Narratiivinen kertomus – kuvataiteitten päivänä

Narratiivinen kertomus – Speculum vitae

16.05.2016 – 10.07. 2023 / Kuvataiteen päivänä

Speculum vitae – Elämän peili

Kymmens heinäkuuta on ollut muutaman vuoden suomalaisen kuvataiteen päivänä. Helene Schjerfbeck syntyi heinäkuun kymmens. Cluster art and Art of clusters kirjana, manfestinani, syntyi sekin kymmenes heinäkuuta. Vuonna 2021 se täytti 70 vuotta. ”Cluster art and Art of clusters 70 years”. Tänään täytän lisää vuosia ja pohdin, mistä kirjoittaa tämän kuvataiteitten päivän artikkelini.

Valmistelin viimeisimmän kirjani esipuhetta, kun silmiini osui statistiikkaa aiempien kirjojeni lukijoista ja samalla kotisivuni (www.clusterat.org) statistiikasta. Vielä vuosia takaperin jouduin seuraamaa sitä osana tutkimustyötäni ja silloin myös reaaliaikaisesti öitäni valvoen. Ilmiö liittyi innovaatioihin, teksteihin ja niiden käyttöön, tiedon leviämiseen, diffuusioon. Vielä muutama vuosituhat takaperin viestitimme luolissamme kuvilla. Kirjan vuoro tuli paljon myöhemmin. Nyt kuvataiteilijat pelkäävät uusinta kilpailijaa, tekoälyä ja robotiikkaa, algoritmejamme.

Viimeisimmässä kirjassani ”Dum Sipro, Spero – De visu, De auditu, De Olfactu” – Niin kauan kuin hengitän, toivon – Näkemänsä, kuulemansa, haistamansa” (www.clusterart.org) artikkeleiden tekstit on robottien toimesta vaihdettu kuviksi.

”Vaikene kieli, niin saat leipää” – ”Tace lingua, dabo panem! (Petronius).  

Nykyisin en näillä tiedoilla öitäni valvo enkä niitä seuraa. Sen sijaan silmääni osui uusimpia kuvia ja tekstejä tallentaessani, kuinka vielä omana aikanammekin kirjoituksistani luetuin ja kysytyin liittyy tavalla tai toisella ihmisen identiteettiin, innovaatiotyyppeihin, kirjoista jo otsikossaan filosofien pohdinnan sisällön paljastavaan sekä kirjoittajaan itseensä, hänen taiteeseensa ja siis öljyväritöihin sekä lukuisiin veistoksiin, kuviin puutarhasta. Oikeammin nämä kuvat ja niiden kerronta ovat kysytyimpiä. Ylivertaisella tavalla. Tänään tekstejäni siirretään robotiikan keinoin suoraan myös kirjojeni kuvitukseen. Se helpottaa työtäni. Toisaalta sen vuoksi en jää työttömäksi, olen eläkkeellä. Ikääntyminen on elämän ikävyys – ”Taedium vitae” (Gellius).  Se on kuin koskettaisi haavaa. ”Tangere ulcus” (Terentius).

Yksittäisistä tuhansista kirjoituksistani luetuin on ollut vuosikymmenten saatossa narraatioon liittyvä ”Narratiivinen kertomus”. Se on ohittanut aiemmin kärjessä näkemäni otsikot. Mikä narratologiassa ja narratiivisessa kerronnassa kiinnostaa lukijaa vuonna 2023? Toki se oli kiinnostanut myös ensimmäisen kerran siitä kirjoittaessani joskus keväällä 2016. Ehkä toki aikaisemminkin, mutta toisella ja vähemmän puhuttelevalla otsikolla. Aihe kun on myös omaa työtäni vuosikymmenet sivunnut, tai oikeammin leikannut monella tapaa pöllyttäenkin, poikki- ja monitieteisesti. Taustalla suurten riitojen sovittaminen. ”Tantas comporere lites” alkaen koskisodistamme. Vielä tänäänkin joku tahtosi lisää vesivoimaa.

On siis syytä palata tuohon otsikkoon jälleen kerran nyt täyttäessäni vuosia. Pohtien, vieläkö minulla olisi jotain sellaista sanottavaa, jota tekoäly ja algoritmit eivät sano paljon nopeammin ja paremmin?  Narratiivinen kertomus kun leikkaa persoonaani ja työtäni monelta suunnalta, tänään myös robotiikan ja tekoälyn kautta lähestyen. Nyt vain häpeilemättä silmieni alla (Sub oculis), yön hiljaisuudessa (Sub nocte silenti), rippisalaisuudesta piittaamatta (Sub sigillo confessionis), ikuisuuden katsannosta (Sub specie aeternitatis), lain alla (sub leg) ja vieläpä suurimmalla innostuksella kuin ikinä (Summo studio), julkisin varoinkin (Sumptibus publicis) tavalla, jossa paheet ovat hyveiden vieressä (Sunt virtutibus vitia confinia). Mitä Wikipedia sanoo narratologiasta? Kaikkien yhteinen tietosanakirjamme. 

Narratologia tarkoittaa samaa kuin narratiivinen, eli kertomusten ja narratiivisten rakenteiden sekä niiden vaikutusten teoriaa ja tutkimusta eli kertomuksen teoriaa. Termin narratologie esitti ensimmäisen kerran Tzvetan Todorov vuonna 1969 julkaistussa teoksessaan Grammaire du Décaméron. Narratologisella metodilla voi tutkia kaikenlaisia kertomuksia tai tekstejä, vaikka usein narratologia keskittyykin kaunokirjallisten tekstien tutkimukseen. Sitä on kuitenkin joskus sovellettu uutisteksteihinkin ja vaikkapa sairauskertomuksiin. Tutkimuksen kohteina siinä erotetaan karkeasti kuvaten itse tarina (tapahtuma-aines) ja diskurssi (kertomuksen muoto). Näin siis Wikipediaa siteeraten ja samalla tiivistäen. Narratologia ei ole narraamista eikä unien tulkintaa – Uni on kuoleman kuva (Somnium est imago mortis). Uskoen Ciceroa. 

