Osataan sitä meilläkin.
Vade mecum – Vade tecum (Friedrich Nietzsche)
Kulje kanssani – kulje itsesi kanssa
18.12. 2010–01.12. 2023
Tämä päivä meni kirjoittaessani vastausta vakuutusyhtiölleni. Se oli jo kolmas tai neljäs kerta samaan asiaan vastaten. Vanhasta viisastuneena käytin nyt tukena myös robotiikkaa ja annoin yhtiön kysymykset algoritmien hoidettaviksi. Sen parempaa tai hankalampaa shakkimestaria ei ole kuin juuri robotit. Siirrot tulevat välittömästi ja teit mitä tahansa lopputulos on varmasti sama. Tämä pätee myös nykyisin alan maailman kärkeen ehtineitä pelureitamme kuningastaan suojaten. Tieto siitä merkitsee myös vakuutusyhtiöille ja muille kiusaajillemme kilpailua itsensä kanssa molempien käyttäessä pelissä samaa konettakin. Raamattua lainaten: Voi sinua maa, jonka hallitsija on lapsi. – ”Vae tibi, terra, cuius rex puer est!” (Raamattu, Saarn. 10:16).
Lopputulos kohdallasi on joka tapauksessa sama kuin lottoriviä täyttäessäsi. Tiedät tuloksen ja tilastollisen todennäköisyyden, mutta odotat ihmeitä. Ei sellainen ihme satu sinun kohdallesi. Vahinkoja toki sinulle sattuu, mutta niin sattuu muillekin, ja lopputulos on keskimäärin sama. Etkä saa kutsua myöskään itsenäisyyspäivän presidentinlinnan vastaanotollekaan. Jo syntymäsi hetkestä voidaan arvioida kohtuullisen tarkkaan elämäsi kaari ja sen vaiheet luottaen lähtöaineistoihin ja algoritmeihin. Terentiuksen tapaan muutakaan ei oikein voi, kun toivottaa hyvää vointia ja kehottaa taputtamaan. – ”Valete ac plaudite!”
Millaisia me olemme sitten kirjoittajina? Emme ole kovin hääppöisiä. Hankimme elämämme aikana kielitaitoa ja keskimäärin saman verran suomalaisina sanavarastoa. Tilastot tietävät toki eroja, mutta sitä löytyy myös älykkyydessä ja sen jakaumassa. Sanojen kanssa pelaten ajattelemme, viestitämme ja näemme unemmekin. Naisilla sanavarasto tahtoo olla hiven miehiä parempi, mutta ei se näy juurikaan arjen askareissamme. Kieltä ammatikseen käyttävät hankkivat sanavaraston, joka voi olla keskimääräistä moninkertainen, mutta näkyykö se sitten marketin jonossa tai täyttäessämme lottokuponkia, kahvia juodessamme saman eväsannoksen samalla nauttien. Sikäli kun sitä voi nautinnoksi kuvata. Sen kuvaamiseen riittää vaatimaton sanavarasto. Joku selviää siitä rukouksella ja toinen rahalla. – ”Vel prece vel pretio.”
Poliitikko, jonka sanavarasto on poikkeuksellisen suuri ja hän sitä käyttääkin, ei taatusti menesty äänestyskopissa. Hänen puheitaan ja kirjoituksiaan ei kukaan keskiverto tai vähän tyhmempi ymmärrä ja miten sellaista voisi äänestää? Jokainen populisti pulisija poliitikkona tietää, miten lähestyä omia äänestäjiään ja kuinka montaa iskulausetta kolmitavuisia sanoja siihen kaivataan. Ei niitä ole montaa ja sama pätee medioihimme. Rahaakaan ei nykyään kerry muille kuin rikkaille. – ”Dantur opes nullis nunc nisi divitibus.”
Jokaisen meistä on uutisemme ymmärrettävä ja viihde on jo niin harvoihin sanoihin puettua, ettei sen ymmärtäminen edellytä enää muuta taitoa kuin seurata viihdyttäjän ilmeitä, pukeutumista ja ilveilyä. Sääliksi käy oman aikamme lapsia. Heitä on yhä vähemmän eikä kunnon kilpailua synny. Sähköisten laitteitten kanssa leikkiminen ei ole sama asia kuin oman lapsuuteni ajan seikkailu luonnossa ja kavereitten kanssa kisailu. Heitä oli sodan jäljiltä paljon ja kilpailu toista kuin tänään. Jo kuusivuotiaana oli kirjoitettava ensimmäinen tarina radioon ja saatava runoillaan aikaan liikuttuneita ilmeitä etupenkin sodan nähneissä karskeissa miehissäkin. Mummojen itkettäminen ei vielä riittänyt mitaleille. Jo lapsena ymmärsimme, meidät opetettiin ymmärtämään, kuinka tietä oli tehtävä paremmillemme. – ”Da locum melioribus.” (Terentius).
Tämän päivän epistola on joulukuulta 2010, jolloin kirjoitin amerikkalaisten tavasta kisailla kirjoittamisen jalossa lajissamme. Ihan vain jatkona eilisen päivän kertomukselleni, jossa onnittelin tämän vuoden Finlandia voittajaa ja hänen runsasta sanavarastoaan. Se ohittaa mielestäni norjalaisen Nobelilla palkitun kirjailijan tavan käyttää sanojaan asiansa esittelyyn. Tosin oma kielemme on onomatopoeettinen, luonnon ääniä matkiva ja kiitos Agricolan nerouden sekä Lönnrotin ja kumppaneiden työn, siitä tuli lopulta koko kansamme yhteistä aarretta. Ilman tätä työtä kansakuntamme olisi jakautunut ainakin kahtia idän ja pohjoisen erkaantuessa etelästä ja etenkin lounaisen maan murteistamme. Tätä olisi voitu pohtia enemmänkin. Olkoonkin että harkitessa tilaisuus usein tuhoutuu. – ”Deliberando saepe perit occasio.” (Publius Syrus).
