Kovenevat arvot ja lisääntyvät valheet.

Kovenevat arvot ja lisääntyvät valheet

Suomalaiset ovat ripittäytymässä Jari Tervon mieliaiheen kanssa pohtien, oliko kylmän sodan aika medioineen ja poliitikkoineen pelkkää valheitten levittelyä. Samalla aihetta voisi lähestyä vertaillen, onko oma aikamme jotenkin poikkeava tuosta ajasta ja mitä tarkoittaa sosiaalinen muisti ja pääoma sekä moraali ja normisto.

Kirjoitin kymmenen vuotta sitten maaliskuun viimeinen päivä vuonna 2011 mytomaniasta, sairaalloisesta valehtelusta sekä saman uudelleen keväällä 2021. Samaan aikaan kirjoitin myös, kuinka yhteiskuntamme arvot ovat kovenemassa, syrjäytyminen ja eriarvoistuminen on sekin ilmiönä otsikon paikka ikäviä asioita esitteleville medioille.

Kun vuosi on nyt lopuillaan, toinen koronavuosi jatkuu hamaan tulevaisuuteen, ensimmäiset aluevaalimme pidetään pian vuoden vaihtumisen jälkeen, olympialaiset käynnistyvät ja suomalaiset hiihtäjät muistavat Lahden kisat ja tavan jäädä kiinni vilpillisistä keinoista hankkia arvokisamenestystä. Siitä on jäänyt kansakunnan muistiin jälki, joka on syvempi kuin Paavo Nurmen tai Lasse Virenin juoksut.

Yhteiskuntamme kovenevat arvot

Tampereen yliopiston johtamiskorkeakoulun professori Vilho Harle otti riskin ja kirjoitti Helsingin Sanomiin (16.3. 2011) kuinka suomalainen eliitti ja “sivistyneistö” ivanauraa ja pilkkaa perussuomalaisia epäihmisinä ja vetää samalla itsensä viemäristä alas. Professori Harlen mukaan tämä kuvaa aikamme suvaitsemattomuutta ja “eliitin” omaa vihaa ja tapaa liittyä kansainväliseen liikkeeseen, jossa Lähi-Idässä muutosta ei voi ohjata demokraattisia väyliä käyttäen, kuten meillä vielä on mahdollista. Samaan aikaan Harle kuitenkin unohtaa, kuinka suomalaiset valehtelivat kylmän sodan aikana liki ammatikseen, ja siitä tuli myös myöhempiä aikojamme leimaava sosiaalisen muistin ja pääoman suomalainen ripittäytymisen aihe. Se tehdään aina sopivan ajan välein ja mukana ovat nyt myös omat mediammekin. Kun media on syyllistynyt johonkin, sitä on turha osoittaa sormella. Vastassa kun ei ole ketään ja muut sormemme osoittavat meitä itseämme. Venäjän johdossa Putin käyttää tätä vanhaa ilmaisua osoittaen olevansa osa rehellistä vallankäytön eliittiä.

Eliitin sisäinen yhteinen ongelma

Suomessa julkinen valta paljastaa Harlen mukaan kovat kasvonsa ja hakee tunneperäiseen, jäsentymättömään tyytymättömyyteen ja syrjäytymiseen sekä pahoinvointiin, yhteiskunnan eriarvoistumiseen, helpomman mahdollisen keinon demonisoimalla perussuomalaiset ehdokkaat, näiden ohjelman ja lopulta myös heitä äänestävät ihmiset. Siinä käytetään Jörn Donnerin tapaisia “sivistyneistön” edustajia kantamaan eliitin suvaitsemattomuuden puhdasta lippua “älymystön” eturintamassa, pahaa vastaan. Demarit ovat vetäneet mukaan kaikki vanhat, koko kansan valitsemat presidenttinsäkin. Mauno Koivisto oli takavuosina myös SMP:n presidenttiehdokas. Tänään hän tuskin olisi perussuomalaisten ehdokkaana. Puolueella kun on uskottavia omiakin ehdokkaita ja puolueen kannatus lähestyy maan suurimman puolueen paikkaa. Lisäksi SMP ja perussuomalaiset eivät ole likimainkaan sama puolue, jos ei ole keskusta ja maalaisliittokaan. Puolueet ja niiden sekä imago että yhteiskunnallinen tehtävä ja paikka ovat muuttuneet vuosikymmenten saatossa enemmän kuin ehkä medioinemme havaitsemme. Pelkkä perinteinen nelikenttä niiden tulkinnassa ei tahdo enää riittää. Se on liian helppo ratkaisu hybridiyhteiskunnan kouristelussa.  

Harle lainaa puheviestinnän professori Pekka Isotauluksen MTV kolmosen (8.3. 2011) lausuntoa, jossa tämä rajulla tavalla leimasi perussuomalaisten vaaliohjelman kertomalla, kuinka se ei ole kirjoitettu sivistyneistölle. Tällaisessa kritiikissä on olemassa sellainen vaara, jossa ehdokkaiden ja kannattajien leimaaminen tekee puhujastaan itsestään ongelman, josta hän muita syyttä, kirjoittaa Harle. On mahdollista, että suomalainen eriarvioistuminen on juuri oman sivistyneistömme ja eliitin oma yhteinen ongelma. Oma eliittimme on yhtä vahva kuin syksyinen, yhden pakkasyön jälkeinen jää lammen pinnalla. Kun tuo jää pettää, alamme arvioida asemaamme myös kylmän sodan aikana ja huomaamme koko ajan valehdelleemme toisillemme. Olisiko sosiaalinen media sitten jotenkin rehellisempi kuin perinteinen?

