Oululainen aate- ja oppihistorian professori Petteri Pietikäinen kirjoitti mielenkiintoisen kirjan, jossa hän käsittelee tieteen ja politiikan suhteita sekä psykologian, psykiatrian ja lääketieteen historiaa. Hän pohtii etenkin sitä, mitä on olla poikkeava ja miten tällaiset ihmiset on luokiteltu eri aikoina, kuinka heitä on joko hoidettu tai jätetty hoitamatta, eristetty jne.
Hän kertoo kirjoittaneensa kirjan mietiskellen sen sisällön rakenteissa myös omaa elämäänsä ja sitä, millaisen kirjan haluaisi lukea. Hän on syntynyt Oulussa vuonna 1964, takavuosien opiskelu- ja kotikaupungissani, ja joutunut jo lapsena pohtimaan isänsä ammatin ja koulumatkansa seurauksena normaalin ihmisen rajoja ja ihmisenä olemisen ihmeitä, käyttäytymistämme sekä hulluuden historiaa.
Toimittajan näkemys kirjoittajasta
Toimittaja Marko Leppänen (HS 20.5) kuvaa professorin elämää normaaliksi perhe-elämäksi ja miestä eloisaksi ja tyyneksi keski-ikäiseksi, maailmaa kiertäneeksi tutkijaksi. Oppi on haettu monen yliopiston kautta ja professuuri löytyi lopulta synnyinkaupungista, läheltä äkseeraukseen joutuneitten sotilaitten elämää, oman isän tarinaa ja koulumatkaa läpi hourulan hullujen elämän. Kirja syntyi ikään kuin omasta sisäisestä tarpeesta tunnistaa myös itsensä ja siten kovin perinteisellä tavalla päätyä myös kirjailijaksi. Meillä on aivan liian vähän fiktiiviseen kerrontaan kykeneviä tieteen popularisoijia. Pietikäinen lähestyy tätä myös itseäni vaivaavaa tilaa. Lisää rohkeutta ja hyvä tulee. Puoliväliasetelmaan ei pidä jäädä.
Hän käyttää hulluista kansanomaista kieltä ja kykenee todekka popularisoimaan tiedettä. Jungin psykologiasta Helsingissä väitellyt ja biologivaimon kanssa elävä mies tuntee myös Irlannin, Ruotsin ja Yhdysvaltain yliopistoelämää. Biologivaimo vie keskustelut väkisten evoluutioon ja luonnontieteisiin. Hän harrastaa liikuntaa ja keskustelua. Se on normien mukaista, normaalia, jos on vielä hyvä kuuntelija, hiljainen suomalainen.
Lehden kuvassa hän esittelee pakkopaitaa mutta ei suostu siihen pukeutumaan. Hänet leimattaisiin tutkijapiireissä sen jälkeen ja hän saisi kuulla siitä loppuikänsä. Sekin on aikamme ilmiö joka kertoo mikä on normaalia tänään, itsesensuuria ja itsetarkkailua, netissä provosointia ja mediassa ironiaa ja satiiria, sarkasmia, umpimielisen suomalaisen elämää. Kirjan kirjoittaja kirjoittaa siis itselleen. On näin terveellä tavalla narsistinen ihminen. Tutkijana hän uskaltaa olla myös rehellinen tieteelleen, ei ala ampua yli, kuten perinteinen kirjoittaja ilman tiedemiehen taustaa, asiansa osaamista.
Hullunkuriset perheet
Vieraantuneet, oudot, hassut, kahjot tunnistettiin eri kulttuureissamme hieman eri tavalla ja normaalius on ollut aina aikaan ja paikkaa sidottu ilmiö. Hulluja alettiin hoitaa melkoisen myöhään olettaen, että poikkeavuus on korjattavissa. Suomeen houruinhuone tuli Lapinlahdelle myöhään vuonna 1841. Siihen saakka hulluja hoidettiin kotona.
Hoito on väärä sana. Hulluja ei pidetty hulluina ja viisaat vaikenivat, ketään ei yritetty korjata paremmaksi kuin mitä oli Jumalan luomuksena. Ihminen oli ihmisen näköinen hullunakin.
Aluksi hoitolaitokset olivat pieniä, kodinomaisia, myöhemmin rahat loppuivat ja niistä tuli suuria säilytyspaikkoja. Siis oman aikamme tyypillinen kierre, jossa raha ratkaisee mikä on paras tapa hoitaa hulluiksi havaittuja. Suuri laitos.
