaikaisesti seuraten auringon kulkua tai oikeammin maapallon pyörimisliikettä. Elämme reaaliaikaisessa, mutta samalla myös maagisessa realismissa. Meitä ohjaa maaginen lyhty. – ”Laterna magica.”
Portugalin ainoa kirjallisuuden nobelisti Jose Saramago kuoli Kanarialla Lazarotessa 87-vuotiaana. Maansa tunnetuin nykykirjailija on ollut aina kiistelty persoona, äärivasemmistolainen romaanien, runojen, näytelmien, mutta ennen kaikkea myös lehtiartikkeleiden ahkera kirjoittaja. Tänään hän olisi blogien ja sosiaalisen median taitaja numero yksi Portugalissa. Ikään kuin heinikossa lymyilevä käärme. – ”Latet anguis in herba.” (Vergilius).
Kolme vaiennettua vuosikymmentä
Saramago aloitti uransa jo vuonna 1947 julkaistulla romaanilla, mutta tämän jälkeen tulikin liki täyden kolmen vuosikymmenen mittainen tauko, jolloin Saramago toimi vakuutusvirkailijana, toimittajana ja kriitikkona. Hän oli siis jo keski-ikäinen mies, 55-vuotias julkaistessaan seuraavan romaaninsa. Epäilemättä taustalla oli ongelma saada kirjoja kustantajalle. Tätä ei pidä lainaksi sanoa. – ”Latine dictum”.
Saramago poikkesi aikamme kirjailijoista ja hänen pitkät, polveilevat lauseensa olivat joskus yli sivun mittaisia virkkeinä. Allegoriat ovat nekin suuria ja niissä seurataan muutaman ihmisen kohtaloita hyvin omintakeisella tyylillä ja nykykirjallisuuden valtavirrasta tyystin poiketen, mielikuvituksen rönsyillessä. Muistan tapauksen, jossa kääntäjäni, professori alan filologian laitokselta, naurahtaen mainitsi oman tekstini olevan kuin Saramagon kynästä. Olin siitä nuorena miehenä otettu. Korjasin tyyliäni. Minusta tuli menneiden aikojen ylistäjä. – ”Laudator tamporis acti.” (Horatius).
Myöhemmin hän kiitteli tätä tyyliä ja kertoi myös omakseen. Hän suorastaan vihasi lyhyitä lauseita ja sellaista kerrontaa, jossa pohdinta on jätetty lukijan varaan, ja vaille sellaista työtä, johon lukijaa olisi edes hieman johdateltu ja saateltu koukuttamalla pienillä yksityiskohdilla, ohjaten kohtaloiden kautta mukaan kirjalliseen seikkailuun, joka on samaan aikaan sekä opettava että vaativa. Se on kaukana suomalaisen gonzo-kirjailijan tyylistä. Lue, pyydän! – ”Lege, quaeso!”
Pohdintaa Saramagon tyyliin
Kai Linnilää (FL 19.10) lainaten pidän pitkistä ja polveilevista jorinoista, tylsistäkin tarinoista, joissa usein laajakin pohdiskelu tuntuu loppuvan aina kesken. Olen mukavuudenhaluinen, haluan sanomalehteni tai kirjani mukavasti eteeni, mukavassa asennossa nautiskellen niistä, tosin ilman kahvikupin tai nikotiinin mukanaan tuomaa nautintoa, kirja kyllä riittää ja hyvin toimitettu sanomalehti. Yksi hyvin tehty juttu lehdessä varmasti riittää. Suomalaisen pelko kangistaa kielen. – ”Lingua haeret metu.” (Terentius).
Pohtivan kirjoittajan tyyli ei ole maanläheistä, hetkessä silmäiltäväksi tarkoitettua, saati tietokoneen kuvaruudulta imaistavaa elämystä. On tehtävä jyrkkä ero kirjallisen taiteen ja sen pohtivan tekstin, sekä pelkästään informatiivisen, usein populaarin artikkelin välillä, jossa selkokielellä tarkoitetaan Irja Vinnin hyvin aikanaan kuvaamaa ja lähinnä vammaisille tai vanhuksille tarkoitettua tekstin huolellista tuottamista toimintaterapeutin työnä. Kirjoitin blogissani Irja Vinnistä, yhdestä opettajistani, hänen muistokirjoituksenaan pari vuotta takaperin. Kieli on huonon orjan huonoin osa. – ”Lingua mali pars pessima servi.” (Juvenalis).
Yksilö vastaan systeemi
Saramagon henkilöt ovat yksinkertaisia portugalilaisia, jotka joutuvat suurempien voimien kurimukseen, usein juuri meillekin tutun byrokratian kautta, ja nääntyvät sen alle pessimistisenä yhteiskuntakuvauksena, ja siis satiirina ihmiskuvausta seurattaessa. Sen kuvaamiseen vaaditaan rahvaanlatinaa. – ”Lingua Romana rustica.” Sen lempeässä merkityksessä.
