Raskaan sarjan uusmedian kirjoittajat.
Olympialaiset päättyvät tänään ja tuli jatkaa matkaansa kohti Eurooppaa ja omaa Unioniamme. Japanilaisten kisat muistetaan jatkossa muusta kuin urheilullisista saavutuksistaan. Eurooppalaisten kisoista etenkin Berliinin kisat muistetaan kokonaan muusta kuin urheilullisista ponnisteluistamme. Mukana kun kisoja seurasi muuan Adolf Hitler. Itse kisoista mieleenpainuvin suoritus nähtiin pikamatkalla ja pituushypyssä, Jesse Owens ja hänen suorituksensa.
Tokio muistetaan sekin nyt jo toisista kisoistaan. Edellisistä suomalaiset muistavat Pauli Nevalan ”kaamean heiton” jota itse seurasin radiosta kuten muutkin suomalaiset. Heitto meni selostajalta vahingossa ohi mutta hän selosti sen sitten jälkilähetyksenä ja valitsi tuollaisen ”kamean” kuvauksen Nevalan voittoheitolle. Nevala oli jo heittonsa heittänyt mutta väliäkö hällä tuon ajan suorituksinamme.
Nyt reaaliaikaisen maailman kohdalla globaali maailma kärvistelee vielä ties kuinka kauan viruksen kourissa ja Tokio kisat muistetaan tyhjistä katsomoista ja paikallisesta piinasta siirtää vuoden 2020 kisoja vuodella, tokiolaisten mielestä mieluiten useammalla. Mitä väli sillä on milloin vuoden 2020 kisat pidetään ajattomassa ja paikattomassa maailmassa. Kaameita heittoja voi selostaa sitten jälkikäteen kun viruksia on vähemmän tai kaikki rokotettu.
Samalla kun seuraan kisoja luen kahta tekstiä, jotka liittyvät kansalliseen muistiimme ja sen historiaan. Toinen kertoo Ison Vihan ajoista ja Suomesta täystuhon jäljiltä. Helsingin Sanomat on ottanut tuon kansakuntamme julmimman ajan kuukausiliitteen pääuutisekseen. Siinä on jotain enteellistä ja yhtäällä ajan henkeen kuuluvaa julmuuksilla mässäilyä, mutta toisaalta myös silmämme avaavaa, esivanhempiemme elämään ulottuvaa 1700-luvun esittelyä 300 vuoden takaa meitä ravistellen.
Uudenkaupungin rauhan jälkeen Suomi oli täydellisesti häväisty, surmattu, raiskattu, murskana mutta toipui toki siitäkin. Niinpä heti tuon artikkelin jälkeen samainen liite esitteleekin Muumitalon ja sen rakentajat. Siinä on jotain samaa kuin Berliinin kisoissa tai Tokion kisojen keihäänheitossa jälkilähetyksenä sitä korjaillen. Jesse Owens ja Adolf Hitler esitelläänkin usein rinnakkain ja mediamaailman kärjistyksinämme.
Katastrofeista päädytään sitten lopulta tylsään arkeen ja radikaalista tulee arkea myös tämän päivän Hesarissa (8.8.2021) kuvattaessa saksalaisia vihreitä sulauttamassa protestinsa vallan harmaaseen arkeen, byrokratiaan. Se että lehden kuukausiliite esittelee ennen 1700-luvun julmuuksia ja Muumi talon rakentamista ”Perus eurooppalaisen” Laura Huhtasaaren, on luonnollisesti näkyvä tapa kärjistää aikamme aiheet henkilöiden ne ja etsien myös paikka lehdestä, missä ja milloin ne esitellään. Otsikot ja kuvat valitaan narraatioon huolella nekin. ”Kleopatra ei ole kiinnostunut ympäristöstään, hän on kiinnostunut minusta. Huhtasaaren meppiuran suurin riita ei koskenut euroa, se koski koiria.” Tämä harvaan otsikoiden pitkän tekstin sisälle. Mitä muuta lukija ehtii lukea?
Kulttuurisivut ovat urheilusivujen tapaan ammattitaidolla valittuja ja ”raskaan sarjan muotokuva” piirretään Marko A. Hautalan kirjasta kirja-arvosteluna kertoen Algoth Untolasta. Algoth Untola, Maiju Lassila ja Ilmari Rantamala ovat yli tuhat sivuista kerrontaa kapinalliseksi mainitusta kynämiehestä ja häntä 25 vuotta tutkineesta Hautalasta. Kirjoittaja on kirjailija ja samalla teatteriohjaaja, sovittanut mm. kymmeniä Untola-aiheisia esityksiä.
