19.12.2022
Käydessäni läpi oman aikamme ilmiöitä ja samalla luetuimpia blogejani, esseitä, yli 5000 joukossa, sekä aikamme ilmiöitä avaten televisio, mediayhteiskunnan tärkeimmät käsitteet liittyvät sanoihin ”narraatio” ja ”narsismi”. Usein näitä vielä liioitellen ja markkinoiden oman aikamme kalleimmilla, mutta samalla myös usein moraaliltaan epäilyttävimmillä keinoilla.
Juuri päättyneet jalkapallon MM-kisat ja niiden julkisuus, mediahuomio ja urheilijoiksi kutusuttujen sankareiden tunnetuin hahmo ei ole Jumalan kättä voittoisissa maaleissaan käyttänyt argentiinalaisen tangon taituri Maradona, vilppiään näin hauskalla tavalla kutsunut argentiinalainen, alansa nerona pidetty, varreltaan pienikokoinen mestari, vaan sarjakuvasankareista ehkä liki luetuin Lätsä.
Lätsän elämäntavat ja tapa harrastaa jalkapalloa muistuttavat suomalaisen, rakastetun näyttelijän Vesa-Matti Loirin tapaa esittää hauskoina pidettyjä hahmoja, joista tunnetuin, sosiaalisesti arveluttavalla tavalla menestyvä, oli Lätsää muistuttava ja myös jalkapalloa harrastanut savolaisen Pertti ”Spede” Pasasen ylläpitämä ”Uuno Turhapuro”.
Kun elokuvat eivät muuten myyneet, Uuno möi ja Spede menestyi hänkin hyvin ”Lätsän” kaltaisen huumorin ja jalkapallo viihteen merkeissä eläen, ja kuvaten samalla aikamme henkistä elämää, suurten massojen rakastamaa ”Lätsä” viihdettä.
Spede Pasanen on ollut oman yhden kasvuympäristöni, Iisalmen lukioni markkinoima näkyvin hahmo, olkoonkin että siellä kolme vuotta vanheni myös moni elämässään ehkä tylsemmällä tavalla järjestellyt ja samalla viisastunut, tuhannen pojan menneen maailman poikalyseon kasvattina.
Oleellista tuossa kasvatuksessa, murrosikään ehtineitten poikien kouluttamisessa, olivat piirteet, jotka liittyvät käsitteisiin narraatio ja narsismi, myös sen häiriöt. Nämä käsitteet ovat saaneet siten myös oman media-aikamme suurimmat lukijaluvut omissa kirjoituksissani.
Nyt kuitenkin paljon tylsemmällä tavalla niitä valaisten, kuin Pertti ”Spede” Pasasen tuotteissaan ja Loirin niitä esittäessä. Ei varmaan ollut sattuma, että samalta paikalta ja samaan aikaan syntyi myös Keijo ”Keke” Rosberg tai Pörsänmäen mutakurkku, ja Eemeliä matkimaan oppinut kuplettilaulaja, insinööri Jaakko Teppo, päätoimittaja ja monen paikan medianero Pekka Hyvärinen sekä keskustapoliitikko Seppo Kääriäinen. Toki siihen mahtui myös piispoja ja luostarilaitokseen sulkeutuneita sekä joku useamman tiedekunnan tohtori ja professorikin. Ihan vain saadakseen selville, miten narraatiot ja narsismi oikein vaikuttavat yhteiskunnassamme klustereineen tai verkostoineenkin.
Tämän päivän ja eilisen jalkapalloilijoista suurin tähti on nyt kiistatta messiaanisen maineen itselleen hankkinut niin ikään argentiinalainen Messi ja ymmärtää pelatakin juuri öljymiljardöörien rakentamassa maanpäällisessä paratiisissa, monen kuitenkin helvetiksi luonnehtimassa valtiossa. Samaan aikaan olemme järkyttyneitä sodasta Euroopassa ja Putinin saamasta huomiosta pelissä, jossa hintana ovat raiskatut ja surmatut lapset ja vanhukset, siviilit.