Puoluerakenne uudistuu aika ajoin

Oletamme, että vaalitulos sopeutuu aina uudistuvassa puoluerakenteessamme uuteen tilanteeseen, ja jos Jumala antaa perussuomalaisille viran, hän antaa heille myös järjen siinä missä aiemmin demareille, kepulaisille ja kokoomuksen edustajille, vihreille ydinvoiman rakentajille. Jos näin olisi, kylmän sodan aika oli tuon ajan ihmisille sopiva tapa selviytyä siinä missä hiihtäjiemme mitalit käyttäen sota-ajan piristeitämme. Siinä kun ei ole mitään uutta ja ihmeellistä. Mummon yskänlääkekkin kun oli lakritsilla jatkettua huumetta. Sitä annettiin myös lapsille ja maailmalla meitä moitittiin huumeitten käytöstä. Sodasta palaavat miehet kouristelivat näiden huumeiden ja vierotusoireitten tuskissa. Myöhemmin suomalaiset valmistivat omat lääkkeensä välittämättä tuon taivaallista patenteista.

Eliittimme (median) tapa mainita, kuinka perussuomalaisten joukossa on toki ehdokkaina myös tohtoreita ja professoreja, kertoo jään rakoilevan. Minkään muun puolueen kohdalla tällainen sopivien ministereitten luettelointi ja kelvollisten ihmisten etsiminen medioittemme välitettäväksi, ei ole toki tarpeellista. Onko perussuomalaisten leimaamisessa jotain Kekkosen ajan traditiota ja mureneeko se tulevien uusien vaalien aikana? Jätämmekö suurten puolueittemme kohdalla valehtelemisen, mytomanian vähemmälle? En usko ihmeisiin etenkään Hämeessä ja Forssassa asuen. Kun väki vähenee ja jäljellä on vain ikäihmisiä, pidot eivät parane. Viiden maakunnan reunalla sijaitseva pihtisynnytyksellä rakennettu maalaispitäjien ja kylien keskus, pumpulienkeleitten menneitten aikojen muisto, ei voi menestyä ellein tapahdu dramaattista muutosta Suomen valtion johdossa ja ymmärryksessä. Ei sellaista ihmettä tapahdu.

Demokratiaan mahtuu monta ääntä ja siihen kuuluu myös pahan olon purkaminen. Se ei vie meitä toki hunningolle vaan pikemminkin juuri se vahvistaa demokratiaamme, järkeilee Harle. Jokainen vaali on samalla protesti ja protestin syitä on seurattava sen eliitin, johon se kohdistuu. Kun näin pohdimme, unohdamme käsitteen, joka liittyy mytomaniaan ja sen olemassaoloon tutkijoineen. Entäpä jos hyväksymme sen tutkijoineen ja professoreineen, emmekä sivuuta peläten tiedemiesten löydöksiä, siinä missä hyväksymme myös virukset ja pandemian muunakin kuin salaliittoina. Kun maakuntia rekennellaan myöhässä 1800-luvulta, mallina voidaan käyttää Sveitsin kantoneita ja eurooppalaisia osavaltioita. Amerikkalainen malli ei ole oikein täysipäisten ihmisten mallina meille sopiva. Hollywood elämä ei oikein istu suomalaiseen ja protestanttiseen mielenlaatuun.

Kun malka on omassa silmässä, sen muuttaminen demonisoiden mahdollisesti liki miljoona suomalaista, on hätähuuto vallasta, jonka Faust myi paholaiselle ja menetti siinä kaupassa samalla sielunsa. Jörn Donnerin kaltainen vaaliavustaja, sdp:n ja rkp:n yhteinen ehdokas, poliittisen kentän kaikki laidat tunteva kulttuurimme lähettiläs, yhdessä SAK:n eläkkeellä olevan puheenjohtajan kanssa, kielii hädän syvyydestä. Elämme takavuosien kylmän sodan aikoja uudelleen, valehtelemme. Mihin mytomania olisi kadonnut siinä missä rutot ja kolerat, pandemiat ja niiden pelot sekä jopa rokotuksia pelkäävät. Kun rajoituksia tulee, ne hyväksytään ja pulinat pois.


Katastrofia ohjaava Jumalan tuuli

Japanilainen teknologiamyönteisyys, jopa sen jumalointi, on lähellä suomalaista teknologiauskoamme ja insinöörikulttuuria eliitin oppina. Suomi oli takavuosina joko Euroopan Japani tai Yhdysvaltain itäisin osavaltio. Molemmat ovat valheita mutta medioille sopivia rinnastuksia. Suomen syrjäisin kylä on samalla onnellisin siinä missä Suomi maailman onnellisin maa. Muuta vaihtoehtoa kun ei ole, parempaa meillä ei voi edes toivoa. Erik Alladt käänsi tämän ilmiön sosiologina suomalaisille kertoen, kuinka ikävissä olosuhteissa on muutettava asennettaan. On sopeuduttava vallitseviin oloihin eikä haettava mahdottomia. Näin me myös teemme; käytämme kongnitiivisia keinoja, dissonanssi ja balanssi teorioita. Muutetaan asenteitamme kun parempaa ei ole tarjolla. Lasketaan rimaa.