Narratologisen kirjallisuudentutkimuksen taustalla vaikuttaa kielen struktuuria koskeva tutkimus. Sitä 1900-luvun alkupuolella tehneiden strukturalistien kanssa samantapaisia ajatuskulkuja oli venäläisellä ns. formalistien koulukunnalla, jonka piirissä työskenteli lähinnä kielitieteilijöitä, kuten Viktor Šklovski ja Roman Jakobson. Formalistien pyrkimys oli tehdä kirjallisuudentutkimuksesta ihka oikeaa ja eksaktia tiedettä ja analysoida taidetta nimenomaan tekniikkana.

He pohtivat kysymystä, mikä tekee juuri kirjallisuudesta tieteellisesti tulkittavaa kerrontaa. Tätä piirrettä ryhdyttiin kutsumaan ”kirjallisuudellisuudeksi” (venäjäksi literaturnost, ranskaksi littérarité, englanniksi literariness). Kirjan kirjoittaja ei ole välttämättä vielä kirjailija. Oikean kirjailijan tuntee tavasta toivoa vastoinkäymisissä, pelätä myötäkäymisissä; ”Sperat infestis, metuit secundis”.

No nyt lähestymme komealla loikalla kohti omaa aikaamme ja algoritmeja, robotiikkaa ja teknistä älyä kirjallisuuden ja kerronnan toteuttajana. Samalla liittäen siihen kuvataiteet ja miksei myös musiikki. Onko niillä jotain yhteistä sanomaa ja voidaanko ne siirtää osaksi tiedettämme? Omalla kohdallani mainiten käsitettä;”Cluster art and art of clusters”. Kukin olkoon itse toivo itselleen; ”Spes sibi quisque.” Tai sitten; Turvallisin toivo taivaissa – ”Spes tutissima caelis”.

Kun on tuon manifestin (Cluster art and Art of clusters) vuosikymmeniä sitten kirjoittanut, taustalla oli juuri tietokoneet, koneiden analytiikka ja kyky tulkita rinnakkain ja sisäkkäin sellaista, joka meille pienille ihmisille on ylikäymätön haaste. Mutta palataan samalla historiaan. Sen sijaan klusterit tekoälyn analytiikassa olivat yksi käytetyin tapa tehdä tiedettä yhdistellen elementtejä toisiinsa. Valtavista aineistoista samalla ja hetkessä. Tulkinta ja ymmärtäminen jäi kuitenkin koneen käyttäjälle, ihmiselle tiedemiehen roolissaan. Se oli luonnollisesti moni- ja poikkitieteinen ilmiö tutkittavaksi. Kerros kerroksen päälle – Stratum super stratum. Monelle hedelmätön huseeraus; ”Strenua inertia”.  Yliopistoissamme moni täyttyi siitä kuin Pyhällä Hengellä, toiset viinin hengellä; ”Spiritus Sanctus – Spiritus vini”. Tiedettä varjosti usein suuren nimen varjo (Stat magni nomis umbra). Näin vallitseva tila säilyi vuosikymmenet (Staus quo). Uusi tähti nousi harvoin (Stella nova).

Palataan hetkeksi Wikipediaan:

Venäläis-yhdysvaltalaisen Roman Jakobsonin välityksellä formalistien tutkimussuunta jatkoi matkaansa Moskovasta Prahaan ja edelleen länteen. Jakobsonin kollega Prahassa oli René Wellek, joka julkaisi yhdessä Austin Warrenin kanssa teoksen Theory of Litérature (1949), joka vaikutti kirjallisuuden tutkimukseen ja opetukseen useiden vuosikymmenten ajan. Jakobson muutti 1940-luvun alussa Yhdysvaltoihin. New Yorkissa hän tutustui myös maanpaossa olevaan Claude Lévi-Straussiin, joka sovelsi Jakobsonilta omaksumiaan ideoita omaan strukturalistiseen antropologiaansa ja etnologiaansa. Lévi-Straussin ansiosta strukturalismista tuli erittäin suosittua Ranskassa 1950-luvun puolivälissä. Kirjallisuudentutkijoista varsinkin Roland Barthes, Gérard Genette, Julia Kristeva ja Tzvetan Todorov ovat soveltaneet strukturalistista metodia kirjallisuuden tutkimiseen. Kerros kerroksen päälle – ”Stratum super stratum”.

Olen kirjoittanut Claude Levi-Straussista paljon lukijoilleni ja vielä useissa yhteyksissä. Hän ei voinut tuntea oman aikamme teknologiaa ja algoritmeja, mutta hapuili teorioineen oikeiden asioiden kimpussa. Matka oman aikamme algoritmeihin ja robotiikkaan oli kuitenkin vielä pitkä. Syntyneet teoriat olisi tullut yhdistää oman aikamme teknologiaan. Loikka olisi ollut pitkä mutta tulkinnallisesi varmasti hämmentävä. Ankaralla lailla – Stricto iure. Tiukassa merkityksessä (Stricto sensus) mutta myös innokkaalla mielellä (Studioso anomo), kunniallisilla pyrinnöillä ja toimilla (Studiis et rebus honestis).  

