Tölttiratsu

Forssa ja Lounais-Häme, Ypäjä, tunnetaan hevosistaan. On siis aika paneutua tähän isäni sodan aikaiseen ratsastavan patteri työvälineeseen sekä lasteni ja lastenlasteni rakkaimpaan harrastukseen.

Hevosen askellajit ovat synnynnäisiä ominaisuuksia. Villihevoset liikkuvat luonnossa joko käyntiä, ravia, laukkaa tai kiitolaukkaa eli neliä. Tosin näistä ravin katsotaan olevan usein ihmisen kehittämä ja siis jalostuksen sekä koulutuksen yhteistä tulosta. Lisäksi tietyillä hevosroduilla on juuri niille ominaisia erikoisaskellajeja. Niiden liioittelu vaatii taas erikoiskoulutusta ja apukeinoja. Tällöinkin ne perustuvat hevosten luontaisiin periytyviin askellajeihin tai -tyyppeihin.

Nopeus ja jalostus ovat valttia

Tasaisuutensa vuoksi ravi on suosituin nopeista askellajeista. Se tunnetaan ravikilpailuissamme ja nopeimmat huippuravurit lämminverisinä etenevät noin 50 km/h kun omien raskaampien suomenhevostemme huippuajat ovat noin 45 km/h. Tällainen kaksitahtinen askellaji, jossa kaksi kaviota laskeutuu aina maahan yhtä aikaa diagonaalisesti, vuoron perää ristikkäin, on meille tuttu ravikilpailujen lähetyksistä.

Ennen kamera-aikaa luultiin ravaavan hevosen pitävän ainakin yhden kavion koko ajan maassa. Liikesarja on ihmissilmälle liian nopea, jotta olisi  havaittu, kuinka liitovaiheessa hevonen irtautuu kokonaan maasta. Yhdysvaltalainen liikemies Leland Stanford kuvasi tämän ihmeen viidenkymmenen kameran avulla vuonna 1872 ja kuvasarjan nimi tunnetaan tänäänkin nimellä “The Horse in Motion”. Kävelyurheilua harrastavat tietävät miten matkalla tahtoo tulla hetkiä, jolloin jalat irtautuvat maasta ja vaadittu maakosketus katoaa. Kävely muuttuu juoksuksi.

Ihmisen tapa liikkua on sidoksissa sekin evoluutioon ja muuttuu koulutuksen kautta myös vaikkapa mutkikkaaksi tanssiksi tai urheilusuorituksiksemme. Hevosen tapaan se on sidoksissa geneettisiin taipumuksiimme. Sen ohella taustalla on lukuisia kulttuurisia piirteitä ja ihmiselle ominainen puhekieli, jolla voidaan välittää tuntemuksiamme ja perimäämme tietoa muista lajeista poikkeavalla tavalla. Hermeneutiikka on tapa tulkita puheemme ja kielen tuottamaa kulttuuria, taloutta, maailmankuvaa, organisaatiota, luovuutta, ihmisenä olemisen ihanuutta.

Luonnontieteissä ihminen operoi oman liikkumisensa kanssa toisin kuin humanismissa ja ihmistieteissämme. Välineellinen luonnontiede  antaa mahdollisuuden oppia sellaisia poikkeavia liikkeitä, joita hevoset käyttävät vaikkapa erikoisaskellajeissaan. Näitä erikoisaskellajeja tunnetaan maasta ja kulttuurista, hevosrodusta riippuen hyvin monenlaisilla nimillä. Hermeneutiikassa näitä käsitteitä on oleellisesti enemmän.

Tölttihevosen poikkitieteinen askellus

Perusaskeltajien rinnalla Euroopassa parhaiten tunnetaan islanninhevosten töltti ja passi. Vielä keskiajalla nämä ratsastajalle mukavat ja tasaiset askellajit olivat tuttuja muuallakin maailmassa, mutta ne katosivat myöhemmin hevosen hyötykäytön ja käyttötarkoituksen mukana. Etelä-Amerikassa toki tavataan vielä töltti -taipumusta ja jopa suomenhevonen voi intoutua tähän askellukseen, tölttiin.

Kilpailtaessa askellajiratsastuksesta haetaan kuitenkin joko tiettyjä hevosrotuja (askellajirotuja) tai -yksilöitä (askellajihevosia), joilla on rakenteensa ansioista kyky oppia muita paremmin ottamaan vastaan koulutusta ja esimerkiksi erikoiskengityksen avulla.

