Näitä kolmea artikkelia luettiin runsaasti tänään. Kirjoitin ne talvella 2008. Ennen suuria tapahtunmia vuosikymmenen vaihteen jälkeen ja Suomessa jytky vaalejamme. Kaikki ennusmerkit olivat näkyvissä. Nyt niihin aletaan myös hakea ratkaisuja ja ne olivat toki nähtävissä jo liki vuosikymmen takaperin. Entäpä jos olisi toimittu jo talvella 2008 tai viimeistään kevään ja kesän aikana? Olisiko vältytty suurelta tuskalta ja hallitsemattomalta murhenäytelmältä, pakolaisvirroilta?
Avantgarde ja innovaatioprosessit
Avantgarden aika myös talousoppina
Avantgardella tarkoitetaan alun perin vastakohtaa valtakulttuurille etenkin kirjallisuudessa mutta myös kuvataiteissa ja teatterissa sekä elokuvassa. Toki laajemmassa mielessä sen voi tulkita liittyvän myös yhteiskunnan muihin ilmiöihin, politiikan välineisiin ja talouteen, teknologiaan sekä sosiokulttuurisiin prosesseihin.
Avantgarden alussa on aina aate, manifesti ja ryhmä sen toteuttajana. Kirjallisuudessa ja taiteessa runoilija tai taidemaalari julisti vanhan kulttuurin kuolleeksi ja itsensä uuden airueeksi. Taiteilijan työlle syntyi tätä kautta suuruudenhulluja vaatimuksia ja odotuksia. Kirjallisuudesta avantgardesta ovat kirjoittaneet mm. Sakari Katajamäki ja Harri Veivo (Kirjallisuuden avantgarde ja kokeellisuus 2007).
Kokeellisen kirjallisuuden ilmiöt eivät levinneet koskaan oikein Suomeen. Syy on ehkä kielessämme ja kulttuurissa sekä harvaan asutun maan pienessä kirjoittajien määrässä pohtia ryhmäksi saakka näin ongelmalista aihetta. Sama koskee toki myös muita taiteen aloja, jolloin oma avantgardemme on pikemminkin muualta meille levinnyt (diffuusio) kuin itse tuotettua. Lisäksi omat manifestimme ovat kirjailijoiden tai kuvataiteilijoiden kirjaamina miltei naiviin fundamentalistisia, klassisessa hengessä laadittuja julistuksia siitä mikä on sallittua ja mikä kiellettyä, kun tavoite oli päinvastainen.
Avantgarde ei poikkea oleellisesti innovaation ja sen diffuusion (leviämisen) periaatteista. Molempien itseymmärrykseen kuuluu vakaumus, että oma aika on jollain tavalla poikkeava edeltävästä, ja vaatii siksi aivan uudenlaisen teknisen, taloudellisen tai taiteellisen ilmaisunsa. Lisäksi ilmiöt lomittuvat läheisesti toisiinsa, kuten Freudin psykoanalyysi ja sen yhtymäkohdat kreikkalaiseen mytologiaan sekä näiden leikkauspinnat taiteessa unenomaiseen, piilotajuntaiseen surrealismiin. Andre Breton kirjoitti jopa ”automaattisen kirjoittamisen” menetelmän, jossa tietoisen osuus oli mukamas eliminoitu pois.
Innovaatioon ja tieteeseen sekä avantgardistiseen taiteeseen kuuluu suuren yleisön taidemaun tai tieteen tuntemuksen halveksunta, oma munkkilatina, ja vain asialle vihkiytyneet papit ja papittaret ymmärtävät tätä uutta ilmiötä. Paradoksina siihen kuuluu kuitenkin ”elämän ja taiteen” yhdistäminen, jolloin mukaa kosiskellaan myös tätä suurta yleisöä. Näin päädytään yleistä makua vastaan, mutta kaikkien hyväksi.
Innovaatiossa suuren kuluttavan massan läsnäolo on välttämätöntä. Samoin talouden ja teknologian uusissa prosesseissa, joissa innovaation on myös levittävä. Vallankumous ei saa jäädä vain lastensa käsiin. Vallankumous kun syö lopulta aina lapsensa Fidel Castro poikkeuksena. Hän söi tai pilasi vallankumouksen ”internationaalin”.
