Misofoniaa megafonilla kuiskaten
01.12.2022
Keskustan kipuilu hallituksessa ei ota loppuakseen ja sen syitä on hyvä pohtia myös osana muutakin kuin kehnoja galluplukuja. Puolueella tiedetään olleen aikanaan ylivertaista valtaa ja etenkin Urho Kekkosen aikoihin kyky menestyä Paavo Väyrysen tapaan ollen aina oikeassa. Puolue on ollut aina suurin tai ainakin kakkospuolue ja sillä on siten, marraskuun viimeisen päivän Hesaria lainaten, ”ison puolueen dna”.
Toinen keskustaa häiritsevä piirre on hallituksen kokoonpano. Se on liian vasemmistolainen. Maakuntien peruskannattajat eivät oikein voi sietää maailmankuvaa, jossa kaikki vanhaa maalaisliittoa ja suomettumista ruokkineet käsitteet on pantu uudelleen arvioitavaksi. Tässä Paavo Väyrynen edustaa ajattelua, jonka unohtaminen sivuaa sellaisia arkoja arvoja ja käsitteitä, joiden tutkimus on jäänyt Suomessa retuperälle.
Vasemmistolainen hallitus on korjannut poikkeuksellisten aikojen ja Euroopan hullun vuoden ongelmat ottamalla koko ajan lisää lainaa. Koronavirusepidemia ja Venäjän hyökkäyssota ovat ikään kuin mahdollistaneet sellaisen politiikan, joka on kääntänyt päälaelleen talonpoikaisen ajattelun peruskirjon joutua ylivelkaantuneeksi ja menettää näin otteensa maanläheiseen elämäänkin.
Se että äänestäjät ovat ahtautuneet muutamaan kasvukeskukseen, on vain osaselitys sille taudille, jota kutsumme nykyaikaiseksi hyvinvointivaltion malliksi. Suomessa hyvinvointivaltion malli ja politiikka alkoi yleistyä vasta 1990-luvun puolella lamavuosiemme aikoihin. Koulutus, tutkimus, tuotekehitys, innovaatiot, verkostot, klusterit ja sosiaaliset investoinnit tulivat maaseudulla tutuiksi kovin myöhään.
Markkinaliberaalin oli vaikea tehdä käännös investoimalla keynesiläiseen hyvinvointivaltioon, jonka painopiste oli kokonaan muualla kuin pelkissä perinteisissä arvoissamme. Takana on menetetty vuosikymmen, kymmenen hallitusta ja yksittäisten pääministereittenkin eroja puolenkymmentä. Toki Kekkosen Suomessa hallitukset vaihtuivat vauhdilla ja korvattiin virkamiehillä.
Kun tasa-arvo ja taloudellinen hyvinvointi sekä ympäristö ja sen kestävyys tulivat osaksi sellaista sosiaalipolitiikkaa, joka sekin korosti ihmisten hyvinvointia ja työkykyä, sosiaalipalvelujen etuja, valtion rooli palasi takaisin tavalla, jota aiempi maailmankuvamme ei oikein Jukolan talossa oivaltanut. Suomen hyvinvointivaltion periaate jäi ikään kuin puolitiehen ja jäsentymättä. Insinööri Oulusta, Juha Sipilä, pyrki hänkin aktiivimallillaan plagiointiin ja myöhemmin sitä korjailtiin Marinin työvoimapalvelumalliksi.
Ongelman ydin jäi näkemättä, kuinka mallien kopiointi muilta valtioilta ei tahdo onnistua uusissa oloissa ja kulttuureissa. Vanha pohjoismainen konteksti ei sulatellut näitä alituisia kopiointejamme. Annika Lehmus-Sun ja Johannan Peltoniemi pohtivat tätä suomalaista sahaavaa päätöksentekotapaa Hesarissa (30.11) mutta eivät esitä sen tilalle mitään parempaakaan oman aikamme hyvinvointimalliksi.
Ilmiö muistuttaa hyvin yleistä vaivaa, misokinesiaa tai misofoniaa, jossa pienetkin muiden ihmisten liikahtelut tai olemattomat äänet saavat meidät pois tolaltaan. Teemme usein äärimmäisen pieniä ja vaatimattomia liikkeitä vaikkapa sormia naksutellen tai niillä rummutellen, jolloin tutkimusten mukaan huomattava osa meistä ärsyyntyy ja menettää jopa kykynsä keskittyä suoritettavaan vaativaan tehtäväänsä.
Sama pätee myös liki olemattomiin ja meitä häiritseviin ääniinkin, ei vain liikkeisiin. Etenkin poikkeuksellisen suljettua ympäristöä vaativat työt ja tehtävät, jotka edellyttävät vaikkapa flow-tilaa ja sen säilyttämistä, häiriintyvät pienenkin misokinesian tai misofonian pilatessa keskittymiskykymme. Suoritus kärsii ja suorastaan romahtaa.
Parhaillaan käynnissä olevat jalkapallon MM-kisat osoittavat kuinka tehtäväänsä suorittavaa huippu-urheilijaa pyritään kaikin keinoin horjuttamaan, jolloin hänen suorituskykynsä kärsisi vaikkapa rangaistuslaukausta suorittaessaan. Toisaalta pienkin kosketus saa hänet vääntelehtimään tuskasta maassa pyöriskellen.
Pelkkä muiden liikahtelu häiritsee joka kolmatta ihmistä puhumattakaan äänistä ja niiden häiriöstä. Niinpä jos kärsit misokinesiasta tai misofoniasta, et taatusti ole yksin. Jos olet poliitikko tai pyrit keskittymään työhösi tutkijana ja tieteen tekijänä, kouluttajana, olet nykyisin jatkuvan ja katkeamattoman häirinnän kohteena. Ei jalkapallo ole ainut laji, jossa tätä tahallista häirintää esiintyy. Toki joskus tahatontakin.
Vasta päästessäsi eläkkeelle, voit sulkea ympäriltäsi misokinesiaa ja misofoniaa aiheuttavat tahattomat tai tahalliset häiriöt. Ja se näkyy kyllä tuloksissakin. Vuosikymmenen aikana kymmenittäin sellaisia julkaisuja, joita aiemmin työyhteisön sisällä oli punnerrettava muutama hassu kirja vuosikymmenen aikana, ja väitöskirjaa tehdessä kustos jopa ylpeili sillä, kuinka hänelle väitelleet ovat säännön mukaan sairastuneet ennen väitöskirjan valmistumista. Jotkut hyvinkin vakavasti työkykynsä samalla menettäen.
Tutkimus ja tiede muuttui suorituksena samalla painajaiseksi ja kollegat poliitikkojen tapaan toisiaan kiusaaviksi julmureiksi, joita nykyinen mediamme hakee vihamielisen kirjoittelun ja parjauksen kohteeksi vaalien jälleen kerran lähestyessä.
Häirintä ei tapahdu kuiskaillen ja sormia naksutelleen vaan megafonia käyttäen sekä muistuttaen slummissa kasvaneitten jalkapalloilijoittemme tapaa kohdella kollegojaan kentällä kieriskellen. Siinä misofoninen häiriö hoidetaan megafonilla kuiskaten.
Tällainen kuiskaus kuuluu pääministerin korviin kotimaasta jopa Australiaan ja Uuden Seelannin saarille eikä hän saa rauhaa edes kesäisin lomaansa muutaman hetken viettäen. Palauttaa kirjanikin avaamattomana.