James Bond presidenttinä.

Vuosituhannen vaihteessa vierailin Skotlannissa Edinburgissa ja etenkin Tweedjoen laaksossa useita kertoja. Tehtäväkseni oli uskottu eurooppalaisen jokivesiohjelman koordinointi ja Britanniasta mukaan oli päässyt heidän rajajokensa, Tweedjoki. Jokiohjelmat ovat sikäli kiintoisia, että niihin kytkeytyy lopulta kaikki mahdollinen maan ja taivaan väliltä ja niin kävi myös tämän ohjelman totetuksessa. Samalla se myös laajeni odotetusti Euroopasta Kiinaan. Kuinkas muuten tuohon aikaan ja Kiinan aseman ja myös ympäristökysymysten alkaessa kiinnostaa maailman johtavaksi talousmahdiksi kohonnutta jättiä.

Edinburgissa, sen linnassa järjestettin tuolloin vuosijuhla, tasavuosia juhlittiin, ja seurasin sitä minäkin osana jokilaaksojen kulttuurimenoja. Kesken juhlallisuuksien annettiin hälytys ja juhlijoita kehotettiin poistumaan juhlapaikalta ja pysähdyin itse odottelemaan tilanteen palautumista taas kerran normaaliksi. Kulutin aikaani linnan tuntumaan koottuja kojuja kierrelleen ja pysähdyin juhlavaatteita kaupitelleen kohdalle hypistellen tummia somokkeja ja frakkeja. Niiden hinta oli poikkeuksellisen edullinen meikäläisiin verrattuna. Olkoonkin ettei niillä juurikaan ollut Suomessa käyttöä. Kerran muistan vuokranneeni tohtorikaronkkaan.

Tummien pukujen vieressä oli myös kirjavia ja tartaanikankaasta taidokkaasti valmistettuja kilttejä. Joskus kansallista pellavaohjelmaamme vetäessäni nämä kankaat ja niiden värjäys tulivat tutuksi. Maantieteilijänä tunsin toki skottien rikkaan historian ja niin David Humenin kuin Adam Smithin opit. Walter Scott oli luettu siinä missä John Knoxin, Adam Fergusonin ja valistusajan kirjoittajien hengentuotteet. Skottien historia muistutti monessa omaamme ja nykyiset kansallismieliset aatteet eivät nekään ole kaukana omistamme. Ilmasto on ankara ja maa muistuttaa luonnoltaankin suomalaista. Ruotsin kuningas suunnitteli  Suomesta pellavamaata ja juuttiteollisuus oli skottien osaamista todella kaukaa historiastamme. Oollannin sota oli sekin kauhia ja engelsmannin laivat seilasivat Suomen rannoilla.

Näitä miettiessäni, silkkisiä paitoja hypistellessäni, vierelleni selkäni taakse oli saapunut pitkänhuiskea juhlayleisön edustaja, alkaen matalaksi harjaantuneella äänellä esitellä värikkäitä ja kuviollisia, kietaisuvaatteesta aikanaan nimensä saaneita kilttejä. Puukkoakin pitivät mukana suomalaiseen tapaan kätkien sen sukkaan. Ei suinkaan vyötäröllä roikkuvaan nahkapussukkaan, sporraan. Sen tuli olla saapuvilla, käden ulottuvilla, ja nopeasti löydettäväkin tarvittaessa.

Komean oloinen, keski-ikäinen, minua perikymmentä vuotta iäkkäämpi herra esitteli minulle takkeja, puseroita, silkkikankaita, polvisukkija ja etenkin sukan varteen piilotettavaa sgian dubk tikareita sekä kietaisuhameen historiaa, klaanien tapaa pukeutua näihin vaateparsiin myös naisina. Alkujaan niitä käytettiinkin kovin arkiseen tapaan ja ilman nykyisiä kirkkaita värejä ruutuineen. Mieleeni tuli suomalainen maaseutu ja Aleksis Kiven kuvaamat seitsemän veljestä ja tuon ajan pukumuotimme, Juhani Ahon lastut ja niiden lukijat.