Ihmisen ja hevosen välinen yhteistyö on sekin vuosituhantinen ja jotkut meistä osaavat paremmin kouluttaa hevosia sekä tuntevat niiden taipumuksia olematta kuitenkaan välttämättä hevoskuiskaajia.

Tölttiä ja passia jalostavat tietävät, kuinka töltissä ravihevosen ja passin yhdistäminen muuttuu tasan puoliväliin molempia. Näin mukana on sekä ristikkäistä ja diagonaalista että saman puoleista eli lateraalista vaihetta. Töltti on siis nelitahtista ja jalkojen poljentajärjestys on täsmälleen sama kuin perinteisessä hevosen käynnissä. Taas palataan kävelevään ihmiseen ja hänen suorituksiinsa pitäen ainakin toinen jalka maassa.

Tästä syntyy tasainen ja mukava matkavauhti, jossa edetään kyllä tarvittaessa hitaasta töltistä aina laukan nopeuteen. Se on ratsastajalle mukavin tapa edetä. Siinä voi jopa pitää mukia matkassa läikyttämättä. Kun sen on kerran oppinut, muuta ei käytäkään. Mutta ensin se on opittava ja kaikille tämä ei ole mahdollista. Tästä huolimatta heitä olisi syytä sietää.

Moni islanninhevonen on niin pitkälle tölttihevonen, että se vapaanakin liikkuu ravin sijaan töltissä. Pohjois- ja Etelä-Amerikassa liki samaa askellajia kutsutaan rackiksi tai single-footingiksi. Ratsastettuna töltti kuitenkin muuttuu etenkin jenkkien suorittamana helposti raviksi tai passitahtiseen suuntaan. Eron huomaaa heti vaikkapa kirjallisuutta lukien.

Kun tyyli hajoaa  juttu on sillä pilattu niin tieteenä, taiteena, filosofiana, minä tahansa luovana innovaationa, joka edellyttää poikkitieteistä etenemistä ja väsymätöntä laukkavauhtia, tölttiä. Luovassa töltissä, työssä, on osattava rentoutua mutta matkavauhdin on säilyttävä ripeänä. Jos muuttuu laukaksi, silloin on syytä pitää taukoja.

Passi ja ravin yhdistäjät – poikkitieteiset tölttääjät

Ihmisen kyky ymmärtää samaan aikaan luonnontieteitä ja sen menetelmiä, vaikeita käsitteitä (tai edes peruskäsitteitä) sekä ihmistieteen käyttämiä ikivahoja filosofioita, dogmeja, riittejä tai niiden koulukuntaisia eroja ovat pääsääntöisesti kieleen sidottuja ja hermeneuttisia ilmiöitä nekin.

Ne ohjeistavat samalla, miten pitkälle kykenemme yhdistämään näitä toisiinsa ja muuttamaan hermeneuttisen ymmärtämisen kulkua. Niinpä se ei vielä riitä, että tuotamme vaikkapa kirjallista tekstiä, se on voitava muuttaa myös töltin kaltaiseksi kokonaisuudeksi, tullakseen ymmärretyksi sekä passin että ravaajan maailmassa. Olellista on, että molemmat tulkitsevat sen eri tavalla, mutta pääsevät silti maaliin.

Käytännössä hermeneuttinen kehä rakentuu yksittäisistä osista, jotka viittaavat samaan aikaan laajempaan kokonaisuuteen.  Käytännössä ymmärtäminen muodostaa kehän jossa lukija on avainasemassa. Tekstin merkitys löytyy sen kulttuurisessa, historiallisessa ja kirjallisessa kontekstissa.

Siis kuten töltissä ja sen kahden erilaisen juoksutavan yhdistämisessä kirjailijan jatkaessa koko ajan samalla tyylillä alkamatta välillä laukata tai ravata.

Kiitolaukkaan äkisti  äityvä kirjailija vie tölttääjän mukin nurin tehokeinonaan. Kehän kiertäminen helpottaa tekstin ymmärtämistä jokaisella “kierroksella” aina aikaisempaa hieman paremmin. Olkoonkin, etteivät hermeneutiikan sukulaiskatsomuksen erikoisaskeltajat poststrukturalismissaan ole tässä yhtä optimistisia.

