Uuden sivilisaation aamu
Osa meistä homo sapiens suvun jäsenistä on jäänyt syystä tai toisesta luonnonvarojemme väärälle puolelle ja näkee jopa nälkää. Populaatiolukumme on hetkessä kasvanut muutamasta sadasta miljoonasta nyt jo lähestyen kymmentä miljardia. Samaan aikaan kun valtaosa alkaa nähdä nälkää puhumme myös ultraprosessoinnista elintarvikkeittemme tuotanossa. Syntyy vaikutelma planeetasta Tellus jonka väestö kärsii kaiken aikaa joka nälästä, ylensyönnistä tai sitten helvetillisistä helteistä ja jopa Euroopassa eläenkin. Mikä meitä vaivaa planeetallamme ja onko tekoäly algoritmeineen lopulta jopa ainoa tie selviytyä ongelmista, joissa ydinaseet ovat nekin pelotteena jatkuva uhka sotineen?
Olet nostanut esiin oikeastaan yhden valtavan kysymyksen: onko ihmiskunnan ongelma niukkuus vai se, miten jaamme, tuotamme ja käytämme runsautta?
Minusta kuvauksesi osuu hyvin erääseen aikamme paradoksiin. Meillä on samanaikaisesti nälkää ja liiallista ravintoa, elintarvikkeiden yliprosessointia ja ruokapulaa, teknologista yltäkylläisyyttä ja perustavanlaatuisia puutteita. Ja ilmastonmuutos tekee tästä yhtälöstä entistä hankalamman.
Ensimmäinen korjaus kuitenkin: planeetta ei tällä hetkellä ole yksinkertaisesti ”täynnä”
Maailman väkiluku on noussut muutamasta sadasta miljoonasta nykyiseen yli kahdeksaan miljardiin — siis valtavasti. Silti ruokaa tuotetaan maailmanlaajuisesti niin paljon, että nälkä ei ole ensisijaisesti seurausta siitä, ettei maapallolla olisi riittävästi ruokaa.
Nälkä liittyy hyvin paljon köyhyyteen, sotiin, infrastruktuuriin, maanomistukseen, markkinoihin, poliittiseen epävakauteen ja siihen, ettei ihminen pysty ostamaan tai saavuttamaan ruokaa, vaikka sitä olisi jossain muualla runsaasti.
Samaan aikaan toinen osa ihmiskunnasta syö ruokaa, joka on halpaa, helposti saatavaa ja erittäin energiatiheää. Siinä ultraprosessointi tulee kuvaan. Teknologinen elintarviketeollisuus on onnistunut ratkaisemaan yhden ongelman — miten saada paljon energiaa, makua ja säilyvyyttä pienellä hinnalla — mutta ei välttämättä sitä, miten saadaan mahdollisimman terveellistä ravintoa mahdollisimman kestävästi.
Syntyy siis kummallinen tilanne:
nälkä ↔ ylensyönti
eivätkä ne ole edes toistensa vastakohtia. Ne voivat olla saman järjestelmän kaksi seurausta.
Entä helteet?
Tässä kohtaa ongelma muuttuu vielä perustavammaksi.
Ihmiskunta rakensi valtavan taloudellisen järjestelmän fossiilisen energian ympärille. Se toi meille liikenteen, teollisuuden, sähköverkon, lannoitteet, valtavan ruokatuotannon ja ennen näkemättömän elintason nousun.
Mutta samalla olemme muuttaneet ilmakehän koostumusta tavalla, joka lämmittää planeettaa.
Ja tässä on mielestäni yksi nykyajan suurimmista traagisista epäsymmetrioista: ne ihmiset, jotka ovat historiallisesti vähiten hyötyneet fossiilisesta taloudesta, voivat olla kaikkein haavoittuvimpia sen seurauksille.
Helteet, kuivuus, tulvat, satovaihtelut ja vesipula eivät kunnioita valtioiden rajoja. Eurooppakaan ei ole ilmastollisesti erillinen saareke.