Suomalainen arvomaailma muuttui omana valintanamme hyvin kapeaksi myös innovaatiopolitiikassamme. Sekin oli pelkästään tekninen ilmiö ja välineellinen hoidettava, tieteellistekninen oli sama asia eikä taatusti humanistinen. Se että innovaatiolla myöhemmin ymmärrettiin liki kaikkea mahdollista samaan tapaan kuin narsismilla häiriönä, on luonnollinen ilmiö medioitten viljelemänä. Joka toinen suomalainen alkoi olla innovoiva narsistinen häirikkö.

Se mikä toteutuu katastrofina Japanissa, on osa heidän myös hallinnollista kulttuuriaan, jossa riskin otto on kuin kamikaze -lentäjän “Jumalan tuuli”. Tuohon kulttuuriin kuuluu myös jäykän hierarkkiset rakenteet ja imitoivat ratkaisut, velkaantunut ja ikääntyvä yhteiskunta, jota ei pidä yliarvioida. Mitä pidemmälle Japanin katastrofi etenee, sitä kriittisemmäksi käyvät maailman medioitten todelliset arviot. Ne poikkeavat rajusti niistä suomalaisista Japanin korkeaa kulttuuria ihannoivista ja katastrofin hoitavista vakuutteluista, joita eliittimme esitti maanjäristyksen ja sitä seuranneen tsunamin alkuhetkinä. Korkea tekninen kulttuuri oli lopulta haavoittuvampi kuin primitiivisenä pitämämme. Median kuvaukset ovat narraatioina sadun kaltaisia tänäänkin. Kun mediaa ei voi muuttaa, muutetaan edes medianlukutaitoamme.

Kaavamaisuus, hierarkiat, byrokratia

Pääjohtaja Jukka Laaksonen kritisoi ankarasti säteilyturvakeskuksesta (STUK) juuri japanilaista kaavamaisuutta, monimutkaista hierarkiaa, jossa muodolliset säännöt ja byrokratia ovat korvanneet joustavan järjen käytön ja osaamisen. Toki näitä samoja piirteitä löytyy myös suomalaisesta kulttuurista ja juuri tavassamme plagioida ja ihannoida niin japanilaista kuin Yhdysvalloista tai Saksasta hankkimiamme toimintakulttuureja. Toki niiden juuret löytyvät Ruotsista ja osin tsaarinajan Venäjältä. Ei niitä ole syytä hävetä sen enempää kuin kielemme syntyä ja Helsingin Sanomien tekemää teemakirjaa tästä rikkaasta aiheesta. Ismo Leikolaa lainaten, suomen paras sana on ”puliukko” ja Ranska Euroopan uusi johtaja, Macron sen mysteeri. Median tehtävä on leikkiä käsitteillä, sanoillamme.

Näissä etenkin luonnon alistaminen, sen saaminen ihmisen rakentamalla teknologialla kuriin, oli 1930-luvulta alkanut teollistuvan yhteiskuntamme sotien jälkeisiä psykologisia ja filosofisia perusoppejamme. Siinä luonto demonisoitiin ja syntyi käsitteet, jossa luonnon kanssa työskentelevät maalaiset olivat osa tätä alistettavaa ja pois pyyhittävää kulttuuria (Gemeinschaft/ Gesellschaft). Jopa yhteiskunnat ja niiden yhteisölliset rakenteet kuvasivat tätä kehityksen suunta ja sen modernisaatiota. Näin Suomessa maaseutu tyhjeni ja siellä tehtävä työ oli Helsingistä katsoen etätyötä. Itse pidän kotona kirjoittamista lähityönä ja Helsinkiä etäisenä ilmiönä, kalliina paikkana ja pandemiaa paeten vaarallisenakin, ympäristönsä ja ihmisenkin pilaavana ongelmanamme. Britit lordeineen viljelivät maata ja asuivat maalla, sama näkyy Ranskassa, Suomessa maalla asui pienviljelijä perheineen, Saarijärven Paavo hallaisilla maillaan. Siellä ei viljelty viinejä.

Hidas paluu fyysisille juurillemme

Globaalin ilmastomuutoksen oivaltaminen ja hyväksyminen tuli meille hyvin myöhään siinä missä ympäristöhallinnon järjestely yleensäkin. Se että ajauduin tuon ilmiön ytimeen koskisotiemme kautta ja niiden päätutkijana sekä ne myös lopettaen, antaa minulle jonkinlaisen paikan nähdä yhteiskunnallista kehitystä ja sen hoitamistakin.  Suuren pyörän pyöriessä pienet ja hajautetut mallimme syrjäytyivät niin luonnonvarojen käytössä kuin kulutuksessa, energian hankinnassa ja materian kierrätyksessä. Puhuimme kyllä verkostotaloudesta mutta toimimme keskittäen kaiken. Siinä ei ole mitään rationaalista ja joudumme myöhemmin sen korjaamaan. Jos ei muuten niiden pandemioitten jatkuessa ja toistuessa. Ei ihme jos Ranska on tuntematon ja Macron mysteeri, Agropolis Monpellierin ylpeytenä omituinen asia suomalaisen pienviljelijän pojille ja tytöille toimittajinamme, kaunein sanamme Ismo Leikolalle ”puliukko”.