Kirjallisuustieteessä oltiin erityisen kiinnostuneita kertomuksen teoriasta. Narratologiaa onkin kutsuttu kertomustieteeksi, jossa keskitytään kertomuksen “kielioppiin”. Se on edelleen vallitseva tutkimussuunta länsimaisessa kirjallisuuden tutkimuksessa. Narratologien pyrkimyksenä oli luoda sellainen välineistö, jolla saattoi tutkia mitä tahansa kertomusta ja kaikenlaisia kertovia, myös ei-fiktiivisiä tekstejä. Tutkimuksessa on kuitenkin keskitytty ensisijaisesti fiktiivisten tekstien tutkimiseen. Tieteessä, etenkin kirjallisuutta ja taiteita lähestyvällä, on ollut väkivaltainen halu muuttua jumalaksi jokaiselle: ”Sua cuique deus fit dira cupido”. Tavaton puhumisen into: ”Studium immane loquendi”.

Se on ollut virhe ja johti ulos algoritmeista ja alan koulutus jatkui ikään kuin munkkilatinaa edelleen harrastaenkin. Niinä algoritmien kautta kirjallisuutta ja taidetta sekä klustereita lähestyen ainut keino oli ottaa käyttöön ikivanha latina ja sen viisaudet, tuoda ne osaksi sitä ”käännöstyötä”, jonka kohteena oli robotiikan mahdollisuudet muuttaa ”munkkilatina” luostarilaitoksen kasvattina osaksi tiedettä, jossa avaajana toimivat kuitenkin luonnontieteet ja algoritmit. Mikä tahansa latinaksi sanottu vaikuttaa syvälliseltä – ”Quidquid latine dictum sit, altum videtur”.

Näin siis monet mutkat matkalla suoriksi oikaistenkin. Sosiaalinen media ja kielemme käyttö kirjallisuudessa oli muuttunut mediayhteiskunnan mukana uuden sukupolven sellaiseksi maailmankuvaksi, ettei paluuta vanhaan enää ollut. Kertomus oli avattava uudella tavalla ja samalla tiedettä popularisoiden kenen tahansa oivallettavaksi. Edeten tietoisesti vaikeuksien kautta tähtiin. – ”Per aspera ad astra”.

Ilmiön algoritminen tausta edellyttäisi tohtorin tutkintoa myös suunnalla, jossa perinteinen ”kieli” kääntyy kovin vaikeasti ymmärrettäväksi edes Albert Einsteinin tapaan teorioitaan meille avaten.  Eivät ne avaudu. Eikä ole tarpeenkaan. Riittää kun saamme ydinvoiman kautta sähköistä energiaa ja tiedämme sen riskitkin. Rukoile ja tee työtä – ”Ora et labora”. Millainen kuningas, sellainen lauma – ”Qualis rex, talis grex.”

Kertomuksen analyysi

Kertomuksen analysoinnissa käytetään alun alkaen Aristoteleelta periytyviä, venäläisten formalistien omaksumia käsitteitä kerrottu tarina (fabula, story, histoire) ja kerronta (sjužet, discourse, récit). Kerrottu viittaa tapahtumien kronologiseen jatkumoon ja kerronta eli diskurssi siihen tapaan, jolla juoni (plot) narratiivissa esitetään. Samalla tutkitaan tarinan ja diskurssin välistä suhdetta. Niiden lisäksi narratologi tutkii tekstin aikasuhteita. Oi pyhä yksinkertaisuus – ”O sancta simplicitas”.

Kaikki tämä on kaukana siitä kerronnasta, jossa mukaan tulevat oman aikamme algoritmit ja alan osaajat. Robotiikka lähestyy niin kuvataiteita kuin kieltämme toisesta suunasta kuin mitä Aristoteleen opit tai muinaisten venäläisten formalistien sadut tai vodkaturistin tapa ne avata. Juoni syntyy ja avautuu algoritmeineen uudesta suunnasta ja samalla tiedekin on vakavasti otettavaa. Päihteitä harrastava kirjailija ei sen kanssa ole sinut. Tyhjä taulu – ”Tabula rasa”.

Narratologisen tutkimussuunnan yksi pyrkimys on selvittää, kuka tai ketkä tekstissä “puhuvat”. Kertomuksessa on aina vähintään yksi kertoja. Kertoja on kertomuksen sisään kuuluva hahmo, jota ei pidä sekoittaa teoksen kirjoittajaan. Tähän liittyvänä ongelmana on, että sana kertoja helposti käsitetään yhdeksi tarinan henkilöistä. Gérard Genette yritti teoksessaan Figures III välttää tämän virheen korvaamalla persoona-käsitteen ääni-käsitteellä (tarina kuullaan jonkin henkilön äänellä). Kertojia voi tietysti olla useitakin. Narratologia tarjoaa välineitä tarkastella myös sitä, mistä näkökulmasta kulloinkin kerrotaan. Kysymyksiä ”kuka puhuu”, ”kuka näkee” Gérard Genette kutsuu fokalisaatioksi. Joka tapauksessa, sanottu sana katoaa, kirjoitettu sana pysyy; ”Vox audita perit, littera scripta manet.”

Ja sitten tulivat tietokoneet, valmiiksi puhutut kirjat ja kirjoittajat, jotka osasivat lukea myös asiakkaansa ajatukset ja mielen liikkeet, mieltymykset. Mainokset hän oli saanut jo kauan sitten kotiin osoitettuna ja hyvin osuivat kohdalleen. Kirjan ja kuvituksen suhde lukijaansa, joka ei ollut edes enää lukutaitoinenkaan, kirjat kirjahyllyineen kadonneet, haki helpointa mahdollista reittiä miellyttääkseen itseään ja nythän se järjestyi. Kirja oli lukijansa näköinen ja oloinen, sähköinen väline, jota hän kykeni itse ohjailemaankin. Fiksuimmat hakivat edelleen huolella valittuja tekstejä, niiden kuvitusta ja yhteensopivuutta luetun ymmärtämisen kanssa. Tiede ja robotiikka on ihmeellinen asia. Kaikki ääntä eikä mitään muuta – ”Vox populi, vox dei”. Näin syntyi käsite mediayhteiskunnastamme ja populismista käsi kädessä.