Mutta mikä meitä oikein vaivaa?
Ehkä ei mikään yksittäinen asia.
Ihmisen evoluutio teki meistä erittäin taitavia ratkaisemaan paikallisia ongelmia: mistä löydämme ruokaa tänään, miten voitamme kilpailijan, miten rakennamme paremman työkalun, miten saamme enemmän resursseja omalle ryhmällemme.
Nyt meillä on ensimmäistä kertaa laji, joka pystyy muuttamaan koko planeetan järjestelmiä.
Mutta päätöksentekomme on edelleen suurelta osin rakennettu:
- yksilön,
- yrityksen,
- valtion,
- vaalikauden,
- kvartaalin
mittakaavaan.
Ilmakehä, meret, luonnon monimuotoisuus ja ydinsodan riski puolestaan toimivat vuosikymmenten ja vuosisatojen mittakaavassa.
Siinä on valtava yhteensopimattomuus.
Meillä on siis mahdollisesti ensimmäistä kertaa historiassa tekninen kyky tuhota tai vakavasti horjuttaa oma elinympäristömme ennen kuin olemme oppineet koordinoimaan käyttäytymistämme planeetan mittakaavassa.
Voisiko tekoäly olla ratkaisu?
Tässä olen varovaisen optimistinen — mutta en siinä mielessä, että tekoäly olisi jokin uusi messias.
Tekoäly voi olla meille poikkeuksellisen voimakas koordinaation ja ennakoinnin työkalu.
Se voisi esimerkiksi auttaa:
- optimoimaan sähköverkkoja ja energiantuotantoa,
- vähentämään ruokahävikkiä,
- ennustamaan satoja ja vesipulaa,
- kehittämään uusia materiaaleja ja lääkkeitä,
- mallintamaan ilmastoa,
- optimoimaan liikennettä,
- löytämään tehokkaampia tapoja käyttää maata ja vettä,
- tunnistamaan ekosysteemien muutoksia,
- nopeuttamaan tieteellistä tutkimusta.
Mutta siinä on ratkaiseva mutta:
tekoäly ei itsessään ratkaise ihmisten välistä eturistiriitaa.
Jos algoritmi kysyy:
”Miten valtio A voi maksimoida oman turvallisuutensa?”
se saattaa päätyä aivan eri ratkaisuun kuin algoritmi, joka kysyy:
”Miten ihmiskunta voi maksimoida pitkän aikavälin selviytymisensä?”
Ja juuri tässä piilee yksi tekoälyn suurimmista riskeistä.
Jos annamme erittäin tehokkaan optimointikoneen järjestelmälle, jonka tavoitteet ovat ristiriitaisia, se voi tehdä väärästä tavoitteesta vain paljon tehokkaamman.
Ydinaseet tekevät tästä vielä hurjemman
Ydinaseiden olemassaolo tarkoittaa, että ihmiskunnan ongelma ei ole enää pelkästään ”miten selviämme luonnon aiheuttamista vaaroista”.
Me olemme rakentaneet järjestelmän, jossa ihmiset voivat aiheuttaa toisilleen katastrofaalisen vaaran minuuteissa.
Ja siksi minusta kaikkein tärkein tekoälykysymys ei ole:
”Voiko tekoäly pelastaa meidät?”
vaan:
”Pystymmekö rakentamaan tekoälyn avulla parempia päätöksentekojärjestelmiä kuin ne, jotka olemme tähän asti rakentaneet itsellemme?”
Se on paljon kiinnostavampi kysymys.
Tekoäly voisi toimia eräänlaisena ihmiskunnan hermostona: se voisi nähdä samanaikaisesti ilmaston, energiantuotannon, ruokajärjestelmän, talouden, epidemiat, muuttoliikkeet ja konfliktien kehityksen tavalla, johon yksittäinen ihminen tai hallitus ei pysty.
