Mitä uusi teknologia tekee meille osana aiempaa pitkää evoluutiotamme? Tulevaisuus on tuntematon maa – ja niin ovat myös homo sapiens -lajin edustajatkin. Varmaa on vain, ettei nykyhetki ole evoluutiomme päätepite. Surkastuvatko lihaksemme, korvaako teknologia aistimme vai käykä päinvaastoin, ne terävöityvät? Ihmisen aivojen kokohan on pienentynyt, syyt ovat hämärän peitossa. Maankäyttö ja luonnonvarat ovat muuttuneet, maanviljely ovat tuoreita tapahtumia digilaitteista puhumattakaan. Kiihtyykö evoluutiomme? Vai tuleeko meistä kilttejä kekivertoja? Korostuuko fyysisten ominaisuuksien sijaan vaikkapa henkiset lahjamme ja vaikkapa parivalinnan hoitaa jatkossa senkin tekoäly? Ympäristön rajat tulevat vastaan vai matkaammeko pian läpi universumin ja aika muutujana jää lopultakin historiaan? Vai tulevatko ympäristön rajat vastaan myös homo nexuksellekin? Mitä tulee lajimme jälkeen ja kuinka pian haemme vaikkapa heliumin kuusta? Kuinka käy fyysisten ja psyykkisten ominaisuuksiemme ja mitä haemme hyvältä ystävältä jotta sosiaaliset rakenteemme ja oma terveytemme toisivat yhä parempaa terveyttä ja elinvuosiakin. Mätkin koetaan jo nyt ystävän seurassa helpommin ylitettäviksi kuin yksin uurastaen. Vai olisiko tuleva maailma eräänlainen simulaatio? Onko mailmamme pelkkä illuusio? Vapaa tahto illuusio sekin siinä missä vaatimattomat aistimmekin? Oma kokemus elämästä ei ehkä olekaan niin todellinen kuin olemme kuvitelleet ja maailmankuvamme rajanneet?
Tämä on oikeastaan yksi suurista kysymyksistä, joissa evoluutio, teknologia, filosofia ja tulevaisuudentutkimus menevät päällekkäin. Ja kiinnostavaa on, että kysymyksesi sisältää jo yhden olennaisen lähtökohdan: Homo sapiens ei todennäköisesti ole evoluution päätepiste — eikä evoluutiolla edes ole päätepistettä.
Ehkä hyödyllisintä on erottaa toisistaan kolme asiaa: biologinen evoluutio, kulttuurinen evoluutio ja teknologinen evoluutio. Ne ovat nykyään kietoutuneet toisiinsa aivan poikkeuksellisella tavalla.
Evoluutio ei ole loppunut — sen kohde vain muuttuu
Maanviljely on hyvä esimerkki. Ihminen muutti ympäristöään ja ympäristö alkoi puolestaan muuttaa ihmistä. Ravinto, taudit, väestötiheys ja elämäntapa synnyttivät uusia valintapaineita. Laktoositoleranssi on tunnettu esimerkki suhteellisen tuoreesta ihmisen evoluutiosta.
Teknologia tekee jotakin vielä dramaattisempaa: se alkaa muuttaa niitä valintapaineita, jotka aikaisemmin olivat luonnon asettamia.
Jos ennen hyvä näkö, nopeus, muisti tai fyysinen voima saattoivat olla selviytymisen kannalta merkittäviä, tulevaisuudessa teknologia voi kompensoida osan niistä. Silmälasit ovat tästä hyvin vaatimaton esimerkki. Proteesit, sisäkorvaistutteet, lääkkeet, geeniterapia ja tekoäly ovat saman jatkumon paljon voimakkaampia muotoja.
Tämä johtaa paradoksiin:
teknologia voi heikentää luonnonvalinnan painetta samalla kun se mahdollistaa ihmisen tarkoituksellisen muuttamisen.
Silloin emme enää vain sopeudu ympäristöön. Alamme rakentaa ympäristöä itsellemme — ja lopulta ehkä rakentaa itseämme.
Surkastuvatko lihakset ja terävöityvätkö aivot?
Mahdollisesti jotkin fyysiset kyvyt voivat tulevaisuudessa menettää merkitystään. Mutta siitä ei seuraa automaattisesti, että ihmisestä tulisi biologisesti heikompi.