Tilastotiede toi mukanaan käsitteen keskiverrosta ja ääripäistä. Ääripäät olivat poikkeavia, olivat ne sitten huippuälykkäitä tai imbesillejä. Näin hulluuden ja huippuälykkyyden rajaa pidettiin keskivertokansan keskuudessa häilyvänä ja Suomessa kirjailijat ja taiteilijat, poikkeavia ammatteja harrastavat, hoidettiin myös usein laitoksissa. Tieteen laitokset ja laboratoriot opittiin aikanaan lordeilta Britanniasta.
Tiede oli aluksi juuri välineellistä puuhastelua. Toki filosofeja oli mutta ei heitä tiedemiehiksi kutsuttu. Suomessa oli vielä 1960-luvulla kaksi koulukuntaa, jotka riitelivät kuten pyhässä sodassa ikään, kumpi on oikeaa tiedettä ja onko tiede normitettavissa ensinkään.
Yhteiskunnan suuntaukset ja poliittiset liikkeet syntyvät toki paljon aikaisemmin. Nekin oli popularisoitava, jotta kansa ne saattoi omaksua ja ymmärtää. Suomalaisille sopi nykyinen pragmatismimme. Ei se toki kaikkia tyydytä mutta normittajana valtaosaa. Amerikkalainen liikemiesmentaliteetti, utilitarismi, oli sekin käyttökelpoinen. Mutta ei siitäkää ollut ahneutensa vuoksi kaiken normittajaksi ja moraalin lähteeksi.
Luovat ja vapaat ammatit – medikalisoituminen
Nuoressa tutkijanalussa lapsuuden ajan univormut ja äkseeraukset, siis suomalaisen kiusaamiskulttuurin juuret, herättivät hylkimisreaktion. Hän halusi ammattiin, jossa ei ole tarvis ottaa vastaan muiden käskyjä tai normeja ja sellaisena hän piti maanviljelijän ammattia tai kirjailijan työtä.
Hän oli väärässä. Vapaa ammatti ja ajautuminen ulos normeista, normaalin ihmisen arjesta, on mahdollista vain muutamalla maasta ja niin hän myös lopulta teki.
Ajan saatossa poikkeavia ihmisiä kohdeltiin kovin eri tavoin. Sähköshokit, hampaiden poistot, pahan veren kuppaaminen, yllätyskylvyt uittaen ihmisiä luhistuvalta sillalta tai hajoavasta veneestä olivat tyypillisiä hoitokeinoja. Ääripäässä olivat sitten leirit, saksalaisten 300 000 potilaan surmat, T4-eutanasiaohjelmat ja 1960-luvun suuntaus, jossa kaheli olikin yhteiskunta, ei toki ihminen. Siis lähellä nykyistä ajatteluamme, jossa individualismi on yksilön oikeus ja yhteiskunta hoitakoon, kun omat eväät loppuvat.
Ei näin aina ole ollut. Hyvinvointivaltion hulluksi on vaikea päästä ylittämättä aivan mahdottomia rajoja ja lääkäreiden lausuntoja, uusia lääkkeitämme. Suomalaisena lääkkeenä viina on ollut ylittämätön näihin päiviin saakka. Se meni jopa normina olkoonkin, ettei moraaliton ryyppääminen ole aina ollut hyväskyttävää Suomessakaan.
Tänään toimittaja ja upseerin poika keskustelevat myös muotidiagnooseistamme ja lääketeollisuuden markkinoinnista suurkampanjoineen. Välineellistyminen on ihmistä koskettava ilmiö ajassamme ja sitä on myös medikalisoituminen, lääketieteellistyminen. Professori Pietikäisen mukaan normaalius on hieman itsepetosta ja kirjansa kautta hän on oppinut ymmärtämään paremmin ihmisluontoa ja tulkintaamme vinosta, vääristyneestä tai vieraasta.
Suomalaiset vinot ja vääristyneet tulkinnat ovat usein maailmalta katsottuna omituisia jos ne ovat ehtineet normeiksi saakka. Kiusaaminen ja siihen liittyvät koulusurmat ovat tällainen ilmiö. Työpaikoilla se on ilman muuta kallein ilmiömme. Johtaja tai poliitikko ei hevin tästä normista luovu kun on uransa huipulle lopulta päässyt.
Normistoa mittaava valtiojohtomme
Helsingin Sanomien näkyvin uutinen on tänään valtiojohtomme matkailu. He lentävät yksityiskoneella, joita esiteltiin jo edellisen päivän lehdessä veroparatiisikoneina (HS 19.5).