Saksalaisesta romantiikasta alun perin juurensa saanut taiteen dynamiikka ja hegeliläisen ajattelun muuttuminen kohti omaa aikamme, modernia kaiken aikaa muuttuvaa dynaamista maailmaa, saa sisältönsä Hollywoodissa ja Yhdysvalloissa syntyneestä Peircen pragmatismista. Suomeen se rantautui etenkin opettajille tarkoitettujen pedagogisten kirjojen välityksellä (esim. Dewey 1900, Koulu ja yhteiskunta). Myöhemmin tästä koulusta tulivat ”Business Scoolit” ja MBA -tutkinnot 1960-luvulta.
Bernard-Henri Levytä lainaten Amerikka on maa, jossa Hollywood on korvannut Hegelin. American Vertigossa Levy kirjoittaa kuinka amerikkalaiseen utilitarismiin ja liikemiesmentaliteettiin kuuluu Hegelin ajatus ”mikä on järjellistä on todellista; ja mikä on todellista on järjellistä” puettuna kuitenkin muotoon ”mikä on todellista, on spektaakkelia; spektaakkelin on oltava tavalla tai toisella totta”. Tätä jälkimmäistä kokeilimme myös tutkimuksessa. jossa webympäristön blogaajat saivat käsiteltäväkseen uusia innovatiivisia ”avantgardistisia” käsitteitä. Tulokset ovat luettavissa julkaisussani www.mtt.fi/met/pdf/met102.pdf ja kirjoissani ”Klusteritaiteen manifesti” sekä ”Arctic Babylon 2011”. Kiintoisaa on, että klusteritaiteen manifesti levisi välittömästi lähes 30 miljoonan blogaajan käyttöön, muttei näyttäytynyt Suomessa juuri lainkaan. Prosessin tapa edetä (diffuusio) Suomessa oli sama kuin avantgardististen liikkeiden 1800- ja 1900-luvuilla ja muistuttaa tästä tehtyjä kuvauksia. Suomalaiset eivät osa käyttää verkostokirjakauppaa. Tosin blogikeskustelu kunnista käy Karjalassa kiivaana, Hämeessä sitä ei juuri huomaa.
Politiikan teossa (Politics) Antti Nylen kertoo esseissään (Vihan ja katkeruuden esseet 2008) kuinka suuret ikäluokat ovat jättäneet maailman selvitystilaan kasvun ideologiallaan. Nylenin askeettinen ihanne liittyy dadyismiin korostaen älyllistä ylemmyyttä rahvaaseen ja porvaristoon nähden. Se on ikään kuin vastalause demokratialle. Demokratia kun levittää käsitteen mukaan tyhmyyttä ja ylikansallista valtaa, jakaa vallan harvojen käsiin. Dandyismin juuret ovat 1800-luvun aristokratiassa. Mitä enemmän on päättäjiä, passiivisia äänestäjiä, sitä harvempi päättää ja käyttää todellista valtaa. Webympäristö ja internet -demokratia ei sellaista siedä.
Dandyismi, dadaismi kuvataiteessa, avantgarde ja anarkia ovat läheisiä käsitteitä toisilleen. Marja Härmänmaa ja Markku Mattila (2008) ovat toimittaneet aihetta käsittelevän julkaisun ”Anarkismi, avantgarde, terrorismi – muutamia strategioita järjestyksen rikkomiseksi”. Kirjassa anarkismin luovuus ilmenee juuri avantgarde-taiteena, tuhoavuus terrorismina. Anarkistit uskovat ihmisen hyvyyteen, mutta eivät luota demokratian kautta pienen eliitin valtapyrkimyksiin. Anarkistien mukaan yksilöt ovat luonnostaan sosiaalisia ja yhteistyöhaluisia, mutta vasta hierarkiat vieraannuttavat ja turmelevat heidät. Näin anarkistit vastustavat aina auktoriteetteja, eivät järjestystä. He hävittävät valtion tavoitteena palauttaa valta yksilöille tai pienille paikallisille yhteisöille. Leo Tolstoi uskoi anarkistisen yhteisön toteutuvan rauhanomaisin keinoin Jeesuksen etiikkaa noudattaen. Muita anarkismin teoreetikkoja ovat mm. Pierre-Joseph Proudhonia, Pjor Kropotkinia. Max Stirner ja Mihail Bakuni monien muiden joukossa.