Suomalainen eliitti keskittyi plagioivaan kulttuuriin ja pääkaupunkiseudulle, pois Impivaaraksi kokemastaan, pinta-alaltaan Japanista tai Euroopan metropolialueista oleellisesti poikkeavasta maastaan ja sen luonnonvarojen käytöstä ja hoidosta mitään piittaamatta. Sen kritisointi on oikeutettua, mutta vielä tänäänkin demonisoitua. Ydinvoimalla tuotettu lämpö pyörittämään generaattoreita on mielestämme fiksumpaa kuin vastaava käyttäen puuhalkoja. Se miten energiaa tuotamme, muuttuu joka tapauksessa aina lopulta lämmöksi. Ilmastomuutos ei ole seurausta vain hiilidioksidista. Emme voi huijata luontoa, luonnontieteitämme ihmisiä huijaamalla, valehtelemalla. Mytomania oppinamme ja maailmankuvana on vaarallinen muulloinkin kun Kekkosen aikana ja Kari Suomalaisen kuvaamana pilana.

Ydinvoima kieli kehityksestä, atomin ytimen halkaisemisesta, eliitin hyväksymästä tavasta tehdä sähköä. Se että nämä ydinhalot tuottivat hengenvaarallista häkää miljoona kertaa enemmän kuin vanhat puuhalkomme, ja vaativat sammuakseen tuhansien vuosien ajan, oli toisarvoinen asia. Se että suuresti arvostamme japanilaiset pyrkivät sammuttamaan näitä ydinhalkojaan kantaen merestä vettä, on nöyryyttävää tuon teknologian ihailijoille, suomalaiselle eliitille. Puuttuu vain Kari Suomalaisen kynä kertomaan mistä on kyse. Juuri tämä eliitti pani sulun Kari Suomalaisen piirtämiselle. Näin syntyi perussuomalainen puolue. Siellä nauretaan Kari Suomalaisen huumorille.

Kasvun pakko ja vallan halu

Tänään Aasian ja etenkin Japanin kulttuurin kipeät asiat koskevat suomalaiseen yhteiskunnan sieluun aivan toisin kuin luonnononnettomuudet muualla maailmassa. Sen sijaan oman yhteiskuntamme kipupisteet ja kasvava eliitin viha ja suvaitsemattomuus, sekä sen yhtymäkohdat globaaliin eurooppalaiseen kurimukseen osana Lähi-Idän tapahtumia, ovat vaikeammin oivallettavia. Oivallus tulee vasta kun mukana on myös Itä-Eurooppa ja Venäjä. Huomaamme olevamme Venäjän naapuri mekin.

Onko kasvun pakko ja ydinvoiman riski se, mitä olemme valmiita maksamaan, ja maksammeko Faustin tapaan vallasta ja sen pakonomaisesta tavoittelusta vaaleissamme liian kovaa hintaa paholaiselle niin vanhoina puolueina kuin niiden ikääntyneinä suomalaisen eliitin edustajina, jää vaille uuden mediayhteiskunnan odottamaa vastausta. Sen kritisointi uutena puolueena, perussuomalaisena, on oikeutettua ja terve ilmiö. Valheessa eläminen on uskallettava haastaa mytomaniana.

torstai 31. maaliskuuta 2011

Mytomania – sairaalloinen valehtelu

Onko myyntitykin puhe tai toisen ihmisen imartelu muunnettuna totuutena valhetta? Onko oma kansakuntamme erityisen rehellinen vai haluammeko vain pettää itseämme? Hyväksymmekö poliitikon puheen potaskana paremmin, silloin kun kyseessä on oman puolueemme edustaja? Pyrkivätkö kaikki elolliset olennot tavalla tai toisella naruttamaan toisiaan? Onko valehtelu eloon jäämisen ja evoluution tuote ja pitäisikö sitä pikemminkin suosia, kuin karsia niin lisääntymisen kuin kilpailun kiihkeässä kilvassa? Miksi meitä opastetaan näyttelemään työpaikkahaastatteluissa ja mainostamaan itseämme liioitellusti vaalien yhteydessä? Periikö rehellisyys vielä maan vai valehtelemmeko jopa kasanviisauksissamme? Jos rikkain kymmenesosa kansakunnasta omistaa 90 %, voiko demokratia toteutua, kun köyhin ei omista prosenttiakaan?

Saska Saarikoski toivottaa meille lehtensä kolumnistina ”Outoa joulua ja kuivaa uutta vuotta” (24.12. 2021). Kun ehdimme jo juhlia, kuinka epidemiasta päästiin pääministerimme johdolla ja hallituksessa, jossa kaikkien suurten puolueittemme johtajat ovat naisia, eikös Marin pääministerinä jäänytkin kiinni juhlinnasta liian aikaisin. Omikron uusimpana virusmuunnoksena on niin tarttuva, ettei auta muu kuin palata alkuruutuun ja käynnistää pandemian rokotuksetkin alusta. Samalla maaliviivaa ei vain siirretty, se otettiin meiltä kokonaan pois.

Kriisi kestettävänä pelkoineen on kokonaan eri asia kuin pysyväksi jäävä muutos, järkeilee Saarikoski muuttunutta maailmaamme. Eikä siinä mukana ole vielä lainkaan ne uhat, joita aiemmin pelkäsimme Venäjän tai Neuvostoliiton sekä Yhdysvaltain ja Naton välillä. Nekin kun ovat palanneet ja muistelemme samalla kylmän sodan valheitamme. Oma muistelmateokseni alkuvuodesta onkin nyt kuin tämän päivän todellisuutta, ei muistelmateos ensinkään. Taantuma muuttaa muistelmateokset futurologiaksi.

