Mistä syntyy uskontofobiamme? Oli uskonto mikä tahansa. Mistä syntyvät pelot, viha ja ennakkoluulot vierasta kohtaan? Mistä syntyvät fobiamme?
Läntisen tieteen filosofia ja nykytieteen ajattelu on hyvin lähellä kiritillisen opin perinteitä. Olisihan se outoa jos ei olisi. Samoin naisen asema ja suvaitsevaisuus, liberalismi, sosiaalityö ja syrjittyjen aseman ymmärtäminen, uhraamisen pakanallinen riitti ja merkitys, kaikki tämä ja paljon muuta kumpuaa toki kristinopista. Mutta ei toki vain sieltä.
Ihmisen aggressiot ja valta, vallanhalu ja ahneus, kuolemansynnit, niiden esittely, ovat nekin hyvin vanhaa perua. Mutta mistä kumpuaa pelko, viha ja ennakkoluulot vierasta kohtaan? Ympäri maailmaa työryhmät pohtivat mikä on tämän kammon tai pelon taustalla?
Rasismikortti ja sen heiluttelu ei ole sekään oikein fiksu tapa ratkaista ongelmia, kun oireet ovat muuta kuin uskontokammon todelliset juuret. Eihän islamistikammo ole toki ainoa kammomme ja fobia ensinkään.
Antisemitismi ja juutalaisvastaisuus on sekin jotain kokonaan muuta kuin pelkkä fobia, josta selviää komiteamietinnöllä tai tuomitsemalla se sopimattomana tai rikollisena fasismina. Vai riittääkö komiteamietintö ensinkään? Ei taida ongelmat komiteoissa ratketa.
Kun rinnalle tuodaan kasalaisvapaudet ja sananvapaus pyhimpänä, olemme kehittäneet noidanpyörän, jossa ulospääsyn hakeminen on nyt vailla uskottavaa tieteellistä todistelua. Kun joku islamisti luopuu uskostaan, tuloksena on luopio, jonka elämä on kaikkein pahinta mitä voisi kuvitella. Tätäkö me ja mediamme olemme hakemassa?
Samoin se oli Suomessa, jos käyttäydyit uskontosi vastaisesti pienissä yhdessäolo-organisaatioissa, joiden taustalla oli uskonnolliseksi kutsuttu yhteisöllisyys. Asiaorganisaatiossa se jo hieman helpotti ja yksilön ottaessa etäisyyttä agraarin tai esiteollisen yhdyskunnan kahleisiin. Ei näistä kahleista vapauduta ilman ponnistelua ja tiedeyhteisön apua. Meiltä nämä yhteisöt löytyvätkin.
Erik Allardt sosiologina käänsi nämä käsitteet myös suomalaisille (Gemainschaft/Gesellschaft, Communal society/ Associational society). Kun kirjoitan tai luennon oppilailleni, varon käsitteitä ”yhteisöllisyys”, ”uskonto”, ”alue” ja korvaan nämä tunnesanat vaikkapa käsitteillä ”spatiaalinen”, ”regionaalinen”, tai alueidentifikaatioon liittyvillä käsiteillämme, jotka eivät ole saaneet opiskelijoiden käsitteistössä tunnesanan merkitystä ja sisältöä jo lapsena. Tiede on koulutuksessa kun rokotus, joka suojaa monelta taudilta. Myös todella vaarallisilta.
Tämä pätee myös uskonnolliseen sanastoon ja varoen samalla loukkaamasta kenenkään suuria tunteita tieteestä luennoidessani. Sanat, symbolit, on ensin ”kesytettävä” ja vasta tämän jälkeen pohdittava, missä kulkevat tieteen ja mielikuvien rajat suurten symbolirakenteiden viidakossa. Kun kritiikki esitetään, sen on kestettävä tieteen läpivalaisu. Likimainkaan kaikki ei sitä siedä eikä suvaitse.
Mitä yhteistä on kristinopin ja siihen kohdistuvan kritiikin sekä aggressiivisen vihan kohdalla suhteessa islamiin? Löytyykö Suomesta myös sellaista kristinopin lahkolaisuutta, jota vierastetaan ja kuvataan stereotyyppisesti, rasistisesti?
Onko Jehovan todistaja stereotyyppisen rasismin kohde, kun stand-up koomikko kuvaa heitä pilkallisesti ja me nauramme. Miten oli pietististen liikkeittemme kanssa ja Euroopassa katolisen kirkon hajotessa sekä kiertyen globaalina ilmiönä idässä ortodoksisena ja kreikkalaiskatolisena oppina sekä lännestä Vatikaanin ja Rooman kuljettamana miekkalähetyksenä maahamme?