Taiteessa anarkismin vapauttava voima tuli esille avantgardetaiteessa, kuten futurismissa, dadaismissa ja surrealismissa, jotka olivat ”kirjan maalaamista”, ei niinkään puhdasta värien maailmaa van Goghin tapaan parhaimmillaan. Täällä se edusti vanhojen perinteiden rikkomista ja mielikuvituksen päästämistä valloilleen. Totalitarismia palvovat natsit tuomitsivat avantgarden ”rappiotaiteena”.
Webympäristö tarjoaa etenkin nuorille keinon verkottua reaaliaikaisesti sellaisiin maailmanlaajuisiin vuorovaikutteisiin prosesseihin, joista osa on avantgardistisia ja samalla uutta luovia, innovatiivisia prosesseja. Niiden erottaminen ja löytäminen webyhteisöjen valtaisista käyttäjäjoukoista on helppoa. Avantgardistiset ja innovatiiviset ryhmät tunnistavat hetkessä toisensa, ja omat yhteisöt ovat erityisen voimakkaita, telecity-blogaajien omia kulttuureja. Niiden yleisestä mausta poikkeava radikaalin askeettinen yhteiskunnallinen toiminta on hyvin lähellä 1800-luvun avantgardistista henkeä. Heitä on turha kosiskella suomalaisen puoluelaitoksen kriisin pelastajiksi. Tässä mielessä vanha puoluelaitos yhteiskunnallisena uudistajana on tullut toki jo aikoja tiensä päähän. Edes Barack Obaman valinta Yhdysvaltain presidentiksi ei muuta sitä tosiasiaa, että Levyn mainitsemat ”identiteettiin perustuvat ideologiat” ovat tulleet tiensä päähän ilma Obaman presidenttiyttäkin.
Kuubaan Espanjan Galiciasta emigroitunut suurtilallisen perheen akateeminen poika Fidel Castro tapasi vuonna 1956 Ernesto ”Che” Guevaran ryöstelevän joukkion. Castron oma sissijoukkio oli 82 miehen ryhmä anarkisteja. Muistan hyvin ne kauhun hetket, joita nämä anarkistit saivat aikaan vuonna 1962 Kuuban ohjuskriisin yhteydessä. Che Guevarasta tuli oman aikansa nuorison palvoma Boliviassa 1967 surmattuna sankarina. Vietnamin sota ja hippiliike olivat 1960-luvun nuorten elämän sisältöä ja osa laajaa globaalia avantgardista liikehdintää yhdessä Maon oppien kanssa. Niiden ydin oli pinnallisuudessa, jota tämän päivän webyhteisöjen avantgardistiset liikkeet eivät sietäisi.
Tänään Fidel Castron perintö on pysähtynyt ja köyhä saarivaltio. Kuubassa Castron valtakausi täyttää parhaiten diktatuurin tunnusmerkit. Anarkistin juuret eivät ole olleet sen maan köyhälistön todellisuudessa, jota ne pyrkivät edustamaan. Tämän päivän jatkuvassa evoluutiossa Castron vallankumous oli viimeinen suuri narsistisen egomaanikon voimannäyte. Jatkossa on haettava webyhteisön paljastamaa uskottavuutta ja totuutta. Muuten demokratia ei voi toteutua muuna kuin kyynisenä luottamustyönä, jossa vallasta ja taloudellisista etuuksista pidetään kiinni hintaan mihin hyvänsä Fidel Castron tapaan kansansa näin köyhyydellä palkiten. Kyläpoliitikkojen kuntapuolueet ovat tätä keskustelua kuntarajoista Suomessa paikallisena ilmiönä.
Demokraattisesti johdettujen korporaatioiden rinnalle on tullut toinen globaali malli, joka herättää pahennusta avantgardisissa ryhmissä. Valtion ohjauspolitiikan on ohittanut yritysjohtajat, joilla kaikilla on sama koulutus. Sitran raportissa (Kestävä innovointi) Antti Hautamäki kuvaa sitä henkisesti samasta tuutista tuotetuksi ja 1960-luvun liikejohtokoulujen (Business School) MBA -tuotteiksi. Ilmiö on sama ja jatkoa edellä jo viittaamani kouluopetuksemme pragmatismin vuosiin. Samassa ideologiassa korostetaan amerikkalaisen utilitarismin onnistumisen mittareita osakkeenomistajan saamana voittona. Yhteiskunnan kokonaisetu kuvitellaan siinä yrityksen roolina tehdä voittoa omistajalleen. Tämä on haastanut ne perinteiset yrittäjät, joilla on sukupolvien yli syntynyt sitoutuminen yritykseen, yhteisöön, työntekijöihin ja usein myös alueeseen. Eivät kaikki Yhdysvalloissa ole tätä oppia nielleet. Pragmatismi ja utilitarismi on oppina kovin protestanttinen ja luterilainen. Yhdysvalloista ei löydy yhtään sen koulukunnan presidenttiä. Ei tule jatkossakaan.