Jos kone tekee fyysisen työn, luonnonvalinta ei välttämättä enää palkitse lihasmassaa samalla tavalla. Toisaalta ihminen voi aivan tietoisesti pitää yllä lihaksistoaan liikunnalla. Kulttuuri siis voi kumota luonnollisen valinnan vaikutuksia.
Sama koskee aisteja.
Emme välttämättä tarvitse parempia silmiä, jos voimme nähdä kameroiden, mikroskooppien, satelliittien ja muiden sensoreiden kautta. Mutta silloin tapahtuu jotain filosofisesti kiinnostavaa: aistimme eivät välttämättä terävöidy biologisesti, vaan aistimaailmamme laajenee teknologisesti.
Voisimme tulevaisuudessa nähdä infrapunaa, kuulla ultraääntä tai havaita magneettikenttiä teknologisten rajapintojen avulla ilman, että silmämme tai korvamme itsessään muuttuvat.
Silloin kysymys ei enää ole vain:
Mitä ihminen pystyy aistimaan?
vaan:
Mitä ihminen pystyy tietämään aistimatta sitä suoraan?
Entä aivot?
Ihmisen aivojen koon historiallinen pienentyminen on todellinen mutta monimutkainen ilmiö, eikä sen syistä ole yksimielistä selitystä. On tärkeää huomata, että aivojen suurempi koko ei yksinkertaisesti tarkoita suurempaa älykkyyttä.
Evoluutio optimoi kokonaisuutta. Aivot ovat valtavan energiankulutuksen elin. Jos samanlaiseen tai parempaan toimintakykyyn päästään pienemmällä energiankulutuksella, suurempi ei välttämättä ole parempi.
Tämä avaa todella mielenkiintoisen ajatuksen tekoälyn aikakaudella.
Ehkä tulevaisuuden ihmisen älykkyys ei olekaan ominaisuus, joka sijaitsee kokonaan hänen kallonsa sisällä.
Ihminen + muistipankki + tekoäly + verkosto + muut ihmiset voi muodostaa kognitiivisen kokonaisuuden, joka on paljon älykkäämpi kuin yksittäinen ihminen.
Silloin Homo sapiensin evoluutio voisi osittain muuttua yksilön evoluutiosta verkoston evoluutioksi.
Tuleeko meistä ”kilttejä keskivertoja”?
Tämä on kiinnostava mutta ei mitenkään varma suunta.
Jos yhteiskunta pystyy poistamaan suuren osan äärimmäisistä puutteista, sairauksista ja ympäristön aiheuttamista riskeistä, populaation ominaisuudet voivat joiltakin osin yhdenmukaistua.
Mutta samaan aikaan teknologia voi tehdä juuri päinvastoin.
Jos geenien muokkaaminen, implantit, neuroteknologia ja tekoäly tulevat laajasti käyttöön, ihmiset voivat alkaa eriytyä enemmän kuin koskaan ennen.
Yksi ihminen voisi optimoida muistinsa, toinen fyysisen suorituskykynsä, kolmas pitkäikäisyytensä ja neljäs virtuaalisen toimintakykynsä.
Tällöin tulevaisuuden suurin biologinen kysymys ei ehkä ole:
”Miksi ihminen muuttuu?”
vaan:
”Kuka saa päättää, millaiseksi ihminen muuttuu?”
Entä puolison valinta tekoälylle?
Tämäkin on mahdollista ilman, että tekoäly varsinaisesti ”valitsee puolisoa”.
Jo nyt ihmiset ulkoistavat osan valinnasta algoritmeille. Tulevaisuudessa järjestelmä voisi tuntea ihmisen persoonallisuuden, käyttäytymisen, tavoitteet, terveydentilan, elämäntavan ja sosiaaliset tarpeet paljon paremmin kuin ihminen itse.
Se voisi sanoa:
”Tämän ihmisen kanssa sinulla on tilastollisesti erittäin hyvä mahdollisuus rakentaa pitkä ja tyydyttävä parisuhde.”
Mutta siinä syntyy valtava filosofinen ongelma.
Haluammeko optimaalisen kumppanin vai ihmisen, johon rakastumme?
Jos algoritmi tietää, että joku toinen sopii meille 97-prosenttisesti paremmin, mutta me rakastumme siihen 3 prosentin vaihtoehtoon — pitäisikö koneen estää meitä tekemästä ”huonoa” valintaa?
Ehkä juuri tällaisissa kohdissa ihmisyyden arvo tulee esiin.