Ruokkiiko yhteiskunta valehtelua?

Suomalainen urheilija ja hänen valmentajansa, koko lajiliitto tai keskeinen osa sen vaikuttajia on jäänyt kiinni dopingista. Ei toki aineiden käytöstä niinkään kuin valehtelemisesta oikeudessa. Syyttäjä vaatii heille vankeusrangaistuksia. Kasainvälinen taloudellinen rikollisuus tekee tuloaan jalkapallon kautta ja se tarkoittaa paljon dramaattisempaa kuin mitätöntä dopingia Lahdessa hiihtourheilumme tuomisina, riitaa siitä, oliko media oikeassa ja lajiliiton edustajat valehtelivat peittäessään rötöksiään.

Onko sellainen teko rötös, jossa syytetty kertoo tehneensä mielestään sopimattomia, ja joita ei hänen kohdallaan ole sellaiseksi edes havaittu ja rikoksena ikinä edes pidetty. Miten menetellä, kun syyttäjän tarina alkaa sekin elää ja hakea uusia polkuja, kun vanhat menevät umpeen virheellisinä ja tekaistuina tarinoina.  

Entäpä kun tulee mahdottomaksi uskoa koko kilpaurheilun olemassaoloon silloin, kun kyseessä on valtaisat rahasummat ja niiden siirtely osana huippu-urheilua, sen vedonlyöntiä? Hyväksymmekö huijauksen osana yhteiskuntaa ja kilpaurheilun sen osana? Miten sellaisen voisi kitkeä pois, jossa rajaheiton suorittava urheilija voi olla osa kansainvälistä rikollisuutta, siihen mukaan jopa painostettuna. Takavuosina pesäpalloilijamme osasivat sen toki kotimaassaankin. Kun Pihkala peliään suunnitteli, hänellä oli mielessään muutakin kuin miesten fyysinen kunto.

Tällainen pesäpallosta tuttu tapaus oli vaikkapa poliitikko, joka kertoo salaa saaneensa taloudellista tukea vaalityössään. Se on kohtuullisen pieni rike verrattuna sellaiseen rakenteelliseen “maan tapaan”, jossa puolueitten on erotuttava toisistaan antaen katteettomia lupauksia, joista tuleva hallitus ei edes päätä, saati kykene yksin mutkikkaasti verkottuvassa maailmassa, tekemättä kompromisseja ja konsensus politiikkaa.

Pitäisikö silloin koko poliittinen järjestelmä muuttaa, vai antaa sen edelleen ruokkia järjestelmää, jossa muunnellun totuuden esittäminen on politiikassa hyväksytty ja ymmärretty osa joko kansallista maan tapaa tai jopa kansainvälistä käsitettä “politics”? Miten yksi henkilö puoluejohdossa voi mennä lupaaman tai sitoutumaan tuhansien tai miljoonien tekemisistä? Huijaako hän meitä käyttäen käsitettä “me” tai “puolue” ja hyväksymmekö sen osana kuvitteellista käsitettä “demokratia”? Pihkala ei ollut peleineen tyhmä mies ensinkään.

Itsepetos ja suggestio

Jatkuva epäluulossa eläminen on raskasta ja itsepetos kuuluu psyyken puolustusmekanismeihimme. Joskus on järkevämpää ja helpompaa luottaa kuin olla koko ajan epäluuloinen. Huijari käyttää hyväkseen suggestioalttiuttamme, joka sekin on evoluutiomme tuote. Lajin sisäiseen laumahenkeen on kuulunut totella epäröimättä johtajaa, ja tätä ominaisuutta hierarkkiset rakenteet käyttävät hallinnossa siinä missä alamaisiaan nöyryyttävä despootti tai pelkkä poliittinen huijari.

Me syömme jatkossakin ravintoloissa, käymme teattereissa, konserteissa mutta onko se enää sama asia kuin ennen pandemiaa, joka jatkuu määrättömän ajan? Pitäisikö juuri nyt kouluttautua uudella tavalla ja ratkaista tuleva elämänsä jättämällä sellaiset riskit, joita aiemmin tuli otettua tietämättään? Miksi asua metropolissa, kun maallakin on mukavaa ja asunnot halvempia. Ehkä tämä kotona tehty työ on sittenkin sitä lähityötä ja matkustaminen maailmalle etätyötämme.  Olen itse kokenut näin jo vuosikymmenet ja mitään ei juurikaan ole muuttunut pandemian seurauksena. Kun Saska Saarikoski kokee muutoksen edellyttävän syväsukelluksen ja hengityksen pidätyksen sijaan meidän jäävän lopullisesti veden varaan, kasvattavan kiduksetkin, minulla nämä kidukset olivat kai sitten jo valmiina lapsesta alkaen.