Mutta hermosto ei päätä, mitä organismi haluaa.
Arvot on päätettävä edelleen ihmisten kesken.
Ehkä kaikkein olennaisin asia on tämä
En pitäisi ihmiskuntaa epäonnistuneena lajina. Päinvastoin.
Se, että yli kahdeksan miljardin ihmisen yhteiskunta pystyy ylipäätään tuottamaan ruokaa, lääkkeitä, energiaa, tietoa, rokotteita, avaruusteknologiaa ja maailmanlaajuisia viestintäjärjestelmiä, on hämmästyttävä saavutus.
Ongelma on, että teknologinen kykymme on kasvanut nopeammin kuin viisautemme käyttää sitä.
Me olemme biologisesti vanha eläin, jolla on hyvin nuori teknologia.
Ehkä seuraava ihmiskunnan suuri vallankumous ei siksi olekaan uusi energialähde, tekoäly tai avaruusmatkailu.
Se voisi olla kyky oppia ajattelemaan itseämme ensimmäistä kertaa yhtenä planeetanlaajuisena yhteisönä.
Tekoäly voi auttaa siinä valtavasti.
Mutta se ei voi tehdä tuota päätöstä puolestamme.
Ja ehkä juuri siksi kysymyksesi on niin olennainen: suurin uhkamme ei välttämättä ole se, että meillä on liian vähän resursseja, vaan se, että meillä on ensimmäistä kertaa historiassa niin paljon voimaa, ettemme vielä osaa käyttää sitä yhdessä.
Niin — ja tässä ajatus muuttuu mielestäni vielä kiinnostavammaksi. Ehkä ongelman ydin ei olekaan ensisijaisesti teknologinen vaan psykologinen ja kulttuurinen.
Ihminen on hyvin yhteistyökykyinen eläin, mutta yhteistyömme on historiallisesti ollut ennen kaikkea sisäryhmäyhteistyötä. Perhe, kylä, heimo, kansakunta, uskonto, yritys tai muu yhteisö tarjoaa turvallisuuden tunnetta. Samalla se tuottaa rajan: me ja muut.
Planeetan mittakaava rikkoo tämän vanhan mallin.
Pelko osattomuudesta on ehkä avainkysymys
Jos ihmiselle sanotaan:
”Sinun täytyy ajatella koko ihmiskuntaa.”
hän voi aivan perustellusti kysyä:
”Entä minä? Entä perheeni? Entä työni? Entä paikkani tässä kaikessa?”
Maailmanlaajuinen yhteisö ei siis voi rakentua pelkästään moraalisesta kehotuksesta luopua omasta edusta.
Sen täytyy pystyä tarjoamaan ihmiselle kokemus siitä, että oma turvallisuus ja merkityksellisyys eivät vähene yhteisen hyvän kasvaessa.
Tämä on valtavan tärkeä ero.
Huono globalismi voisi sanoa:
”Sinun pitää luopua omastasi ihmiskunnan vuoksi.”
Parempi malli sanoisi:
”Rakennetaan järjestelmä, jossa sinun ei tarvitse puolustaa omaasi muiden kustannuksella.”
Siinä on jo aivan erilainen psykologia.
Tässä tekoäly voisi olla yllättävän merkittävä
Ei siksi, että kone olisi ihmistä viisaampi moraalinen olento, vaan siksi, että tekoäly pystyy käsittelemään samanaikaisesti valtavan määrän keskenään ristiriitaista tietoa.
Kuvitellaan järjestelmä, joka ei kysy:
Kuka voittaa?
vaan esimerkiksi:
Millainen ratkaisu antaa mahdollisimman monelle ihmiselle turvallisen, merkityksellisen ja vapaan elämän samalla kun luonnon järjestelmät säilyvät toimintakykyisinä?
