Peruskoulusta korkeakouluun – oppia koko elämä

Googlatessani nimeni sain yllättäen vastaukseksi Paula Takion kuvan ja tekstin, joka oli luonnollisesti luettava. Toki löytyi muitakin nimiä ja tekstejä mutta tämä pysäytti tänään erityisesti. Näin siksi, että päivä oli kulunut lasten parissa ja pohtien samalla koulutusta ja kouluarvosanojamme. Meillä kun on tapana vertailla toisiamme jopa Eduskunnan kyselytunneilla ikään kuin istuisimme ministerin aitiossa vastaamassa opettajan kysymyksiin.

Oppositio hiostaa ministereitä tekemättömistä töistä ja nämä onnettomat hakevat toisistaan turvaa ja näyttävät jopa olevan syyllisiä siihen surkeuteen, jonka seurauksena on kohta kolmas maailmansota tai ainakin stagflaation syntyinen, kurjuusindeksin ilmaantuminen taloutemme hoitajien kyvyttömyydestä kertovaksi riesaksi.

Näin Takio käynnistää oman minulle avautuneen bloginsa (kursiivi):

”Kun asuin parikymppisenä ulkomailla, isä kirjoitti minulle kirjeitä, jotka hän aloitti pyytelemällä anteeksi sitä, ettei osaa kirjoittaa. Kirjeet olivat kauniin runollisia kuvauksia luonnon ilmiöistä ja arjen tapahtumista. Mietin, mistä kumpusi se ajatus, että isä ei osaisi, kunnes löysin isän kuoltua hänen koulutodistuksiaan. Äidinkielen arvosanat olivat huonoja, taisipa olla hylättyjäkin joukossa. Isä kantoi 70 vuotta sisällään ajatusta, ettei osaa, koska 7-vuotiaana ei ollut osannut.”

Kiinnostava avaus sellaiselle blogille, jonka lukijat hakevat itselleen tukea vanhempien kyvykkyydestä (kyvyttömyydestä) nokitella lapsiaan koulumenestyksestä iskien pöytään oman todistuksensa rinnalle isän vastaavat dokumentit oman lapsuutensa ajoilta. Geenit ne ovat, jota puhuttelevat, ei lapsen oma lahjattomuus, saati laiskuus. En kukaan meistä vanhempiaan valinnut. Emme me tietämme valinneet, tie valitsi meidät.

Jatkan Takion blogin lukemista pohtien, mikä meitä yhdistää vai onko tekoäly erehtynyt siirtäessään hänen tekstiään jostakin syystä samaan ”klusteriin” kuin mihin tuhannet omat kirjoitukseni kuuluivat. Jotain yhteistä on oltava ja otan siitä selvää ilman tiekoneen apua. Näin Takio jatkaa kirjoitustaan:

”Nuori äiti tuli itkien kotiin esikouluikäisen lapsensa kouluvalmiustestin tuloksia kuulemasta. Lapsi sijoittui kuulemma huonoimpien joukkoon. Oli ihmetelty, onko lapsi edes käynyt esikoulua ennen muuttoa uudelle paikkakunnalle. Lapsi oli pyytänyt liian monta kertaa apua ja neuvoakin testiä tehdessään.

Yksi opiskelija osasi erityisen hyvin geometriaa. Kysyin, oliko hän aina ollut taitava matematiikassa. Nuori mies naurahti, että oli hänellä koko alakoulun matematiikasta hyvä arvosana, mutta yläkoulussa ei enää mennyt hyvin. Kyllä hän kuulemma kaikki tunnit salaa kuunteli opetusta ja oppikin kaiken, mutta kapinamieli oli niin kova, ettei hän halunnut näyttää osaamistaan.”