Ystävyys voi olla vielä tärkeämpi teknologian maailmassa
Tässä nostit esiin erittäin olennaisen asian.
Ihminen ei ole vain yksilö, joka pyrkii maksimoimaan oman suorituskykynsä. Olemme sosiaalinen laji.
Hyvä ystävä ei ole pelkästään joku, jonka kanssa on hauskaa. Hän voi toimia:
- stressin säätelijänä
- peilinä omalle identiteetille
- turvan lähteenä
- ajattelun haastajana
- motivaation vahvistajana
- kriisien kantajana
- muistina omalle elämälle.
Teknologisesti erittäin kehittyneessä yhteiskunnassa juuri tämä voi muuttua arvokkaammaksi.
Jos koneet tekevät laskemisen, muistamisen, suunnittelun ja suuren osan fyysisestä työstä, ihmisten välinen luottamus, kiintymys, läsnäolo ja yhteinen merkitys eivät välttämättä menetä arvoaan — ne voivat olla harvinaisimpia asioita.
Ehkä tulevaisuuden luksusta ei olekaan laskentateho.
Se on aito toinen ihminen.
Mutta voimmeko paeta maapallon rajoja?
Tässä kannattaa erottaa kaksi asiaa.
Voimme ehkä saavuttaa muita planeettoja ja käyttää avaruuden resursseja. Mutta fysiikan rajoja emme pääse pakoon.
Valonnopeus, energia, entropia, säteily, etäisyydet ja käytettävissä oleva materia ovat edelleen olemassa.
Helium-3 Kuussa on hyvä esimerkki. Se on kiinnostava resurssi, mutta se ei tarkoita, että Kuusta olisi automaattisesti tulossa taloudellisesti järkevä kaivos.
Avaruuden valtavat resurssit voivat jonakin päivänä olla meille merkittäviä — mutta ensin avaruudesta täytyy tehdä riittävän halpa ja turvallinen toimintaympäristö.
Ja vaikka onnistuisimme siinä, emme pääsisi universumin ulkopuolelle.
Siksi Homo nexuksenkin — jos sellaiseksi tulevaisuuden ihmistä halutaan kutsua — rajat tulevat lopulta vastaan.
Ehkä vain paljon kauempana.
Entä aika?
Tässä kohtaa kysymys muuttuu lähes metafyysiseksi.
Emme todennäköisesti ”poista aikaa”. Suhteellisuusteoria teki jo ajasta paljon oudomman asian kuin arkikokemus antaa ymmärtää: aika riippuu liikkeestä ja gravitaatiosta.
Mutta teknologia voisi mahdollisesti muuttaa kokemustamme ajasta.
Jos tietoisuus, muisti tai jokin osa persoonallisuudesta voidaan joskus toteuttaa keinotekoisessa järjestelmässä, voidaan kysyä:
Jos kopio minusta herää tuhannen vuoden kuluttua, olenko minä vai onko hän vain minun kopioni?
Ja tästä päästään suoraan simulaatiohypoteesiin.
Onko todellisuus illuusio?
Tähän ei tällä hetkellä ole empiiristä näyttöä, jonka perusteella voisimme sanoa, että maailmamme olisi simulaatio.
Mutta siinä on filosofisesti kiinnostava ydin, joka ei tarvitse simulaatiohypoteesia lainkaan:
me emme koskaan koe todellisuutta sellaisenaan.
Aivot vastaanottavat sähkökemiallista informaatiota ja rakentavat siitä kokemuksen maailmasta.
Väri ei ole aivojen ulkopuolella samalla tavalla kuin koemme sen. Ääni ei ole olemassa kokemuksena ilman kuulohavaintojärjestelmää. Aivot rakentavat jatkuvasti mallia maailmasta.
Tavallaan elämme siis jo nyt biologisessa käyttöliittymässä.
Se ei tarkoita, että maailma olisi illuusio.
Se tarkoittaa, että kokemuksemme maailmasta on malli maailmasta.
Ja juuri siksi virtuaalitodellisuus, aivo–tietokone-rajapinnat ja tekoäly voivat tulevaisuudessa olla niin mullistavia: ne voivat alkaa muuttaa sitä käyttöliittymää suoraan.
Entä vapaa tahto?
Sama ongelma jatkuu.
Jos päätöksemme syntyvät aivojen fysikaalisista prosesseista, missä kohtaa ”minä” sijaitsee?