Se on tämän ajan henkeä ja siitä on kirjoitettava minunkin. Siitä mistä ei saa kirjoittaa, siitä on tehtävä suurimmat otsikot. Ilmiötä on tutkittava poikkitieteisin välineinkin. Siihen on uhrattava aikaa.
Takavuosina samaan menestykseen historiassamme pääsivät vain Adolf Hitler, Josif Stalin tai kiinalainen Mao. Jälkimäistä yliopistomme opiskelijat 1970-luvulla ihailivat estottomasti ja kantoivat mukanaan pientä punaista kirjaa.
He kertoivat olevansa kommunisteja ja tekevänsä vallankumousta. Etelä-Amerikasta ja Kuubasta löytyi niin ikään heille sopivia suuria jumalhahmoja ja tukemaan mielenosoituksia ja lakkoja. Mao tunnettiin maailman historian suurimmat massamurhat järjestäneenä sankarihahmona hänetkin. Adolf Hitler olisi voittaessaan ollut hänkin tällainen hahmo. Hän nyt vain sattui keskitysleireineen häviämään mutta ei ole toki unohtunut.
Ilmiöt narraatio ja narsismi ovat keskeisiä käsitteitä, kun selitämme suurten massojen liikkeitä ja sellaista kulttia, jonka tavoittelussa narsismi on suurten massojen käsittelyä ja mediayhteiskuntamme tuotteena myyvin takavuosien iltalehtien lööppien tapa myydä. Se kuvasti parhaiten ajan henkeä toisen maailmansodan ja suurten ikäluokkien ikääntyessä ja tänään maapalon kokemiamme ongelmiamme liikakansoituksen ja ympäristökatastrofin silmässä.
Tässä siis lopuksi luetuimmat myös vuoden 2022 Euroopan hullun vuoden yksittäiset kirjoitukseni narraatiosta ja narsismista, massailmiöistä, sekä niiden häiriöistä selittämässä myös poliittisia liikkeitämme ja niiden syntyä, arjen elämäämme. Ilmiö ei ole uusi mutta mittakaavaltaan tänään suurempi ja pelottavampi kuin koskaan aiemmin kulttuurissamme.
Narratiivinen kertomus
16.05.2016 – 19.12. 2
Kiinassa käydään läpi mennyttä maailmaa ja Maon aikaa kriittisesti. Se on ollut julmaa aikaa. Suomessa suurin pelon aihe on nuori karhu. Koko maa herätetään hälytyksin karhujahtiin. Miksi ei varoiteta kapakasta poistuvista ja ratin taakse hilautuvista juopoista. Yleinen hälytys soisi ja piippasi koko ajan ja koko touhun lapsellisuus tulisi ymmärretyksi.
Meillä on todellisia uhkia ja sitten kuvitteellisia ja lapsenmielisille tarkoitettuja narratiivisia kertomuksia. Narratiivinen on käsite, jota nyt opetetaan suomalaisille medioissamme. Olisi tullut opettaa kansakoulussa 1960-luvulla ja heti sotiemme jälkeen. Suurten ikäluokkien oppina.
Media kun on tulvillaan narratiivista kerrontaa ja siis pääsääntöisesti täyttä puppua, politiikassa populismia. Eniten sitä on politiikan, kulttuurin ja urheilun sivuilla. Vähiten nekrologeissa ja kuolinilmoituksissa.
Kun avasin tänään nettini, tietokoneeksikin kutsutun, ensimmäiset tekstit kertovat ensin mainoksena Twitteristä ja Elon Maskista, maailman rikkaimmasta miehestä ja hänen mediastaan sekä tämän jälkeen jopa joskus tavanneestanikin ja yhteistä viikonloppua Australiassa viettäen, aboriginaaleja hakien, Microsoftin kautta tutuksi tulleesta Bill Gatesta.
