Perussuomalainen viikonloppu
Perussuomalaiset kokoontuvat puoluekokoukseensa viikonloppuna Seinäjoelle. Puolue on minulle tuttu lapsuudestani, jolloin lausuin runoja SMP:n tupailloissa Pohjois-Savoa kiertäen. Toki lausuin niitä muidenkin puolueiden tilaisuuksissa, mutta Veikko Vennamon perustama liike oli hänen vaalipiirissään mielenkiintoisin.
Elimme 1950-lukua ja 1960-luvun alkua. Puolue perustettiin Pieksämäellä vuonna 1959. Olen mahdollisesti ainut elossa oleva tuon kokouksen kokenut ja tunnen sympatiaa suomalaista pienviljelijää ja talonpoikaa sekä Karjalan evakkoja kohtaan. He kun olivat tuon puolueen runkona ja kaukana tästä nyt kokoontuvasta puolueen eliitistä hakemassa itselleen Jussi Halla-ahon työn jatkajaa.
Tein ensimmäisen tutkimukseni SMP:n menestyksestä ja ensimmäisestä ”jytkystä” 1970-luvun alun vaaleissa. Kävin läpi kaikki Kuopion vaalipiirin äänestysalueet, ja lopun hoiti tuon ajan tietokone. Se sujui minulta paremmin kuin mitä professori Risto Sänkiaholta oli onnistunut television vaaliyönä 1970. Hän ei voinut aavistaa kuinka joku puolue voisi saada yli tuhannen prosentin kasvun kannatuksessaan. Legendaarinen puolueen tuolloinen pohjoiskarjalainen puoluesihteeri Eino Poutiainen taas oli osannut tämän aavistaa mopollaan maata kiertäen. Tunsin heidät molemmat, Sänkiahon ja Poutiaisen. Poutiainen sai selkävoiton Sänkiahon ”roknooseista”.
Paljon on maailma muuttunut tuon ajan vaaleista ja nyt puolueen on puheenjohtajana jättämässä seuraajalleen Jussi Halla-aho. Hänen suurin ansionsa oli kirkastaa Timo Soinin jälkeen puolueen linja sekä jättää uudelle puheenjohtajalle yhtenäinen ja positiivisilla odotuksilla varustettu kansanliike. En puhuisi enää populismista vaan monet myrskyt kokeneesta talous oikealle ja konservatiiviseen suuntaan kallistuvasta suomalaisesta puolueesta.
Toki mukana on kansallismielisyyttä, maahanmuuttokriittisyyttä, EU-kriittisyyttä sekä ilmastotoimien vaikuttavuuden pohdintaa kansallisena ja globaalina ilmiönä sekä muistaen mittakaavaerot.
Puolue on kokenut useamman hajaannuksen ja viimeisin oli dramaattisin. Halla-aho kykeni hoitamaan sen yhtenäisenä puolueena maaliin ja se on teko, joka jää historiaan. Puolueen koko kun on samalla kasvanut, hakien suurimman poliittisen liikkeen asemaa Suomessa. Mukana on etenkin pienyrittäjiä, miehiä selvästi enemmän kuin naisia ja kaikki ikäryhmät ovat edustettuina. Perussuomalaiset on tässä muita puolueita parhaiten koko kansaa edustava myös alueellisesti ja viimeksi myös paikallispolitiikkaan juurtuen muiden suurten ja etenkin keskustan rinnalle maaseudulla. Sekin jää Halla-ahon perinnöksi puolueelleen. Se oli komea suoritus pääkaupunkiseudun kasvatilta.
Puolue ei saa vesittää lupauksiaan ja sen on säilytettävä varteenotettavan vaihtoehdon paikkansa vanhoille puolueillemme. Nyt ehdolla olevat pääehdokkaat muistuttavat linjaltaan toisiaan toisin kuin Jyväskylässä Halla-ahon noustessa valtaan. Molemmat tunnetaan asiakeskeisinä, argumentoivat täsmällisesti ja muistavat myös puolueen imagon tärkeydenkin. He eivät jaa puoluetta sillä tavalla leireihin kuin mitä Suomessa on usein tapana ja myös Halla-ahon tullessa valtaan.