Olen kirjoittanut kymmeniä juttuja toki opiskelusta, mutta en näin pienten lasten saati eläytyen heidän ongelmiinsa kuten Paula Takio tekee oman bloginsa opetusta hakien ja alustusta rakennellen kerronnallisin keinoin ja esimerkein. Omat oppilaani kun ovat olleet aikuisia miehiä ja naisia eikä heitä kasvateta enää kuten lapsia ikään. Vanhemmat ovat hekin työnsä tehneet ja yliopistoon sisäänpääsy on jo sinänsä merkki jostakin. Etenkin jos opiskelija on jo kuudennen vuoden väitöskirjaansa valmisteleva tapaus.

Yhteistä on kuitenkin arvosanat. Myös yliopistoissamme jopa väitöskirjat arvioidaan ja niistäkin annetaan arvosanat. Jatketaan siis Takion kirjeen avaamista:

”Arvosanoille täytyy olla määrätyt kriteerit ja niiden pitää olla selkeät ja ymmärrettävät.

Kaksi opiskelijaa kertoi minulle lähes identtiset tarinat. Kumpikin oli alakouluikäisenä päättänyt saada kerrankin hyvän numeron kokeesta. Kumpikin oli päntännyt pari viikkoa. Kokeeseen kumpikin oli mennyt luottavaisin mielin: ”Nyt minä osaan.” Kumpikin oli saanut kokeestaan nelosen ja selitys sille oli ollut, että he olivat ymmärtäneet kysymykset väärin. Ei kuulemma sen jälkeen tehnyt mieli pänttäillä turhaan.

Arvosanoille täytyy olla määrätyt kriteerit ja niiden pitää olla selkeät ja ymmärrettävät: on reilua kertoa selkeästi, mitä pitää kulloinkin osata. Ryhmän osaaminen ei mene Gaussin käyrän matemaattisella jakaumalla oletetun normin mukaan – tämän nosti esille myös Jukka Ruukki Helsingin Sanomissa (siirryt toiseen palveluun)huhtikuun alussa.”

Hyvä pointti ja kelpaa toki myös yliopiston sisällä pohdittavaksi. Olen tavannut väitöskirjojen ohjaajia, joiden syntymävuosikin viestittää, ettei tietokone ja tekoäly ole tuttu väline ja alan perusanalytiikkakin on hakusessa. Saati että taustalla olisi poikkitieteistä koulutusta armeijassa se aikanaan hankkien talvisodassa. Monella lukiokin oli jäänyt väliin professoreinamme.

Miten tällainen kehnon tutkinnon suorittanut voi antaa arvioita, saati ohjata yliopistossa 2000-luvun Suomessa? Olen tästä kirjoittanut runsaasti myös ministereitten ja edustajiemme kohdalla seuraten keskustelua, joka on parinsadan valitun käyttämää kieltä Eduskunnassa. Olisivatko he edes kymmenen tuhannen joukossa, jos valinnan suorittaisi tekoäly ja oman aikamme yliopistot?  Olemmeko ajautumassa sotiin ihan vain tumpeloitten johtajiemme seurauksena globaalisti? Millaiset mahtoivat olla Putinin todistukset ja persoonallisuustestit? Etenkin Adolf Hitlerin kohdalla näitä papereita on tutkailtu monen tutkijan toimesta.

Professoriliitossa on runsas 2000 alansa huippua. Toki mukaan mahtuu aina joku täydellinen mätämunakin mutta ei nyt kovin montaa. Vuosittain meillä väittelee 2000 nuorta tohtoria. Se on vähän ikäkohortista, jossa alkujaan oli 50 000-100 000 syntynyttä lastamme.  Heille löytyy varmasti kelvollista työtä ja myös vastuuta tekemisisitään. Jos ei Suomesta niin aivovientinä muualta. Kun itse väittelin tohtoriksi luonnontieteellisessä tiedekunnassa ensimmäisen kerran, meitä väitteli sinä vuonna vajaa 100. Meitä taas oli syntynyt 1950-luvulla yli 100 000 vuosittain. Väittelijöitä oli sama määrä kuin mitä yliopiston ja korkeakoululaitoksen katsottiin vaativan oman professorikuntansa uusintamiseen.