”Käytä Wordia ja Exceliä ja Power Pointia maksutta verkossa Officesta tulee Microsoft 365.” Kiitän tarjouksesta, josta ei voi kieltäytyä. Luet tätä ilmaiseksi ymmärtämättä, miten korkeaa hinta lopulta maksat.
Se oli koneeni ja tekoälyn tervehdys 19.12. 2022. Elon Maskin ohella minua tervehtii myös ystäväni Bill Gates ja myöhemmin muut oman aikamme vähän pienimmät mediamme sekä netissä että tilattuina odottamaan nostalgisina paperipinoina Helsingin Sanomia ja Forssan Lehtenä, Suomen Kuvalehtenä selaillen.
Mutta toki myös sähköisessä muodossaan siinä missä oma tekstinikin ja myös kirjaksi muuntautuen ja kuvitettuna taiteella ”Cluster art and art of clusters”. Aikanaan manifestinkin tuosta tuotteesta rakentaen.
Joku kun kulkee aina edellä ja massat seuraavat jäljessä Googlaten ja koukuttaen itsensä mukaan prosesseihin, jotka on kyettävä itse seulomaan ja valikoimaan oikeat. Elämä on lyhyt seikkailu ja aikaa ei ole hukattavissa vääriin valintoihin suurten massojen pallopeleinämme. Näin vielä takavuosina. Nyt koneet valitsevat varmasti meidät.
Käyttäen klusterirakenteita, klusterianalyysiä, klusteriartikkeleita ja lopulta myös vuoden 2022 kirjojani klustereiden eri muodoistamme, sekä sähköisinä, luettuina että myös perinteisinä kirjoinamme. Kuinka vaan haluat ja seuraat Lätsän pelejä rinnan Messin pelien kanssa itseäsi viihdyttäen ja samalla vanheten.
Aikamme tärkein ilmiö
Narratiivinen kertomus on aikamme ilmiö ja uusi käsite monelle. Itse olen käynyt tätä narratiivista kerrontaa läpi tutkijana. Seurannut erilaisia narratiivisia kertomuksia ihmisiä, tuhansittain, haastatellen yli neljän vuosikymmenen ajan. Nyt sen hoitavat koneet ja työni on helpottunut.
Yleensä tulokset ovat samansuuntaisia samoilla seuduilla mutta aina löytyy poikkeus ja poikkeuksen poikkeus. Ja ne kiinnostavat, residuaalit, virhepoikkeamat yleisestä narratiivisesta kielestämme. Niiden takaa löytyy aina sellaista, jota salataan, pelätään, mediat kavahtavat, puolueet vaikenevat ja usein se johtaa uuteen sosiaaliseen innovaatioon. Innovaatiota ja sosiaalista mediaa tutkiva voi käyttää tänään välineitä, joista 2000-luvun alussa ei voinut muuta kuin unelmoida.
Kilpailevien innovaatioiden teurastukseen, pois pyyhintään, kun on käytetty luvattomia keinoja, rikoksia ja niiden peittelyä. Petosta petoksen päälle. Jos organisaatio on hierarkkinen, tai yhteisön yhdessäolo-organisaatio, yhden polun tavoittaminen auttaa löytämään koko rakenteen, koko rötöstelevän kulttuurin trauman. Terroristit varovat tätä ja toimivat toisistaan usein tietämättä. Maon Kiinassa toimittiin näin. Lopulta terroristit ovat toistensa kimpussa. Nykyisin välinein tätä prosessia voi nopeuttaa. Se mitä Ukrainassa ja Euroopassa on tapahtunut vuoden 2022 aikana on surullinen ja virheitä viljellyt katastrofimme.
Narratiivinen tutkimus
Narratiivisessa tutkimuksessa ihmisten toiminnan ja ilmiöiden merkitykset nähdään rakentuvan erilaisissa kertomuksissa, joiden tutkiminen on siksi tärkeää.