Halla-aho onnistui nostamaan puolueen kannatuksen valtiollisessa vaalissa kolmen suurimman rinnalle ja jopa gallupeissa ohikin. Se oli niin ikään historiaan jäävä teko. Uudella puoluejohtajalla on oppositiossa erinomainen tilaisuus hakea tukea juuri sieltä, missä kokoomus ja keskusta tarvitsevat tuekseen kolmannen pyörän vuoden 2023 vaaleja käytäessä ja hallitusta muodostettaessa. Tämän jokainen suomalainen ymmärtää vaaleihin lähtiessään. Omat painotukset on vain säilytettävä ja ne myös hoidettava edellä jo esitettyjen linjausten mukaan. Porvarihallitusta ei saada aikaan ilman perussuomalaisia.
Kansallismielisyys, maahanmuutto- ja EU-kriittisyys sekä ilmastomuutoksen hoitaminen, kansallisista eduistamme samalla huolehtien, pitää puolueen itsensä näköisenä ja talouspolitiikassa odotetaan selvempää linjausta perinteisen vasemmisto-oikeisto akselin kohdalla. Demareitten ja keskustan välistä on siirryttävä rohkeammin talousoikealle. Se on konservatiiviselle puolueelle kohtuullisen helppo toteutettava Suomessa asuen.
Kuntapolitiikka ei ole parlamentarismia, jossa osa raksuttaa oppositiossa. Hallitukseen kaivataan kunnissa hallitusammattilaisia ja tähän on sopeuduttava. Tätä muissa puolueissa seurataan erityisen tarkasti. Kunta- ja maakuntapolitiikka ovat hyviä kouluttajia kohti uusia haasteita myös myöhemmin kansanedustajinamme.
Mitä tällä opilla sitten tarkemmin tarkoitetaan, siitä kirjoitin liki tasan vuosikymmen sitten kymmeniä esseitä ja blogeja, joista tässä yksi niistä.
tiistai 16. elokuuta 2011
Tiedelehdessä pohdittiin tieteilijöitten toimesta, kuinka koulukirjamme ovat kaukana fyysikkojen viimeisistä löydöksistä ja biotieteilijät sitä, kuinka niissä viimeisin tieto ja sen punainen lanka hämärtyy. Samaa teemaa jatkoi käytännön filosofian professori Airaksinen Helsingin Sanomissa (16.8. 2011).
Selkeästi sanottu on selkeästi ajateltu
Pidän Airaksisen tyylistä ja lähestymistavasta, arkiajattelun tuomisesta filosofiaan ikään kuin Timo Soini puhuisi politiikkaa. Sellaisen matkiminen ei tahdo onnistua ja niinpä kaikki perussuomalaisten teemoja lähestyvät presidenttiehdokkaittemme yritykset kosiskella “junttikansaa” ovat tuomittu epäonnistumaan.
Kun kansaa pidetään junttina ja tyhmänä ja Soinin oppeja medioissamme populismina, kykenemättä määrittelemään, mitä populismi lopulta on, muuta kuin selkeäsanaista puhetta, silloin kaikki se, mistä Soini sanoo ja perussuomalaiset puhuvat, määrittää Suomessa populismin sisällön. Sen matkiminen on suurin mahdollinen virhe.
Kun valittavana on aito ja sen kopiot, kansa valitsee varmasti aidon. Jos sitä kutsutaan populismiksi Suomessa, hyvä niin. Jonkun tutkijan mukaan populismia näyttäisi olevan myös sosiaalinen media, kansalaismedia ja tätä kautta internet, kakki se mikä kilpailee vanhaa konventiota ja mediaa samalla jalostaen. Mediakriittisyys tuomittuna populismiksi on pelottava ilmiö tulkintana medioitten itsensä taholta. Se vie mediayhteiskuntaa kohti totalitarismia, erehtymätöntä, suurinta ja kauneinta neljättä valtiomahtia. Poliitikko, valtiomies ja despootti, voi tällaiseen toki erehtyäkin.