Jatkan Takion kirjeen lukemista. Se kertoo lopulta paremmin sanomani kuin itse siitä kirjoittaessa. Väärään aineistoon kirjoitukseni perustaen, väitteleviin tohtoreihin. On puhuttava ja kirjoitettava lapsista. Ei tohtorikoulutettavista. Se on vieras aihe medioissamme.

Opettajan onni ja toivehan olisi, että kaikki saisivat kiitettävän. Miksen sitten vain anna kaikille kiitettäviä? Kymppikin menettäisi merkityksensä, jos sen vain lätkäisisi kaikille siksi, ettei muuta raski, mutta ei arvosanalla saa myöskään näpäyttää, jos ärsyttää. Arvioinnin on aina oltava paitsi perusteltua myös ennakoitavissa. Jos arvosana tulee kovin yllätyksenä, olisi oltava aikaa yhdessä miettiä, miksi se oli yllätys. Miksi työnteko ei olekaan tuottanut tulosta ja miten asiaa voisi auttaa jatkossa?

Uudet koulukäytännöt painottavat oppilaan itsearvioinnin taitoja. Elinikäisen oppimisen maailmassa on oleellisen tärkeää osata arvioida omaa osaamistaan. Se on edellytys sille, että osaa pohtia, mitä vielä tarvitsisi tehdä ja mitä oppia lisää. Milloin on tarpeen pyytää apua ja neuvoja?”

Viisaasti kirjoitettu Paula Takiolta. Se sopii myös omaan tapaani tarkkailla omia oppilaitani mutta myös omaa osaamista silloin kun kyse on poikkitieteisistä tehtävistä. Sellaisia, joita ministerit hoitavat hallinnossa. Tai ainakin tulisi hoitaa. Onko jatkettava opiskelua, käynnistettävä ikään kuin kokonaan uudessa tiedekunnassa alusta ja vietävä se hamaan loppuun saakka väitöskirjana. Onko se ehkä avaamassa jotain sellaista, joka jäi luonnontieteissä vieraaksi ja synnytti myös tieteitten välisen suuren sodan ”Science Big War” ihmistieteitten (human science) ja luonnontieteitten (natural science) välillä.

Jatketaan siis Takion kirjeen avaamista kohti sen loppusyvennystä ja kliimaksia.

”Opettajan täytyy ehtiä pysähtymään jokaisen opiskelijansa luo, eriyttää ja yksilöllistää.

Anna Vuorjoen blogikirjoituksen ”Älä syytä laiskuudesta (siirryt toiseen palveluun)!” mukaisesti ajattelen, että arviointia tärkeämpää on, että koulun aikuiset pystyvät kohtaamaan oppilaita yksilöinä ja paneutuvat ymmärtämään oppimisen vaikeuksien taustalla olevia syitä. Tällaisen lähestymistavan kannalta on kuitenkin oleellista pitää huolta siitä, että opettajalla on realistinen määrä oppilaita ja opiskelijoita kohdattavana.

Ryhmäkoosta puhutaan usein vain luokan työrauhan ylläpidon kannalta, vaikka kyse on paljosta muustakin. Opettajan täytyy ehtiä pysähtymään jokaisen opiskelijansa luo, eriyttää ja yksilöllistää. Ei tarvitse olla matemaatikko ymmärtääkseen, että se käy mahdottomaksi, jos oppitunnilla on korkeintaan kaksi minuuttia aikaa kutakin lasta tai nuorta kohden.”

Uskomattoman hyvä havainto. Lukiossa meitä oli samalla luokalla aina yli 40 ja pelasimme jätkän shakiksi nimettyä peliä vuodesta toiseen. Kaikki opittava hankittiin parin kuukauden aikana ennen ylioppilaskirjoituksia lukemalla kielten tärppisanastot ja kielten lisäksi kirjoituksissa ei muuta mitattukaan kuin matematiikka ja kaikki muut aineet olivat käsitteen ”reaalikoe” alla. Yliopistoon haettiin parin päivän pääsykokeessa ja maksimipisteillä ovet avautuivat helposti.