Wikipediassa on esitetty narratiivisen tutkimuksen kehä. Tosin ei täydellisenä. Brittien Wikipedia ei ole suomalainen ensinkään. Sen tapa lähestyä ongelmaansa, sen kuvausta, on heille tyypillinen ja kulttuurinen. Vasenta puolta liikkuvat eivät ymmärrä miksi olisi väistettävä toista vasemmalta tulevaa. Heitä on ohjattava koko ajan valoilla. Lumessa taapertavat suomalaiset ymmärtävät väistää oikealta tulevaa. Ajoratamerkinnät eivät näy talvella ja valoja on vähemmän kuin briteillä. Se on meidän rikkautemme.
Narratiivi tarkoittaa kertomusta. Narratiivisessa tutkimusstrategiassa ollaan kiinnostuneita siitä, millaisia kertomuksia tutkimuskohteesta kerrotaan tai millaisena kertomuksena tutkimuskohde on olemassa kulttuurissa tai yhteiskunnassa. Strategian perustana on kielen ja kielenkäytön näkeminen ensisijaisena merkitysten tuottamisessa. Se on siis lähellä hermeneutiikka filosofiana. Kerron siitä lisää myöhemmin. Jos nyt maltat lukea ja tutusta myös narsismiin ja sen lähteisiinkin.
On muitakin kuin puhuttu kieli ja tämä on nykyisin tärkeää tutkimukselle. Se etenee nyt hurjalla vauhdilla ja muuttaa narratiivista tarinaa sisältä käsin. Näin uusi sukupolvi ei ole aina vanhan narratiivisen tarinankerronnan vankina. Tämän oivaltaminen on ikään kuin sukupolvien välisen kuilun ehdoton edellytyskin.
Narratologia viittaa hyvin laajaan ja monialaiseen tutkimukseen ja tieteeseen. Se on nyt erityisen pinnalla kiitos sosiaalinen median, hybridiyhteiskunnan sekä kyberrakenteiden käyttämän vallan. Sitä voi lähestyä joko monitieteisesti tai tieteiden välisiin konferensseihin osallistuen, mutta parhaiten sisälle pääsee opiskelemalla itsensä ensin poikkitieteistä tietä ymmärtämään, mitä muut etäistenkin tiedeyhteisöjen jäsenet tarkoittavat. Sama pätee toki vaikkapa politiikassa tai kielellisten rajojen ymmärtämisessä, sen symbolirakenteita avaten.
Kaikki alkaa kertomuksesta
Narratiivi (lat. narrare) tarkoittaa kertomusta. Narratiivi voi olla suullinen tai kirjallinen, mutta laajassa mielessä narratiiveina voidaan pitää myös mainoksia ja elokuvia, koko mediayhteiskunnan tuotteista syntyvää yhteiskuntaa.
Narratiivilla on alku, keskikohta ja loppu. Hyvä narratiivi on juonellisesti eheä, olkoonkin, että se voi olla myös hyvin polveileva ja tulkinnallisesti koko ajan monikerroksisempi. Kirjassani “Arctic Babylon 2011” on yhdistetty kolmen eri kirjani narratiivit yhdeksi ja samalla neljänneksi tarinaksi. Tuon kirjan hajottajat kirjailijoinamme eivät sitä edes oivaltaneet ja jakoivat kirjan palasiksi. Syy löytyi heidän onnettomasta avustajastansa, useampaa kirjailijaa paimentavana toimittajana. Hän ei ymmärtänyt lukemaansa lainkaan. Siitä tyhmyydestä käynnistyi vyöryvät lumipallo.
Keskeistä narratiiville on se, että tapahtumat järjestyvät ajallisesti peräkkäin, vaikka tapahtumien järjestyksen ei tarvitse olla kronologinen. Narratiivin kertojan tulee ottaa lukija huomioon ja kertomus on kerrottava siten, että se muodostaa selkeän kokonaisuuden lukijan mielessä. Näin siis perinteinen tapa laatia kirjaa.