Kun Hesari kirjoittaa jotain merkittävää, sen lähtölaukaus on ammuttu sunnuntaina ja maanantaina siihen palataan jo näkyvämmin asiaa analysoiden. Samalla lukija asetetaan pohtimaan sitä, mikä on oikein ja kohtuullista, ja mikä menee pahasti ohi normaalin, normien ja on moraalitonta. Näin alkoi mediamyllytys poliitikkojen vaalirahoituksestakin. Nyt on piru toimittajan merrassa ja varmasti pysyy myllytyksen loppuun saakka.
Kun argumentit esitellään oikeassa järjestyksessä ja tukija kertoo hulluuden taustaa, normaalin oman aikamme normiston pohdintaa toisaalla, lukija alkaa lähestyä aihetta omia aivojaan käyttävänä tiedemiehenä. Jossain on nyt pahasti vialla. Ja niin onkin.
Poikkeus on vain siinä, että tutkiva media jakaa aineistot ja jättää vähän tilaa tulkinnalle sekä kritiikille. Mediayhteiskunnan tapa kertoa, taustoittaen tapahtumia, on samalla vino siinä kohden, jossa mukaan tulee myös markkinointi, ilmoitukset ja mainonta. Media hakee valtaa sekin ja jakaa valtaa samalla. Se on kuin harakka tervatulla katolla.
Neljäs valtiomahti pyrki määrittämään mikä on normaalia ja normi, moraali. Olemalla samalla kuitenkin kaksinaismoralisti. Sellainen ei mene koko ajan läpi. Media normiston rakentajana on menettämässä uskottavuuttaan. Se on sittenkin lähinnä vain viihdettä. Paitsi nyt kun kyseessä on vanhan normiston palauttaminen ja moraalinen paheksunta. Laskuja ei turhanpäitten kärkimedian etusivulle levitellä. Nyt käydään käräjiä, jossa esitellään dokumentteja. Ei kaikkea kerralla. Pajatsoa ei tyhjennetä heti.
Veroparatiisikoneen miljoonalennot
Näkyvimmin on dokumentoitu entisen presidenttimme lentolasku yksityiskoneella Afrikkaan. Yksi lento maksoi liki puoli miljoonaa euroa.
Mihin työläistaustainen Halonen sellaisia rahoja käytti? Mihin hän käytti palkkansa? Kaikkihan maksettiin muualta ja lennot olivat tähtitieteellisiä summineen. Lehden mukaan 40 yksityislentoa maksoi 2,5 miljoonaa euroa.
Kuka rahoitti ja mitä sillä saa, kysyy normaali järki ja normistomme. Siis arkiajattelu, jonka ulkopuolelle nämä summat menevät. Tuolla summallahan rakennuttaisi melkoisen palatsin kissoilleen ja koirilleen.
Missä maassa me oikein elämme? Aleksander Stubb lenteli lyhyellä aikaa ministerinä 1,5 miljoonalla eurolla jne. Vanhanen ja Katainen ovat pysyneet sentään alle miljoonan lennoissa.
Ei Suomen presidentti ole Yhdysvaltain presidentti, sanoo normaali järki ja muistaa leffoista hänen koneensa, Air Force One. Se ei kai ole veroparatiisikone? Se symboloi jotain muuta, valtaa ja moraalia, Yhdysvaltain armeijan voimaa. Se on osa normistoa Yhdysvalloissa. Jos joku yrittää sen vallata, hänet heitetään koneesta ulos hirttäytyen vielä matkalla laskuvarjon köysiin. Pääosaa presidenttinä näyttelee luonnollisesti itse Indiana Jones, Harrison Ford.
Lottovoitto yhteen lentoon Afrikkaan
Normien mukaan ja Halosta äänestäneitten ajattelussa sellainen vastaa lottovoittoa, joka on poissa muista menoistamme, kuten vanhusten hoidosta tai eläkkeistä. Niin se onkin.
Puolella miljoonalla saisi paljon hyvää vanhainkodissa ja koulussa mutta mitä Halonen teki Afrikassa? Eikö matkan olisi voinut suoritta edullisemmin? Eikö se kuulunut oman aikamme kansalaisyhteiskunnan tapoihin, ei enää edes hyveisiin, jossa tolkuttomia palkkoja saaneet laskivat palkkaansa?