Mediassa gonzo -journalismi tarkoittaa siirtymistä pääasiasta sivupoluille. Kun yhteiskuntamme alkoi siirtyä mediayhteiskunnaksi, jossa uusi media ja sen mukana kaikki elämämme osa-alueet alkoivat olla reaaliaikaista ja vuorovaikutteista psykologiaa ja sen sosiaalisia ja taloudellisia vaikuttajia, meitä alettiin siirtää pois yhä näkyvämmin pääasioista. Tähän pyrittiin runsaalla tiedon välityksellä, kilpailevalla puhetulvalla, runsaalla toistolla ja tunteenomaisella suggestiolla, viihteellisellä liioittelulla. Tässä Saska ja hänen isänsä olivat suorastaan neroja. Suoraa sanomaa välteltiin ja annettiin vastaanottajan täydentää vihjailuin esitettyä puolitotuutta. Kiusaamisen ja ahdistuksen lisääntyminen oli juuri tätä vihjailun ja juorujen maailmaa, jossa parhaiten viihtyi ja eli mytomaanikko psykopaatti, sepitteellisiä tarinoita lasketteleva patologinen valehtelija, kertojana moneen kertaan palkittu kirjailija, aiemmin pelkkä narrina mainittu.

Ihminen on valehteleva eläin

Ihminen on valehteleva eläin. Puhumme jatkuvasti muunneltua totuutta ja manipuloimme ympäristöämme. Joukossamme liikkuu vippaskonsteilla uransa rakentaneita ja varallisuutensa hankkineita ihmisiä, sosiaalisia selviytyjiä käyttäen hämärää ilmaisua tai kapulakieltä tarkoituksena selvitä poliitikkona tai virkamiehenä väistellen näin totuutta viran puolesta tai sitä edes kunnolla tuntematta. Vai tunteeko 1990-luvulla syntynyt ministeri, ja miten hyvin tuon vuosikymmenen, vaippaikäisenä eläen, ja edellisen vuosikymmenen syvät kriisit ja niistä selviytymisen? Nehän ovat synkkää historiaa ja vielä 2000-luvun alkukin pelkkää lapsen tapaa leikkiä ja hakea kokemuksia, tulla äidiksi ministerinä 2020-luvulla.

Näissä tapauksissa oma kulttuurimme ja sen vaikutelmiin perustuva mutkikas hallintojärjestelmä suorastaan ruokkivat valehtelua. Jopa tutkijat ja tieteen tekijät alkoivat puhua “vaikutelmistaan” ja plagioida juttunsa muilta kilpaa muun median ja tiedon tuottamisen kanssa. Kilpailu oli liki sama asia kuin lupa valehdella, käyttää vilppiä ja esiintyä narsistisesti siitä jopa ylpeillen. Näin jokainen ministerimme puhuu juuri niin totta kuin osaa. Jotkut kun eivät osaa laisinkaan.

Yhteiskunta alkoi palkita vilppiä, kuten urheilijan kohdalla, joka otti riskin puolestamme tukien kansallista itsetuntomme heikkoja kohtia. Urheilija tuli siten palkituksi osana yhteistä tapaamme ummistaa silmämme rötöksiltä. Vielä hetki takaperin urheilija oli ylimystön edustaja ja lajin harrastus perustui juuri rehellisyyteen, ylimystön joutavaan ajanviettoon. Nyt me hyväksymme siinä vilpin mutta emme oikein siitä kiinni jäämistä. Ymmärrämme toki, miksi näin on päässyt käymään, olemme kaksinaismoralisteja. Sama koskee politiikkaa, jossa oma puolue ja etu edellyttävät vilppiä ja tapaamme ylläpitää yhden kuppikunnan mukanaan tuomia etuuksia ja privilegioita, vedoten jopa ”maan tapaan”. Siinä demokratia on rapautunut ja vanhat puolueinstituutiot aatteineen muuttuneet markettoriksi. Menestymme toki pandemiassa ja koronan jatkuessa vuosikymmeniä olettaen, että meillä on valmiina kidukset, Saska Saarikosken havaitsemat. Jos niitä ei ole, elämä veden alla on opittava teknisin keinoin. Joku siinäkin rikastuu ja varallisuus vaihtaa taas kerran omistajaa. Lähityö kotona ja puutarhassa oli opiskeltava jo lapsena siinä missä kyky kiertää kapakat.

Kateus ja yhteisöllisyys

Suomi on maa, jossa korostetaan rehellisyyttä, valehtelemme itsellemme. Joukossamme on jopa patologisia valehtelijoita, jotka ovat valmiina kertomaan mitä tahansa keksittyjä tarinoita ja sepitteellisiä valheita päästäkseen päämääräänsä. He eivät myöskään välitä, mitä muut ihmiset ja yhteisö heistä ajattelee silloin, kun lopulta jäävät kiinni ja alkavat hakea sopivaa syntipukkia. Oikeammin he ovat silloin jopa hyvillään vilppinsä tuomasta pienestä maineen lisästä osana vilpilliseksi muuttuneen yhteiskunnan tapaa palkita oman yhteisönsä edustaja rötöstelystään.

Niinpä kun rötöstelystä kirjoittava kirjailija saa kertoa muiden rötöstelyistä, hän on itse koko ajan sen yläpuolella ja saa siitä leipänsäkin Jari Tervon tapaan eläen ja Kekkosen ajasta kirjoittaen. Saarikosken ajasta taas kirjoittavat hänen lapsensa. Hulluille jaettu puuro on aina saman kierron jatkamista. Hegelin kuvaama spiraali on päättymätön ikiliikkuja.