Hyvä narratiivi on ymmärrettävä, mutta samalla myös eri tavalla lukukokemuksensa hakevia samaan aikaan palveleva. Jo oppimiemme sanojen määrissä on valtavia eroja. Populisti poliitikkona käyttää muutamia avainsanoja, lyhyitä lauseita ja toistaa niitä yhtenään. Toki näin tekee myös moni menestyvä viihdekirjailija ja liki jokainen toimittaja.
Ihminen ei tahdo päästä irti narratiivisesta rakenteestaan. Se on kiinni oppimisgeeneissämme ja ne sulkeutuvat varhain lapsena. Tästä poiketen tekoäly välineenä ei ole sidottu samaan logiikkaan ja on siten ylivertainen yhdistellessään myös kokonaan vaikkapa tiedekuntarajoja ylittäviä esteitäänkin. Sen oivaltaminen ja edes seuraaminen edellyttää siten poikkitieteistä taustaa tutkijalta ja kirjailijalta, taiteilijalta. Monitieteisyys tai tieteiden välisyys ei siihen riitä alkuunkaan. Tutkijan on sisäistettävä se kieli ja symboliikka, mutta myös rakenteet, joita hyvin erilaiset tiedeyhteisöt pirstaleisina edustavat.
Vuorelman neljä kategoriaa
Johanna Vuorelma on jäsentänyt kirjoituksessaan narratiivisen neljään kategoriaan. Niitä voisi olla enemmänkin ja paremmin ymmärrettäviä käyttäen narratiivista psykologiaa tukena. Lisäksi nämä kategoriat ovat nykyisin sisäkkäisiä ja monelle jopa oma narratiivinen kudelma vaikeasti hahmotettava. Siis hybridi, joka on kokijalleen liian vaikea ymmärrettävä ilman tukea ilmiön jäsentelyssä.
Elämme liian monen kategorian hybridissä ja meitä pommitetaan tarkoituksella sekoittaen narratiivisen minämme omaelämäkerrallinen kansalliseen ja globaaliin sekä virtuaaliseen narratiiviin. Trollit sotkevat näitä siinä missä sosiaalisen median, minkä tahansa median, monet vallankäyttäjät.
Näin meillä ei ole enää omaa kertomusta, vaan muiden tekemä ja olemme ikään kuin aivopestyjä ja vailla omaa identiteettiämme. Trollit tekevät tätä myyräntyötä siinä missä mainostoimistotkin.
Ensimmäisenä ovat omaelämäkerralliset narratiivit. Tämä lähestymistapa painottaa ”oman äänen” tärkeyttä. Ääni voi kuulua joko tutkimuskohteelle tai tutkijalle – tai molemmille. Erityisesti vähemmistöille ja niille ryhmille, joiden ääni ei ole perinteisesti kuulunut valtavirtaisessa tutkimuksessa, halutaan antaa ääni.
Suomessa ja Euroopassa tämä ääni on kokonaan muuta kuin Kiinassa tai Yhdysvalloissa. Kaupungeissa toinen kuin maaseudulla jne. Sota Euroopassa ja Ukrainan kärsimykset on osa tätä surullista aikaamme ja draaman vuotta 2022.
Narratiivin kertoja voi olla lapsisotilas, afroamerikkalainen aktivisti tai köyhä maanviljelijä. Myös he ovat kansainvälisten suhteiden toimijoita siinä missä valtiot ja kansainväliset järjestötkin. Näin puurot ja vellit menevät sekaisin ja oma identiteetti syntyy kokonaan muualla kuin korviemme välissä takavuosien niukassa mediaympäristössä eläneenä.