Kun ikää tulee lisää opitimismi tahtoo vähentyä ja idealismi muuttua kyynisemmäksi elämänkatsomukseksi. Tämä ei ole sama asia kuin hermeneuttinen tapa jatkaa kulkuaan sekä tehdä entistäkin parempaa tulosta töltissä pitäytyen

Kaiken kansan hermeneutiikkaa

Hermeneutiikka käytetään niin sosiologiassa, oikeustieteissä, musiikissa ja se on monelle koko tieteen filosofian perusta, osa semiotiikkaa, Raamatun hermeneutiikkaa, kirjallisuusteoriaa ja -kritiikkiä, eksegetiikkaa ja filologiaa, diskurssianalyysiä, dekonstruktiota ja analyyttistä hermeneutiikkaa.

Näihin käsitteisiin ei kannata takertua. Riittää kun muistaa, kuinka sanat ja hermeneutiikka ovat monelle koko maailmankuvamme ja töltti fikuin tapa tuottaa uutta tietoa uupumatta matkalle. Matkavauhtia kun voi myös säädellä ja varoa palamisilmiöitä. Ravikansan menosta ei kannata välittää. Se ei tuota mitään uutta ja hakee vain piikkipaikkaansa.

Koko ravikansan asemaa on muuttanut etenkin oman aikamme globaali viestintä ja nyt se muistuttaa kovien monien erikoisaskeltajien ja perusaskeltajien kohtaamista samassa kontekstissa netin ja sosiaalisen median taloudessa ja strategiassamme. Tällainen aiheuttaa luonnollisesti sekaannusta ja hämmennystä. Töltääjän ei pidä tästä välittää tuon taivaallista.

Osa heistä kun on vaikkapa päihteitten käyttäjiä, jolloin passi ja tölli vaikuttavat sujuvan hyvin, mutta käytännössä askeltaminen on muuttunut paso finoksi, missourinfoxtrotteriksi tai tenneseenwalkeriksi suomenhevosella sitä esitellen.

Otan tästä esimerkin. Kuntien rakenneuudistuksissa kahden erilaisen tieteenalan koulutuksen ja maantieteilijän suunnittelijan kasvatuksen saaneena ja alan keskusteluja seuraten osa meistä edustaa ikään kuin perinteistä suomenhevosen käyntiä ja palaa aina samaan regionaaliseen rakenteeseen, jossa kunnilla ovat rajat ja kunnat ovat saarekkeita kartalla takavuosien kylätappeluineen Hämeessä kuultuna elämänä.

Regionalismi vastaan spatialismi

Regionalismi kun on hyvin suomalainen maailmankuva tasokarttoineen ja onomatopoeettisine sanoinemme, paikan niminemme. Nekin kun on luonnosta löydettyjä ja yksistään Kalajärviä, Pyhäjärviä mahdoton määrä. Näin paikan identiteetti on meille merkittävä, osa persoonallisuuttamme ja identiteettiä, yhteisön syntyä. Se on sekä sisäsyntyinen (ympäristöpsykologiaa) että ulkosyntyinen, opetuksen ja kasvatuksen tuote. Nationalismi symboleineen opitaan sekin eikä anneta geenien mukana.

Vastaavasti laajemman ja lähempänä erikoisaskellusta hankkineet kokevat alueensa spatiaalisina yksikköinä, jolloin kartalle näkyvät regionaaliset rajat ovat kadonneet ja korvautuneet ikään kuin sisäkkäisinä ja funtionaalisina, toiminnallisina renkaina ja rakenteina. Usein he pitävät itseään globalisteina ja halveksivat muita lokalisteiksi, suomenhevosiksi. Kyse on narsismin aiheuttamasta virheestä, ei sen ihmeellisemmästä.

Tässä aluetalouden ja sosiaalisen tai mentaalisen alueen maailmassa on lopulta kyse vain kahden perustyypin välisestä näkemyserosta.  Yhden passin tyyppisessä kaksitahtisessa askeltekniikassa hevosen matkan teko on ravia mukavampaa kuin regionaalisessa, perinteisessä suomenhevosen käynnissä, ravissa tai nelissä. Suomen hevosen menossa, regionalismissa, laukka ja kiitolaukka puuttuvat menosta kokonaan, saati passi tai muut erikoisaskellajit, väitetään ja ollaan väärässä.