Byrokratiasta ehkä paras kirja on väestörekisterikeskusta kuvaava painajaismainen virasto, jossa yksilö hukkuu sen loputtomaan byrokratiaan (Kaikkien nimet/ Todos os Nomes). Vastaavasti sokeutuva ihminen joutuu kokonaan uuteen maailmaan, uusien kokemusten tulvaan, jossa aiemmat kokemukset ovat turhia ja valtarakenteet alkavat yllättäen näkyäkin paljaina, valoa alkaa tulla aiempaan näkevän pimeyteen ja yhteistyö alkaakin yllättäen toimia (Kertomus sokeudesta/ Ensaio sobre a Cegueira).
Kiistelty kirjailija
Maineensa Saramago saavutti romaaneillaan Balthasar ja Blimunda (Memoria do convento) sekä Iberian niemimaan suuria allegorioita kuvaavalla Kivisellä lautalla (A jangada de pedra). Kiihkeä keskustelu hänen ympärillään syntyi Portugalin hartaiden katolisten pahoittaessa mielensä romaanista “Jeesuksen Kristuksen evankeliumi “, jonka myös Portugalin valtio päätti lopulta vetää pois Euroopan kirjallisuuspalkinnon ehdokaslistalta. Leijonat eivät kiusaa perhosia. – ”Leones non sunt papilionibus molesti. (Martialis).
Kirja julkaistiin samana vuonna, jolloin olin itse muuttanut Hämeeseen, ja tuosta ajasta kykenen hahmottamaan tarkkaan tuon keskustelun, joka johti samalla kirjailijan muuttoon Portugalista Espanjaan, ja oli myöhemmin johtamassa kohti Nobelin kirjallisuuspalkintoa. Kirjana se ei ole samaa luokkaa kuin hänen suomentamaton “Ricardo Reisin kuolemanvuosi” (O ano da morte de Ricardo Reis) vuodelta 1984 kertoen runoilija Fernando Pessoan sivupersoonasta.
Ajan tiede taustalla
Saramagon kieli syntyy portugalin kielestä, jossa vuorosanat lomittuvat helposti toisiinsa, ja niinpä hän erottaakin ne vain pilkulla tai isolla alkukirjaimella. Se on runoilijan vapaus. – ”Licentia poetica.” (Seneca).
Kirjoittaessani itse raporttejani ja kokemuksia Brasiliasta, jouduin tekemisiin tämä hämmentävän kokemuksen kanssa, jossa samalla inhimilliset tapahtumat sekä näkökulmat historialliseen viitekehykseen hämärtyvät, eikä niitä ole edes tarvis erikseen korostaa. Siinä tosiasiat puhuvat. – ”Loquuntur facta.”
Kerroin tästä ilmiöstä aikanaan norjalaisen Johan Galtungin ja etenkin ranskalaisen modernin antropologian isän Claude Levi-Straussin kuoleman yhteydessä. Symboliset toimintajärjestelmät ohjaavat inhimillistä ajattelua kaupankäynnistä merkkiteoksiin, tai brasilialaisten tapaan pelata jalkapalloa, alkaen alkuasukkaiden myyteistä ja päätyen tieteellisiin uskomusjärjestelmiimme. Se on kuten katumuksen paikka ja loistaa etenkin vieraan valon avulla. – ”Locus paenitentiae” – ”Luce lucet aliena.”
Tämän havaitseminen on erityisen tärkeään juuri sellaisessa vuorovaikutuksessa, jossa välineenä on kieli- ja kulttuurialueet ylittävä reaaliaikainen teksti ja sen internet -yhteydet. Etenkin lasten kohdalla olisi välttämätöntä, että nämä saavat käyttää omaa kieltään, tai ainakin sen korvaavaa muuta ilmaisutapaa (musiikki, kuvataiteet, klusteritaide) kuin vieraat nettienglannin tuotteet. Etenkin Afrikassa kielet ja niiden murteet vaihtuvat hyvin lyhyellä matkalla, jolloin niiden ymmärtäminen on talouden ja sosiaalisten rakenteiden oivaltamisessa välttämätöntä. Voittoa nyt ei vain voi syntyä ilman toisen tappiota. – ”Lucrum sine damno alterius fieri non potest.” (Publius Syrus).
Strukturalismista maagiseen realismiin
Strukturalismin suuri idea, ihmispolo erilaisissa kulttuureissa toimimassa tuntematta toimintansa takana olevia sosiaalisia järjestelmiä, lähestyy Jose Saramagon maagista realismia, jossa usein oleellisetkin henkilöt ja paikan nimet on jätetty kokonaan nimeämättömiksi. Se on vähän kuin leikkisi pyhillä asioilla. – ”Ludere cum sacris.”
Ehkä juurit tämä ärsytti eniten ja johti siihen, ettei Saramagon ensimmäistä työtä juuri lainkaan huomattu ja niinpä seurasi kolmen vuosikymmenen hiljaiselo kirjailijana.