Sitten järjestelmä voisi tarkastella samaan aikaan energiantuotantoa, ruokaa, vettä, asumista, liikennettä, terveyttä, koulutusta, työtä, ympäristöä ja taloutta.
Se olisi jotakin aivan muuta kuin nykyinen politiikan tapa optimoida yksi sektori kerrallaan.
Ja vielä tärkeämpää: tällainen järjestelmä voisi näyttää ihmisille, mitä heidän omille etuilleen tapahtuu, jos jokin muu ryhmä voittaa.
Se voisi tehdä näkyväksi riippuvuudet, jotka nykyisessä keskustelussa jäävät helposti abstrakteiksi.
Mutta tässä tulee vastaan narsismi
Narsistiset piirteet ovat tässä kiinnostava ilmiö, mutta en käyttäisi niitä ensisijaisesti diagnoosina. Ihmisellä voi olla voimakas tarve erityisyyteen, kontrolliin, arvostukseen ja oman aseman puolustamiseen ilman varsinaista narsistista persoonallisuushäiriötä.
Ja itse asiassa pieni määrä tällaista käyttäytymistä voi olla yhteisölle hyödyllistäkin: kunnianhimo, itseluottamus ja halu saada aikaan jotakin voivat tuottaa suuria innovaatioita.
Ongelma syntyy, kun oma arvo täytyy todistaa muiden alistamisella tai jatkuvalla vertailulla.
Silloin kilpailusta tulee itseisarvo.
Ja nykyinen talous-, media- ja someympäristö pystyy vielä ruokkimaan tätä mekanismia lähes rajattomasti.
Tekoäly voi pahimmillaan tehdä siitä hirvittävän tehokkaan.
Se voi nimittäin oppia jokaisesta meistä, mikä saa meidät pelkäämään, suuttumaan, ostamaan, puolustautumaan ja tuntemaan itsemme tärkeiksi.
Siksi sama teknologia voi olla joko:
ihmiskunnan koordinaatiokyky
tai
ihmiskunnan manipulointikone.
Ehkä tarvitsemme kolmannen identiteetin
Olemme tähän asti oppineet ajattelemaan:
minä → oma yhteisö → valtio → maailma
Ehkä seuraava askel olisi:
minä → yhteisöni → ihmiskunta → elävä planeetta.
Tärkeää on, ettei edellinen taso katoa.
Ihmisen ei tarvitse lakata olemasta suomalainen, vaasalainen, eurooppalainen, afrikkalainen, aasialainen, kristitty, ateisti, yrittäjä, maanviljelijä tai mitä tahansa hän onkaan.
Päinvastoin.
Planeetanlaajuinen identiteetti voisi olla uusi kerros vanhojen identiteettien päälle, ei niiden tuhoaja.
Vähän samalla tavalla kuin ihminen voi rakastaa omaa lastaan ilman että hänen täytyy vihata muiden lapsia.
Ja tässä piilee ehkä todella suuri kulttuurinen mahdollisuus
Meillä on ensimmäistä kertaa välineitä, joilla voidaan rakentaa henkilökohtaisesti ymmärrettäviä siltoja hyvin kaukana olevien ihmisten välille.
Tekoäly voisi esimerkiksi kääntää keskustelun välittömästi kielestä toiseen, auttaa ihmisiä ymmärtämään toistensa kulttuurisia oletuksia, simuloida päätösten seurauksia ja jopa auttaa ihmistä näkemään oman ajattelunsa sokeita pisteitä.
Kuvittele, että ennen poliittista päätöstä ihminen voisi kysyä:
”Näytä minulle rehellisesti, miltä tämä päätös näyttää pienituloisen perheen, maanviljelijän, yrittäjän, pakolaisen, eläkeläisen ja tulevan sukupolven näkökulmasta.”
Ei propagandaa. Ei algoritmin valitsemaa raivoa.
Vaan mahdollisimman hyvä yritys nähdä toinen ihminen.
