Perussuomalaisten puoluekokous lähestyy ja mediat kertovat joko totuuksia tai puolitotuuksia. Hajoaako puolue nyt vai olisiko sen kuulunut hajota jo ensimmäiseen jytkyyn, toiseen jytkyyn, hallituskauteen, puoluejohtajan vaihdokseen jne.
Voisiko olla mahdollista että puolue, jota on alettu kutsua populistiseksi, onkin oikeassa? Mitä enemmän mediamme tätä populismia harjaa ja hankaa, sitä kirkkaammaksi se näyttää muuttuvan totuutta jäljitettäessä. Onko kansalaismedia (popula=kansa) jotain muutakin kuin populistinen media? Voiko kansalle syöttää muutakin totuutta kuin populistista? Onko ainut jäljellä jäävä totuus ja klassikko lopulta populistinen?
Kun se pyrkii siinä, populismissaan, ideologiseen rehellisyyteen ja onnistuu tässä lopulta myös kielellisesti ja symbolirakenteiltaan, sosiaalista pääomaa ja muistiamme lähestyen ja geenejämme kosketellen, niillä soitellen (=oppimisgeenimme) kuin flyygelin koskettimilla niin humpat kuin jenkat, tangot ja Sibeliuksen sinfoniat.
Helsingin Sanomissa (5.6) toimittaja Erkki Vettenniemi käy läpi kirjailijan maineen hallintaa venäläisittäin otsikolla, ”voiko klassikko olla väärässä”. Rinnatusten ovat herrat Fjodor Dostojevski (1821-1881) ja Leo Tolstoi (1812-1910). Lenin inhosi Dostojevskia ja Stalin katsoi hänen turmelevan venäläisen nuorison. Kirkon ja keisarin haukkunut Tolstoi taas korotettiin vallankumouksen airueksi, edelläkävijäksi, ettei peräti sen aiheuttajaksikin.
Suomessa V.A. Koskenniemi kirjoitti kesällä 1917 kuinka Tolstoi oli kuohuvan Venäjän ”henkinen isä”.
Tänään on toisin. Tolstoin satavuotismuisto meni ohi toisin kuin oma itsenäisyyspäivämme. Sitä tuskin huomattiin. Sen sijaan Dostojevskin syntymän 200-vuotisjuhlat saivat aikaan valtiojohtoisen festivaalin.
Vettenniemen kirjoituksen taustalla on Dostojevskista toimitettu kirja (Anhava, Huttunen, Pesonen). Dostojevski on samaan aikaan kiistelty ja kiitelty. Puhutaan hänen ”luonnonihanasta” kielestään, josta sanotaan myös kuinka ”sen kielelliset kömpelyydet nostattavat lukijoissa myötähäpeää”.
Dostojevski on venäläinen siinä merkityksessä kun se tänään ymmärretään ja sitä maassa ihaillaan, jos ihaillaan. Tosin Dostojevski korosti tätä samalla haukkuen muut kansakunnat tavalla, josta tunnistaa myös takavuosien suomalasia maantiedon oppikirjoja. Juutalaiset olivat ahneita, turkkilaiset julmia, länsieurooppalaiset sieluttomia ja maantiedon oppikirjoissamme japanilaiset lapsekkaita, joista ei ole läntisen talouden ymmärtäjiksi, neekerit oppivat matkimalla ja kiinalaisten hymyn takana on petos, saksalaiset olivat neroja ja norjalaiset suomalaisten tapaan sisukkaita ja sitkeitä, kiitos ankaran luonnon. Kirjoitin tästä suomalaisesta maantiedon oppikirjasta ja stereotyypeistämme aikanaan liki 40 vuotta takaperin medioihimme otsikolla ”Valkoisten mutakuonojen maa”.