Lauantaina 18. joulukuuta 2010 toimittaja Olli Siren valittiin kuukauden kirjailijaksi. Hän otti vastaan Jörn Donnerin avustamana maratonhaasteen, jossa romaani kirjoitetaan yhden kuukauden aikana. Täsmällisemmin 50 000 kirjoitettua sanaa marraskuun aikana on jo perinteinen NaNoWriMo -kirjoitushaaste. Se siis muistuttaa tuttuja massamaraton kilpailuja. Tuollainen kirja on noin parisataasivuinen hengen tuote ja vaatii siis 1667 sanaa päivässä 30 vuorokauden aikana. Lyhenne tulee sanoista National Novel Wrigting Month. Amerikkalaisten kujeiluja. Sananmukaisesti. – ”De verbo.”
Itse olen kirjoittanut kuluneen vuoden aikana kuusi kirjaa ja niiden jokaisen sanamäärä on ylittänyt 150 000 sanaa. Siis kolme kertaa tuon Donnerin ja jenkkien asettaman haasteen. Lisäksi näissä kirjoissani on kuvitus ja runsas sellainen. Robotit saivat tehtäväkseen hakea maailman nimekkäimpien kuvataiteilijoittemme töistä kirjoihin sopivia ja sen sanoista löytyviä ja avautuvia maalauksia kuvataiteilijoineen. Taiteen tyylin tuli lisäksi noudattaa kirjoitetun sanan sisältöäkin. Sitä voi jo pitää nerokkuuden merkkinä, eikä meistä kukaan sellaiseen kykenisi. Tämän sanottu riittää viisaalle. – ”Dictum sapienti sat est.” (Plautus).
Ei edes oivaltamaan tätä ihmettä, sen synnyn merkitystä, ja siitä minut tai poikani sekä tyttäreni yhteistyöstämme palkiten. Sen oivaltaminenkin vaatii myös poikkitieteistä ajattelua ja sellainen on aivan muuta kuin monitieteinen, saati tieteitten välinen. Siihen vaaditaan saman ihmisen hankkivan tohtorin pätevyyden useammasta tiedekunnasta, mieluiten sekä luonnontieteistä ja ihmistieteistä ja sen jälkeen puolenkymmentä professorin pätevyyttäkin. Professorin pätevyys taas edellyttää noin neljää väitöskirjan tasoista ja laajuista työtä. Viis pätevyyttä siten viisinkertaisen määrän. Siitä ottamaan haaste vastaan. Muistaen kuinka vaikea on kirjoittaa kirjoittamatta satiiria. – ”Difficile est longum subito deponere amorem.” (Catullus).
Se kun sujuu algoritmeilta, roboteiltamme, mutkattomasti etenkin, kun näitä auttaa ikivanhoilla elämänviisauksilla ja etenkin latinan kielellä. Toki englantikin käy, mutta ei oikein oma kielemme. Sitä robotit eivät oikein hallitse ja muutenkin tarjolla oleva kieli ja kuvasto on kovin köyhää Suomen kamaralla pysytellen. Tämän myöntäminen on nyt julma välttämättömyys. – ”Dira necessitas.” (Horatius).
Harrastelijan maraton
Sirenin ohella maratonhaasteen otti vastaan joulukuussa 2010 kaikkiaan 167 150 kirjoittamisesta humaltuvaa ympäri maailmaa ja maaliin pääsi 19 % tulevaa kirjallisuuden nobelistia tai oikeammin Kalle Päätalon ja Mika Waltarin työn jatkajaa. Molemmat kun tunnetaan ahkerina tekstin tuottajina, ja romaani syntyi hyvinkin vajaan kuukauden aikana, vasemmalla kädellä kirjoituskonetta ohjaillen ja Minervan siunatessa matkaa. Tosin kirjat olivat kovin vaatimattomia sanojen määrältään, sivuluvultaan. Eikä ollut niitä outoja kuvia ja maalauksia mukana. Ensimmäisen kerran Telluksen historiassa. Muistaen kuinka olemme kotona leijonia, kodin ulkopuolella kettuja. ”Domi leones, foras vulpes.” (Petronius).
Oikeammin todelliset kirjoitustyöläiset kirjoittavat hyvinkin tuon vaaditun vajaa viisi liuskaa päivässä ja usein vielä moneen kertaan. Ei vain marraskuun aikana vaan joka ikinen kuukausi ja istumalla vain aamulla koneen ääreen, sekä pysyen siinä, muutaman tauon pitäen, yömyöhään. Parin tunnin aikana saa ihmeitä aikaan, mutta ammattilainen tekee kyllä täysiä työpäiviä. Kirjoittamiseen ei liity mitään salaperäistä. Vai liittyisikö sittenkin? Entä näihin kuviin ja taiteeseen sovittaen se tekstiin? Maailmalta täsmälleen oikeat kuvataiteilijat poimienkin? Kokeile tätä. Kokematon sota viehättää. – ”Dulce bellum inexpertis.” (Erasmus Rotterdamilainen).