Teoksessaan Genette tunnustaa, että narratologisessa menetelmässä on monia heikkouksia, kuten esimerkiksi jaottelu faktaan ja fiktioon. Narratologiassa tätä ongelmaa ei kuitenkaan ole likemmin käsitelty. Genette ei kuitenkaan hyväksy postmodernien tutkijoiden käsitystä siitä, etteivät fakta ja fiktio olisi erotettavissa toisistaan. Tähän seikkaan törmätään myös mietittäessä kertojan ja kirjailijan välistä suhdetta. Tosin tämä kysymys on Genetten mielestä tekstin ulkopuolinen (paratextual) asia, joten hän ei ole varma kuuluuko kysymys ollenkaan narratologian piiriin. Ongelma ilmenee varsinkin omaelämäkerrallisen kerronnan näköiseksi puetussa autofiktiossa, jossa kirjailija, kertoja ja päähenkilö voivat ollakin sama henkilö. Tempus fugit – Tabula rasa. Aika lentää – Tyhjä taulu.

Näin siis ennen kuin robotiikka otti lukijaansa kädestä ja ohjasi hänet uuden teknologian ihmeelliseen maahan. Se oli kuin sadusta tehty mutta totta, reaaliaikainen tapahtuma, johon hän kykeni itse aktiivisesti osallistumaan. Se muistutti visuaalisen kokemuksen integrointia uuden tuottamiseen osana oman aikamme kirjallisuutta. Kun aiemmin kykenit valitsemaan lukemasi tai kuuntelemasi kirjan, pyyhkimään pölyt kotiasi siivoten, taustalla kuunnelman kaltainen ikivanha kehno kokemus, nyt loikka oli omaan aikaamme sopiva. Olit mukana tuossa prosessissa laatimassa kirjaasi, osa sitä algoritmien ihmeellistä maailmaa, jossa robotiikan käytössä olivat omat mieltymyksesikin. Outoa miten olikin kirja kuin sinulle rakennettu ja kuvitettu uskomaton taideteos. Ettet vaan olisi itse sen tehnytkin. Sen saat mitä tilaat ja pääsi sisällä tuotat. Narratiivinen kertomus muuttui narsistiseksi näytelmäksi.

Fiktiossa esiintyviä henkilöhahmoja narratologiassa ei huomioida lainkaan, vaan tutkimus keskittyy kerrontateknisesti kertojan näkökulmien tarkasteluun. Metodin suuri rajoittuneisuus johtuu myös siitä, että analyysi pidättäytyy kerronnan rakenteeseen.

Kerronnan puheen esittämisestä käytetään Platonin Valtion kolmannesta kirjasta tuttua käsiteparia diegesis ja mimesis. Mimesis viittaa puheen suoraan esittämiseen. Se tarkoittaa myös kirjallisuuden kykyä esittää tai jäljitellä todellisuutta. Diegesis tarkoittaa puheen epäsuoraa esittämistä. Olin kirjoittanut runsaasti molemmista aiheista ja sen edustajista tieteessä ja kirjallisuudessa.

Kuuluisimpia narratologisen kirjallisuudentutkimuksen edustajia jo mainittujen lisäksi ovat muun muassa Mieke Bal, Monika Fludernik, David Herman, Gerald Prince ja toki paljon muitakin. Elämä on ihmisen parasta aikaa – Vita est tempus optimum hominis.

Oleellista on, että mimesis käsitteenä on ymmärretty tuossa Wikipedian tekstissä väärin ja muuttuu oikeaan suuntaan juuri robotiikan ja tekoälyn tuotteenamme. Olet saavuttamassa tuon uuden kirjallisuuden kautta sen mitä et osannut edes uneksia todeksi. Olet nyt osa kirjaa ja sen tapaa ymmärtää ajatuksesikin paremmin kuin sinä itse. Älä hämmästy, jos se on samalla jatkossa paras ystäväsi, ehkä lopulta ainut ystäväsi.  Ei enää oikeuden varjolla (”Sud colore iuris”). Lempeällä tavalla (”Suaviter in modo”), suostuttelutaidolla (”Suada”), ihmisen omasta tahdosta (”Sua sponte”).

Kiinassa käydään läpi mennyttä maailmaa (2016) ja Maon aikaa kriittisesti. Se on ollut julmaa aikaa. Suomessa suurin pelon aihe on nuori karhu. Koko maa herätetään hälytyksin karhujahtiin. Miksi ei varoiteta samalla kapakasta poistuvista ja ratin taakse hilautuvista juopoista? Yleinen hälytys soisi ja piippaisi koko ajan ja koko touhun lapsellisuus tulisi ymmärretyksi. Jälleen kerran vitsan alaisena lapsena – ”Sub ferula”).

Meillä on todellisia uhkia ja sitten kuvitteellisia ja lapsenmielisille tarkoitettuja narratiivisia kertomuksia. Narratiivinen on käsite, jota nyt opetetaan suomalaisille medioissamme. Olisi tullut opettaa kansakoulussa. Media kun on tulvillaan narratiivista kerrontaa ja siis pääsääntöisesti täyttä puppua, politiikassa populismia. Eniten sitä on politiikan, kulttuurin ja urheilun sivuilla. Vähiten nekrologeissa ja kuolinilmoituksissa. Tämän tapahtuman aikana (”Sub hoc casu”), saman hetken alla (”Sub idem tempus”), kylmän taivaan alla (”Sub love frigido”).