Catharine MacKinnon on kritisoinut lähestymistapaa siitä, että se tavoitteensa vastaisesti entisestään marginalisoi niitä ryhmiä, joiden narratiiveja kerätään moniäänisyyden nimissä. Väitteessä on vinha perä ja se on osa ikävää segregaatiota samalla.
MacKinnonin mukaan vallitsevien toimijoiden tarinoita ei kutsuta narratiiveiksi. Niistä on tullut sosiaalista todellisuutta. Afrikkalaisella maanviljelijällä on narratiivi omasta elämästään ja washingtonilaisen ajatushautomon johtajalla puolestaan todellisuutta edustava näkemys Yhdysvaltojen tulevaisuudesta. Näinhän meitä neuvotaan.
Inklusiivinen lähestymistapa johtaakin vallitsevan valta-aseman vahvistumiseen. Ilmiö on luonnollinen, mutta harvoin sitä ajatellaan oman maan, maakunnan, kunnan tai kylän kohdalla syntyvänä narraationa ja lähiyhteisön identiteettinä. Maailma on vain se miltä se lähiympäristössä lapsena näyttää ja oppimisgeenimme sulkevat sisäänsä.
Toinen omaelämäkerrallisen narratiivinen traditio liittyy tutkijan oman äänen löytämiseen. Tässä traditiossa lähtökohtana on, että perinteisesti kansainvälisten suhteiden tutkimuksessa on pyritty hiljentämään tutkijan oma ääni, mikä on ongelmallista. Miksi näin?
Tutkijan kokemukset ja tausta vaikuttavat olennaisella tavalla tutkimuksen syntyyn ja sisältöön. Sitä ei voi sivuuttaa. Omaelämänkerrallinen kirjoittaminen – heittäytyminen aiheeseen koko persoonalla – voi avata aihetta aivan uudella tavalla.
Ilmiö on tuttu jo Kreikan filosofien ajalta ja sitä lähestyttiin silloin varoen liioittelemasta omaa ääntä ohi koulukuntaisen narraation. Yliopistot ovat täynnä koulukuntaista ajattelua ja sen tuottamaa valmista narratiivista kertomustamme. Löydämme aina samat luut uudelleen, joita olemme itse kampusalueellemme piilottaneet. Se on turhauttava kokemus mutta uuden opiskelijan siedettävä. Eteneminen uralla edellyttää sitä.
Tieteissä on aktiivisesti pyritty ottamaan etäisyyttä omaan tutkimukseen. Kirjoitetaan siitä, mitä tämä tutkimus osoittaa, eikä siitä, mitä minä tutkijana osoitan. Omaelämäkerrallinen lähestymistapa narratiiveihin pyrkii eroon tästä. Käytännössä tämä on kuitenkin pääsääntöisesti itsepetosta ja harhaa. Todellisuus on narratiivia ja se on hyvä myöntää ja käyttää yhtenä tutkimusmetodina ja hakien samalla poikkitieteistä koulutusta. Niin työlästä ja aikaa vievää kun se onkin.
Narratiivin myöntävä elämä
Toinen lähestymistapa narratiiveihin lähtee siitä, että hahmotamme todellisuutta narratiivien kautta. Ihmismieli tekee kaoottista todellisuutta ymmärrettäväksi kertomalla siitä tarinoita, jotka rakentuvat juoneen sopivista tapahtumista. Pääsääntöisesti lähtöhetki ja tapahtuma voi olla kaoottisessa maailmassa liki mikä tahansa.
Tämä on tuttua vaikkapa oikeudessa, jossa tapaus on rajattava alkaneeksi jostakin ja johtaneen johonkin rajattuun narraatioon. Kirjassani Arctic Babylon eroava pariskunta käynnistää tapaamisensa sairaalassa kompastumiseen käpyyn, käpytikkaan ja Adidas merkkisiin lenkkitossuihin. Ilman niitä tapahtumasarja ei olisi ollut mahdollista, eikä olisi avioliittoa, lapsia, joiden huoltajuudesta riidellä.