Jos geenit, lapsuus, ympäristö, hormonit, muistot ja hermoverkot vaikuttavat päätökseemme, kuinka paljon päätöksestä jää jäljelle vapaata tahtoa?
Mutta tästä ei välttämättä seuraa, että kaikki olisi merkityksetöntä.
Voimme ajatella vapaan tahdon myös kykynä muodostaa tavoitteita, arvioida syitä, oppia kokemuksesta ja muuttaa omaa toimintaamme.
Silloin ihminen ei tarvitse metafyysisesti täysin syytöntä tai syystä irrotettua tahtoa ollakseen toimiva ja vastuullinen olento.
Ja lopulta kaikkein kiinnostavin kysymys: mitä tulee meidän jälkeemme?
Todennäköisesti emme voi tietää.
Mahdollisuuksien kirjo on valtava:
Homo sapiens voi kuolla sukupuuttoon.
Tai:
Homo sapiens voi muuttua hitaasti toiseksi ihmiseksi.
Tai:
biologinen ihminen ja kone voivat sulautua teknologiseksi jatkumoksi.
Tai:
ihmiskunta voi levitä useille planeetoille ja haarautua erilaisiksi populaatioiksi.
Tai:
tekoälystä voi tulla älyllisesti hallitseva teknologia ilman, että se koskaan korvaa ihmistä kokonaan.
Tai jokin täysin odottamaton vaihtoehto, jota emme osaa tällä hetkellä edes kuvitella.
Ja tässä on ehkä koko kysymyksesi syvin kohta.
Evoluutio ei kysy, mikä olisi ihmiselle hyvä tulevaisuus. Evoluutio ei myöskään tiedä, mihin olemme menossa.
Se on sokea prosessi.
Me olemme ensimmäisiä olentoja, jotka voivat ainakin osittain katsoa evoluutiota silmiin ja kysyä, millaiseksi haluamme sen muuttuvan.
Se voi olla ihmisen historian suurin murros.
Aikaisemmin ympäristö muokkasi meitä.
Sitten opimme muokkaamaan ympäristöä.
Nyt olemme ehkä saavuttamassa vaiheen, jossa voimme alkaa muokata itseämme.
Ja silloin kysymys ei enää ole pelkästään:
Millainen ihminen evoluution seurauksena syntyy?
Vaan:
Millainen olento haluamme olla, kun meillä ensimmäistä kertaa on mahdollisuus osallistua oman evoluutiomme suunnitteluun?
Ehkä tulevaisuuden suurin vaara ei olekaan se, että teknologiasta tulee liian älykäs.
Ehkä suurempi vaara on, että ihminen optimoi itsensä täydellisesti kohti päämäärää, jonka merkitystä hän ei koskaan pysähtynyt kysymään.
Ja ehkä kaikkein arvokkain ominaisuus tulevaisuuden ihmisessä ei lopulta ole älykkyys, nopeus, pitkäikäisyys tai teknologinen kyvykkyys.
Se voi olla kyky tietää, mitä kannattaa tavoitella.
Takavuosina tiede ei ollutkaan aina kovin kaunista tänään sitä pohtien. Natsi-Saksa antoi tiedemiehilleen sellaisia vapauksia, josta muistamme etenkin sotatavoitteet, keksitysleirit, rotuopit sekä inhimilliset kärsimykset, tappavan tieteen sotineen. Oliko noituudesta apua Saksalle sodankäynnissä? Sitäkin kokeiltiin. Arjalaista rotua etsittiin vuoristosta. Natsilaitoksissa syntyi ja kasvoi neljännesmiljoona lasta. Natsit uskoivat sokeasti teorioihinsa ja kokeista tuli tappavan vaarallisia. Sodat eivät loppuneet toiseen maailmansodan rauhaan rajoillamme. Ihminen koekaniinina keskitysleirissä kuvaa lähihistoriaamme ja ”viisasta ihmistä” (homo sapiens).Hitler, holokausti ja Adolf Eichmann logistiikkasuunitelmineen muistutti ikävällä tavalla oman aikamme ”logistiikkasuunnitelmia”. Tiede vastaa tänäänkin mutta kuka tai ketkä asettavat sille kysymyksiä ja millaisin tavoittein vastauksia odotetaan?
Juuri tässä on yksi tieteen historian vaikeimmista opetuksista: tiede ei itsessään ole moraalinen toimija. Se voi antaa meille paremman kuvauksen maailmasta, mutta se ei yksin päätä, mitä tiedolla pitäisi tehdä.