Kojun omistajan kiinnostus meistä oli muuttunut uneliaasta liki hysteeriseksi hänen esitellessään vaatevarastojaan. Olin siitä kovin otettu ja samalla kiusaantunut. Vei jonkin aikaa, ennen kuin tajusin, kuka oli tämä juhlasalista viereeni eksynyt juhlavieras. James Bondhan se siinä tappoi aikaansa päästäkseen takaisin turvallisesti juhlasaliin.

Tänään, pyhäinpäivänä, saimme kuulla kuinka ainut oikea James Bond, skottien kuningas, oli kuollut 90 -vuoden iässä. Me elämme usein roolihamomme kautta ja pukeudummekin tavalla, joka on oudolla tavalla meille tuntematonta tarustoa, mutta koomisuudessaankin löytänyt paikan heimojen, klaanien ja kansakuntien historiasta oman aikamme arjen ja juhlan osaksi.

Emme useinkaan tule ajatelleeksi, miksi tänään Yhdysvaltain presidentiksi pyritään tavalla, joka on monella tapaa koominen, mutta myös samalla digiajan todellisuuteen tuotu näytelmä kaikessa tartaanikankaan ja sporran, sukkanvarteen piilotetun tikarin kautta klaanien myös tämän päivän patriotismista kuvaavaa vuosisataista traditiotamme. David Humen ja Adam Smith, Walter Scott tai John Knox voisivat tätä aikaa toki ymmärtääkin, mutta vaikeaa se olisi, eikä heidän oppinsa oikein istuisi muuhun kuin Hollywood tarinan kautta rakennelluksi kudelmaksi, omaan aikaamme sitä sgian dubh -tikrina pillotellen ja sukanvarressa kuljetellen.

Dwight D. Eisenhower oli harvinaisen oikeassa todetessaan, kuinka intellektuellit, älypäät, oman aikamme toimittajat ja asiantuntijat, poliitikot, käyttävät tarpeettoman paljon sanoja kertoakseen jotain sellaista, mitä he eivät tiedä. Juuri tässä oma aikamme poikkeaa eniten skottien ja oman maamme historiasta. Me kun tiedämme yllättävän paljon sellaista, jota Yhdysvalloissa äänestävät eivät tiedä.

Meillä ei ole kuitenkaan vähäisintäkään tietoa siitä, miten maailma makaa valittin Yhdysvaltain presidentiksi sitten kuka tahansa Trump sukunimeä käyttävä tuhansien, liki miljoonien joukosta tai hänen liki samanikäisen kilpailijansa täysnimikaimojen joukosta.

Mies nyt on mitä tietää, itseoppinut ainut oppinut ja vaikeatajuisin asia maailmassa on tulovero, sanotaan Einsteinin havainneen. Einsteinin havaitsema on enemmän kuin jonkun suomalaisen Paasilinnan. Me tiedämme vain kuinka idealisti kulkee varpaillaan ja materialisti kynsillään. En aikonut ostaa itselleni pukua, vielä vähemmän skottien kilttiä. Nyt kuitenkin tämä ystävällinen näyttelijä oli tarjoamassa sitä minulle lahjaksi.

Kieltäydyin tällaisesta lahjasta kömplöin suomalaisin sanakääntein, jolloin torimyyjä ja vaatturi puuttui syntyneeseen kiusalliseen konfliktiin tarjoten toki kiltin kaikilla varusteilla höystettynä ilmaiseksi.

Minulle jäi epäselväksi, kummalle meistä tämä lahja oli tarkoitettu? Onneksi meidät kutsuttiin takaisin juhlasaliin. Toinen meistä oli idealisti. En tiedä minne hän oli menossa, mutta matkalla olimme molemmat. Mark Twainia lainaten, totuus joka haavoittaa ei ole yhtään sen parempi kuin valhe joka haavoittaa.