Uusilla johtajilla on apuna sijoitusalan ammattilaiset, joiden etu niin ikään on tuottaa mahdollisimman suuri voitto johtamalleen rahastolle. Kytkös on Suomessa johtanut moniin sellaisiin ilmiöihin, jotka eivät palvele vanhaa alueen, valtion ja yrittäjän sekä luonnonvarojen välistä kytkentää omaan kulttuuriin. Se sotii myös avantgardista ja anarkistista sosiaalista pääomaa kasvattavaa sekä yksilön henkilökohtaista yhteisöllistä ”hyvää” vastaan. Tämä näkökulma on moraalinen ja eettinen, mutta toki myös kuvitellun biologinen ja siten looginen. Esimerkit liimautuvat Suomessa Voikkaan, Joensuun ja Kemijärven suuntiin sekä Bochumin tehtailla Saksassa. Toki esimerkkejä löytyy joka suunnalta, pelkästään Forssasta yli 600 ihmisen verran muutaman vuoden aikana.
Moni haluaa poliitikoilta nyt enemmän kuin laastareita. Kvarttaalikapitalismi koetaan tolkuttoman ahneeksi globaalina ilmiönä ja aluetaloudet rampauttaen. Yksilön ja yhteisön, valtion välinen ristiriita on vaikeasti selitettävissä. Suomalaiset metsäyhtiöt jopa vaarantavat asemansa Suomen elinkeinopolitiikan silmäteränä. Sama saattaa koskea kohta myös elintarvikkeita ja peltojamme. Entäpä jos niitä aletaan käyttää innovaatioprosessien tuotteina uusin tarkoituksiin? Nyt talouden vallankumous olisi evolutionaarinen ja toteutuisi varoittamatta ja ilman korporatiivista valtionohjausta myös tässä uudessa suunnassa.
Maailmantalous ei korjaa itse itseään, ja yritysten johtamisen totuudet ovat osana innovaatioprosesseja hyvin suhteellinen käsite. Muutokset tapahtuvat siellä ääritilojen kautta, jolloin nykyinen suunta on ollut jo kauan mahdollisesti hyvinkin virheellinen. Ensimmäiset merkit luottokriisistä olivat pelottavia. Ilmastonmuutos on toinen.
Uusi avantgardistinen liike politiikassa olisi sellainen yhteiskuntavastuu, jossa mukana ovat yrityksiä koskeva selkeä lainsäädäntö, vahva ja läpinäkyvä valvonta sekä riippumaton virkakoneisto. Yritykset eivät toimi politiikan ulkopuolella ja avantgardistiset johtajat toimivat aina hieman ennen kuin heitä myöhemmin seuraavat 1960-luvun opin toteuttajat. Mutta mistä löytyvät poliitikot, jotka osaavat ja ovat rehellisiä? Nykytaustaa vasten jo aidolta ja vilpittömältä vaikuttava ihminen politiikassa on suuri saavutus ja ansaitsee tukemme.
posted by Matti Luostarinen # 9:25 PM
maanantai, helmikuu 18, 2008
Kriisiytynyt puoluelaitos
Soihdut sammuu kermat päältä sukupolvelta
Suomen Kuvalehti (15.2) kertoo pääkirjoituksenaan kuinka SDP:n soihdut sammuvat saattohoitopuolueena. Kaikki mediat sen toki kertovat mutta analysoimatta. Se on hyvin suomalainen ilmiö. Kerrotaan kuinka kansanliike henkilöityy ja syy on näissä mediakasvoissa. Mediakasvoja, pääministerin morsiamia, seuraa kuitenkin vain muutama prosentti passiivisia jälkiomaksujia. Muiden on pakko seurata kun muuta ei tarjota. Media juoksuttaa poliitikkoja ja teettää väärää työtä ja liikettä. Se on sen vallankäytön taloudellinen etu. Se lähteekö siihen mukaan, on puolueen oma asia. Haluaako se kosiskella pääministerin morsiamia vai ehkä innovaatiojärjestelmän kärkeä. Kaiken perässä juokseminen vie uskottavuuden koko poliittiselta liikkeeltä. Kun suola muuttuu mauttomaksi, se heitetään pois.