Oleellista on, että vilppi palvelee omaa yhteisöä, omaa päämäärää, kateutta, jonka kohde on joku muu koettu kilpaileva yhteisö ja sen päämäärät. Näin kateus näyttäytyy yhteiskunnallisissa päämäärissä ja vilppi sekä valhe muuttuu osaksi hyväksyttyä toimintaa, sitä jopa palkiten. Vasemmisto vetoaa ihmisten kateuteen, oikeisto maalailee niiden mahdollisuuksiin ja vilpillinen kateus ruokkii patologista valehtelijaa ja vallan tavoittelijaa. Jopa nykyinen valuuttammekin on vain kahden miehen aikanaan neuvottelema poliittinen valuutta. Toki muutakin oli tarjolla.

Häiriintyneen valehtelijan yhteiskunta

Hiihtäjä voi tehdä jopa eräänlaisen “veljesvalan” ja allekirjoittaa sen ottaen vilpistä tulevan “häpeän” itselleen ja samalla miljoonan lunnaat. Sama koskee poliitikkoa, jonka syrjähypyt ja huijaus ovat osa hänen hyväksyttyä uraansa auervaaralaisena seikkailijana. Tähteys Suomessa syntyy usein juuri vilpillisen “renttuilun” kautta ja johtaa näkyvimpään menestykseen osana “maan tapaa”. Sen näyttely on kansakunnan suurinta huvia ja “turhapuromaista” elämän oivaltamista “mattinykäysmäisessä” kulttuurissamme. Formuloissa jäämieheksi ei synnytä vaan tämä ilmiö syntyy kyllä median tuotteena. Siihen vaaditaan vain ”hyvä kynä”.

Patologinen valehtelija ei osaa asettua toisen asemaan ja on tunne-elämältään häiriintynyt psykopaatti. Joskus lain koura kouraisee ja koko järjestelmä vaikuttaa epäilyttävältä, kuten hiihtäjäsuuruuksiemme kohdalla takavuosilta. Sama koski menneen vaalikauden poliitikkojamme, jossa koko järjestelmä sai kolhuja. Valmistaudumme tuon pyykin jälkipesuun pohtien samalla uutta myös institutionaalisesti toimivampaa sekä fossiilisten puolueittemme ”päivittämistä” että hallituskoalitioittemme järkevyyttä demokratiamme näkökulmasta. Näin hybridi yhteiskuntana vei puolueemme kriisiin siinä missä samalla demokratiammekin. Media vallan käyttäjänä on täsmälleen sama asia kuin tuli isäntänämme, ei renkinämme.  

Puolueemme menevät vaaleihin, joko sammutetuin lyhdyin, tai kertomatta äänestäjille, mikä on se hallituspohja ja sen ohjelma, jota nämä edustaisivat? Tutkimusten mukaan oma järjestelmämme on vaikeasti ymmärrettävä ja vieraannuttaa etenkin nuoret, muistuttaa enemmän Itä- kuin Länsi-Eurooppaa. Se vaatii oman poliittisen eliittinsä, jolloin kansallista keskustelua ei pääse edes syntymään vaalien alla politiikan sisällöstä ja valinnasta hallitusvaihtoehtojen välillä. Mistä nämä vaihtoehdot edes syntyisivät tulevissa ensimmäisissä aluevaaleissamme? Eihän heillä ole edes verotusoikeutta. Ei mitään vastuuta, saati sen tuomaa valtaa. Ei Suomi ole Sveitsin kaltainen osavaltio kantoneineen ja nyt paikallinen valta kunniltakin katoaa saman tien. Aiemmin keskusvalta siirrettiin jo aikoja sitten Brysseliin.

Suomi monipuoluejärjestelmänä poikkeaa muusta maailmasta ja puolueemme ovat puoluejohtajansa oloisia ja tuovat nyt esille negatiivisia “kynnyskysymyksiä” jotka sulkisivat ne pois hallituksesta. Tällainen ruokkii jälleen vilpillistä tapaa jättää kertomatta, kuinka vaalien jälkeen on rakennettava joka tapauksessa uusi monipuoluehallitus, jossa kompromissit ja konsensus johtavat omista vaatimuksista tinkimiseen, ja lopulta kaikki haluavat olla mukana juuri tuossa hallituksessa. Paitsi Ruotsissa, jossa riittää, kun yksi puolue on hallituksessa.

Suomessa taas oppositio ei mahdollista suurten enemmistöhallitusten aikana vaikuttamista sieltä käsin, ja pyhistä omista lupauksista, kynnyskysymyksistä, on tingittävä. Monet niistä ovat lisäksi käytännössä muualla kuin Suomessa, tai yksin hallituksessa tehtäviä ratkaisuja, ja poliitikkomme liioittelevat huijarin tapaan valtaansa näissä kynnyskysymyksissään. Suomalainen protesti suuntautuu yhä selvemmin vanhaa puolueinstituutiota vastaan ja demokratian laajentamisen puolesta lähemmäs Länsi-Eurooppalaista käytäntöä. Sen oppiminen on vain vienyt meiltä aikaa.

Elämme huijareiden aikaa

Kun jokin ihminen tai asia vaikuttaa liian hyvältä ollakseen totta, se ei käytännössä yleensä olekaan totta. Jos joku ryhmä tai ihminen jää tästä valheesta kiinni, hän on ollut huono valehtelija. Usein kyseessä on silloin sanomatta jättäminen, jolloin valhe on vain peiteltyä ja usein “maan tavan” hyväksikäyttöä. Kun se on toistunut vuosikymmeniä, syntyy vaikutelma patologisesta toimintakulttuurista ja jossain vaiheessa siihen haetaan korjausta. Tästä myös Suomessa on alettu puhua kyseenalaistaen kansalliset “maan tapamme” ja rehellisyytemme sekä korruptiosta vapaa maamme. Sama pätee tänään lähihistoriaamme ja sen esittelyä valheineen. Itse jouduin esittelemään nuo valheet aikanaan 1970-luvulla ”peitetyin sanakääntein”.