Niinpä on parempi pysyä nyt ennen Yhdysvaltain presidentin valintaa sillä tiellä, jonka ovat viitoittaneet meitä monin verroin viisaammat ja lainaten vain heidän jo hyviksi koettuja viisauksiaan. Sillä näin tunnemme olevamme hyviä ihmisiä ja hyvä käytös on kekinkertaisuuden viimeinen pakopaikka. Vain harvalla on rohkeutta nykysin esiintyä niin hyvänä kuin todella on. James Bondia näytellyt oli sellainen, siinä missä näiden leffojen pahat ihmiset, jotka kuolivat, mutta pahuus ei kuollut koskaan. Ja tyytyväisenä pirukin on hyvä, oli hän sitten Yhdysvaltain presidentti tai James Bond.

Richard Nixon kertoi kuinka hänestä olisi tullut hyvä paavi. Politiikan historia on aivan liian rikollista, että se sopisi opetettavaksi lapsille. Trumpille neuvoksi: Suurten miesten paheita pidetään hyveinä ja menestyksen kirous on ikävystyä entisten väheksyjien piirityksessä. Ja voittajatkin saavat lopulta arpia.

Yksi kausi Yhdysvaltain yhtenä puhtuimmista presidenteistä on jo melkoinen saavutus ja varmasti jää historiaan. Jos et ole poikkeuksellisen lahjakas ja nero, ei sinulla ole vihollisiakaan. Kävi miten kävi vaaleissa, viisas johtaja antaa erehdyksensä kansalleen anteeksi. Suuri mies on omien ihanteittensa näyttelijä, jolla kunnianhimo on vain jalostettua turhamaisuutta. Kysy vaikka James Bondilta ja hänen aikalaisiltaan. Nyt elämme kokonaan uutta aikaa.

Menestykseen voi suhtautua kuten herrasmies ja tappioon kuin mies. Ne meistä, jotka oma mediamme on luonut, ne se myös lopulta myös tuhoaa. Aika kuluu, maine kasvaa, kyky laskee. Jos Roosewelt nyt eläisi, hän kääntyisi haudassaan. Ei riitä että menestyt, toisten on epäonnistuttava, eikä tämäkään vielä riitä, ei ole valtaa ilman vihaa ja valta on oltava voittajalle suosiota tärkeämpää. Näistä menneen maailman viisauksista syntyi sarja leffoja ja niiden menestys on sama kuin Donald Trump tänään.

Sankarin kultti tiedetään olevan hyvän onnen kulttia mutta samalla lyhytikäisin ammatti maan pääällä. Neljä vuotta vallassa Yhdysvalloissa, omassa ajassamme, on presidenttinä melkoinen saavutus ja varmasti tulee aika, jossa voidakseen heitä johtaa, on käännettävä heille ja medioille selkänsä. Nyt sellainen aika viimeinkin saapui ja hyvin menee myös Trumpilla. Hän elää omassa ajassaan ja menestyy juuri siksi.

Ihminen ei pelkää kuolemaa vaan julkista esiintymistä. Hänen aivonsa alkavat toimia lapsena, eivätkä pysähdy ennen kuin hän alkaa pitää julkista puhetta. Kun puhe on ajatuksen Äiti, ei palvelijatar, poliitikon puhe on kuin hiiri, joka opiskelee tullakseen rotaksi. Yksikään poliitikko ei kuuntelisi ketään, ellei tietäisi pääsevänsä seuraavaksi puhumaan. Kaikki julkisuus on poliitikolle paikallaan, paisti kuolinilmoitus. Sama pätee Hollywood elämään ja sen tähtiin, oman aikamme historiaan, jota nyt toistamme.