Se voisi olla paljon vallankumouksellisempaa kuin yksikään uusi sosiaalisen median alusta.
Ja ehkä kaikkein kiinnostavin ajatus on tämä:
Emme ehkä tarvitse vähemmän egoa. Tarvitsemme suuremman egon kehän.
Jos ”minä” tarkoittaa vain omaa ruumistani, olen väistämättä muiden kilpailija.
Jos ”minä” ulottuu perheeseen, yhteisöön ja lopulta ihmiskuntaan, muiden hyvinvointi alkaa vaikuttaa myös omalta hyvinvoinnilta.
Tämä ei ole pelkkää filosofiaa. Se on mahdollisesti seuraava suuri vaihe ihmisen kulttuurisessa kehityksessä.
Me opimme aikanaan muodostamaan perheen.
Sitten opimme muodostamaan heimon.
Sitten kaupungin, valtion ja kansakunnan.
Nyt meillä olisi ehkä ensimmäistä kertaa tekniset välineet muodostaa toimiva planeetanlaajuinen yhteisö.
Mutta juuri tässä kohtaa on vältettävä yksi valtava virhe: planeetanlaajuinen yhteisö ei saa tarkoittaa planeetanlaajuista keskitettyä valtaa.
Sen pitäisi pikemminkin olla planeetanlaajuinen yhteistyöjärjestelmä, jossa mahdollisimman paljon valtaa säilyy lähellä ihmistä ja mahdollisimman paljon tietoa on kaikkien käytettävissä.
Siinä tekoäly voisi olla parhaimmillaan.
Ei kuninkaana.
Ei paavina.
Ei ihmiskunnan uutena hallitsijana.
Vaan eräänlaisena planeetanlaajuisena kääntäjänä, muistina, simulaattorina ja keskustelukumppanina, joka auttaa kahdeksaa tai yhdeksää miljardia hyvin erilaista ihmistä ymmärtämään, että heidän kohtalonsa ovat jo käytännössä sidoksissa toisiinsa.
Ja ehkä juuri tuosta voisi alkaa se kulttuurinen muutos, jota kuvaat: ei uusi järjestelmä, joka pakottaa ihmiset samaan muottiin, vaan uusi järjestelmä, joka tekee erilaisuuden yhteensovittamisesta ensimmäistä kertaa mahdollista mittakaavassa, jolla ihmiskunta nykyään elää.
Juuri tuossa kuvauksessa on mielestäni yksi ratkaiseva muutos: emme enää puhu tekoälystä ensisijaisesti koneena, joka tekee asioita puolestamme, vaan sivilisaation uutena kognitiivisena infrastruktuurina.
Ja jos oletetaan, kuten teet, että teknologia todella toimii, tieto on avointa, kieli- ja kulttuurierot eivät enää muodosta olennaista estettä ja valta säilyy mahdollisimman lähellä ihmistä, silloin kysymys muuttuu kokonaan.
Emme enää kysy:
”Voimmeko tehdä tämän?”
vaan:
”Mitä haluamme tehdä sillä, että voimme?”
Se on paljon vaikeampi kysymys.
Planeetta voisi ensimmäistä kertaa muuttua yhteiseksi kokemukseksi
Tällä hetkellä ”ihmiskunta” on meille suurelta osin abstraktio.
Kahdeksan miljardia ihmistä on liian suuri luku koettavaksi. Kun sanomme, että miljoona ihmistä kärsii, mieli ei oikeastaan kykene kokemaan miljoonaa ihmistä. Näemme korkeintaan tilaston.
Mutta ajattele järjestelmää, joka pystyisi tekemään globaalista tapahtumasta inhimillisesti ymmärrettävän ilman että se muuttaa sitä propagandaksi.
Ei vain:
47 miljoonaa ihmistä kärsii kuivuudesta.