Keisarin vaatteet
Kun ihminen on tyhmä tai tietämätön, tämä alkaa hävetä sitä ja peitellä keskenkasvuisuuttaan, usein vielä aggressiivisesti. Näin tapahtuu etenkin kouluissa mutta toki myös yliopistoissa, kaikkien instituutioittemme sisällä.
Johtava instituutio ja sen eliitti pelkää tätä eniten, tyhmyys tiivistyy siellä. Keisari on aina ilman vaatteita ja sitä huiputetaan narsismin ja turhamaisuuden hetteisellä suolla.
Kun talibantieksi kutsumani Iisalmen ja Forssan välisen tien varrella ovat liki kaikki oman “silkkitiemme” presidenttiehdokkaat, ja tunnen heidät samalla, kuka tahansa valituksi tuleva on mielestäni ehdottoman kyvykäs tuon tehtävän hoitajaksi.
Rajattuna niillä oikeuksilla, joita presidentillä tänään on ja maassa, jossa liki miljoona taloutta menetti muutaman viikon aikana vuosikymmenen säästönsä, jälleen kerran, pörssiromahduksemme seurauksena. Sen selittely muulla, kuin omilla valinnoillamme, on turhaa. Syyt kun ovat eurossa ja euroalueessa, sen epäonnistumisessa, ahneudessa, valkoisen miehen taudissa, julkisen hallinnon velanotossa ja maamme syrjäisessä sijainnissa.
Koulu ei ole yliopisto
Se mitä edellä kirjoitin, on totuutena subjektiivinen, ja jokaisella on oma tulkintansa, jota kutsutaan joko totuus- tai tuttuustiedoksi, väitetiedoksi tai pelkäksi uskomukseksi. Tässä perinteisen tiedon määrittely ja lähestymistapamme tietoon on koulussa pääsääntöisesti opittua, joskus lähiympäristön maailmankuvan muokkaamaa, eikä siihen liity juurikaan pohdintaa tuon tiedon alkuperästä, luonteesta, totuuden mahdollisuudesta. Se tieto hankitaan vasta yliopistoissamme. Näin kuka tahansa peruskoulun käynyt olisi sen voinut kirjoittaa, mutta myös lukea ja ymmärtää lukemansa.
Koulussa tämä toki myönnetään ja opettajat opettavat sen minkä osaavat pyrkien joskus mahdottomassa tilanteessa motivoimaan lapset oppimisprosessiin, jossa oppikirjat ovat vain väline ihmisen kasvulle. Matematiikan tunnilla tavoite ei voi olla syventyä sen filosofiaan ja tämän merkitykseen vaikkapa muun luonnontieteen käsittelyyn tai ymmärtämiselle tieteen keinoin sekä osana koko luonnontieteistä epistemologiaa, tietoteoriaa. Sellainen veisi koko kouluopetuksemme harhaan.
Peruskoulu ja lukio ei ole toki yliopisto ja sen antamaa opetusta. Sen merkitys on edelleen perinteisen tiedon tuottamisessa ja jaossa, eikä siihen voi liittää sellaista, joka ei sovi koulumme alkuperäiseen tehtävään.
Tällaisia perinteisiä tehtäviä ovat tuottaa eräänlaista totuustietoa tai tuttuustietoa, taitotietoa ja propositionaalista väitetietoa.
Tuttuustiedossa me kerromme tuntevamme presidenttiehdokkaan, taitotiedossa kuvittelemme olevamme jopa sopivia täyttämään presidentiltä vaadittavat tehtävät ja väitetietona kerromme Iisalmen olevan Savossa ja Forssan Hämeessä sekä talibantien vanhana silkkitienä, Kabulista Pakistanin rajalle, yhtä pitkän kuin tämän Etelä- Hämeestä Pohjois-Savoon johtavan ja yli kulttuurirajojemme, Pähkinäsaaren rauhan rajan, kulkevan ikivanhan routivan maan reitin.