Aikamme tärkein ilmiö – Narratiivinen kertomus

Narratiivinen on aikamme ilmiö ja uusi käsite monelle. Itse olen käynyt tätä narratiivista kerrontaa läpi tutkijana ja ennen sitä lapsena kieltämme käyttäen sekä puhuen että kirjoittaen. Siinä on melkoinen ero. Myöhemmin olen seurannut erilaisia narratiivisia kertomuksia ihmisiä, tuhansittain, haasteelleen yli neljän vuosikymmenen ajan. Yleensä ne ovat samansuuntaisia samoilla seuduilla, mutta aina löytyy poikkeus ja poikkeuksen poikkeus. Ja ne kiinnostavat, residuaalit, virhepoikkeamat yleisestä narratiivisesta kielestä. Niiden takaa löytyy aina sellaista, jota salataan, pelätään, mediat kavahtavat, puolueet vaikenevat ja usein se johtaa uuteen sosiaaliseen innovaatioon. Tässä vaiheessa tutkijan tuki on ratkaiseva. Silloin edetään suurimmalla mahdollisella innostuksella – ”Summo sudio”, parasta on henkinen yksimielisyys ja tuki – ”Summum bonum esse animi concordian”, apua on hankittava myös julkisin varoin – ”Sumtibus publicis”. On jo viimeinkin unohdettava Kalevalaisen kohtalon kyyneleet – ”Sunt lacrimae rerusm”.

Sen teurastukseen on käytetty luvattomia keinoja, rikoksia ja niiden peittelyä. Petosta petoksen päälle. Jos organisaatio on hierarkkinen, tai yhteisön yhdessäolo-organisaatio, yhden polun tavoittaminen auttaa löytämään koko rakenteen, koko rötöstelevän kulttuurin trauman. Terroristit varovat tätä ja toimivat toisistaan usein tietämättä. Maon Kiinassa toimittiin näin. Lopulta terroristit ovat toistensa kimpussa. Nykyisin välinein tätä prosessia voi nopeuttaa. Vallanpitäjän näpit hamuavat rahaa – ”Sunt potentum digiti trehentes pecuniam.” Lisäksi lapset ovat lapsia ja lapset tekevät lapsellisia asioita – ”Sunt pueri pueri, pueri puerilia tractant. Menestys vie taas monet perikatoon – Successus ad perniciem multos devocat.”

Narratiivinen tutkimus

Narratiivisessa tutkimuksessa ihmisten toiminnan ja ilmiöiden merkitykset nähdään rakentuvan erilaisissa kertomuksissa, joiden tutkiminen on siksi tärkeää.

Wikipediassa on esitetty narratiivisen tutkimuksen kehä. Tosin ei täydellisenä.

Narratiivi tarkoittaa kertomusta. Narratiivisessa tutkimusstrategiassa ollaan kiinnostuneita siitä, millaisia kertomuksia tutkimuskohteesta kerrotaan tai millaisena kertomuksena tutkimuskohde on olemassa kulttuurissa tai yhteiskunnassa. Strategian perustana on kielen ja kielenkäytön näkeminen ensisijaisena merkitysten tuottamisessa. Se on siis lähellä hermeneutiikka filosofiana. Kullakin on lisäksi omat tapansa – Suos cuinque mos. Niitä on kunnioitettava ja muutettava vahvuudeksi.

On muitakin kuin puhuttu kieli ja tämä on nykyisin tärkeää tutkimukselle. Se etenee nyt hurjalla vauhdilla ja muuttaa narratiivista tarinaa sisältä käsin. Näin uusi sukupolvi ei ole aina vanhan narratiivisen tarinankerronnan vankina. Kuulet huokauksia syvyyksistä – ”Suspira de profundus”, nyrpistäen nenänsä kaikelle – ”Suspendens omnia naso.”

Narratologia viittaa hyvin laajaan ja monialaiseen tutkimukseen ja tieteeseen. Se on nyt erityisen pinnalla kiitos sosiaalien median, hybridiyhteiskunnan sekä kyberrakenteiden käyttämän vallan. Siinä sika Minervaa opettaa – ”Sus Minervam docet.

Kaikki alkaa kertomuksesta 

Narratiivi (lat. narrare) tarkoittaa kertomusta. Narratiivi voi olla suullinen tai kirjallinen, mutta laajassa mielessä narratiiveina voidaan pitää myös mainoksia ja elokuvia, koko mediayhteiskunnan tuotteista syntyvää yhteiskuntaa. Narratiivilla on alku, keskikohta ja loppu. Hyvä narratiivi on juonellisesti eheä, olkoonkin, että se voi olla myös hyvin polveileva ja tulkinnallisesti koko ajan monikerroksisempi. Kirjassani “Arctic Babylon 2011” on yhdistetty kolmen eri kirjani narratiivit yhdeksi ja samalla neljänneksi tarinaksi. Kullakin on oma tapansa ja ”yliminä” – Suos quisquet mos – ”Superego”. Ei pelkkä ylpeye – ”Superbie”.

Keskeistä narratiiville on se, että tapahtumat järjestyvät ajallisesti peräkkäin, vaikka tapahtumien järjestyksen ei tarvitse olla kronologinen. Narratiivin kertojan tulee ottaa lukija huomioon ja kertomus on kerrottava siten, että se muodostaa selkeän kokonaisuuden lukijan mielessä. Hyvä narratiivi on ymmärrettävä mutta samalla myös eri tavalla lukukokemuksensa hakevia samaan aikaan palveleva. Jo oppimiemme sanojen määrissä on valtavia eroja. Populisti poliitikkona käyttää muutamia avainsanoja, lyhyitä lauseita ja toistaa niitä yhtenään. Toki näin tekee myös moni menestyvä viihdekirjailija ja liki jokainen toimittaja. Ihminen ei tahdo päästä irti narratiivisesta rakenteestaan. Se on kiinni oppimisgeeneissämme ja ne sulkeutuvat varhain lapsena. Se on kaikkien asioiden yläpuolella – ”Super omnia”.