Koskettavin kirjoitus ei tule kuitenkaan nyt kulttuuri- tai urheilusivuilta, politiikan parista ja pääkirjoituksesta vaan Jari Tervon kynästä otsikolla ”Äiti lähti”. Vastaavaan hän on kyennyt aiemmin vain runoilijan kuolemasta kirjoittaen Tommy Tabermannista. ”Viimeksi halaisin äitiä. Sydäntäni särki. Hän oli niin hento ja hauras ja pelokas kuoleman lähestyessä. Pedon edessä ihminen tekee itsestään pienen.”
Otan osaa Jarin suruun. En kuitenkaan lainaa nyt nekrologia oman äitini kuolemasta tai isäni poismenosta, Tommy Tabermannin kuolemasta. Ne löytyvät kyllä myös kirjoistani, myös muistelmistanikin. Mitäpä muuta merkittävää muisteltavaa meillä voisi ollakaan kuin vanhempamme? Heitä me emme valinneet, kuten emme mitään muutakaan alkaen kielestämme ja kulttuuristamme. Emme me tietämme valinneet, tie valitsi meidät.
Nyt näistä kirjoituksistani ja etenkin kirjailijoista haen yhden mielestäni merkittävimmän oman aikamme nobelistin. Hän jos kuka sopii juuri tämän viikonlopun tarinaan kertojana, kirjailijana.
Jose Saramago ja maaginen realismi
Matti Luostarinen 19.6.2010
Portugalin ainoa kirjallisuuden nobelisti Jose Saramago kuoli Kanarialla Lazarotessa 87-vuotiaana. Maansa tunnetuin nykykirjailija on kiistelty persoona, äärivasemmistolainen romaanien, runojen, näytelmien, mutta ennen kaikkea myös lehtiartikkeleiden ahkera kirjoittaja. Tänään hän olisi blogien ja sosiaalisen median taitaja numero yksi Portugalissa.
Kolme vaiennettua vuosikymmentä
Saramago aloitti uransa jo vuonna 1947 julkaistulla romaanilla, mutta tämän jälkeen tulikin kolmen vuosikymmenen mittainen tauko, jolloin Saramago toimi vakuutusvirkailijana, toimittajana ja kriitikkona. Hän oli siis jo keski-ikäinen mies, 55-vuotias julkaistessaan seuraavan romaaninsa. Epäilemättä taustalla oli ongelma saada kirjoja kustantajalle. Meillä kaikilla on tuo sama ongelma silloin kun sanottavaa on enemmän kuin muilla.
Saramago poikkesi aikamme kirjailijoista ja hänen pitkät, polveilevat lauseensa olivat joskus yli sivun mittaisia virkkeinä. Allegoriat ovat suuria ja niissä seurataan muutaman ihmisen kohtaloita hyvin omintakeisella tyylillä ja nykykirjallisuuden valtavirrasta tyystin poiketen, mielikuvituksen rönsyillessä. Muistan tapauksen, jossa kääntäjäni, professori alan filologian laitokselta, naurahtaen mainitsi oman tekstini olevan kuin Saramagon kynästä. Olin siitä nuorena miehenä otettu. Nyt en enää tiedä mitä ajatella kirjoittaessani sosiaalisen median sivustoille. Heti kun lauseessa on enemmän kuin kolme sanaa, syntyy ongelma, miten sitä lyhentää.
Myöhemmin hän kiitteli tätä tyyliä ja kertoi myös omakseen. Hän suorastaan vihasi lyhyitä lauseita ja sellaista kerrontaa, jossa pohdinta on jätetty lukijan varaan ja vaille sellaista työtä, johon lukijaa olisi edes hieman johdateltu ja saateltu koukuttamalla pienillä yksityiskohdilla ja kohtaloiden kautta mukaan kirjalliseen seikkailuun, joka on samaan aikaan sekä opettava että vaativa. Se on kaukana suomalaisen gonzo-kirjailijan tyylistä. Sosiaalisen median kirjoittelijat eivät ole oikein sanoilla leikkiviä jättiläisiä. ”Kirkkorauha välkkyi järven selällä sorsapoikueilla siroteltuina.” Tällaista lausetta ei löydä naamakirjan kirjoittajan havaintona. Algot Untolalta tällaisia oli hyvinkin tiuhaan tekstissä viljeltynä. Sellainen mies on epäilemättä kapinallinen kynämiehenä, raskaan sarjan mestari muotkuvineen.
Pohdintaa Saramagon tyyliin
Kai Linnilää (FL 19.10) lainaten pidän pitkistä ja polveilevista jorinoista, tylsistäkin tarinoista, joissa usein laajakin pohdiskelu tuntuu loppuvan kesken. Olen mukavuudenhaluinen, haluan sanomalehteni tai kirjani mukavasti eteeni, mukavassa asennossa nautiskellen niistä, tosin ilman kahvikupin tai nikotiinin mukanaan tuomaa nautintoa, kirja kyllä riittää ja hyvin toimitettu sanomalehti. Yksi hyvin tehty juttu lehdessä varmasti riittää.