Poliitikon menestys on kuin heroiinia. Jokainen voi itse päätää haluaako jatkaa neluan käyttöä käsivartteensa. Lahjakkuus syntyy hiljaisuudessa, poliitikon ura metelissä. Politiikkaan kuuluu puheet tasa-arvosta, sen saavuttaakseen he ovat valmiina jopa tappamaan ainakin yhden uhrin, ihmisen itsessään. Juuri tästä syntyy myös Skotlannin ja meidän suomalaisten tarusto ja se historiaksi muuttaen. Mehän tämän historian kirjoitamme.

Miehistä parhain on hän, joka ei pidä vallasta ja taivaassa enkelitkin ovat arkipäiväinen näky. Nyt odottamiimme vaaleihin liittyy sekä optimismia että itsesääliä, pelkuruuden positiivinen ja negatiivinen napa. Isänmaanrakkaus on sekin osa vaaleja, eikä tämä rakkaus tunne tänään toisten maitten rajoja. Ja vain voittajat päättävät siitä, mitkä olivat sotarikoksia. Näin Hollywood tarinat vaihtuivat oman aikamme viihteeksi. Hyvät, pahat ja rumat vain jäivät edelleen eloon ja osaksi viihdettämme.

Kaikille liikkeille ja ristiretkille on ominaista, että psykopaattiset ainekset kohoavat lopulta huipulle, eikä joukkorikollisuus tee yksilöstä rikollista. Sodassa ei toiseksi jäänyt saa palkintoja, ja jos rakastat lapsiasi, ei sotia olisi. Epäluuulot herättävät epäluuloja, uudet aseet vaativat uusia aseita, voimme taata rauhan vain valmistautumalla sotaan: Sodan ääni on ihmisen ääni. Kuinka monta sankaritarinaa onkaan leivottu juuri tästä äänestä?

Politiikassa, kuten elämässä yleensäkin, on vaarallista olla tosissaan, ellei ole tyhmä. Äly on politiikassakin suurimmaksi osaksi kykyä oppia omista tyhmyyksistään. Nyt Yhdysvaltain vaaleihin osallistuvat ovat ikäkkäitä ja poikkeuksellisen monessa tyhmyydessä keitettyjä konkareita. Oli vaalin tulos mikä tahansa, hölmöt ihailevat, viisaat hyväksyvät. Näin käy myös nyt ja oli lopputulos sitten vaa’ankielivaltioissa mikä tahansa. Nyt he kuluttavat ajastaan 93 % pyrkien voittamaan näissä muutamassa osavaltioissa. Muiden äänet on jo laskettu. Yhdysvalloissa toimitaan näin. Miten sitten meillä Suomessa? Olemme Yhdysvaltain itäisin osavaltio. Kukaan ei ole meistä kiinnostunut. Emme ole vaa’ankieli mihinkään suuntaan.

Kyyninen ihminen on vailla näitä lahjojamme, kyynisyys on vajavaisen korvike älykkyydelle. Siitä, älykkyydestä, on vielä pitkä matka viisauteen. Nyt ei valita neroa presidentiksi. Neron on oltava kuollut Kennedyn tapaan neroutensa hankkien. Elävä nero kun loukkaa aikalaistensa ihmisarvoa. Einsteinin nerous johti Hiroshimaan. Jos Yhdysvallat saa presidentin, joka tuntee ihmiset, he saavat oppineen presidentin. Jos he saavat presidentin, joka tuntee itsensä, he ovat valinneet viisaan presidentin. James Bond hän ei kuitenkaan voi olla tälläkään kertaa.

By Matti Luostarinen

Prof, PhD, ScD Matti Luostarinen (natural and human sciences) birth: 100751, adress: Finland, 30100 Forssa, Uhrilähteenkatu 1 matti.luostarinen@hotmail.com Publications: Monographs: about one hundred, see monographs, Cluster art.org Articles: about two thousand, see all publications, Cluster art.org Art: Cluster art (manifest in 2005), see Art, Cluster art.org CV, see Cluster Art.org Blog: see blog, Cluster art.org (Bulevardi.fi)

Vastaa

Related Posts