Tuon ajan Portugalissa se tuskin olisi ollut edes mahdollista, ja kertoo juuri kirjailijan työn sidoksesta yhteiskunnalliseen, joskus myös kansallisesti hyvin ahtaaseen marginaaliin johtavaan ilmiöön. Suomessa tämä ilmiö on mahdollista tunnistaa juuri tänään kustantamojen ja printtimedian kriisin yhteydessä. Ahtaalle ajettu kustantamo voi tuottaa vain halpaa bulkkia. Tai sitten pyrkii loistamaan vieraan valon avulla. ”Luce lucet aliena.”
Suomalainen Saramago
Mitä Saramago kirjoittaisi tänään suomalaisena nuorena kirjailijana?
Tämän päivän aiheista ehkä kiinnostavin liittyy siihen kansalliseen vaiheeseen, jossa häntä kiinnostaisi juuri EU:n hallinto ja sen loputon byrokratia vastassaan pinta-alaltaan laajan arktisen maan omalaatuinen tapa toimia elintarviketuotannossaan Euroopan laidalla etenkin Itä- ja Pohjois-Suomessa, jossa takavuosien aluepolitiikan poliittisen byrokratian edustajista ei juuri nyt toimi kuin muutama henkilö, yrittäen edustaa samalla etelän ja lännen kasvukeskusten kysyntää, cityvihreää ja liberaalia politiikkaa, metropolialueen elämää talonpojalle sitä myyden. Taustalla olisi nokkela yhdistäminen ja kynän lipsahdus. – ”Callida iunctura” – ”Calami lapsus.”
Tämä politiikka sopisi kyllä pienten perheviljelmien luomutuotantoon ja lähiruuan valmistukseen, pienille perheyrityksille ja keskenään verkottuville yrittäjille, pienimittakaavaiselle ekologiselle jalostukselle sekä robotiikan alan kasvulle myös energiaomavaraisuuden osalta, jos toiminta oikein organisoidaan verkostoja käyttäen. Taustalla on kirjoittamisen syyhy sekä kynän lipsahdus. – ”Cacoethes scribenti” (Juvenalis) – Calami lapsus.” Siis nokkela yhdistäminen. – ”Callida iunctura.” (Horatius).
Sen sijaan, että talous todella kukoistaisi ja johtaisi Saramagon esimerkkitapauksissa kukoistavaan talouteen ja luovaan rikkauteen, hän kuvaisi kaiken Saramagolle tyypillisen sarkastisin ja synkin, pessimistisin värein. Robotiikan kuvaamana tauluna tällainen teksti olisi valmis kaikkeen – ”Ut quocumque paratus” – ”Ut sementem feceris, ita metes (Cicero). Mitä kylvät, sitä niität.”
Sokean pisteen metsästäjä
Tarvittaisiin täydellistä sokeutumista, jotta yrittäjät havahtuisivat yhteistyöhön tai yksilöiden suoranaista katoamista pääkaupunkiseudun byrokratiassa, jotta hallinto jälleen alkaisi rullata, jossa nyt paperipinojen kasvava massa voittaa kyntöauran painon, tavan kirjata luomulannoitus ja tuholaistorjunta, sadonkorjuu, puiminen, kuivatus, lajittelu, myllytys ja jauhojen kuljetus, pakkaus, vienti kauppaan ja sitä edeltänyt rypsisiementen puristaminen ja pullotus, pullojen vaatiman energian arviointi hiilijalanjälkenä. Ja kaikki tämä puettuna keskiaikaiseen sananparteen algoritmeja näin avustaen. Olkoon yösi kevyt, olkoon illallisesi lyhyt. – ”Ut sis nocte levis, sit tibi cena brevis.”
Se mitä kaikkea valvoja ja kauppa vaativat yksityiseltä viljelijältä, on kuin kaikkien niiden virkailijoiden nimet, joita Saramago käsittelee kirjoissaan ja päätyisi lopulta tuontiviljaan ja jalosteeseen tuhansia kilometrejä etelämpää, Espanjasta, Portugalista Suomeen tuoduksi, kun oma viljelijä ei lopulta kykene byrokraattisen taakan alla sellaiseen toimintavarmuuteen kuin kilpailijat välimereisillä alueilla. Luottaen hyveeseen, ei aseisiin – ”Virtuti non armis fido” – rakkauden hyveeseen – ”Virtutis amore” – ystävyyden voimaan – ”Vis amicitiae”. Voima ilman viisautta tuhoutuu omaan suuruuteensa. – ”Vis consili expers mole ruit sua. (Horatius).
Saramagon näytelmässä luomutukut olisivat Suomessa aivan liian vaatimattomia ja yhden tilan tuotanto ei auta siinä draaman kulussa, jossa Saramago käsittelisi suomalaista pienviljelijän lähiruokaa ja luomua satiirisesti poliittisena tuotteena kilpaillen suurten erien ja kansainvälisten suurtuottajien kanssa sekä rinnan uusien muuntogeenisten bulkkituotteiden raadollisessa hintakartellikilpailussa. Kertomus olisi kuin koskematon neitsyt – ”Virgo intacta”, kukoistaisi ikuisuuteen – ”Viret in aeternum” ja uhraisi elämänsä totuudelle. – ”Vitam impendere vero”(Juvenalis). Vivat republica! Eläköön tasavalta!