Valintojen teko koulun vastuulla
Koulun opetusohjelmiin ei voi kuulua yhdistää ja integroida talibantien monikulttuurisia ja vuosituhantisia rakenteita suomalaiseen vastaavaan luonnontieteiseen tai kulttuuriseen, taloudelliseen ja sosiaaliseen, historialliseen ympäristöönsä. Se on yliopistojen tehtävä ja tapahtuu kokonaan toisenlaisessa viitekehyksessä kuin koulujen mahdollistama opetusohjelma kirjoineen myös uudessa mediayhteiskunnassamme ja sen tietotulvassa. Se, millaiseen oppimisympäristöön ja esim. ammattiin ihminen myöhemmin asettuu, on kuitenkin pääosin koulun vastuulla.
Se, että tieto on jo sinänsä ristiriitainen käsite, ei oikein sovi koulun opetusohjelmiimme. Koulu voi toki opettaa vaikkapa filosofisia koulukuntia ja käsitteitä, jotka liittyvät rationalismiin, empirismiin, pragmatismiin, kantilaisuuteen, agnostisiin tiedon lähestymistapoihin tai kertoa näkyvimpien filosofien työstä ja ajattelusta, mutta niiden liittäminen yhteiskuntakokonaisuuteen, historian kulkuun ja sen oppitunneille, biotieteisen ajattelun muuttumiseen ja sen “punaiseen lankaan” jne. ei oikein onnistu ulkopuolella ensin hankitun perustiedon ja sen käsitteistön. Sen subjektiivisuus ja muuttuvuus on sinänsä itsestäänselvyys, eikä siihen tule kiinnittää kouluissa kohtuutonta huomiota.
Kirja on pantava toimimaan
Nämä tiedot, kyky integroida myöhemmin hankittavaa lisätietoa, ottaa se haltuun ja käyttöön, panna se toimeksi, ei vain omistaa kirja ja lukea se, muistaa lukemansa, on hankittava kokonaisuudesta irrallisena eri aineiden oppitunneilla ja käyttäen niitä välineitä, joita perinteinen kouluopetus kykenee muutaman tuntiviitekehyksensä puitteissa välittämään. Oleellista on, että syntyy motiivi ja halu oppia, eikä synny häpeää tiedosta, jossa ihminen on “tyhmä” ja “keskenkasvuinen” koko lyhyen elämänkaarensa ajan.
Se että kouluopetukseen liitettäisiin mukaan runsaasti pohdintaa tiedon mahdollisuudesta, luonteesta ja alkuperästä, jo tieteessä hankitun tiedon oikeutuksesta teoriana, totuus- tai tuttuustietona, taitotietona tai väitetietona, on yliopiston sisällä käytävää pohdintaa, ja kuuluu akateemiseen skeptismiin. Monessa tiedekunnassa se toki sivuutetaan kokonaan turhana.
Tärkeintä ovat valinnat
Skeptismi, kritiikki ja vanhan tiedon epäily, tuottaa kaiken aikaa uutta tietoa, ja tämä muuttuva tieto ei voi toki välittyä reaaliaikaisesti koulujen opetusohjelmaan ja siellä käytettäviin kirjoihin. Kirjat kun eivät elämäämme ratkaise vaan valintamme.
Jos alamme epäillä, kuinka aistimme pettävät ja kaikki tieto on arveluttavaa, koulumme jättävät kohta väliin jopa tuttuus- ja taitotiedot, eikä rutiinit elämässä onnistu laskettaessa markettien alehintojen prosentteja tai hyväksyttäessä väitetiedot sellaisenaan totuutena. Valintojen teko käy kohta mahdottomaksi ja teemme niitä noin 60 000 joka ikinen päivä. Niiden perustana ovat juuri vaikkapa väitetiedot.