Kun Dostojevskia, tai muita kirjailijoita, lukee käännettynä kielellemme, herää kysymys, missä määrin kääntäjä voi puuttua kirjailijan alkuperäistekstiin ja sen epäselvyyksin tai suoranaisiin virheisiin, kirjoittaa Vettenniemi ja puuttuu todella merkittävään ongelmaan.
Tämä kun ei koske vain aikamme tapaa kääntää kirjoja, vaan myös kykyämme kokea vieraita kulttuureja ja siirtää tätä kokemusta omaan kulttuuriimme.
Siinä kun tapahtuu reippaita riman alituksia ja juuri tätä rumaa stereotypioiden käyttöä tapaa päivittäin vaikkapa uutisia seuraten. Muutamalla sanalla sivuutetaan järkyttävien tapahtumien taustoja ja pyritään muuttamaan todella mutkikkaat ongelmat oikaisten mutkat suoriksi parilla sanalla iltauutisten asiantuntijana. Se varmaan asiantuntijaa kouraisee myöhemmin kotona ja työpaikalla uutislähetystä seuraten. Tutkijakollegat kun eivät taputa olalle vaan puukottavat suoraan ja surutta selkään. Toki kotona voidaan kiitelläkin ja naapuri voi olla kateellinen mediajulkisuudesta.
Kun kyseessä on vaikkapa dostojevskilainen kansallismielinen kiivailu tai ”luonnonihana” kieli, jossa profeetta vajoaa tänään pamfletistiksi, silloin on syytä katsoa omaan sosiaalisen median aikaamme. Kun käymme kulttuurien ja kansakuntien kimppuun asia on aina ajankohtainen. Martti Anhava toteaa, kuinka Dostojevski oli ”kemiallisesti kyvytön ilmaisemaan mielikuviaan ja aikomuksiaan täsmällisin lausein”.
Tällaista tapaa tänään ja sitä vältellään käyttäen kolmen sanan lauseita. Tulkinta jää silloin lukijalle, etkä paljasta niillä sanoilla tyhmyyttäsi, tietämättömyyttä. Lyhyt twiittaus kun riittää.
Ja vaikka hän, oman aikamme dostojevski, olisikin taitava sanan käyttäjä, symboleiden armoton arkkitehti, se ei paranna sitä tosiasiaa, kuinka kirjoittaja esittelee vain ja ainoastaan mielikuviaan, kirjoittaa koukuttaen lukijaansa, siinä missä toimittaja kirjoittaessaan lyhyttä artikkeliaan otsikolla: ”Voiko klassikko olla väärässä?”
Jos toimittaja on väärässä, onko hän silloin valemedian välittäjä ja mihin, mille korkeudelle, tämä totuuden tuottajan vaativa kirjoitus tai puhujan rima oikein tulisi asettaa todella mutkikasta ja moniulotteista totuutta etsittäessä ja esiteltäessä? Onko populismi silloin ainut keino lähestyä kansaa (popula).
Dostojevskin uskontunnustuksena esitelty ”me emme saa koskaan tottua siihen, että kävelemme, hengitämme, näemme ja ymmärrämme”, on tapa kertoa samalla, kuinka emme kykene juurikaan ymmärtämään muuta kuin aistiemme rajat, ymmärryksen olemattomuus ja totuuden suhteellisuus.
Totuuteen pyrkivä tahtoo eksyä siinä samalla tavalla kuin sitä kaikin tavoin kiertäväkin. Se tekee Dostojevskista juuri slaavilaisen kirjailijan ja tänään niin arvostetun omintakeisena aikansa tuotteena mutta myös ajankohtaisena tekstin tuottajana, sosiaalisen median lauserakenteita viljellen ja epäilemättä usein myös juovuksissa. Häntä on osattava tulkita Kalle Holmbergin tapaan ”oikein”. Oman aikamme sosiaalisen median populisteiksi ryhtyvät poliitikot ja heitä tulkitsevat mediat ovat klassikoiksi aikoessaan, etenkin toimittajina, näitten luonnonihanuuksien armoilla.