Pohtivan kirjoittajan tyyli ei ole maanläheistä, hetkessä silmäiltäväksi tarkoitettua, saati tietokoneen kuvaruudulta imaistavaa elämystä. On tehtävä jyrkkä ero kirjallisen taiteen ja sen pohtivan tekstin, sekä pelkästään informatiivisen, usein populaarin artikkelin välillä, jossa selkokielellä tarkoitetaan Irja Vinnin hyvin aikanaan kuvaamaa ja lähinnä vammaisille tai vanhuksille tarkoitettua tekstin tuottamista toimintaterapeutin työnä. Kirjoitin blogissani Irja Vinnistä, yhdestä opettajistani, hänen muistokirjoituksenaan pari vuotta takaperin.
Yksilö vastaan systeemi
Saramagon henkilöt ovat yksinkertaisia portugalilaisia, jotka joutuvat suurempien voimien kurimukseen, usein juuri byrokratian kautta ja nääntyvät sen alle pessimistisenä yhteiskuntakuvauksena, ja siis satiirina ihmiskuvausta seurattaessa.
Byrokratiasta ehkä paras kirja on väestörekisterikeskusta kuvaava painajaismainen virasto, jossa yksilö hukkuu sen loputtomaan byrokratiaan (Kaikkien nimet/ Todos os Nomes). Vastaavasti sokeutuva ihminen joutuu kokonaan uuteen maailmaan, uusien kokemusten tulvaan, jossa aiemmat kokemukset ovat turhia ja valtarakenteet alkavat yllättäen näkyäkin paljaina, valoa alkaa tulla aiempaan näkevään pimeyteen ja yhteistyö alkaakin yllättäen toimia (Kertomus sokeudesta/ Ensaio sobre a Cegueira).
Kiistelty kirjailija
Maineensa Saramago saavutti romaaneillaan Balthasar ja Blimunda (Memoria do convento) sekä Iberian niemimaan suuria allegorioita kuvaavalla Kivisellä lautalla (A jangada de pedra). Kiihkeä keskustelu hänen ympärillään syntyi Portugalin hartaiden katolisten pahoittaessa mielensä romaanista “Jeesuksen Kristuksen evankeliumi“, jonka myös Portugalin valtio päätti lopulta vetää pois Euroopan kirjallisuuspalkinnon ehdokaslistalta.
Kirja julkaistiin samana vuonna, jolloin olin itse muuttanut Hämeeseen ja tuosta ajasta kykenen hahmottamaan tarkkaan tuon keskustelun, joka johti samalla kirjailijan muuttoon Portugalista Espanjaan ja oli myöhemmin johtamassa kohti Nobelin kirjallisuuspalkintoa. Kirjana se ei ole samaa luokkaa kuin hänen suomentamaton “Ricardo Reisin kuolemanvuosi” (O ano da morte de Ricardo Reis) vuodelta 1984 kertoen runoilija Fernando Pessoan sivupersoonasta.
Ajan tiede taustalla
Saramagon kieli syntyy portugalin kielestä, jossa vuorosanat lomittuvat helposti toisiinsa, ja niinpä hän erottaakin ne vain pilkulla tai isolla alkukirjaimella.
Kirjoittaessani itse raporttejani ja kokemuksia Brasiliasta, jouduin tekemisiin tämä hämmentävän kokemuksen kanssa, jossa samalla inhimilliset tapahtumat sekä näkökulmat historialliseen viitekehykseen hämärtyvät, eikä niitä ole edes tarvis erikseen korostaa.
Kerroin tästä ilmiöstä aikanaan norjalaisen Johan Galtungin ja etenkin ranskalaisen modernin antropologian isän Claude Levi-Straussin kuoleman yhteydessä. Symboliset toimintajärjestelmät ohjaavat inhimillistä ajattelua kaupankäynnistä merkkiteoksiin, tai brasilialaisten tapaan pelata jalkapalloa, alkaen alkuasukkaiden myyteistä ja päätyen tieteellisiin uskomusjärjestelmiimme.
Tämän havaitseminen on erityisen tärkeään juuri sellaisessa vuorovaikutuksessa, jossa välineenä on kieli- sekä kulttuurialueet ylittävä reaaliaikainen teksti ja sen internet -yhteydet. Etenkin lasten kohdalla olisi välttämätöntä, että nämä saavat käyttää omaa kieltään tai ainakin sen korvaavaa muuta ilmaisutapaa (musiikki, kuvataiteet, klusteritaide) kuin vieraat nettienglannin tuotteet. Etenkin Afrikassa kielet ja niiden murteet vaihtuvat hyvin lyhyellä matkalla ja niiden ymmärtäminen on talouden ja sosiaalisten rakenteiden oivaltamisessa välttämätöntä.