Joku kuninkaista otti myöhemmin vastaan myös Lutherin opit ja toki nekin jakautuivat eikä Irlanti pohjoisessa ole vielä tänäänkään vapaa vihanpidosta. Miksi esimerkkejä ei oteta körttikansan ja laestadiolaisten omasta pienestä maailmastamme, heimoistamme, heimosodistamme, kun alamme pohdinnan idän ja lännen uskontojen kohdalla ja Suomessa kohdaten islam? Moni suomalainen menetti liki koko sukunsa viikinkiveneessä matkaten. Näin myös oman sukuni kohdalla maksaen veronsa väärille jumalille vallankäyttäjinä. Se jos mikä ohjasi kohti tiedettä ja sen polkuja.
Onhan meillä sosiaalista pääomaa ja kulttuuria, jossa kirkko ja uskonto on törmännyt maassamme sekä verisiin, pinnan alla kuohuvaan vihaan ja aggressioon, että joskus myös hieman fiksumpaan pohdintaan uskontojen ja maailmankuvien merkityksestä maassamme. Otetaan tämä käyttöön mutta tavalla, jossa tiede on sen tulkitsijana. Tiedeusko ei ole usko lainkaan.
Sillä uskottelulla, tieteestä kaukana olevalla, oli aikanaan merkitystä heimosotiimme, mutta myös talousalueiden syntyynkin, todella merkittävä vaikutus ja näkyy kulttuurimaisemassamme vielä tänä päivänäkin. Miksi me niistä vaikenemme?
Uskonto keppihevosena oli miekkalähetyksen naiivia piilottelua hakea valtaa ja verotettavia. Toisaalta otamme ankarasti kantaa aiheisiin, jotka ovat alkujaan uskonnollisia arvoja, normeja, traditioita ja mukana myös lainsäädännössämme, oli uskonto tänään mikä tahansa.
Oli ministereitä, jotka vannoivat valansa sormet Raamatun päällä ja niitä, joille Raamattu ei sopinut lainkaan.
Jotkut kokevat vihaa, oli uskonto mikä tahansa. Viha ja aggressio ei näyttäisi syntyvän islamofobiasta, vaan paljon kauempaa, ja selittyvän niin Euroopassa kuin Suomessa kokonaan muusta kuin nyt Helsingin Sanomissa (10.6) esiteltävistä pintailmiöistämme. Kyllä ihminen vihata osaa ja raivota ilman uskontojakin, pakanana.
Tässä historiantaju on tärkeää. Lännen kuvitteellinen sananvapaus tai demokratia eivät nekään kumpua uskonnoistamme. Kritiikki, joka kohdistuu uskontoon, on sallittavaa, mutta fobiat ovat ilmiönä kokonaan muuta ja muusta syntyviä nekin kuin uskonnosta. Kun tehdään mahdottoman kehno artikkeli vaikeasta aiheesta, silloin median on kestettävä myös kritiikkiä.
Lähi-Idän valtapolitiikkaa ei pidä sitäkään yhdistää uskontoihin. Sama koskee Afrikan heimohallinnon kulttuureja ja siirtomaa-ajan konfliktejamme. Se että konservatiivisuus ja liberalismi yhdistetään myös uskontoihin, on oire ja tapa hallita, ei uskonnosta syntyvä ilmiö ensinkään.
Uskonnot osana valtaa ja hallitsemista, nöyryytystä tai vihanpitoa ovat perustaltaan pääosin muuta kuin uskonnosta syntyviä. Näin meillä Suomessa kuin Euroopassa, Aasiassa, Afrikassa, missä tahansa liikkuen, ja jossa syntypukkeja haetaan osana mihin tahansa uskontoon liittyvänä tarkoituksellisena fobiana tai rasismina, vihanpitona osana poliittista valtaa ja sen tavoittelua. Kun valta vaihtuu myös median jutut vaihtuvat.
Helsingin Sanomat (10.6) ottaa näkyvästi esille helluntaipäivän jälkeen käsitteen muslimivihasta ja -fobiasta sekä toisaalla uskontokritiikistä. Toisen se tuomitsee ja toisen hyväksyy. Jälkimmäinen on lehden toimituksen mukaan perusteltua uskontokritiikkiä.
Kritiikin tulisi olla vain perusteltua ja tieteellistä dialogia. Hassan on menestyskirjoissaan käsitellyt etenkin islamofobiaa teemana monelta suunnalta ja pohtivasti. Stereotyyppien syntyminen siirtyy siinä rasismin puolelle ja se on tuomittavaa, kuvaa Hassan Blasim lehden artikkelissa. Se on vähintä, mitä tieteeltä kuuluu vaatia. Mediajutut ovat erikseen.