Syy tähän kaikkeen ei tietenkään ole Heinäluoma, vaan politiikan kyvyttömyys hallita muutosta ja että tämä koskee toki kaikkia puolueita. Vanhasta vastuullisen on vaikea olla uuden ajan airut. Kun maapalloistumisessa, internet -ilmiöiden uusissa innovaatioissa, puolue ei ole ratkaisu, siitä tuleekin osa ongelmaa. Politiikan päättäjän ja työntekijän välinen yhteistyösopimus työnantajan suuntaan on rakoillut jo kauan.
Vakavia asioita ei tule sotkea pääministerin morsiamiin viihteellisen median keinoin. Pirulle ei pidä antaa pikkusormea. Ellei ole pirusta riippuvainen ammatti tai narsismiltaan häiriintynyt ihminen. Nyt näitä on vastuullisissa tehtävissä aivan liikkaa. Missä ovat väitelleet nuoret naiset SDP:n puheenjohtajakisassa? Näitähän tulee tuhat joka vuosi! Ehdokkaathan ovat nyt kuin ”crambe repetita”, lämmitettyä vanhaa kaalikeittoa. Hämeenlinnastako tulee pelastus? Forssasta löytyisi kymmenen samanlaista hämäläistä keski-ikäistä miestä ja naista. Opiskelunsa keskeyttäneistä ylioppilaita, oidipaalisia narsistisia naisia pilvin pimein. Ei niistä ole kansanliikkeen soihdunkantajiksi saati visionääreiksi, innovaatioita suorastaan kavahtavat.
Yrityksen ja yhteiskunnan menetyksestä ei seuraakaan välttämättä ihmisen oma menestys. Demarit olivat liian kauan kiinni ammattiyhdistystoiminnan vähissä keinoissa ja omahyväisen kiintyneitä valtaan. Valta pilasi kansanliikkeen ja nosti pintaan vääriä ihmisiä. Ulko- ja turvallisuuspolitiikan haparointi, eriseuraisuus ja jopa ilmastopolitiikan ristiriitaiset kudelmat ryvettivät lopuksi. Demokratia pelotti ja vanhat konkarit poteroituivat puolustamaan vanhaa valtaansa kerran sen vallattuaan Erkki Tuomiojan johdolla.
Vanha konkari Seppo Lindblom esitti oman hätähuutonsa syksyllä ”soihdunkantajien” puuttumisesta vanhasta työväenliikkeestä. Yksi tie on kuljettu loppuun eikä uutta ole näkyvissä. Ei ole johtajia, ei visioita uuden ajan airueeksi, uudessa mediassa esiintyen. Vanha media kun on samassa kriisissä, eikä se voi pelastaa nyt toveriaan. SE juuri hakee viihdettä ja pääministerin morsiamia, elää jälkiomaksujan ehdoilla. Ei sitä pidä kuunnella visioivan innovaation liikkeissä. Ei pidä antaa puoluetta markkinatoimiston vedettäväksi. Syntyy veret seisauttava mainoskampanja. Ei toista kansanliikettä pidä viedä nahkurinorsille. Sen nyt ymmärtää sokea Reettakin. Ei pidä provosoitua eikä jäädä tuleen makaamaan kun virhe syntyy. Onhan näitä hyviä ohjeita, joilla puoluetta johtaa Suomessa. ”Mennääpäs yli että heilahtaa”. Satavuotias ei tottele näitä ohjeita poterossaan. Mainoskampanjat on tarkoitettu muuhun kuin kasanliikkeiden käyttöön. Ellei puolue mainosta itseään juuri supermarketin yhtenä ketjuna. Ja se vie kyllä uskottavuuden viihteen puolelle.
Ennustin WSOY:n katoavan kartalta vuosi sitten. Perustin ennustukseni omiin kokemuksiini yrittäessäni löytää sieltä kustantajaa. Yritys ei voi elää markkinataloudessa pelkästään valjastamalla luova luokkansa – kirjailijat – varkaiksi ja viihteen markkinoijiksi hintaan mihin hyvänsä. Kutsuin sitä ”Haanpään hajuksi”, Hymy Lehden pakinoitsija Veikko Ennalaan ruumiillistuneena roskana. Ennalan kirjan toimittaminen WSOY:n kustannustoimittaja Harri Haanpään toimesta oli valtava riski ja osoitus miten syvällä kustantaja nyt ideavarkaineen kulki. SE lopetti vanhan kustantajan. Moraaliton teko ei pidä yllä romaanikirjailijoita tuottavaa kustantajaa. Kustantajan kriisi ei ole yksittäinen ilmiö ja ulkopuolella yhteiskunnan muiden ilmiöiden. Kun romaani alkaa syödä kuin sika, se tuo mieleen SDP:n mainoksen ja vaalikampanjan.