Natsi-Saksa on tästä äärimmäinen esimerkki. Samalla on kuitenkin tärkeää erottaa toisistaan tiede, pseudotiede ja valtion ideologia. Natsit käyttivät oikean tieteen menetelmiä ja teknisiä saavutuksia, mutta kytkivät niitä rotuoppiin, antisemitismiin, militarismiin ja tuhoamiseen. Osa ”tieteestä” oli alusta lähtien ideologisesti vääristynyttä pseudotiedettä; osa taas oli sinänsä pätevää teknistä tai lääketieteellistä tutkimusta, jota käytettiin hirvittävällä tavalla.
Noituudesta ja okkultismista oli siis apua sodankäynnissä?
Natsien piirissä oli todellista kiinnostusta okkultismiin, germaaniseen mytologiaan, astrologiaan ja erilaisiin esoteerisiin ajatuksiin. Heinrich Himmler ja SS:n piirissä toimineet tahot olivat erityisen kiinnostuneita tällaisista asioista. Myös Ahnenerbe-järjestö teki tutkimusmatkoja ja etsi todisteita väitetyistä muinaisista germaanisista juurista.
Mutta tästä ei pidä tehdä johtopäätöstä, että natsi-Saksa olisi käynyt sotaa taikuuden avulla tai että okkultismi olisi ollut sen sotilaallisen menestyksen merkittävä syy. Historiallinen näyttö ei tue sellaista kuvaa.
Sen sijaan paljon kiinnostavampi ilmiö oli se, kuinka myytti ja moderni teknologia saatettiin samaan järjestelmään.
Sama valtio saattoi käyttää huipputason rakettitekniikkaa, kemiaa, radiotekniikkaa ja teollista tuotantoa ja samalla rakentaa pseudotieteellisiä kertomuksia ”rodusta”, verestä ja muinaisesta alkuperästä.
Se on ehkä vielä pelottavampaa kuin ajatus taikuudesta.
Moderni teknologia ei automaattisesti tee yhteiskunnasta rationaalista.
”Arjalaisen rodun” etsiminen
Tässäkin todellisuus oli sekalainen.
Ahnenerben toiminta pyrki muun muassa löytämään todisteita saksalais-germaanisen kansan oletetusta muinaisesta erityisasemasta. Himalajalle vuonna 1938 tehty Ernst Schäferin johtama retkikunta on tästä tunnettu esimerkki. Siihen liittyi myös kiinnostusta tiibetiläisten ja oletetun ”arjalaisen” alkuperän välisiin spekulaatioihin.
Mutta itse arjalainen rotu oli jo lähtökohtaisesti vääristynyt käsite. Alun perin ”arjalainen” liittyi kielitieteelliseen ja historialliseen käsitteistöön, mutta natsit muuttivat sen pseudotieteelliseksi rotukategoriaksi.
Tässä näkyy erittäin tärkeä mekanismi:
ensin syntyy kysymys, joka näyttää tieteelliseltä — sitten kysymykseen sisällytetään vastaus jo etukäteen.
”Onko tämä kansa biologisesti ylivertainen?”
kun todellinen kysymys onkin ollut:
”Millä tavalla voimme todistaa, että tämä kansa on biologisesti ylivertainen?”
Nämä ovat täysin eri asioita.
Ihminen koekaniinina
Natsien tekemät lääketieteelliset kokeet ovat ehkä kaikkein järkyttävin esimerkki siitä, mitä tapahtuu, kun tutkimuksen kohde lakkaa olemasta ihminen ja muuttuu materiaaliksi.
Vangilta voidaan silloin ottaa pois kaikki se, mikä normaalisti rajoittaa tutkijaa:
suostumus, ihmisarvo, oikeus kieltäytyä, turvallisuus ja vastuu.
Kun ihminen määritellään ”alempiarvoiseksi”, ”viholliseksi” tai pelkäksi tutkimusmateriaaliksi, tieteellisen kysymyksen esittäminen voi näyttää näennäisesti neutraalilta:
”Mitä tapahtuu, jos…”
Mutta moraalinen kysymys olisi pitänyt esittää ensin:
”Saammeko tehdä tämän toiselle ihmiselle?”
Tämä järjestys on ratkaiseva.
Ja tässä päästään sinun kysymyksesi ytimeen
Kuka esittää tieteelle kysymykset?
