Tämän päivän Helsingin Sanomat on koottu aaveista, haamuista, kummituksista ja kummitusjutuista.
Kummitus, aave tai haamu on uskomuksissa kuolleen ihmisen tai eläimen sielu, joka kulkee elävien maailmassa, usein samoilla paikoilla kuin eläessään. Tätä elävien maailmaan jäämistä kutsutaan kummitteluksi. Kummittelevien sielujen väitetään usein yrittävän saattaa loppuun jotain tehtävää, joka jäi elämässä tekemättä, tai kärsivän rangaistusta pahoista teoistaan.
Kummitusten katsotaan usein olevan jonkinlaisessa välitilassa, kuolleina, mutta kykenemättöminä siirtymään esimerkiksi helvettiin tai taivaaseen. Kummitustarinoita esiintyy ympäri maailmaa. Niihin kätketään pelkoa mutta myös narratiivista sellaista kerrontaa, jolla ei ole kertojalleen oikein selvää logiikkaa. Syntyi kulttuurista mytologiaa.
Siis sellaista jota tavataan vaikkapa sosiaalisen median sisällä ja sen levitessä ympäri globaalia maailmaa muuttaen kulttuuriamme tavalla, jossa suomalaisen säännöstö ja laki, normisto ei enää oikein toimi ja valta siirtyy myös perinteiseltä medialta ikään kuin hallitsemattomaan Facebookin, Twitterin, Googlen ja kasvavien muiden vallankäyttäjien algoritmien harteille ottamatta vastuuta tai määrittelemättä paikkaansa yksilön ja yhteisön, kansakunnan ja perinteisen median aiemmin määrittelemässä kentässä.
Tästä kantaa huolta ensimmäinen Helsingin Sanomien aave ja etenkin venäläisten tapa toimia Yhdysvalloissa. Toki Saksa on suomalaiselle medialle se joka rajaa ja hoitaa ensimmäisenä tämän aaveen kuriin ja pian sen jälkeen myös muu Eurooppa.
Toinen aave on kulttuurinen ja paikallinen. Se on pukeutunut Joko Turkan asuun ja teatterimme taistelee siitä itseään vapaaksi. Se on pimeä ja luuraa muiden despoottien tapaan teatteriamme rakentavien nurkissa vielä 30 vuotta sen jälkeen kun Jouko Turkan kausi teatterikorkeakoulussa oli päättynyt.
Näyttelijätyön professorit Elina Knihtilä ja Hannu-Pekka Björkman joutuvat alituiseen vastailemaan kysymyksiin Turkasta. He elävät Turkan varjossa ja tuntevat vieläkin kuinka teatterimme lapset elivät Turkan pelossa ja väkivallan kohteina, jossa naisen tehtävänä oli toimia pilluna. Sellainen ei oikein sovi tämän päivän feministiseen ja Hesarin haamujuttuun otsikolla; mies, nainen, joku muu. Mikä minä olen, kysyy lehdessä Niina Hartikainen itsestään, sukupuolettomasta haamusta. Vireillä on useita lakimuutoksia miten sukupuoli tulisi jatkossa meillä määritellä.
Turkan näytelmissä sukupuolet olivat selviä ja miehet olivat sellaisia, jossa yksinäinen nuori uros vaeltaa yksin pimeässä, kuten nyt oman aikamme sosiaalisen median sivuilla, virtuaalimaailmassa eksyksissä, ahdistuneena ja vailla päämäärää ja tehden elämästään traumaattisen kokemuksen tunnistamatta itseään virtuaaliolennoista ja algoritmien myymästä ja kertomasta persoonallisuudesta kokonaan uudessa kulttuuriympäristössäkin kuten Liisa Ihmemaassa eläen.
Knihtilä painotta kuinka nyt opetuksessa käsitellään edelleenkin myös vaarallisia asioita, mutta turvallisissa olosuhteissa, kuten nyt yleensäkin internetin sisällä ja globaalissa ympäristöässä on tapanamme. Miten nyt joko eksyy terroristien koulutukseen ja valemedian sekä trollien pyöritykseen, venäläisten jakamaan tietoon ja uusien algoritmien demokratiamme rapauttaneeseen helvettiin.