Tätä samaa ryöstöviljelyä on yritetty toki myös tutkijoiden ja tieteen kohdalla. Tehdään nippuväitöksiä eikä väitöskirjoja lainkaan. Väittelijä ei väittele väitöstilaisuudessa enää mistään. Vastaväittäjä on aseeton ja turha. Näytelmä on arvoton sirkus. Tiedeyhteisön tehtävänä on tuottaa nykyisin väitöskirjoja, koottuja artikkelinippuja, ei tiedettä. Luovan innovaation lähde kuivuu sellaisessa kustantajan rosoisen kielen prosessissa tai tieteen prostituutiossa, väärin mitoitetussa tulosvastuussa. Arktinen Baabeli (Arctic Babylon) on nyt kylmää kyytiä kustantajan lukea ja oivaltaa virheensä kuten demarit vaaliyönä, yliopisto väitöstilaisuuden karonkassa, jossa kukaan ei enää tiedä ketä kiittää, paitsi rahoittajaa. Valtaan ei ole enää paluutta kun rotat jättävät laivan. Jotkut ymmärtävät sen heti, toiset eivät koskaan. Entäpä jos kaikkien petosten ja valheiden jälkeen kokeilisi lopuksi totuutta? Jos työ ja luovuus, innovaatio, ei palkitse, mikä sitten palkitsisi? Aivan kaikessa yhteiskunta ei voi olla suvaitsevainen joutumatta lopulta täysin rappiolle. Opportunistinen puoluelaitos ja demokratia on ilmiönä vaarallinen yhdessä korruptoituneen median kanssa, eikä niitä lopulta erota toisistaan.
Tänään WSOY on satavuotisen kustannustoimintansa tradition kadottanut ja ovi on jäänyt auki kirjailijoiden lähteä. Ensimmäisenä hukkuvan laivan jättivät sellaiset rotat, joille Finlandia -palkinto on tuttu, WSOY:n järjestämä markkinaetu. Nyt kustantaja on enää kirjapaino ja rotat joutuvat alkamaan alusta koko prosessin Siltalan veljesten unelmaa tukien. Kirjailijat kun ovat romanttista väkeä, ”seteliselkärankaisia” vanhaa vennamolaista käsitettä lainaten. Se ei ole helppo tie kulkea. Uusia palkittuja Finlandia -ehdokkaita ei ole sieltä luvassa. Mutta ei ole myöskään paluuta vanhaan riideltyyn arkeen, SDP:n 1960-luvun kriisiin ja Rafael Paasion valintaan. Sellaista aikaa me emme nyt enää elä ja kriisi on syvempi, koko puolueinstituutioita koskettava. Tulevat vaalit syksyllä näyttävät, kuinka syvä se meillä todella on.
Vasemmiston tulenkantajat puuttuvat ja viihteen tekijöiden tapa hoitaa bulkki -tuotteet kevääksi ja joulun markkinoille ei ole luovaa taidetta nettinuorille. Matka nobeliin on liian pitkä kulkea. Nippuväitöskirjat eivät kouli nobel -ehdokkaita nekään. Dikitekniikka ja internet -sukupolvi jyrää perinteisen kirjailijan, globalisaatio hakee myös kunnon kaunokirjallista tuotetta, netti julkaisee parhaat tieteen saavutukset reaalaikaisena. Perinteinen kustannustoiminta on kuollut puoluelaitoksen kriisin myötä.
Vasemmiston kansantaiteilijoita ei enää pidetä yllä yhteiskunnan varoilla. Toverit jakavat siinä yhteistä kohtaloaan vanhana innovaatiojärjestelmänä sitä hiljaa haudaten kuten Titanic jäävuorensa kupeessa. Kaikki tämä oli nähtävissä jo vuosia ja löytyi toki netistä, mutta ei Hesarin sivuilta. Se haukkui kepulaisia ja etsi pääministerin morsianta. Jälkimedia ei reagoi kohti jäävuorta täysillä hohkaavaan laivaan, vaan vasta kun laiva on laho köli pystyssä uppoamassa. Se on reaaliaikaisen ja uusmedian sekä vanhan välinen ero. Juuri tämä ero näkyy puoluelaitoksen ja siitä irtautuneen nuoremman koulutetun ikäluokan välillä.