Vuorelman neljä kategoriaa

Johanna Vuorelma on jäsentänyt kirjoituksessaan narratiivisen neljään kategoriaan. Niitä voisi olla enemmänkin ja paremmin ymmärrettäviä käyttäen narratiivista psykologiaa tukena. Lisäksi nämä kategoriat ovat nykyisin sisäkkäisiä ja monelle jopa oma narratiivinen kudelma vaikeasti hahmotettava. Siis hybridi, joka on kokijalleen liian vaikea ymmärrettävä ilman tukea ilmiön jäsentelyssä. Kullekin on kauneinta omansa – ”Suum cuique pulchrum”. Jokaiselle omansa – ”Suum cuiquem”.

Elämme liian monen kategorian hybridissä ja meitä pommitetaan tarkoituksella sekoittaen narratiivisen minämme omaelämäkerrallinen kansalliseen ja globaaliin sekä virtuaaliseen narratiiviin. Trollit sotkevat näitä siinä missä sosiaalisen median, minkä tahansa median, monet vallankäyttäjät. Näin meillä ei ole enää omaa kertomusta, vaan muiden tekemä ja olemme ikään kuin aivopestyjä ja vailla omaa identiteettiämme. Trollit tekevät tätä myyräntyötä siinä missä mainostoimistotkin. Olkoonkin että meillä on yhteinen tajunta, terve järki – ”Sensus communis”. Joko sen hyvässä tai pahassa merkityksessä. – ”Sensu bono” – ”Sensu malo”.

Ensimmäisenä ovat omaelämäkerralliset narratiivit. Tämä lähestymistapa painottaa ”oman äänen” tärkeyttä. Ääni voi kuulua joko tutkimuskohteelle tai tutkijalle – tai molemmille. Erityisesti vähemmistöille ja niille ryhmille, joiden ääni ei ole perinteisesti kuulunut valtavirtaisessa tutkimuksessa, halutaan antaa ääni. Suomessa ja Euroopassa tämä ääni on kokonaan muuta kuin Kiinassa tai Yhdysvalloissa. Kaupungeissa toinen kuin maaseudulla jne. Kuitenkin aina ja kaikkialla – ”Semper et ubique”. Se voisi olla aina sama – ”Semper idem”, Aina valmis ja viheriöivä – ”Semper paratus”, ”Semper virens”, jne.

Narratiivin kertoja voi olla lapsisotilas, afroamerikkalainen aktivisti tai köyhä maanviljelijä. Myös he ovat kansainvälisten suhteiden toimijoita siinä missä valtiot ja kansainväliset järjestötkin. Näin puurot ja vellit menevät sekaisin ja oma identiteetti syntyy kokonaan muualla kuin korviemme välissä takavuosien niukassa mediaympäristössä eläneenä. Mukaan kun tulee lopulta myös vaikkapa vanhuus ja parantumaton sairaus – ”Senectus insanibilis morbus est”, joutilas toimeliaisuus tai ahne, jolta puuttuu jotain aina ja kaikkialla – ”Sedulitas otiosa”, ”Semper avarus eget”.  

Catharine MacKinnon on kritisoinut lähestymistapaa siitä, että se tavoitteensa vastaisesti entisestään marginalisoi niitä ryhmiä, joiden narratiiveja kerätään moniäänisyyden nimissä. Väitteessä on vinha perä ja se on osa ikävää segregaatiota samalla. Ja viimeistään Afrikasta tulee aina jotain uutta. – ”Semper aliquid novi Africa affert”.

MacKinnonin mukaan vallitsevien toimijoiden tarinoita ei kutsuta narratiiveiksi. Niistä on tullut sosiaalista todellisuutta. Afrikkalaisella maanviljelijällä on narratiivi omasta elämästään ja washingtonilaisen ajatushautomon johtajalla puolestaan todellisuutta edustava näkemys Yhdysvaltojen tulevaisuudesta. Inklusiivinen lähestymistapa johtaakin vallitsevan valta-aseman vahvistumiseen. Ilmiö on luonnollinen mutta harvoin sitä ajatellaan oman maan, maakunnan, kunnan tai kylän kohdalla syntyvänä narraationa ja lähiyhteisön identiteettinä. Maailma on vain se miltä se lähiympäristössä lapsena näyttää ja oppimisgeenimme sulkevat sisäänsä. Ei vain taiteen mukaan vaan myös lain, luonnon, järjestyksen, käytön, totuuden jne mukaan kuvaten. – ”Secundum arten”, ”Secundum Legem”, ”Secundum naturam”, Secundum Ordinem”, Secundum Usum”, Secundum Veritatem” jne.

Toinen omaelämäkerrallisen narratiivinen traditio liittyy tutkijan oman äänen löytämiseen. Tässä traditiossa lähtökohtana on, että perinteisesti kansainvälisten suhteiden tutkimuksessa on pyritty hiljentämään tutkijan oma ääni, mikä on ongelmallista. Tämä on todettu kerran, jos toisenkin. – ”Semel atque iterum”.

Tutkijan kokemukset ja tausta vaikuttavat kuitenkin olennaisella tavalla tutkimuksen syntyyn ja sisältöön. Omaelämänkerrallinen kirjoittaminen – heittäytyminen aiheeseen koko persoonalla – voi avata aihetta aivan uudella tavalla. Ilmiö on tuttu jo Kreikan filosofien ajalta ja sitä lähestyttiin silloin varoen liioittelemasta omaa ääntä ohi koulukuntaisen narraation. Yliopistot ovat täynnä koulukuntaista ajattelua ja sen tuottamaa valmista narratiivista kertomustamme. Löydämme aina samat luut uudelleen, joita olemme itse kampusalueellemme piilottaneet. Se on suoranainen taimitarha. ”Seminarium”.