Helppohan palkkaansa on laskea, jos toisaalla tekee puolen miljoonan lentoja yksityiskoneilla. Kai normaali ihminen ja järki näin sanoo? Mikä vallattoman presidentin Afrikan matkoista teki niin arvokkaita? Kuka ne maksoi ja mitä odotti palkkiona?
Näin syntyvät kysymykset joihin etsitään vastauksia. Normistoon kuuluvat epäilyt. Suomalainen epäilee ja se on hyvä piirre muuten Eurooppaan sinisilmäisesti suhtautuvalta Suomi-neidolta.
Näin päästään nykyiseen valtiovarainministeriin ja hänen tapaansa hoitaa hallitusta, ministerikierrätystä tai hyvätuloisia suosivaa taloutta, verotusta. Onko siinä taustalla normisto, joka on hankittu kotoa ja muistuttaa oululaisen professorin taustaa? Normisto kun hankitaan varhain lapsena, kotikasvatuksessa.
Urpilainen on opettaja ja saanut kasvatuksensa kansaedustaja isän kodissa. Vaikuttaako se omaan normistoon, normaalina pitämään? Oululaisen professorin havaintona näin näyttäisi käyvän. Keski-ikäisenä kuolevat suomalaiset duunarit unohtuvat. Omat kissat ovat läheisempiä. Näin tavallista elämää viettävä duunari helposti ajattelee. Se on normaalia.
Ei oma arkikokemus voi olla kaukana opettajan tai työläistaustaisen vallattoman presidentin arkikokemuksista. Stubb voi olla jo poikkeuskin. Halosen ja Stubbin lapsuus olivat kovin erilaisia. Monen on helpompi samaistua Haloseen kuin Stubbiin. Halosen ja Stubbin mielenkiinnon kohteet ovat kovin erilaisia nekin. Näin lukijan pohdintaan vaikuttaa henkilön tausta ja normisto rakentuu myös tätä pohtien. Matkan motiivit ovat ehkä erilaisia? Sekin vaikuttaa normiston syntyyn.
Mikä muuttaa työläiskulttuurista nousseen ihmisen normiston hänen kohotessaan presidentiksi? Hyväksyvätkö hänen uudet tapansa, miljoonalaskut, häntä äänestäneet pelkästään lojaalina nyökyttelynä?
Jos näin on silloin omassa viiteryhmässä saa toimiakin toisin kuin jos kyseessä olisi toisen poliittisen ryhmän edustaja? Eikö sekin ole normaalia ajattelua? Oman porukan rötöstelyn voi salliakin. Vai voiko? Johtiko juuri tämä vieraantuminen Perussuomalaisen puolueen syntyyn?
Jos näin on, kyse on vakavasta ilmiöstä ja paluu takaisin puolueesee ei ole uskottava. Normitasolla tapahtuvat muutokset ovat vahvoja. Perussuomalaiset on otettava vakavasti. He eivät ole tulleet vain jäädäkseen vaan merkittäväksi osaksi normistoa. Se on paljon enemmän kuin protesti. Jotkut ymmäsivät sen heti, toiset eivät ymmärrä koskaan.
Normeista poikkeava eliitti
Onko normaali sama kuin ryhmäkäyttäytyminen ja näin määritelmä muuttuu heti kun kyse on muusta kuin omasta ryhmästä tai sosioekonomisesta taustasta? Sallitaanko joillekin sellaista, jota ei sallittaisi toiselle. Onko Jörn Donner saamassa saman kohtelun rötöksistään kuin Heidi Hautala? No eipä tietenkään. Sekin on normaalia ajattelua. Vai onko sittenkään?
Normit eivät ole vain yhteisön omia moraalisääntöjä, joita itse saa rikkoa, vaan myös yksilöiden välillä on valtavia eroja. Vai onko sittenkään? Johtiko tämä ylimielisyys normien rapautumiseen ja se poliittisen kartan muuttumiseen Suomessa? Normitasolla tehdyt virheet politiikassa ovat kohtalokkaita. Tästä kun syntyy tuo paljon puhuttu aateellisuus. Sitä joko on tai ei ole.
Siinä missä nainen poltettiin noitana keskiajalla miehestä tehtiin jumalainen guru samojen silmänkääntötemppujen tai massahysterian seurauksena. Nyt vain tahtoo usein kääntyä päälaelleen ja miehet ovat ahdingossa. Eikö sitä muka havaittu lainkaan? Kun korjaillaan pieniä virheitä ei havaita normitason arvojen järkkyneen.