Demareiden ja puoluelaitoksen ainut pelastus on myöntää kuinka kärjessä kulkee sittenkin aina innovaatioprosessi, ei taloudellisen edun tavoittelu ilman sen sisältöä ja hakien suurinta kuluttajamassaa, jälkiomaksujien joukkoa, supermarketpuolueen tuotteita postmodernin turistin hypisteltäväksi, kulkurin ja pelurin mittoihin tuotteet räätälöiden. Lahjakkain ja innovatiivisin osa suuntaa ajankäyttönsä haastavampaan, ja puoluelaitos joutui kriisiin siinä missä kirjailijat, muusikot, kuvataiteilijat ja luovan työn perinteinen airut sekä poliittinen kansanliike sen hyödyntäjänä. Sellainen koneisto yhteiskunnan innovaatiojärjestelmänä kääntyy liian hitaasti reaaliaikaisissa prosesseissa, internet -demokratiassa.
Vanhalle konventiolle itsensä tyhjentäminen on yhtä vaikeaa kuin yksilölle. Ydin minän löytäminen – vanhan poisoppiminen – on vaikeampaa kuin uuden oppiminen. Se on yhtä kipeää kuin vallasta luopuminen, suuren ikäluokan vanheneminen ja kuoleman hyväksyminen osana elämää. Kerman päältä kahmiva ahne vanheneva ihminen ei ole enää soihdunkantajana uskottava. Ihmisen viimeinen kuolemansynti on juuri ahneus, kyvyttömyys vanheta arvokkaasti, siirtää uudelle sukupolvelle, luopua viisaasti. Sodan aikainen ahne sukupolvi haluaisi viedä hautaan myös aatteet ja uskonnot, filosofiat ja luovuuden, innovaation airueen oikeutuksen, maapallon paikkana elää. Ei sellaiseen opportunismiin voi saada moraalista tai eettistä oikeutusta. Se on geneettinen virhe ja biologinen, transgeeninen harha ihmisen iän keinotekoisesti muuttuessa lääketieteen keinoin.
posted by Matti Luostarinen # 5:13 PM
perjantai, helmikuu 15, 2008
Suuruuden ekonomia jyrää aluetaloudessakin – ja etenkin siellä
Suurten päätösten aika Loimaalla ja Lounais-Hämeessä
Forssan kaupunki esittää Lounais-Hämeen piskuisten kuntien yhdistämistä yhdeksi kunnaksi. Samalla Forssa esittää tarkasteltavaksi sellaista talousmaantieteellistä aluetta, jossa mukana olisi myös Loimaan alue. Tammela, Jokioinen, Ypäjä ja Humppila tyrmäävät tämän mallin, ja uskovat palveluiden järjestyvän jatkossakin hallintoa uudistamatta. Jokaisella kunnalla on nähtävästi oma kestävä talous, talousmaantieteellinen alue ja kyky sen kautta hoitaa niin lapset kuin vanhuksensa, työssäkäynti- ja palvelualueensa, logistiikka ja yhteydet yrittäjien toimia. Näkökulma kohdistuu palvelurakenteen sosiaali- ja terveyspalveluihin, ei koko aluetalouteen lainkaan. Aluetaloutta hoidetaan riihikuivalla rahalla, ei pyhällä hengellä ja imagomittareilla.
Kun palvelurakenteita muutetaan, on syytä muistaa etteivät kunnan sektoripalvelut millään tavalla irtaudu aluetaloudesta. Jos aluetalous ei toimi, eivät toimi taatusti palvelutkaan. Mitä suurempi ja vahvempi talousalue, sitä paremmat ovat resurssit hoitaa palvelut koskivat ne sitten lapsia tai vanhuksia, yrittäjiä, logistiikan rakentajia, kouluttajia ja innovaatioprosesseja tutkijoineen. Näitä tarkoituksia varten Hämeenlinnan ympäristökunnat ovat muodostaneet oman laajan talousmaantieteellisen alueen, joka on samalla kunnan ja kaupungin raja. Näin myös maaseudun ääni ja demokratia ulottuu aluetalouden koko kirjoon. Ei vain pienen pitäjän maatalouteen.