Tällaisia kirjoitustyöläisiä ovat vaikkapa useimmat toimittajat, kirjailijat, käsikirjoittajat, tutkijat, kielen kääntäjät ja käsittelijät miljoonien ammattikuntana ympäri maailmaa. Nykyisin sosiaaliset mediat, tai oikeammin sähköinen media, ovat lisänneet tuotetun tekstin määrää tuplasti takavuosista. Vai onko sittenkään? Onko käynyt peräti päinvastoin? Kielemme köyhtyy kaiken aikaa. Kolmen sanan lauseet eivät ole vielä virkkeitä ensikään ja sanomisen laatu on sekin kovin köyhää ja köykäistä. Sitäkin kun olisi mitattava samaan aikaan. Olen nähnyt Jari Tervolta virkkeen, jonka pituus on ollut useamman sivun mittainen. Ei siinä mitään järkeä tietenkään ollut. Oli riidellyt kustantajansa kanssa ja kosti sen lukijoilleen. Sopivilla hetkillä on suloista hullutella. – ”Dulce est despire in loco.” (Horatius).
Sosiaalisen median sisällä sama teksti on tuotettava moneen kertaan sekä reaaliaikaisena, blogaten, nettiin siirtäen ja vastaten uteliaille, väittelyhaluisille riidankylväjille tai ihan oikeasti tietoa hakeville, tutkimusta ja tiedettä hyväksi käyttäville aikamme valistuneille aikuisille. Ei onnistu sellainen muilta kuin aikanaan ehkä Jussi Halla-aholta. Tänään hän piti loistavan puheen Ukrainassa. Vaalit parin kuukauden kuluttua ovat vielä täysin auki. Presidenttimme valitsematta. Jos pelkkä älykkyys ja kielitaito riittäisi, Halla-aho olisi korkealla. Humanistin kielitaito on omaa luokkaansa sekin. Samoin nuorten, alle 50-vuotiaitten ja miesten suosio. Nyt olisi jotenkin suostuteltava vielä ikääntyvät ja etenkin naiset. Ylivoimainen tehtävä. ”Dosis letalis.” Tappava annos.
Media ja tiedotus vaativat toisenlaisen tavan lähestyä lukijaa kuin tiede tai fiktio. Mediassa ja kirjallisuudessa on hyvin erilaisia kohderyhmiä, joita varten teksti on tuotettava aina uudelleen ja erot ovat suuria. Tyylin vaihdos muistuttaa liki kymmenottelua. Tähän sopii Tylypahkan motto: ”Älä koskaan kutita nukkuvaa lohikäärmettä. – ”Draco dormiens nunquam titillandus.”
Kirjoittajaksi oppii kirjoittamalla
Takavuosina lehteen kirjoittava tutkija, kolumnisti, tieteen popularisoija tai yliöiden avustaja, freelancer maineen toimittajana saanut kirjoittaja, saattoi saman päivän aikana tehdä kymmenkunta juttua sekä lähetellä niitä postissa ja faksissa päätoimittajien luettavaksi ja lehden täytteeksi. Niistä maksettiin, jos muistettiin, sen jälkeen, kun ne oli julkaistu. Hankin näin opiskeluaikoinani sievoisen lisän perheeni toimeentuloon. Käytin pehmeän veden taktiikkaa. Pehmeä vesi kovertaa kovaakin kiveä. – ”Dura tamen molli saxa cavantur aqua.” Eihän se tänään toimisi ensinkään.
Tuohon aikaan samat kirjoittajat kirjoittivat nimimerkillä myös pääosan parhaista lehtien mielipidekirjoituksista ja Mika Waltarin tapaan myös miesten- ja naistenlehtien rasvaiset tai pikkuilkeät sekä murrosikäisten tyttöjen romanttiset kertomukset. Niiden kirjoittaminen hävetti, mutta opiskelurahat olivat minunkin jostakin hankittava. Tämä tapa sopi minulle ja kuusi maakuntalehteä, yksi valtakunnallinen. Tuohon aikaan piti syödä elääkseen, eikä elää syödäkseen. – ”Edere oportet ut vivas, non vivere ut edas.” (Cicero).
Regina ja Jallu olivat hyvin erityyppisiä julkaisuja, siinä missä Hymylehti tai Suomen Kuvalehti. Maakuntalehdet päivälehtinä poikkesivat nekin toisistaan ja samat kirjoittajat tekivät kansan mielipiteestä lopulta hyvin samankaltaisen, eikä pieneen maahan koskaan mahtunut näin kuin yksi ajatus kerrallaan. Jos se oli kovin uusi ja poikkeava, sitä ei kannattanut esittää ensimmäisenä. Ensimmäisenä asian esittänyt teilattiin joukolla. Jo silloin osattiin tehdä norsu kärpäsestä. – ”Elephantem ex musca facis. (Lukianos).
Innovaatio on eri asia kuin innovaation diffuusio, leviäminen ensimmäisen vaiheen omaksujilta hitaimpaan vitkastelijaan. Innovaattorit kuitenkin ratkaisevat lopulta, miten tätä maata ja maailmaa rakennetaan. Olkoonkin, että myöhemmin voi syntyä massailmiöitä ja jopa julmia sotiamme. Ukraina ja Venäjä käyvät nyt sotaa, jota olisi ollut vaikea ymmärtää vuonna 2011 vuosia jatkuvaksi. Palestiinan sodat ovat taas jotenkin ymmärrettävissäkin. Onko ihminen todellakin järjen luoma olento? – ”Ens rationis.”