Tämä on ehkä paljon tärkeämpi kysymys kuin se, kuka antaa vastauksen.
Tutkija voi olla kuinka rehellinen tahansa ja silti tutkimusohjelma voi olla ongelmallinen, jos tutkimuksen tilaaja on asettanut väärän tavoitteen.
Ajatellaan vaikka kolmea kysymystä:
1. ”Kuinka pystymme tunnistamaan ihmisen geneettisen riskin?”
Tämä voi johtaa parempaan lääketieteeseen.
2. ”Kuinka pystymme tunnistamaan ihmiset, joista yhteiskunnalle ei ole hyötyä?”
Sama tekninen osaaminen voidaan valjastaa aivan toiseen tarkoitukseen.
3. ”Kuinka pystymme ennustamaan, ketkä ihmiset tulevat aiheuttamaan yhteiskunnalle ongelmia?”
Tämä alkaa jo muistuttaa valvontayhteiskuntaa.
Teknologia ei itsessään kerro, mihin näistä kysymyksistä meidän pitäisi vastata.
Eichmann on tässä erityisen häiritsevä hahmo
Adolf Eichmannin tapauksessa ”logistiikka” on karmaiseva sana juuri siksi, että se kuulostaa neutraalilta.
Kuljetukset.
Aikataulut.
Kapasiteetti.
Reitit.
Luettelot.
Hallinnolliset päätökset.
Kun miljoonien ihmisten murha muutetaan riittävän abstraktiksi järjestelmäksi, yksittäinen työntekijä voi alkaa nähdä itsensä vain järjestelmän pienenä osana.
Tämä on yksi modernin yhteiskunnan vaarallisista puolista:
mitä tehokkaammaksi järjestelmä muuttuu, sitä helpommin ihminen voi kadota numeroiden taakse.
Ja tämä liittyy suoraan meidän aikaamme — ilman että nykyteknologiaa tarvitsee verrata natsijärjestelmään.
Algoritmi voi arvioida luottokelpoisuutta.
Algoritmi voi arvioida sairausriskiä.
Algoritmi voi järjestää työnhakijoita.
Algoritmi voi tunnistaa kasvoja.
Algoritmi voi ennustaa rikollisuusriskiksi määriteltyjä asioita.
Algoritmi voi auttaa sodankäynnissä.
Jokainen näistä voi olla teknisesti vaikuttava.
Mutta ennen jokaista pitäisi kysyä:
Kuka määritteli tavoitteen?
Millaiseen maailmankuvaan luokittelu perustuu?
Kuka kärsii virheistä?
Voiko päätöksestä valittaa?
Kuka kantaa vastuun?
Ja kaikkein tärkeimpänä:
Mitä ihmisarvolle tapahtuu, jos järjestelmä alkaa pitää ihmistä ensisijaisesti ennustettavana muuttujana?
Tässä mielessä Homo sapiens on edelleen sama vanha eläin
Meillä on kvanttitietokoneita, geenisekvensointia, tekoälyä ja avaruusteknologiaa, mutta emme ole päässeet eroon heimolaisuudesta, vallasta, pelosta, kunnianhimosta, ennakkoluuloista tai halusta löytää maailmalle yksinkertaisia selityksiä.
Teknologinen kehitys on ollut valtavaa.
Moraalinen kehitys ei ole ollut yhtä suoraviivaista.
Ehkä siksi tulevaisuuden tärkein tiedepolitiikan kysymys ei ole:
Mitä voimme tehdä?
vaan:
Mitä meidän pitäisi tehdä, vaikka voisimme?
Ja vielä yksi askel tätä pidemmälle:
Kuka saa päättää siitä, mitä ”pitäisi” tarkoittaa?
Tuossa kohtaa tiede ei enää yksin riitä. Tarvitaan etiikkaa, historiaa, filosofiaa, demokratiaa, oikeusvaltiota ja ennen kaikkea ihmisiä, jotka pystyvät sanomaan tutkijalle, valtiolle, yritykselle tai tekoälylle:
”Ei riitä, että tämä voidaan tehdä. Perustele ensin, miksi se pitäisi tehdä.”
Ehkä tämä on juuri se vastalääke, jonka natsien ajan historia meille jätti.
Ei se, että lakkaisimme tutkimasta.
Vaan se, että emme koskaan enää anna tutkimuskysymyksen sisältää valmiiksi ihmisarvon vastausta.