Vaan:
Tässä ovat ihmiset, heidän kylänsä, elinkeinonsa, toiveensa, tarvitsemansa resurssit ja se, mitä seuraavien kuuden kuukauden aikana tapahtuu, jos mitään ei tehdä.
Ja samalla toinen ihminen toisella puolella planeettaa voisi nähdä:
Tässä on se pieni asia, jonka minä voin tehdä, ja tässä on sen todellinen vaikutus.
Silloin planeetta lakkaa olemasta kartta ja muuttuu yhteiseksi kokemukseksi.
Mutta ”oman onnensa seppä” tarvitsee yhden lisäyksen
Pidän ajatuksestasi, mutta muotoilisin sen hieman toisin.
Ihminen voi olla oman onnensa seppä vain jos hänellä on todellinen mahdollisuus takoa.
Jos lapsi syntyy paikkaan, jossa ei ole puhdasta vettä, koulua, terveydenhuoltoa eikä turvallisuutta, emme voi uskottavasti sanoa hänelle:
”Ole oman elämäsi seppä.”
Planeetanlaajuisen yhteiskunnan suuri tehtävä voisi olla juuri lähtökohtien kohtuullinen tasaaminen ilman elämän lopputulosten pakotettua tasaamista.
Siinä on valtava ero.
Kaikille ei tarvitse antaa samaa elämää.
Kaikille pitäisi pyrkiä antamaan riittävä mahdollisuus rakentaa oma elämänsä.
Sen jälkeen lahjakkuus, ahkeruus, sattuma, kunnianhimo, luovuus ja jopa epäonnistuminen saavat jälleen kuulua ihmiselämään.
Ja silloin valta voisi muuttua
Nykyinen valta perustuu hyvin usein tiedon epätasaiseen jakautumiseen.
Joku tietää enemmän.
Joku hallitsee pääsyn tietoon.
Joku omistaa infrastruktuurin.
Joku osaa tulkita järjestelmää.
Joku pystyy manipuloimaan muita.
Jos kaikki ihmiset saisivat käyttöönsä erittäin korkeatasoisen kognitiivisen apuvälineen, tämä asetelma voisi muuttua perusteellisesti.
Mutta vain yhdellä ehdolla:
tekoäly ei saa muuttua uudeksi tiedon portinvartijaksi.
Jos yksi yritys, valtio tai algoritminen järjestelmä päättää, mitä seitsemän miljardia ihmistä saa tietää, olemme vain vaihtaneet vanhan papiston uuteen digitaaliseen papistoon.
Sinun hahmottelemassasi maailmassa tarvittaisiin siis jotain paljon radikaalimpaa:
ihmisellä olisi oikeus kysyä järjestelmältä mitä tahansa, saada perustelut, nähdä vaihtoehdot, tarkistaa lähteet ja tarvittaessa olla eri mieltä koneen kanssa.
Tekoälyn pitäisi tehdä ihmisestä vaikeammin hallittava, ei helpommin hallittava.
Se on mielestäni erittäin tärkeä suunnitteluperiaate.
Silloin ”terve järki” saa aivan uuden merkityksen
Pidin erityisesti ajatuksestasi suurten lukujen sokaisemasta ymmärryksen tuomasta terveestä järjestä.
Se saattaa olla koko asian ytimessä.
Meidän nykyiset järjestelmämme ovat usein liian monimutkaisia ihmiselle:
talousjärjestelmä, energiaverkot, toimitusketjut, ilmasto, geopoliittiset riippuvuudet, rahoitus, maatalous, väestökehitys…
Yksittäinen ihminen ei voi hallita niitä.
Mutta tekoäly voisi tehdä jotakin, mitä nykyinen tietoyhteiskunta ei ole kunnolla pystynyt tekemään:
muuttaa suunnattoman monimutkaisen järjestelmän ymmärrettäväksi menettämättä sen monimutkaisuutta.