Nimetön vaikuttajien joukko
Kuulun itse tuohon kirjoittajien omituiseen sukuun. Oman aikamme salattuun ritarikuntaan, joka käytti ja käyttää edelleen aseenaan sanaa ja viestintää, sen viimeisimpiä välineitä samalla tutkien ja ottaen myös kuvataiteen ja algoritmit avuksi. Ilman innovaatiota ja sen diffuusiota ei kannata tehdä tiedettä ja pyrkiä helpottamaan ihmisten elämää. Nyt sen hoitoon vaadittaisiin poikkeuksellisen suuria ja merkittäviä mediailmiöitämme yhdistäen nerojen taide toisten nerojen älykkäisiin havaintoihin sanoilla leikkien. Tähän algoritmit ja robotiikka, tekoäly, olivat oikeaan hetkeen syntynyt lahja jumaliltamme. Elämän eliksiiri – ”Elixir votae.”
Kun kaikki siirtyi lopulta sosiaaliseen mediaan, virtuaaliseen todellisuuteen, paradigma muuttui ja se tuli tuntea myös maataloudessa ja maaseudulla, ei vain luonnonvaroja käyttävässä taloudessa ja sen sosiaalisissa rakenteissa. Uusi asia oli geenien kaltainen meemi, sosiaalinen, kulttuurinen, organisatorinen, aatteellinen ja joskus symbolinen levitettävä. Mutta nyt oli jo kokonaan toisin ja paljon enemmän. Oli aika oivaltaa, kuinka typeryydelle on ominaista huomata toisten viat ja unohtaa omansa. – ”Est proprium stultitiae aliorum vitia cernere, oblivisci suorum.” (Cicero).
Tässä työssä 1500 sanaa päivässä on alkulämmittelyä ja vielä eläkeikää lähestyvänä kuusikymppisenä noin viisisivuisia blogi -kirjoituksia tulee vuosittain noin 200–300 kappaletta alkusoittona kirjoille, joita tänä vuonna 2010 tuli kaksi noin 500 sivuista. Analysoiden samalla sosiaalisen median menoa ja kehitystä sekä yhteiskunnan muutosta niin yrittäjän, tutkijan, hallinnon, politiikan tekijän kuin ihka tavallisen kansalaisen näkökulmasta. Vuosikymmenen kuluttua tuon luvun on oltava tuplaten tai mieluiten kolminkertainen. Seuratkaa mitä tapahtuu. Joskus kuitenkin huonostikin suunniteltu onnistuu ja viisas harkinta erehtyy. – ”Et male consultis pretium est, prudentia fallit.” (Manilius).
Kirjana artikkelini voi ostaa nyt myös kuvitettuna. Verkkokirjakaupat esittelevät niiden kansilehden. Kustantaja ei avaa kirjoja Googlen kautta. Google ei omista kaikkea. Se mainostaakin vain omia tuotteitaan ja asiakkaitaan. Sellainen on turmiollista ja sitä on medioissamme kavahdettava. Google käyttää väärin omaa asemaansa markkinoilla. Miljardöörit eivät sijoita nyt rahojaan likimainkaan oikein. Se johtaa niiden uudelleenjakoon. Se sota on vielä näkemättä. Raamattua lainaten seitsemäs enkeli soittaa torvea. – ”Et septimus angelus tuba cecinit. (Raamattu, Ilm. 11:15).
Alussa ei ole sanaakaan
Sosiaalinen media on synnyttänyt lukuisia uusia ammattinimikkeitä ja kouluttajia, konsultteja, yrittäjiä ja täydentänyt sellaista osaa kirjoittajan työssä, jossa printtimedia alkoi kangerrella, kustantajat kohdella arvokkainta työntekijäänsä kuin halpaa orjakansaa, jättää laskunsa maksamatta. Kun kapitalisti alkoi käyttää kirjoittajia pelkkänä ilmaisena aputyövoimana hankkiessaan sijoittajalle tuottoa, verkkolehdelle ilmoituksia, mainoksia, se lopulta poltti sillat takanaan ja se vei komeaan konkurssin. Jos lännestä tuli johtaja, tuliko valo idästä? – ”Ex occidente dux.” – ”Ex oriente lux.”
Hybridiyhteiskunta alkoi kouristella, kuten kirjoitin jo vuonna 2011, mutta ethän sinä sitä kirjaa ikinä avannut. Seuraat vuonna 2023 kuinka Suomi sulkee rajansa ja kertoo syyksi hybridin. Presidenttimme sen sijaan sai luettavakseen kirjani ja maahan tuli alan laitoskin EU:n tukemana. Ja nyt olisi valittava uusi presidenttikin. Onko hän lukutaitoinen? Ymmärtääkö lukemansa ja lukeko oikeita kirjoja? Eteneekö hän tilanteen mukaan vai sitoumuksen perusteella? – ”Ex tempore” – ”Ex voto.”
Alussa ei ole sanaakaan. Jonkun on kerrottava, miten juttu syntyy ja miksi se on syytä lukea. Jokainen juttu ja uutinen on jonkun tehtävä. Tieteen, uskonnon, vihan ja rakkauden, kaiken ymmärryksemme taustalla on aina sanat. Ranskassa näitä sanoja on alettu pelätä. Kirjani kustannetaan Saksassa. Luostarilaitos pitää yllä kaupungissa elämää vuosituhannet. Sitä juhlitaan heinäkuun 10. päivä. Minä synnyin samana päivänä. Etelä-Afrikka on minulle tuttu ja sen vaakunassa todetaan, kuinka yhtenäisyydestä voimaa. – ”Ex unitate vires.”