Tietämättömyys ja tiedon tai tietämättömyyden puute, ei toki ole valehtelemista. Sen sijaan ajan henkeen kuuluu korostaa tietoa ja taitoja, joista ei ole dokumentteja ja joita ei ole oikeasti olemassakaan. Yksilöllisyyden ja idols-ihmisten maailmassa on entistä hyväksyttävämpää korostaa taitoja, vaikkei näille olisikaan mitään katetta. Lauermaa ja Walamies korostavat tällaista yhteiskunnallista ja sosiaalista valehtelemisen taipumusta, jossa huijaamisen taiteesta on tehty salonkikelpoista.

Naurettava eliitti

Pertti “Spede” Pasanen teki siitä taas huumoria, nauraen eliitin tavalle nostaa näkyville kykyjä, jotka eivät ole erityisen merkittäviä tai käyttivät vilppiä. Keskiluokkaistuva yhteiskunta on käyttänyt tätä huumoria runsaasti ja hyväksynyt sitä kautta naurun itselleen ja osana yhteiskuntaluokkien välistä kateutta. Sodan jälkeisessä Ranskassa ja Britanniassa, myöhemmin Hollywood -maailmassa, tämä komiikka oli suurta muotia vain muutama vuosikymmen takaperin, ja se on rantautunut nyt myös uudelleen naurettavaksi.

Samoilla ilmiöillä on taipumusta toistua sukupolvesta toiseen ja juuri osana plagioida vanhemman kulttuurin “valheita“. Aina sille ei osata uudessa kulttuurissa nauraa ja ne muuttuvat todeksi. Nettimaailma ja sosiaalinen media on väline, jossa tällaista tapahtuu koko ajan huomaamattamme. Koomiseksi tarkoitettu ilmiö yhtäällä muuttuu toisessa kulttuurissa draamaksi, jopa tragediaksi. Sama pätee tapaamme puhua ja kirjoittaa ”kylmästä sodasta” ymmärtämättä, mitä sillä aikanaan tarkoitettiin. Sen vastakohta ei ole ”kuuma sota” muuna kuin sanaleikkinä.

Digiaika toi mukanaan sellaiset ilmiöt, joissa pelit ja leikit ovat osa todellisuutta. Nuoremmilla muuta todellisuutta ei olekaan. Näin Saska Saarikosken kirjoitus toivottaen meille ”Outoa joulua ja kuivaa uutta vuotta” edellyttää sellaista sosiaalista pääomaa ja muistia, jossa mukana on ollut joskus myös hyviä jouluja ja onnellisia uusia vuosiakin. Näinhän ei ole muuten kuin saduissamme ja siinä maailmassa, jossa Jari Tervo ja Saska Saarikoski viettivät kaamoksen aikaa. Valtaosa Helsingin liki sadasta kielialueen kulttuurista ei tätä ymmärrä ja ministereistämmekin vain 1980-luvulla syntynyt.

Peltipoliisin huijaaminen on luvallista siinä missä liioittelu vakuutusyhtiölle vahingoista, todistavat tutkimukset. Suomalainen vilpillisyys on yhtä yleistä kuin missä tahansa kulttuurissa, olkoonkin että pidämme muita kansakuntia meitä vilpillisempinä. Näin tekevät toki muutkin kohdallaan. Tuoreen uutisen mukaan joka viides rikos Helsingissä on ulkosuomalaisten tekemiä. Lauerman mukaan kuitenkin myös suomalaiset ääriliikkeet, testamentinteettäjät ja kirousten poistajat pyrkivät lietsomaan pelkoa, epävarmuutta, uhan aavistusta ja perusteetonta syyllisyydentuntoa.

Ruokkimalla salaisia pelkoja ja toiveita, kiitollisuudentuntoa, suomalainen patologinen valehtelija on parhaimmillaan niin kotona, työpaikalla kuin urheilukentällä valmentajana, opettajana koulussa, esimiehenä linjajohdossa. Kateuden kavaluus on asiansa osaavan poliitikon ja huijarin, työpaikkakiusaajien ja kenen tahansa tuon taudin tuntevan parhaita työkalupakin välineitä, oli kansakunta ja sen ahneus mistä tahansa maailmankolkasta. Näin rohkenen itse toivottaa kaikille oikein hyvää joulun jälkeistä aikaa sekä mistereillemme lisää vauvauutisia.

By Matti Luostarinen

Prof, PhD, ScD Matti Luostarinen (natural and human sciences) birth: 100751, adress: Finland, 30100 Forssa, Uhrilähteenkatu 1 matti.luostarinen@hotmail.com Publications: Monographs: about one hundred, see monographs, Cluster art.org Articles: about two thousand, see all publications, Cluster art.org Art: Cluster art (manifest in 2005), see Art, Cluster art.org CV, see Cluster Art.org Blog: see blog, Cluster art.org (Bulevardi.fi)

Vastaa

Related Posts