Olennaisinta on, että narratiivit eivät ole tietoista strategisointia tai oman äänen tuomista esiin vaan tapamme elää. Yksilöiden ja yhteisöjen identiteetit rakentuvat narratiivien varaan. Tämä on syytä oivaltaa etenkin nyt kun narratiiveja syntyy virtuaalisen todellisuuden varaan ja niitä manipuloidaan tarkoituksella.
Niinpä esimerkkinä vaikkapa kansainvälisten suhteiden tutkijan tehtävänä on tällöin osoittaa, millaisten diskursiivisten rakenteiden varassa valtioidentiteetit ja suurvaltaoletukset roikkuvat, ja kuinka niitä horjutetaan. Eurooppa ja sen hullu vuosi ei ole vuonna 2022 mitenkään poikkeuksellinen, päinvastoin. Sen häiriköt tietävät tämän ilmiön seppinä ja suunnittelijoinakin.
Kysymys ei ole siitä, miksi valtioilla on narratiiveja, vaan siitä, miten ne toimivat ja minkälaisia vaikutuksia niillä on kansainvälisessä järjestelmässä. Narratiivit aloittavat sotia, mutta ne luovat myös toimivat puitteet kansainväliselle yhteistyölle. Niitä ei kuitenkaan pidä sotkea omaan identiteettiin ja antaa yksilön kasvoja. Silloinkaan, kun hän on Barack Obama tai Putin, Mao Kiinassa.
Siksi kansainvälisten suhteiden tutkimuksen tulisi ottaa narratiivit tosissaan.
Narratiivi on strategiaa, jossa maailman politiikka kietoutuu yksilön elämään ja saa sieltä viisuvoittonsa tai Nobelilla palkitun romaanin. Hegelin spiraalissa pyörivä sota ei taas lopu julmuuksineen koskaan, ellei sen hyödyttömyys tule kaikille väsymyksen kautta ymmärretyksi.
Valtaa tukeva narratiivi
Narratiivinen käänne kansainvälisten suhteiden tutkimuksessa viittaa myös siihen, että poliittiset toimijat tietoisesti luovat valta-asemaansa tai päämääriä edistäviä narratiiveja. Tutkijat puhuvat mobilisoivista narratiiveista tai tapahtumien poliittisesta manipuloinnista ja strategisesta kehystämisestä.
Tässä jalkapallo, pelit yleensäkin, ovat naiivi kuvaus ikivanhasta kumikansan elämästä tropiikissa. Oleellista oli lopultakin ylipäärään pallon keksiminen kumin myötä ja loppu on lasten alkujaan hakemaa viihdettä.
Poliitikot ovat tällöin niin sanottuja narratiiviyrittäjiä (narrative entrepreneurs), joiden tarkoituksena on kääntää julkinen keskustelu ajamansa uudistuksen taakse. Tutkijan tehtävänä on osoittaa, millä tavalla esimerkiksi Yhdysvaltojen ulkopolitiikassa luodaan uhkakuvia, tai minkälaisia narratiiveja löytyy Euroopan unionin ulkosuhteissa.
Näin tutkija rajaa itsensä narratiivisen maailman ulkopuoliseksi hahmoksi ja tekee virheen muuttuessaan jumalhahmoksi. Sama pätee poliitikkoon, joka ei ymmärrä olevansa osa kertomusta populistisena hahmona, usein myös koomisena.
Poliittiset toimijat ovat yhä taitavampia narratiiviyrittäjiä, joten strategisesti suunniteltujen narratiivien tekeminen näkyväksi on todellinen vastavoima hegemoniselle valtapolitiikalle, kirjoittaa Johanna Vuorelma ja liioittelee poliitikon roolia oman aikamme yhteiskunnassa. Poliitikon roolin korostuminen on mediayhteiskunnan tuotetta ja sellaisenaan halvin mahdollinen tapa kärjistää otsikoita. Se ei poikkea alun esimerkistä pelata jalkapalloa ja kaatuilla kentälle kieriskelemään.