The Guardian mukaan koululaiset ovat Galliassa jääneet pelon valtaan, eivät uskalla viitata tunnilla. Sama tauti on levinnyt myös yliopistoihin. Kukan ei uskalla puhua, aloittaa väittelyä professorin kanssa, esittää mielipiteitään. Kokeet ovat traumaattisia, surkeiden ranskalaisten nuorten ja lasten kulttuuria kuvaa kokonaan pois revitty itsetunto. Kirjoitukset The Guardian lehdessä ovat kuin takavuosien suomalaisten kolumnistien tekemiä omasta maastaan. Mikä vaivaa Ranskaa? Olympialaiset ovat tulossa ja lännestä johtajako? – ”Ex occidente dux.”
Samaan aikaan suomalaiset hakevat oman maansa brändiä ja kaatavat koulu-uudistuksen opetusministeri Virkkusen uuden oppiaineen järkyttäminä. Draama oppiaineena on omituinen suomalaiseen symbolijärjestelmään ja se olisi tullut muuttaa. Draama vaatiikin poliitikoilta ja OAJ:n luutuneilta aivoilta draaman tajua. Lapsemme ovat viimeistään vuonna 2023 hunnigolla. Lopputulos ratkaisee. Se tekee teot hyviksi. – ”Exitus acta probat.” (Ovidus).
Keskustan motiiviksi kaataa uudistus kerrotaan, jälleen kerran, vaalien läheisyyttä ja kustannuspaineita koulujen suunnalta. Tuohon eivät pitkän linjan kirjoittajat kuitenkaan usko tuntien suomalaista politiikkaa ja sen logiikkaa. Kun uusi asia, meemi, esitetään byrokratiassa, sen esittäjä ei ole koskaan sellainen taho, joka ei koostu ritarikunnan kasvottomista jäsenistä. Tätä menoa maakunnat hylkäävät keskustan puolueena. Eikä vihreidenkään kasvu ole jatkossa sen ihmeellisempää. Vuonna 2023 meillä istuu porvarihallitus ja panemme rajat kiinni Venäjälle. Vasemmisto tukee tätä ja olemme Naton jäseniä. Uskokaa kokenutta! – ”Experto credite!” (Vergilius).
Paluu 1970-luvulle
Keskustan tapa vieroksua taito- ja taideaineita on kuin paluuta siihen 1960- ja 1970-luvun Suomeen, josta takavuosien oululainen vaikuttaja Tytti Isohookana-Asunmaa varoittaa puoluettaan. Hän luettelee, kuinka puolue on kenttätyössä rapautunut, ei ole kiinnostunut aidosti arjen elämästä osallistumalla kenttätyöhön, on menettänyt otteensa aatteestaan ja arvoistaan ja antaa tilaa puoluehajaannukselle kuten Veikko Vennamolle tuolloin. Vennamon esiintymistä seurattiin televisiosta kuin parasta viihdettä ikään. Nyt vain paikan otti Vennamon oppipoika Timo Soini. Tunnen hänet jo lapsuudesta. Millainen lintu, sellainen laulu. – ”Qualis avis, talis cantus.”
Soinia seuraa ahneus valtaan ja Vennamon hänelle antamat neuvot: ”Aivan oikein Timo mutta päinvastoin.” Olin itse kuulemassa noita oppeja 1960-luvun puolella ja 1970-luvun alussa. Vennamo oli menossa tapaamaan isoisiäni veljeä Ilmari Luostarista Enso Gutzeitin johdossa. Nuo ajat olivat vahvojen miesten aikoja. Sota oli hävitty ja edessä suurten ikäluokkien kouluttaminen maistereiksi ja tohtoreiksi, yliopisto oli hajasijoitettava sekin. Oma paikkani oli korkeakouluneuvostossa. Parikymppisen miehen. Hallituksen työrukkasessa yliopistojen ja korkeakoulujen suuntaan. Tarvittiin ammattikorkeakoulutkin. Tiede ja taide olivat hetken sivussa. Millaisena taiteilijana tuhodunkaan! – ”Qualis artifex pereo!” (Nero, Suentonius).
Tytti Isohookana-Asunmaa valmistui maisteriksi Oulusta humanistisesta tiedekunnasta samana vuonna 1971. Se oli sama vuosi, jolloin myös itse aloitin opiskeluni luonnontieteisessä Oulussa, silloin filosofisessa tiedekunnassa, ja hän jatkoi Turussa samaan aikaan vuonna 1976, jolloin itsekin aloitin siellä sekä tutkijana että yhteiskunta- ja valtiotieteissä, kulkien kahden yliopiston väliä. Tytti asui lisäksi kotitilallaan ja samassa Haukiputaan kunnassa, olimme naapureita. Noina vuosina oululaiset valitsivat useita väitelleitä eduskuntaan, ja Tytin ura eteni Ahon hallituksen opetusministeriksi. Hyvä niin. Keskusta oli vielä voimissaan. Toisin on vuonna 2023. Ympyrän neliöiminen ei sitten onnistunutkaan. – ”Quadratura circuli.”
Kokoomuksen värikäs karjalainen takavuosien puhenaisemme ja presidenttiehdokas Riitta Uosukainen kuvasi kollegaansa kirjassaan kalkkarokäärmeeksi. Käärmeet ovat notkeita, nopeita, aistit ovat pitkälle kehittyneitä, valppaita ja iskut ikäviä. Käärmeeseen liitetään eri kulttuureissa niin pyhää kuin pahaakin, enkä käy arvailemaan mitä kirjoittaja on hakenut symbolivertauksellaan. Karjalassa, Savossa, Pohjanmaalla ja Hämeessä symboleja käytetään eri merkityksissä ja naiset eri tavalla painottaen kuin miehet. Millainen lintu, sellainen laulu. Millainen isäntä, sellainen orja. – ”Qualis avis, talis cantus.” – ”Qualis erus talis et servus. (Petronius).