Tieteissä on aktiivisesti pyritty ottamaan etäisyyttä omaan tutkimukseen. Kirjoitetaan siitä, mitä tämä tutkimus osoittaa, eikä siitä, mitä minä tutkijana osoitan. Omaelämäkerrallinen lähestymistapa narratiiveihin pyrkii eroon tästä. Käytännössä tämä on kuitenkin pääsääntöisesti itsepetosta ja harhaa.
Todellisuus on narratiivia ja se on hyvä myöntää sekä käyttää yhtenä tutkimusmetodina ja hakien samalla poikkitieteistä koulutusta. Taustalla on ikivanha yhteinen tajunta ja terve järki. – ”Sensus communis”. 

Narratiivin myöntävä elämä

Toinen lähestymistapa narratiiveihin lähtee siitä, että hahmotamme todellisuutta narratiivien kautta. Ihmismieli tekee kaoottista todellisuutta ymmärrettäväksi kertomalla siitä tarinoita, jotka rakentuvat juoneen sopivista tapahtumista. Pääsääntöisesti lähtöhetki ja tapahtuma voi olla kaoottisessa maailmassa liki mikä tahansa. Tämä on tuttua vaikkapa oikeudessa, jossa tapaus on rajattava alkaneeksi jostakin ja johtaneen johonkin rajattuun narraatioon. Kirjassani Arctic Babylon eroava pariskunta käynnistää tapaamisensa sairaalassa rouvan kompastuessa lenkillään käpyyn, käpytikkaan ja Adidas merkkisiin lenkkitossuihin. Ilman niitä tapahtumasarja ei olisi ollut mahdollista, eikä olisi avioliittoa ja lapsia, joiden huoltajuudesta riidellä. Jos olet kerronnassa aina se hyväntahtoinen, olet myös aina alokas. ”Semper homo bonus tiro est”. (Martialis).

Olennaisinta on, että narratiivit eivät ole tietoista strategisointia tai oman äänen tuomista esiin vaan tapamme elää. Yksilöiden ja yhteisöjen identiteetit rakentuvat narratiivien varaan. Tämä on syytä oivaltaa etenkin nyt kun narratiiveja syntyy virtuaalisen todellisuuden varaan ja niitä manipuloidaan tarkoituksella. Elämme aina varusteissa. – ”Semper vivit in armis”, hyvässä tai pahassa merkityksessä. ”Sensu bono”, Sensu malo”.

Niinpä esimerkkinä vaikkapa kansainvälisten suhteiden tutkijan tehtävänä on tällöin osoittaa, millaisten diskursiivisten rakenteiden varassa valtioidentiteetit ja suurvaltaoletukset roikkuvat, ja kuinka niitä horjutetaan. Joka ahnehtii, on aina puutteessa. – ” Semper inops quicumque cupit (Claudius)”. Hyvässä tai pahassa merkityksessä. ”Sensu bono” – ”Sensu malo”.

Kysymys ei ole siitä, miksi valtioilla on narratiiveja, vaan siitä, miten ne toimivat ja minkälaisia vaikutuksia niillä on kansainvälisessä järjestelmässä. Narratiivit aloittavat sotia, mutta ne luovat myös toimivat puitteet kansainväliselle yhteistyölle. Niitä ei kuitenkaan pidä sotkea omaan identiteettiin ja antaa yksilön kasvoja silloinkaan, kun hän on Barack Obama tai Putin, Mao Kiinassa. Kaunopuheisuutta kylliksi, viisautta liian vähän – ”Satis eloquentiae, sapientiae parum”.

Siksi kansainvälisten suhteiden tutkimuksen tulisi ottaa narratiivit tosissaan.
Narratiivi on strategiaa, jossa maailman politiikka kietoutuu yksilön elämään ja saa sieltä viisuvoittonsa tai Nobelilla palkitun romaanin. Se kun edellyttää vain riittävästi sanoja. ”Satis verborum”.

Valtaa tukeva narratiivi

Narratiivinen käänne kansainvälisten suhteiden tutkimuksessa viittaa myös siihen, että poliittiset toimijat tietoisesti luovat valta-asemaansa tai päämääriä edistäviä narratiiveja. Tutkijat puhuvat mobilisoivista narratiiveista tai tapahtumien poliittisesta manipuloinnista ja strategisesta kehystämisestä. Pulputen elämänviisauksia. – ”Sapientias ebulliens”.

Poliitikot ovat tällöin niin sanottuja narratiiviyrittäjiä (narrative entrepreneurs), joiden tarkoituksena on kääntää julkinen keskustelu ajamansa uudistuksen taakse. Tutkijan tehtävänä on osoittaa, millä tavalla esimerkiksi Yhdysvaltojen ulkopolitiikassa luodaan uhkakuvia, tai minkälaisia narratiiveja löytyy Euroopan unionin ulkosuhteissa. Näin tutkija rajaa itsensä narratiivisen maailman ulkopuoliseksi hahmoksi ja tekee virheen muuttuessaan jumalhahmoksi. Sama pätee poliitikkoon, joka ei ymmärrä olevansa osa kertomusta populistisena hahmona, usein myös koomisena. Pahimmillaan rikos täytyy peittää uudella rikoksella. – ”Scelere velandum est scelus”. (Seneca).

Poliittiset toimijat ovat yhä taitavampia narratiiviyrittäjiä, joten strategisesti suunniteltujen narratiivien tekeminen näkyväksi on todellinen vastavoima hegemoniselle valtapolitiikalle, kirjoittaa Johanna Vuorelma ja liioittelee poliitikon roolia oman aikamme yhteiskunnassa. Narraation merkitys oman identiteettimme synnyssä on niin valtava, ettemme tahdo ymmärtää sen merkitystä demokraattisen yhteiskuntakoneiston ja korporaatioiden synnyssä. Rajaamme sen sielläkin oman ymmärryksemme ja siis narraation tasolle. Näytellen tervettä järkeä ja siveyttä tai järjestystä loukkaamatta. – ”Salvo sensu” – ”Salvo pudore”, ”Salvo ordine”. Perusihminen on maun tunteva. – ”Sapiens”. Kunnianimeä loukkaamatta. – ”Salvo honoris titulo”.