Ei ole synti olla väärässä, jos ei ymmärrä koko asiaa eikä kykene sitä askeltamaan oikein, tahtoi sitten tai ei.

Tanssina se kuvataan  jääkiekkovalmentaja Juha Tammisen liikehdintänä, jonka puutteet hän korvaa oudolla vaatetuksella ja puhetulvalla. Tällainen valmentaja on valmis myös hevoskuiskaajan tehtävään ja laatimaan siitä opaskirjoja. Kun koulutusta antavat mediajulkimot ja ministereinä ovat poliittiset pyrkyrit, syvempi osaaminen puuttuu. Jälleen kyse on narsismista, ei sen kummallisemmasta ilmiöstä.

Kolmannen tien kulkijat

Kolmannen vaihtoehdon mallit, joissa yhdistetään regionalismia ja spatiaalista maailmankuvaamme, passia ja ravia, digitaalista ja lateraalista toisiinsa, edustavat sellaiset meistä,  joilla on islanninhevosen tausta tai Yhdysvalloissa saatu epistemologis-metodologinen rack-ratsun koulutus.

Tähän kolutukseen suomenhevonenkin sopii vallan mainiosti töllitaipumuksensa ansiosta. Ruotsalaisilla ja muilla lämminverihevosillamme se on ongelmallisempaa Euroopassa. Käytännössä mahdotonta.

Vain meillä Suomessa on ikioma onomatopoeettinen kielemme ja sen rakenne sekä sukupuolettomat sanat oppia tämä askellus samaan aikaan ja yhdistäen yhdeksi ja samaksi etenemistyyliksi niin passi kuin ravikin. Se on omituinen lahja siinä missä kielemme rakenteet hermeneutiikan tulkinnassa.

Tämä lahja hämmästyttää etenkin amerikkalaisia ystäviämme netissä, diplomatian keinoissamme Martti Ahtisaaren tapaan, mutta usein myös aasialaisia ystäviämme yliopistoissamme ja teknologiakeskuksissa, konserttisalien tahtipuikon käytössä kapellimestarineroina tai arkkitehteina, kirjailijoina, mutta tänään myös kuvataiteilijoina, suurten massatapahtumien ohjaajina tuhansille televisiokanaville olympialaisissa mittelöissämme, puhumattakaan rallikuskeistamme ja formulatähdistämme sekä heidän kyvystään keskittyä vaativaan tehtäväänsä.

Neurologit ja aivotutkijamme voivat kertoa enemmän mistä tässä on kysymys sen luonnontieteisenä prosessina. Se ei kuitenkaan ole vielä kuin toinen puoli totuutta.

Kaikki he ovat lisäksi lähtöisin pääosin samalta antropologiselta ja luonnonmaantieteelliseltä vyöhykkeeltä ja puhuvat itämurteita. Heidän esi-isänsä ovat taistelleet kymmenissä sodissa ja alue on miekalla piirretty myös geneettiseen perimäämme, sen regionaaliseen ja spatiaaliseen, hermeneuttiseen myös moraaliseen ja oikeustieteelliseen tulkintaan, hermeneuttiseen kielellisen ymmärryksen kehään.

Olen kirjoittanut tästä aiemminkin. Nyt kuitenkin turvautuen hämäläisille tuttuun ja heille yhteiseen kieleen, hevoseen ja sen askellukseen. Kolme asiaa ja neljäs sitten tekstin sisälle. Hevosella kun on neljä jalkaa ja tyylin vaihdokset eivät saa viedä laukkaan tai johtaa kaatumiseen, ravissa hylkäämiseen. Hyvän tölttihevosen hylkääminen olisi hirvittävä virhearvio jopa Hämeessä eläen ja hermeneutiikalla, kielellä, arvioiden.

 

By Matti Luostarinen

Prof, PhD, ScD Matti Luostarinen (natural and human sciences) birth: 100751, adress: Finland, 30100 Forssa, Uhrilähteenkatu 1 matti.luostarinen@hotmail.com Publications: Monographs: about one hundred, see monographs, Cluster art.org Articles: about two thousand, see all publications, Cluster art.org Art: Cluster art (manifest in 2005), see Art, Cluster art.org CV, see Cluster Art.org Blog: see blog, Cluster art.org (Bulevardi.fi)

Leave a Reply

Related Posts