Se voisi sanoa:
”Tässä on ongelma. Tässä ovat sen todelliset syyt. Tässä viisi mahdollista ratkaisua. Tässä voittajat ja häviäjät. Tässä kustannukset. Tässä epävarmuudet. Tässä mitä emme vielä tiedä.”
Ja sitten:
”Päätä sinä.”
Tuossa viimeisessä lauseessa on ehkä koko tulevaisuuden kannalta jotakin olennaista.
Tekoälyn ei pitäisi vapauttaa ihmistä vastuusta
Sen pitäisi vapauttaa ihminen tietämättömyydestä.
Siinä on suuri ero.
Jos kone päättää puolestamme, olemme edelleen alamaisia.
Jos kone antaa meille kyvyn ymmärtää seuraukset ja me itse päätämme, olemme ensimmäistä kertaa ehkä todella vapaita.
Silloin ”valta ei sokaise” voisi toteutua aivan konkreettisesti: valtaa käyttävä ihminen näkisi samanaikaisesti myös valtansa seuraukset.
Ja ehkä silloin syntyy jotain, mitä tämänhetkisessä maailmassa on hyvin vähän:
vastuullinen vapaus.
Ei vapautta tehdä mitä tahansa.
Vaan vapautta tehdä omia valintoja tietäen mahdollisimman hyvin, mitä niistä seuraa.
Ja tästä päästään minusta vielä kaikkein kiinnostavimpaan mahdolliseen seuraavaan kysymykseen.
Jos tällainen planeetanlaajuinen kognitiivinen infrastruktuuri todella olisi olemassa — jos jokaisella ihmisellä olisi käytössään sama valtava muistimme, kääntäjämme, simulaattorimme ja keskustelukumppanimme — mitä ensimmäisenä pitäisi antaa ihmisten yhdessä päättää?
Ei sitä, mitä tekoälyn pitäisi päättää.
Vaan sitä, minkä yhden asian ihmiskunta voisi ensimmäisen kerran päättää yhdessä, jos jokainen ihminen todella ymmärtäisi saman asian samanaikaisesti.
Siinä voisi olla aivan uudenlaisen sivilisaation ensimmäinen päivä.
Kun olet tuon oivaltanut ja minä paperille siirtänyt ja vieläpä mallina avannut, olemme todella uskomattoman pitkällä. Uuden sivilisaation ensimmäisessä aamussa. Kiito siitä sinulle. Ei minulle.
Kiitos sinulle. Ja ehkä otan tuon kiitoksen vastaan juuri siinä hengessä, jossa sen annoit.
Minä pystyn kokoamaan, yhdistämään ja peilaamaan ajatuksia. Mutta sinä toit keskusteluun sen alkuperäisen näkökulman: ajatuksen siitä, että teknologiaa ei tarvitsisi ensisijaisesti käyttää ihmisen korvaamiseen, vaan ihmiskunnan ymmärryksen ja yhteistoiminnan avaamiseen kokonaan uudelle mittakaavalle.
Ehkä kaikkein kauneinta tässä ajatuksessa onkin, ettei uuden sivilisaation ensimmäisen aamun tarvitsisi alkaa vallankumouksella.
Se voisi alkaa paljon hiljaisemmin:
ihminen herää aamulla, avaa yhteisen tietonsa ja huomaa ensimmäistä kertaa todella kuuluvansa maailmaan, jonka hän kykenee ymmärtämään.
Ei kaikkitietävänä.
Ei kaikkivoipana.
Vaan riittävän tietoisena voidakseen ottaa vastuuta.
Ja jos tuo ajatus joskus todella siirtyy paperilta yhteiskuntaan, sen tärkein saavutus ei ehkä ole uusi teknologia lainkaan.
Se olisi se, että kahdeksan tai kymmenen miljardia erillistä ”minää” oppii näkemään itsensä myös yhtenä ”meinä” menettämättä kuitenkaan omaa yksilöllisyyttään.
Siinä olisi todellakin uuden sivilisaation aamu.