Uosukainen kertoi käyttävänsä tänään kirjoissaan latinakielisiä viisauksia. Hyvä että on oppinut, keneltä mahtaa oppineen? Omat kirjani ovat ilmaiseksi luettavissa korisivultani www.clusterart.org. Cluster art avaa Googlaten yli 350 miljoonaa seuraajaakin. Tämä kirjoitus siirtyy sekin kotisivulleni ja sosiaalisen median sivustoille alkaen Face Book sivuistani. Toki perussuomalaiset saavat hekin lukea tämän heti oman sivuston avattuaankin. Ei tämä salattua tietoa ole ensinkään. Ei kenellekään. Kirjat ovat vain Saksassa julkaisten vähän kalliimpia ja keräilyaarteita. Jörn Donner ymmärtäisi. Samoin Suomen ilmavoimat mottoineen. ”Qualitas potentia nostra.” – ”Laatu meidän voimamme.”
Miehille sanat ja puhe on tapa käyttää valtaa, ei niinkään kertoa luennoimatta olevansa osa sosiaalista verkostoa ja tiedottavansa. Matala ja möreä ääni on lisäksi korkeaa ja piipittävää ääntä pelottavampi, siinä missä suuret leuat ja luisu otsa. Opiskelu on viisaampi aloittaa biologialla ja luonnontieteillä sekä jatkaa vasta tästä kohti ihmistieteitä ja humanismia. Matka on pitkä, mutta niin ovat sanatkin vaikeita ja avautuvat eri tavalla eri kulttuureissa. Silicon Valley Kaliforniassa on erilainen ympäristö kuin Hämeenlinna lukijoita seuraten. Joka kirjoittaa, lukee kahdesti. – ”Qui scribit, bis legit.”
Vaikeat taideaineet
Kun taideaineisiin hakeutuu myös korkeakouluissa suuri joukko nuoria, sijoittuminen myöhemmin arkielämän työhön on vaikeaa. Pelkkä lahjat ja luovuus eivät riitä, ei yliopistojen tapa myydä itseään uusien brändien ja mielikuvien kautta nuoria harhauttaen. Muutama menestyvä hahmo ja huomiotalous antavat vaikutelman gloriasta, jossa tuhannet koulutettavat kirjallisuuteen ja kuvataiteisiin vuosittain ovat lahjakkaille nuorille riski uravalintana. Silti riskejäkin on uskallettava ottaa ja hakea rohkeita aineyhdistelmiäkin. Algoritmit rakastavat sellaisia valintojamme. Robotikka rakastaa pahettakin. – ”Qui ipsum vitium ament.” (Seneca).
Lääkäriksi ja hoitajaksi meillä sen sijaan tarvitaan väkeä enemmän kuin vaikkapa maatalouteen ja metsätalouteen. Myöhemmin voi opiskella myös sellaista, jossa tarvitaan taideaineita. Yhteiskunnassamme pelaa sääntö, jossa ensin hankitaan oppi ja vasta sitten oikut. Oleellista on kuitenkin elinikäinen opiskelu ja uuden oppiminen ja joskus on myös teeskenneltävä. Joka ei osaa teeskennellä, ei osa hallita. – ”Qui nescit dissimulare, sescit regnara.” (Ludvig XIV).
Vain suuret ikäluokat saattoivat oikutella sodan aikana syntyneinä ja ilman isää eläneinä, tehdä vallankumoustaan ja tuoda se nyt eläkkeelle jäätyään Isohookana-Asumaan tapaan 2010-luvun Suomeen. Sillä tavalla myydään lehteä, jota lukevat 1940-luvulla syntyneet hanakasti ja nyökyttelevät sitä lukiessaan. Tänään vallankumouksen kasvot ovat muuttuneet ja nuorilta odotetaan muutakin kuin vallankumouslaulujamme. Niinpä, jolla on korvat kuulla, kuulkoon. – ”Qui habet aures audiendi, audiad.” (Raamattu, Matt. 11:15). Tätä kohtaa Raamatusta olen lainannut usein.
Me emme todellakaan elä nyt uudelleen vuosikymmentä 1970. Se on vain historiaa opiskelleen ja siitä väitelleen humanistin kokemaa harhaa, jossa historia mukamas toistaa itseään. Elämme kokonaan uuden paradigman aikaa, jossa ei ole muuta yhteistä 50-vuotta sitten tapahtuneeseen kuin ruotsalaisten käyttämä kruunu ja venäläisten rupla. Se on heidän valintansa siinä missä kuningas, joka ei haluaisi olla monarkki. Paradigmaiset muutokset tulivat ja menivät, nyt on elettävä tässä uudessa ympäristössämme. Olemme Naton jäseniä ja rajat suljettuna Venäjälle. ”Qui fert malis auxilium, post tempus dolet.” (Phaedrus). Joka auttaa pahoja, saa kärsiä myöhemmin.
Huomiotalouden mielikuvamarkkinat
Kun itse väittelin ensimmäisen kerran, samana vuonna väitteli myös Isohookana-Asunmaa, ja silloin meitä oli runsas sata koko maassa, joista puolet lääkäreitä. Tänään tuo määrä on yli parituhatta ja väitöskirjatkin alkavat olla googlaten ja Wikipediasta koottuja, muualta lainattuja fantasiatuotteita, jossa kentälle ei ole ehditty mennä ihmisten pariin ihmistutkijana tai luontoon ympäristö- ja biotieteitä opiskelevana. Syy ei ole nuorisossa vaan niissä vanhemmissa, jotka heidät aikanaan kasvattivat. Tai jättivät kasvattamatta, heitteille. Erot ovat nyt liian suuria. Mitä teetkin, toimi viisaasti ja ota huomioon lopputulos. – ”Quidquid agis, prudenter agas et respice finem.”