Siis sellaiset kuten maalla on yksi kuu ja Saturnuksella renkaansa tai että painovoima on olemassa, vaikka Einstein ei aivan kaikkea newtonilaisesta maailmankuvasta hyväksynytkään. Viimeistään ensimmäisessä liikenneonnettomuudessa fysiikan peruslait alkavat näyttää ankaria voimiaan nuoren skeptikon elämässä.
Lisääntyvä egoismi ja muodikas skeptismi
Jos laajennamme edelleen akateemisen skeptismin koskemaan myös uskomuksia, meille ei jää jäljelle mitään konkreettista kouluopetukseen, minkä varaan maailmankuvamme rakentaisimme. Tämä on jo nyt koko ajan kasvava ongelma internetin sisällä ja sosiaalisissa medioissamme, kaikissa medioissamme.
Syntyy kaiken aikaa vain vastakkaisia mielipiteitä ja väitteitä, joiden totuus on katsojan tai lukijan mielikuvissa, siinä missä uskomme kauneuden olevan katsojan silmässä. Jos kaikki on subjektiivista, kauneus ja tieto jokaisen omassa tulkinnassa, subjektiivisessa kokemuksessa, normit ja lait jäisivät niin ikään omaksumatta ja asetukset lain tulkitsijan toimesta tekemättä, missikisat kisailematta, muotinäytökset pitämättä, korut ja parfyymit hankkimatta, autot muotoilematta, talot maalaamatta, puutarhat vaille kukkaistutuksiamme. Aforismeja voi heitellä aikansa kuluksi, mutta ei niiden varaan pidä elämäänsä rakentaa.
Tässä oppimisessa Iisalmi talibantien pohjoisessa päässä on valovuoden Forssaa edellä. Kukkaistutukset eivät ole vain puistojen pakollista kasvustoa vaan myös siltojen kaiteitten floristista osaamista.
Veistotaiteella suomalaisia ei sen sijaan hemmotella missään kaupungeistamme. Muutama pönäkkä teos, jonkun tapahtuman tai henkilön muistoksi pystytetty kivipaasi, kirveellä veistetty tai kalliosta räjäytetty rosoinen pinta ei ole antamassa talviselle maisemalle keveyttä ja katoaa onneksi kesällä kasvuston sisälle, talvella lumi armahtaa.
Shakespeare sanoi jo kaiken
Kauneus ei ole subjektiivinen käsite vaan hyvinkin määriteltävissä siinä missä parfyymit, musiikki ja lopulta myös tieto ja sen objektiivinen tulkinta. Näin siis käytännön filosofiassa ja tiedon käytössä kouluopetuksessamme, jossa on annettava arvosanat myös aineissa, joiden tulkinta ja tutkimus yliopistossa on jo kokonaan toinen asia. Niitä ei tulisi sotkea toisiinsa liian varhain. Mediat tekevät sen kyllä opettajien puolesta liiankin näkyvästi ja pilaten opettajien työtä sen kaikilla tasoilla, ei vähiten äidinkielessämme. Ja siihen perustuu lopulta kaikki heuristinen viisautemme ja hermeneutiikka, kykymme hahmottaa ympäröivän maailman rikkaus.
Yliopisto-opetusta ja -tutkimusta ei pidä sotkea kouluopetukseen eikä yliopistotutkijoiden arvioita koulukirjoistamme sovi ottaa kuolemanvakavasti. Pikemminkin oletan koulukirjojemme olevan pedagogisesti tehtävänsä hyvin täyttäviä ja paljon parempia kuin ne kokeilut, joissa siirsimme takavuosina Neuvostoliitosta joukko-opin muotoja myös omaan kouluopetukseemme ja saimme siitä näpeillemme, laskutaidon kadottaneita kasvavia aikuisia. Ne opit karsiutuivat kouluistamme vähin äänin ja hyvä niin.
Lähettänyt Matti Luostarinen 16.8.2011