Omia oppilaita sain myöhemmin 40 pro-graduaan valmistelevaa maisteria ja se oli liian paljon. Myöhemmin keskityin ohjaamaan vain muutaman valikoidun tulevan tohtorin väitöskirjoja jättäen yliopiston ja siirtyen tutkimuslaitoksiin ja avustaen samalla innovaatiopolitiikan koukeroissa yrityksiä ja elinkeinoelämää. Uudet omat väitökset olivat siinä välttämättömiä. Innovaatiot kun piileksivät tieteitten rajapinnoilla ilmiötä näin popularisoiden. Digiaika ja tekoäly muutti kaiken globaaliksi.

Paula Takio säästää tärkeimmän sanottavansa loppuun, synteesin kouluttajan urallaan oppineena, opettaen myös vankiloissa ja eduskunnassa, lisäten kielitaitojaan freelance kääntäjänäkin. Opiskelu ja arvosanat, gradut ja väitöskirjat eivät ole itsetarkoitus ensinkään. Päinvastoin ne ovat portaita kohti uusia haasteitamme ja rikastuttavat elämäämme usein edes sitä huomaamattamme.

Näin hän tuon synteesinsä kirjoittaa:

”Joskus oppilas pelkää kovasti, että vanhemmat suuttuvat, jos koearvosana on huono. Joskus taas vanhempi on luvannut rahaa tietystä arvosanasta. Silloin arvosanasta on tullut itsetarkoitus. Entä jos vanhempi antaisikin palkkion lapselleen mieluummin siitä, että näkee lapsensa lukevan kokeeseen ja kehuisi siitä, että lapsi tekee töitä oppiakseen?

Arviointi on vanhastaan perustunut kovin keskeisesti koetuloksiin. Yksittäinen tulos yksin tehdystä ja ehkä ulkoa opettelua testaavasta kokeesta ei kerro kuin vähän senhetkisestä yhden aineen osaamisesta, ehkä jopa vain siitä, onko elämä ollut mallillaan koepäivänä. Se ei ole kiveen kirjoitettu totuus edes sen aineen osaamisesta kokonaisuudessaan. Kun arvosanan kriteerit ovat selvät ja oppilaan itsearviointitaidot ovat kunnossa, arvosana ei myöskään saa elämää suurempaa merkitystä.”

Myös Opettaja-lehden (6/2017) pääkirjoitus (siirryt toiseen palveluun)käsitteli aihetta. Nykykoulussa arvioinnin kuuluu olla monipuolista: itsearviointia, vertaisarviointia, opettajan arviointia. Oleellista on, että arvioitavana todellakin on oppiminen ja osaamisen kehittyminen, ei persoona. Kunpa kaikki ennen kaikkea muistaisivat, että koearvosana ei ole arvosana ihmisyydestä. Kouluarviointi ei mittaa ihmisarvoa.”

Paula Takio

Paula Takio on kieltenopettaja Turun Ammatti-instituutissa. Opettajan töitä hän on tehnyt niin vankilassa kuin eduskunnassakin. Hän on myös freelance-kääntäjä ja on tutkinut keskiajan kirjoituksia. Hän viihtyy työssään nuorten parissa.

By Matti Luostarinen

Prof, PhD, ScD Matti Luostarinen (natural and human sciences) birth: 100751, adress: Finland, 30100 Forssa, Uhrilähteenkatu 1 matti.luostarinen@hotmail.com Publications: Monographs: about one hundred, see monographs, Cluster art.org Articles: about two thousand, see all publications, Cluster art.org Art: Cluster art (manifest in 2005), see Art, Cluster art.org CV, see Cluster Art.org Blog: see blog, Cluster art.org (Bulevardi.fi)

Leave a Reply

Related Posts