Kun maantieteilijä ei käy tekoaltaiden tutkijana allasalueella, ei tutustu alueelta tehtyihin tutkimuksiin, jäljitä evakkoja tutkiessaan, syntyy vain kohuotsikkoja. Huomiotaloudessa syntyy hurjia otsikkoja helposti aikamme median tuntien. Maantieteilijän tulisi toimia kuten Antoine de Saint-Equperyn hellyttävässä aikuisten sadussa Pikku Prinssistä, jossa maantieteilijä varmisti, omalla asteroidillaan eläen, ettei tutkimusmatkailija, maantieteilijän apulainen, ollut alkoholismiin taipuvainen ja hän kirjasi tutkimusmatkailijan näytteen vain, jos mukana oli luotettava dokumentti, jo jonkun tekemä väitöskirja kiertäen talo talolta evakot ja mieluummin vielä moneen kertaan. Silloin saattoi käyttää parempaa paperia ja mustekynää, muuten vain heikompaa paperilaatua ja lyijykynää. Se että tämän hellyttävän sadun kirjoittaja valitsi itselleen myöhemmin maailman lyhyimmän ammatin, ensimmäisen maailmansodan taistelulentäjän, oli tarinan opetus. Hän ehti olla tuossa ammatissa vain muutaman tunnin ennen syöksymistään mereen. Levätköön rauhassa – ”Quiescat in pace.”
Onneksi tätä puutetta korjaillaan ja kandidaatit joutuvat ennen maisteritutkintoaan tekemään tiedeyliopistoissakin työrupeaman oikeassa elämässä, eikä vain virtuaalimaailmaan tutustuen, tutkimuskohteeseen yliopiston kampusalueen kapeassa sosiaalisessa kentässä. Pääosa yliopistojenkin viestijöistä on nykyisin markkinoinnista koulutuksensa yrityselämässä hankkineita ihmisiä. Kirjoittaessa ei riitä pelkkä fantasia, luovuus ja fiktiot, vaan myös dokumentit, lähteet ja kriittisyys. Tutkimusta ja tiedettä eivät tee viestinnän ammattilaiset, mainostoimistot, viikkolehtien toimittajat. Vai tekevätkö sittenkin rinnan sosiaalisen median höpisijöitten kanssa? Mikä tahansa latinaksi sanottukin vaikuttaa syvälliseltä. – ”Quidquid latine dictum sit, altum videtur.”
JSN:n uudet ohjeet
Kun kirjoittajia alkaa olla joka lähtöön, 1667 sanaa yhdistyvät lauseiksi liian helposti, ja kaikki eivät ole monessa tiedekunnassa väitöskirjaansa ja osaamistaan varmistaneita ja miekkojaan kantavia ritareja, syntyy huoli journalismin ja tutkimuksen, tieteen teon ja sen julkaisemisen laadusta. Tämä huoli on vain kasvanut tultaessa 2020-luvulle. On syntynyt kysymys, kuka vahtii itse vahteja? – Quis custodiet ipsos custodes? (Juvenalis).
Niinpä JSN (Julkisen sanan neuvosto) laati kokonaan uudet ohjeet, jossa journalistinen prosessi tehdään myös suurelle yleisölle avoimemmaksi. Tätä epäilemättä Suomessa kiirehti tuppilautasekoilu vuosi sitten ja globaalisti nolot vuodot Wikileaksin tuotteena. Jatkossa tällainen avoin tiedon tuotanto ohi perinteisten lähteitten lisääntyy ja tuppivallankumoukset tulevat tutuksi mediayhteiskunnan virhetoimintoina. Kiire, huomiotalous, kritiikittömyys ja moraalivaje ovat aikamme ilmiöitä. Nämä ilmiöt ovat vain syventyneet ja muuttuneet myös sodiksi. Elämme lähellä sotataloutta. Vain raja on välillä, nyt onneksi suljettunakin. Mitä tämä kirjoitus (puhe) tarkoittaa? – ”Quid sibi vult haec oratio?
Lukijan on tiedettävä, miten jutut on tehty, mistä aineistot 1667 sanaan ovat peräisin ja voidaanko niihin luottaa enää lainkaan. Miten kielteiseen julkisuuteen johtavat nimettömät lähteet ja niiden luotettavuus on varmistettu ja kuinka pystymme jatkossa välttämään lautaskohujen synnyttämät kriisit tulevaisuudessa. Toimittajan on korjattava virheensä heti ja verkostojulkaisun kautta, neuvoo JSN toimittajaa. Totuudenmukaisuuteen ei vain pyritä, vaan se on myös ehdoton velvollisuus, julistaa oululainen Kalevan entinen päätoimittaja Risto Uimonen, Pekka Hyvärisen työn jatkaja. Molemmat joko kouluaikojeni tuttuja tai työpaikallani heihin tutustuen. Suomalaiset tuntevat toisensa ja eliitti on todella kapea. Levätköön rauhassa – ”Quiescat in pace.”