Kuka hoitaa sitä viidettä osaa kansakunnasta, jossa keski-ikäkin on laskenut yhä lähemmäs 60 -vuotta. Kuuluuko se normaaliin elämään, jossa lupa on nostaa ylemmän viidenneksen eläkettä enemmän ja samalla myös heidän keski-ikää nauttia tästä eläkkeestä? Onko sekin tavallinen tapa ajatella? Onko rikkaan terveys ja elämä arvokkaampaa kuin köyhän? Onko sekin normaalia ja normi? Kansakunnan hälytyskellot alkoivat soida.
Euroviisuhäpeä jatkuu
Euroviisuissa Suomi jäi jälleen kerran hännille. Georgiassa suutelevien naisten kuvaa paheksuttiin. Ihmiset parveilivat kadulla Tbilisissä, näitä kuvia näytettiin ympäri maailmaa.
Normaali käyttäytyminen, normisto, ei ole sama kaikkialla. Se muuttuu myös meillä Suomessa ja savolaisen sanakäänteet ovat Hämeessä hankalia. Se on pyrittävä muuttamaan ironian tai satiirin, sarkasmin keinoin helpommin hyväksyttäväksi. Joku vihastuu, toinen ihastuu. Kaikkien ystävä ei ole kenekään ystävä.
Näin yritti myös ruotsalainen koomikko Malmössä. Ruotsalaiset laskivat pilaa itsestään keinoilla, jotka ovat tuttuja myös Suomessa. Itseironia kansakuntana ei ole uusi ilmiö sekään. Sille on helppo nauraa Suomessa mutta kaikki eivät sitä hyväksy. Eihän koko kansakunta ole tietyn stereotyypin mukaan elävää, ei sinne päinkään. Stereotypiat ovat nekin normaaleja, uutta normistoamme. Viimeksi kansakuntia esiteltiin näin etenkin 1930-luvulla. Seuraava vuosikymmen olikin myrskyisä.
Media jakaa koko ajan kansakuntien kuvia ja satojen miljoonien ihmisten elämästä kertovia fiktioita. Se on tapa, normaalia, normisto ja myös osa hyväksyttyä moraalia jota media ruokkii ja pitää yllä moralisoiden taas toisaalla.
Kun monikulttuurisessa maailmassa normit ja normaali käytös muuttuu, tapamme ymmärtää toisiamme edellyttää suvaitsevaisuutta ja kykyä ajatella omilla aivoillamme. Se, mikä Oulussa on normien mukaista, palkan maksu blogeista tai lehtiartikkeleista, se ei ole forssalaista elämää nähnytkään.
Oulu ei ole Forssa
Oulussa professori on palkkansa ansainnut ja siksi hän voi siellä perheineen elää. Muuten on muutettava Yhdysvaltoihin tai Keski-Euroopan yliopistoalueille. Vielä 1970-luvun alussa normaali ja normisto oli yliopistoalueilla Suomessa ahdistava. Professori, juuri väitellyt, joutui muuttamaan Irlantiin, Yhdysvaltioihin tai Ruotsiin.
Nyt tilanne on liki metropoliksi muuttuneessa kaupungissa kokonaan toinen. Se mikä aiemmin tuomittiin on nyt normaalia. Sitä jopa odotetaan. Uutta luovaa ja innovatiivista, poikkitieteistä. Laestadiolaisessa Oulussa elämä on muuttunut.
Sama koskee Tamperetta ja Helsinkiä, mutta ei Forssaa. Normaali ei kulje käsi kädessä ja samaan aikaan läpi koko Suomen. Kun työläinen rikastuu, hän alkaa käyttää porvarina ilmaista työvoimaa ja hävittää niin loton kuin unohtaa maksaa palkan tohtoreitten töistä.
Pois jopa lottoeurot tutkimukselta, tieteeltä, kulttuurilta, taiteelta ja urheilultakin. Kun ei itse voi voittaa niin miksi joku toinen? Oman normiston paljastaminen on poliitikolle vaarallista jos se eroaa kovin näkyvästi puolueen vanhasta normistosta. Syntyy poliittinen itsemurha.