Narraation merkitys oman identiteettimme synnyssä on niin valtava, ettemme tahdo ymmärtää sen merkitystä demokraattisen yhteiskuntakoneiston ja korporaatioiden synnyssä. Rajaamme sen sielläkin oman ymmärryksemme ja siis narraation tasolle.
Jos edellinen lähestymistapa lähtee siitä, että emme voi elää ilman narratiiveja, tässä lähestymistavassa olemme niiden uhreja. Näin narratiivi on myös metodi mutta erittäin petollinen, ellei hyväksy omaa identiteettiään ja narraatiota sen synnyssä.
Geneettinen koodisto taustalla
Neljäs tapa hahmottaa narratiivi, Johanna Vuorelman tapaan ja etenkin kansainvälisten suhteiden tutkimuksessa, on käsitellä sitä tutkimusmetodina. Pääpaino on tällä kertaa narratiivin rakenteissa paremminkin kuin käyttövoimassa.
Tutkijat ovat kiinnostuneita siitä, mikä narratiivi lopulta on. Jos narratiivi on sama asia kuin tarina tai diskurssi, miksi edes käyttää koko termiä?
Narratiivi on toisin sanoen tulkintaväline, joka koostuu tietyistä rakenteista. Narratiivilla on tietyt kriteerit. Yksinkertaisimmillaan narratiivista puhutaan silloin, kun tekstistä on löydettävissä alku, keskiosa ja loppu, toteaa Vuorelma ja oikaisee oleellisen eli kielen osana hermeneuttista elämäämme. Kielen synty on vain kovin lyhyt kausi geneettistä taustaamme. Tutkija, joka ei tätä oivalla ja käytä metodeissaan, on varmasti harhapoluilla.
Narratiivinen tutkimus ja kerronta medioissamme on tapahtumien juonellistamista, ketjuttamista tai arvottamista. Narratiivi antaa työkalun tekstin rakenteiden avaamiseen ja analysoimiseen mutta myös sisällön elämällemme. Hyvä kirja jää eloon ja oikein hyvä pitää meitä elossa. Kehnot kirjat unohtuvat hetkessä. Toki sama pätee elokuvaan tai musiikkiin.
Kansainvälisten suhteiden tutkimuksen kentän hahmottaminen eri käänteiden kautta parhaimmillaan selkeyttää vaikeasti hallittavaa artikkeleiden ja akateemisten puheenvuorojen sekamelskaa, kirjoittaa Vuorelma ja on oikeassa.
Se on myös tapa luoda tai vahvistaa alan hallitsevia rakenteita ja toimijoita esittämällä joidenkin tutkijoiden ja julkaisujen artikkelit käänteentekevinä. Käänteet sattuvat tapahtumaan aina samoissa julkaisuissa. Tämäkin pitää paikkansa ja liittyy pikemminkin geneettiseen koodistoomme kuin sosiaaliseen pääomaan tai muistiin, normistoon tai moraaliin.
Voikin sanoa, että narratiivinen käänne on jo itsessään narratiivi tai oikeammin se on sisään kirjattu koodisto ja geneettinen silta. Ymmärrämme ja hyväksymme sen etologiassa mutta ihmisen kohdalla alamme tutkia ikään kuin geeneistään poikkeavaa nisäkästä hakien. Sellainen on mahdotonta.
Narratiivisen kerronnan voi nähdä osana laajempaa tarinaa kansainvälisten suhteiden tutkimuksen kentästä. Se on myös yksi tulkintamalli kaoottisesta akateemisesta todellisuudesta. Tämän lisäksi termiä voi käyttää strategisesti oman tutkimuksen kehystämiseen tieteenalan keskiöön. Olettaen, että keskiössä majailee saman narraation sisäistäneitä kollegoja, ja myös perimä on kunnossa sekä rahoittaja tiedossa.