Strukturalismista maagiseen realismiin
Strukturalismin suuri idea, ihminen eri kulttuureissa toimimassa tuntematta toimintansa takana olevia sosiaalisia järjestelmiä, lähestyy Jose Saramagon maagista realismia, jossa usein oleellisetkin henkilöt ja paikan nimet on jätetty kokonaan nimeämättömiksi.
Ehkä juuri tämä ärsytti ja johti siihen, ettei Saramagon ensimmäistä työtä juuri lainkaan huomattu ja seurasi kolmen vuosikymmenen hiljaiselo kirjailijana. Tuon ajan Portugalissa se tuskin olisi ollut edes mahdollista, ja kertoo juuri kirjailijan työn sidoksesta yhteiskunnalliseen, joskus myös kansallisesti hyvin ahtaaseen marginaaliin johtavaan ilmiöön. Suomessa tämä ilmiö on mahdollista tunnistaa juuri tänään kustantamojen ja printtimedian kriisin yhteydessä. Ahtaalle ajettu kustantamo voi tuottaa vain halpaa bulkkia. Algoth Untola ei ole tämän ajan kirjoittajia ensinkään.
Suomalainen Saramago
Mitä Saramago kirjoittaisi tänään suomalaisena nuorena kirjailijana?
Tämän päivän aiheista ehkä kiinnostavin liittyy siihen kansalliseen vaiheeseen, jossa häntä kiinnostaisi juuri EU:n hallinto ja sen loputon byrokratia vastassaan pinta-alaltaan laajan arktisen maan omalaatuinen tapa toimia elintarviketuotannossaan Euroopan laidalla etenkin Itä- ja Pohjois-Suomessa, jossa takavuosien aluepolitiikan poliittisen byrokratian edustajista ei juuri nyt toimi kuin muutama henkilö, yrittäen edustaa samalla etelän ja lännen kasvukeskusten kysyntää, cityvihreää ja liberaalia politiikkaa, metropolialueen elämää talonpojalle sitä myyden.
Tämä politiikka sopisi kyllä pienten perheviljelmien luomutuotantoon ja lähiruuan valmistukseen, pienille perheyrityksille ja keskenään verkottuville yrittäjille, pienimittakaavaiselle ekologiselle jalostukselle ja alan kasvulle myös energiaomavaraisuuden osalta, jos toiminta oikein organisoidaan verkostoja käyttäen. Siinä kun byrokraattinen kieli ratkaisee ja voi hyvinkin johtaa suurtuotantoon ekologisena teollisena tuotteenamme raaka-aineita samalla Aasiasta hakien.
Sen sijaan, että talous kukoistaisi ja johtaisi Saramagon esimerkkitapauskissa kukoistavaan talouteen ja luovaan rikkauteen, hän kuvaisi kaiken Saramagolle tyypillisen sarkastisin ja synkin, pessimistisin värein. Joku voisi epäillä häntä jopa perussuomalaiseksikin mutta vain savolaisin sanakäääntein.
Sokean pisteen metsästäjä
Tarvittaisiin täydellistä sokeutumista, jotta yrittäjät havahtuisivat yhteistyöhön tai yksilöiden suoranaista katoamista pääkaupunkiseudun byrokratiassa, jotta hallinto jälleen alkaisi rullata, jossa nyt paperipinojen kasvava massa voittaa kyntöauran painon, tavan kirjata luomulannoitus ja tuholaistorjunta, sadonkorjuu, puiminen, kuivatus, lajittelu, myllytys ja jauhojen kuljetus, pakkaus, vienti kauppaan ja sitä edeltänyt rypsisiementen puristaminen ja pullotus, pullojen vaatiman energian arviointi hiilijalanjälkenä.
Se mitä kaikkea valvoja ja kauppa vaativat yksityiseltä viljelijältä, on kuin kaikkien niiden virkailijoiden nimet, joita Saramago käsittelee kirjoissaan ja päätyisi lopulta tuontiviljaan ja jalosteeseen tuhansia kilometrejä etelämpää, Espanjasta, Portugalista Suomeen tuoduksi, kun oma viljelijä ei lopulta kykene byrokraattisen taakan alla sellaiseen toimintavarmuuteen kuin kilpailijat välimereisillä alueilla.
Saramagon näytelmässä luomutukit olisivat Suomessa metsissämme aivan liian vaatimattomia ja yhden tilan tuotanto ei auta siinä draaman kulussa, jossa Saramago käsittelisi suomalaista lähiruokaa ja luomua satiirisesti poliittisena tuotteena kilpaillen suurten erien kansainvälisten tuottajien kanssa ja rinnan uusien muuntogeenisten bulkkituotteiden raadollisessa hintakartellikilpailussa.