Kuntakoko hevospelin kulkemana matkana oli joskus talousalueen raja ja toripäivät tärkeä päivä, mutta internet oli vielä tuntematon. Tiedepuistoa tai nanotekniikan laboratorioita sellaiset kunnat eivät kaivanneet, mutta ei myöskään erikoissairaanhoitoa yliopistosta ostaen. Kun MTT:n keskuslaboratorio on lopullisesti suljettu, Forssan talousalueelle jää vain toripäivät ja muisto tieteestä Jokioisten kylässä. Humppilasta käsin on helppo tehdä kiusaa Jokioisten kylälle, kostaa kellotapulin varkaus. Sen kuntapoliitikot osaavat. Miten kalliiksi tämä kiusanteko tulee talousalueelle, ei käy aina kuntapäättäjän laveassa mielessä. Opetusministeriö tulee lakkauttamaan seuraavan neljän vuoden aikana 5 yliopistoa ja 10 ammattikorkeakoulua minimissään. Yksin esiintyvät pitäjät eivät ole tässä talousalueiden kilvoittelussa minkään arvoisia. Elinkeinoelämä ja metsäntutkijat ovat samassa veneessä Itä-Lapin kuntin Sallan, Savukosken, Pelkosenniemen ja Kemijärven suunnilla. Siellä kuntapuolueen on vaikea löytää ehdokkaita vaaleihin. Tätäkö kehitystä Lounais-Hämeen kuntapuolue on hakemassa? Mihin rakennemuutosalueen 2 miljoonaa mahtaisi riittää? Ehkä nanoteknologiaan ja MTT:n keskulaboratorion sekä yrittäjien väliseen vakavasti otettavaan yhteistyöhön? Hich-tech alueeseen Kiimassuon envitec -alueellamme? Mitä nanoteknologia mahtaisi maksaa yritysyhteistyössä?
Forssa pyrkii omassa lausunnossaan 70 000 asukkaan aluetalouteen. Tämä tavoite on realistinen ja muun esittäminen olisikin nyt ollut kaupungilta vastuutonta. Sama toki koskee Loimaata, joka kaipaa yrittäjilleen uusimman teknologian sekin. Jos Somero ja Urjala löytävät aluetaloudelleen jonkun muun kuin suuruuden ekonomiaan perustuvan voimakeinon, se otetaan maailmalla avosylin vastaan. Sitä viisasten kiveä ei kuitenkaan löydy. Kun kunnalta puuttuvat omat resurssit, se ei kykene hoitamaan sen enempää vanhuksia kuin lapsiaankaan samalla tehokkuudella kuin suuret yksiköt turvaten samalla muut aluetalouden tuhannet toisiinsa kytkeytyvät toiminnot. Näistä tärkein on innovaatioprosessi. Pienkunnissa ne olivat vielä sotien jälkeen irrallisia eikä aluetaloudessa ollut tarvis pohtia kansainvälisen tiedeyhteisön tarpeita, kuten Jokioisissa olisi kuulunut. Nyt kalliit palvelut on ostettava oman alueen ulkopuolelta ja pieni maaseutukaupunki jatkaa kituvaa elämäänsä keinotekoisessa aluetaloudessaan pienkuntien kiusatessa kehänä ympärillä. Hämeenlinna ja Salo oivalsivat toki itsestään selvyyden Nokiayhtiön toimesta ja hallintokaupungin välttämättömyytenä. Viesti tuli selvänä Helsingistä. Lounais-Hämeessä kuntakulttuurista puhuvat tarkoittavat sen puuttumista, eikä alue ole Sisäministeriöstä katsoen strategisesti tärkeä. Jälkiomaksujilta voi odottaa myöhemmin tehtyjä korjauksia köyhtymisen tuomana oppina. Köyhien kanssa ei kannata Helsingistä saakka riidellä.
Pienten ainut mahdollisuus on liittoutuminen ja liittyminen yhteen. Lähivuosina kilpailu kovenee ja viivyttely maksaa kaikille palvelujen käyttäjille ja veronmaksajille, alueen innovaatiorakenteen rapautumiselle. Ainut keino vastata tähän ovat kunnallisvaalit. Nyt on panostettava laajan aluetalouden osaamiseen yli keinotekoisen kuntapuolueen puoluerajojen.