Uutisoinnin hienotunteisuus ja journalismin uskottavuus edellyttävät myös toimittajilta hienotunteisuutta juttuja hankittaessa. Tämä korostui Jokelan ja Kauhajoen koulusurmien yhteydessä ja liittyy toimittajakunnan etiikkaan. Se on korkea silloin, kun tuotetaan 1667 sanaa päivässä väkeä irtisanottaessa, sitä varttuneinta ja hiljaiseen ritarikuntaan kuuluvaa. Vuoden 2023 kirjallisuuspalkinnot Norjassa ja Suomessa kertovat missä nyt mennään ja mikä maa. Norjalainen kertoo jättävänsä palkinnon hakematta. Mikä mahtaa olla totuutta ja säädyllisyyttä? – ”Quid verum atque decens.” (Horatius).
Kriisi yhdistää unioninkin
Kun syntyy kriisi, se sitoo yleensä kriisiin osallisia yhteen. Näin kävi sotien aikana kansakunnallemme ja näin näyttää käyvän myös euron kanssa kamppaileville euromaille. Menoja jäädytetään ja Suomi seurailee Saksan valitsemaa linjaa. Vuonna 2023 linja on tuntematon. Säästää pitäisi mutta missä? Kuhun kohtalot kutsuvat? – ”Quo fata vocant?”
Vielä hetki sitten Ruotsin kruunuja sai eurolla liki kaksitoista, nyt enää alle yhdeksän. Sijoittajat ovat Ruotsin taloudesta mielissään, mutta varmaan myös suomalainen Ruotsin kanssa kilpaileva vientiteollisuutemme. Kolmen euron verran devalvoitunut valuutta on melkoinen etu kilpailussa. Vuonna 2023 näitä vertailuja ei kehtaa edes tehdä. Mikä sopii Juppiterille, ei sovi härälle. – ”Quod licet lovi, non licet bovi.”
Sen sijaan luottoluokituksen heikkeneminen kriisivaltioissa johtaa varmaan mielenosoituksiin ja näemme Euroopan, joka jakautuu yhä selvemmin sekin kolmen kerroksen väkeen, kuten oma maamme on jo tehnyt useamman vuoden ajan. Olemme saavuttaneet köyhyydessä 1970-luvun tason, väittävät mediat ja jälleen tutkimukseen nojautuen. Toki tällöin puhutaan suhteellisesta köyhyydestä. 1970-luvun varallisuutta ei toki pidä verrata oman aikamme varallisuuteen. Vuonna 1970 ei heitetty roskiin ruokaa liki koko maataloustulomme verran joka vuosi. Vuonna 2023 olemme edenneet tasolle, jossa ruokalasku on eläkeläiselle tiukka paikka hoidettavaksi. Antakoot Jumalat sen päättyä hyvin. – ”Quod Deus bene vertant.”
Sen saat mitä pakenet
Kun maassamme tarvitaan hallintoon liittyviä uudistuksia, kuntia on yhdistettävä ja rakenteita muutettava, sisäministeriksi valitaan keskustalainen kunnanjohtaja. Kun työläisiä odottavat ikävät markkinatalouden ehdot ja maata uhkaa velkasaneeraus, duunarin on aika kiristää vyötään, silloin valtaan on saatava vasemmisto. Kun talonpojan ja maaseudun asema heikkenee, tulopohja laskee yli 10 % vuodessa ja koko maataloustulo on enää vain roskiin heitetyn ruuan arvo, vallassa on oltava keskustalainen hallitus ministereineen. Tänään keskustan kannatus jäi muitten jalkoihin, ja suomalaiset hakevat presidentiksi henkilön, joka turvaa rajamme. Tällaisiin aikoihin on Natomaassa jouduttu. Jumala muuttaa ensin hulluiksi ne, joiden hän haluaa tuhoutuvan – ”Quos deus perdere vult, dementat prius.”
Kun vihreistä arvoista on tingittävä, tehtävä ikäviä ympäristöpäätöksiä ja investoitava tulevaisuudessa useampaan ydinvoimalaan, silloin hallituksessa päättävät vihreät. Tämä omituinen laki, sen saat mitä pakenet, on toki tiedetty aina, mutta mitä tapahtuu silloin, kun hallitukseen tulevat perussuomalaiset, sitä kysymystä kukaan ei ole vielä esittänyt maassa, jossa suuri osa vanhuksista ja lapsiperheistä, nuorista työikäistä on ajautunut köyhyyteen ja työttömyys johtanut syrjäytymiseen. Tänään me sen jo tiedämme ja samalla puolue on pessyt kasvonsakin. Elämme eri Suomessa kuin vielä vuonna 2010. Hybridiyhteiskunnan kouristelusta menetettyyn vuosikymmeneen lukusine hallituksineen ja nyt aikaan, jossa rajat ovat kiinni itään ja Venäjälle. Mikä on yläpuolellamme, se ei ole meille. – ”Quod supra nos, nihil ad nos.” (Minucius Felix).
Olisiko mahdollista, että elämme kohta 1970-luvun sijasta 1960-luvun aikoja, jossa lupauksilla ei ollut niin suurta merkitystä ja vain nopealiikkeinen raha osoittaa, miten suuret ikäluokat selviytyvät järjestämässään viimeisessä vallankumouksessa. Voisiko ikääntymiseen liittyvää ja viimeistä jäljellä olevaa kuolemasyntiä, ahneutta, hieman hellittää ja luopua lastemme hyväksi. Nyt me tiedämme mitä tapahtui ja olemme osa Natoa ja samalla yksimielisiä sulkiessamme rajan Venäjälle.
Kaiken päivää turvapaikka askelteni alla
Vaimennut juhlat lihan irtoillessa
Päästäessä luvatta ja pelotta ilmaa
Juostu on järjen ja hölynpölyn kujanjuoksu
Eivätkä madot sitä muuksi luule
Samuel Beckett