Hakekoot itse rahansa muualta kuin Suomesta. Se on normi. Tiede ja tutkimus hakekoon rahansa Brysselistä. Muut eivät siihen kykene tai saavat sen tukirahoina. Ainut toivo on tieteessä. Mutta miksi asua silloin Forssassa? Koska se on lapsiystävällinen. Kenen lapsille? Näihin kysymyksiin työväenpuolue oli aikanaan vastaamassa tai itse niitä tekemässä. Se normitti juuri puolueen ja siitä se tunnettiinkin. Entä tänään?
Maaseudun ja kaupungit erot suuria
Maaseudulla normit ja normaalius ei ole sama asia kuin metropolin kampusalueilla. Maaseutuohjelmaa ei voi laatia kuten metropoliohjelmia. Yhdysvalloissa piilaaksojen sosioekonominen rakenne on kokonaan toinen kuin Suomessa ja erot löytyvät juuri kyvyssä hyväksyä ja ottaa vastaan uutta, luovaa ja etenkin innovatiivista. Siitä maksetaan maltaita. Suomessa jääkiekon peluusta. Sekin on normi ja normaalia. Vai onko oikeasti?
Maailma on täynnä kertomuksia, joissa merkittävät, koko talousrakenteen muuttaneet innovaatiot ja niiden keksijät on ajettu ulos omasta yhteisöstään. Vai onko oikea tarina juuri päinvastoin? Innovaattori muuttaa kulttuurin ja normiston.
Tässä kyse ei ole enää normaalisuudesta tai normista vaan pikemminkin pelosta ottaa vastaan uusi teknologia, uusi tuotantolaitos tai kokonainen maailmankuvan muuttava intrenetin ja sosiaalisen median kaltainen strategia ja sen talousmallit. Tämä evoluutio ei ole tilapäinen muoti-ilmiö vaan normiston todellinen suunta.
Sekularismi ja hidas evoluutio
Niinpä kun vanhat puolueemme saivat asiansa läpi, sukupolvelta toiselle, niiden tuoma taloudellinen ja normistollinen kulttuurin lisä, ylimielisenä koettu omien etujen tavoittelu, jäi lopulta poliittisen eliitin tavaksi käsitellä “normaalia”. Kun se muuttui, demokratiassa se merkitsi äänestäjien unohtamista myös normistotasolla. Näin syntyi tarve uuteen poliittiseen kulttuuriin.
Perinteinen, moraaliltaan sekularistinen poliittinen eliitti, vieraantui kansasta, oman aikamme torppareiden ja mäkitupalaisten sekä pieneläkeläisten ja työttömien, ennen aikojaan kuolevien miesten elämästä. Nämä kykenivät pitämään yllä valtaansa vielä pienyhteisöissä, mutta eivät enää naisten valtaamissa yliopistoissa, poliittisissa liikkeissä ja valkokaulusköyhälistön toimihenkilöverkostoissa. Tästä tuli normaali ilmiö, normi.
Normit ja moraali muuttuivat ja vasta internetin ja sosiaalisen median myötä mukaan tuli uusi kieli, jossa normit, normaalina pidetty sekä moraali eivät olleetkaan enää kenen tahansa sanelemia, vaan mukaan tuli sekularistisia elementtejä, joissa Suomi on ollut aloitteellinen.
Sitä ei ole katsottu maailmalla hyvällä. Sen ymmärtää, oli tavoite kuinka hyvä tahansa. Kaikki eivät ole uskostaan luopumassa. Se ei ole globaali normi ja normaalia, päinvastoin. Se on poikkeus. Poikkeuksesta ei pidä tehdä omaa normia.
Ongelmana tässä on se, ettei globaali sekularismi ole yhtään sen onnistuneempi tapa vaikuttaa 7000 miljoonan ihmisen normeihin kuin pyrkimys kiinteyttää pienyhteisöjä ja sosiaalisen median tuomia omia virtuaaliyhteisöiksi koettuja verkostojamme.
Kumpikaan niistä ei noudata 7000 miljoonan ihmisen paikallisia, alueellisia tai kansallisia, normaaliksi katsottuja symbolirakenteita. Niitä me emme voi muuttaa. Vielä vähemmän geneettistä perimäämme ja evoluutiota. Oma mielikuvamme normaalista on harhainen sekin. Sen varaan ei pidä euroviisuja ja maailmankuvaansa rakentaa saati kansainvälistä kauppaamme ja globaalia politiikkaa, aluepolitiikka kuntatasolla.
Maantieteiljälle lokalismi ja globalismi ovat yksi ja sama asia. Ne ovat sisäkkäisiä ilmiöitä ja etenkin nyt sosiaalisen median maailmassa, maailmankylässä.