Jos edellinen lähestymistapa lähtee siitä, että emme voi elää ilman narratiiveja, tässä lähestymistavassa olemme niiden uhreja.
Näin narratiivi on myös metodi, mutta erittäin petollinen, ellei hyväksy omaa identiteettiään ja narraatiota sen synnyssä. Se muistuttaa Pyhää istuinta – ”Sancta sedes”. Pyhyydellä ja viisaasti varustettuna. – ”Sancte et sapienter.

Geneettinen koodisto taustalla

Neljäs tapa hahmottaa narratiivi, Johanna Vuorelman tapaan ja etenkin kansainvälisten suhteiden tutkimuksessa, on käsitellä sitä tutkimusmetodina. Pääpaino on tällä kertaa narratiivin rakenteissa paremminkin kuin käyttövoimassa.

Tutkijat ovat kiinnostuneita siitä, mikä narratiivi lopulta on. Jos narratiivi on sama asia kuin tarina tai diskurssi, miksi edes käyttää koko termiä? Tehdä siitä attikalainen suola. ”Sal Atticus”.

Narratiivi on toisin sanoen tulkintaväline, joka koostuu tietyistä rakenteista. Narratiivilla on tietyt kriteerit. Yksinkertaisimmillaan narratiivista puhutaan silloin, kun tekstistä on löydettävissä alku, keskiosa ja loppu, toteaa Vuorelma ja oikaisee oleellisen eli kielen osana hermeneuttista elämäämme. Kielen synty on vain kovin lyhyt kausi geneettistä taustaamme. Tutkija, joka ei tätä oivalla ja käytä metodeissaan, on varmasti harhapoluilla. Oman aikamme mediat kirjoituksineen eivät ole pyhiä kirjoituksiamme. – ”Sacra scriptura”.

Narratiivinen tutkimus ja kerronta medioissamme on tapahtumien juonellistamista, ketjuttamista tai arvottamista. Narratiivi antaa työkalun tekstin rakenteiden avaamiseen ja analysoimiseen, mutta myös sisällön elämällemme. Hyvä kirja jää eloon ja oikein hyvä pitää meitä elossa. Kehnot kirjat unohtuvat hetkessä. Toki sama pätee elokuvaan tai musiikkiin. Käännä usein kynää ja ole ankarissa aalloissa levollinen. ”Saepe stilum vertas (Horatius) – Saevis tranquillus in undis.”

Kansainvälisten suhteiden tutkimuksen kentän hahmottaminen eri käänteiden kautta parhaimmillaan selkeyttää vaikeasti hallittavaa artikkeleiden ja akateemisten puheenvuorojen sekamelskaa, kirjoittaa Vuorelma ja on oikeassa. Säälimätön suuttumus ei ole paras ase tämän meren kynnössä. – ”Saeva indignatio”.

Se on myös tapa luoda tai vahvistaa alan hallitsevia rakenteita ja toimijoita esittämällä joidenkin tutkijoiden ja julkaisujen artikkelit käänteentekevinä. Käänteet sattuvat tapahtumaan aina samoissa julkaisuissa. Tämäkin pitää paikkansa ja liittyy pikemminkin geneettiseen koodistoomme kuin sosiaaliseen pääomaan tai muistiin, normistoon tai moraaliin. Ihmisen pahin vihollinen on yleensä hän itse. – ”Saepe nihil inimicius homini quam sibi ipse (Cicero).

Voikin sanoa, että narratiivinen käänne on jo itsessään narratiivi tai oikeammin se on sisään kirjattu koodisto ja geneettinen silta. Ymmärrämme ja hyväksymme sen etologiassa, mutta ihmisen kohdalla alamme tutkia ikään kuin geeneistään poikkeavaa nisäkästä hakien. Sellainen on mahdotonta. Ilmiö muistuttaa epävarmaa kansaa, joka jakautuu vastakkaisiin mielipietisiin. Kuten nyt vuonna 2023 Suomessakin. ”Scinditur incertum studia in contraria vulgus (Vergilius). Ilmiö on vaarallinen tai vähintäänkin hoidettava. Jotkut poliitikkommekin tietävät tämän ja tekevät sen tahallaan. – ”Sciens prudensque.”

Narratiivisen kerronnan voi nähdä osana laajempaa tarinaa kansainvälisten suhteiden tutkimuksen kentästä. Se on myös yksi tulkintamalli kaoottisesta akateemisesta todellisuudesta. Tämän lisäksi termiä voi käyttää strategisesti oman tutkimuksen kehystämiseen tieteenalan keskiöön. Olettaen, että keskiössä majailee saman narraation sisäistäneistä kollegoja, ja myös perimä on kunnossa. Olot ovat suotuisat, -”Secundae res”. Edetään lain mukaan, – ”Secundum legem”. Järjestyksen, käytön ja totuuden mukaan. – ”Secundum ordinem”, ”Secundum usum”, ”Secundum veritatem”. Muistaen kuinka pimeässä loistaa pienikin kipinä – ”Scintilla etiam exigua in tenebris micat. (Grynaeus).

By Matti Luostarinen

Prof, PhD, ScD Matti Luostarinen (natural and human sciences) birth: 100751, adress: Finland, 30100 Forssa, Uhrilähteenkatu 1 matti.luostarinen@hotmail.com Publications: Monographs: about one hundred, see monographs, Cluster art.org Articles: about two thousand, see all publications, Cluster art.org Art: Cluster art (manifest in 2005), see Art, Cluster art.org CV, see Cluster Art.org Blog: see blog, Cluster art.org (Bulevardi.fi)

Vastaa

Related Posts