Politiikan haamuna kulkee Helsingin Sanomissa yläsavolainen Kirmanrannan Seppo Kääriäinen, koulukaverini Iisalmen lyseon ajoilta. Sepon haamu saapuu kertomuksessa joka viikonloppu Kääriäisen suvun päärakennukseen vuodelta 1912, punamullalla maalattuun hirsiseen ja pysäköiden perjantaina illansuussa Mersunsa Kääräisen halkoliiteriin.
”Jos Sipilä haluaa hän jatkaa Sotkamon puoluekokouksen jälkeen ensi kesänä”, kertoo mies jonka aika on tasinut ja jota keskustassa kuunnellaan nyt tarkemmin kuin koskaan. Pökköä pesään, teetä ja hirvenlihavoileipä, keskustelua isoista asioista ja sitten katsomaan Pressiklubi sekä lopulta nukkumaan pieneen huoneeseen, jossa Seppo syntyi vuonna 1948. Pieni ja ahdas on vuodekin toimittajan kuvaamana Kääräisen nenä kohti kattoa.
Lauantai- ja sunnuntaiaamuna poliittinen haamu tekee aamuhämärissä syrjäisessä Kirmanrannan kylässä viiden kilometrin sauvakävelylenkin saaden sinisiä ajatuksia. Ne eivät ole samoja kuin perussuomalaisista eronneen haamupuoleen ajatelmat, pikemminkin muistuttavat Havukka-ahon ajattelijan tuolla värillä maalaamia korpikirjailija Veikko Huovisen haamuhenkilön Terrafame kirjoituksia Savon Sanomista sieltä ne lukien.
Kirjoitus on Sepon mielestä hyvä, tasapainoinen ja lenkillä mietittynä jääräpäisyys on politiikassa vääristynyttä päättäväisyyttä. Sellaiseen umpisavolainen mies ei syyllisty. Someviesteihin, toimittaja Timo Haapalan provosoimaan, Kääriäinen ei vastaa. Ne kun ovat ilkeilyä eikä niistä saa selvää kenelle ne on osoitettu. Parempi ettei kommentoi juopuneen toimittajan tuherruksiin, jotka ovat kuin katkaistulla haulikolla karhun perseelle ammuttuja.. Kun nyt on kuitenkin jotain someen kirjattava niin kirjoitetaan vaikka että ”hyvin sanottu”.
Suomi-100 haamujuttu on haettu sota-aikamme tiedustelusta. Stella Polaris perustettiin syyskuussa 1944 ja sen materiaali on edelleen kadoksissa, haamujuttuna tyypillisin kerrottava. Lehden kopioimat piirrokset tiedustelu osaston vihoviimeisen mohikaanin Tauno Kylmäojan karttapiirroksesta kertovat kuinka radiotiedustelijat upottivat jotain Korpijärveen.
Liikkuva radiokomppania oli tiivis yhteisö. Yksi sen haamujäsenistä oli kaksinkertainen pääministeri ja ulkoministeri Ahti Karjalainen, Seppo Kääriäisen puoluetoveri ja mies josta yritettiin väkisten leipoa presidenttiä Kekkosen jälkeen. Osa ”stellisteistä” siirtyi myöhemmin Ruotsiin ja muiden maiden palveluun. Ruotsiin kuljetettua haamumateriaalia ja arkistoja myytiin eri maihin. Valtaosa taitaa olla kateissa edelleenkin. Sen haamun perään on turha enää haikailla virtuaalimaailman toreilla ja hybridiyhteiskunnan kybersodissamme digiajan tekniikalla pelaten.
Yhdysvaltain ahdistelupaljastukset ja niiden leviämien myös Suomeen ei ole enää haamujuttuna uskottava silloin kun Trump presidenttinä voi vain iloita saadessaan seuraa mutalammikkoonsa. Sovinisti kieltää ja vähättelee koko juttua, konservatiivi näkee vastustajien salaliittoja, syyttää naisia ja vastustajiaan, liberaali näyttelee taas nöyrää tunnustaa, on pettynyt itseensä, sanoo muka ottavansa oppia ja samalla hakee jo haamuna johonkin uuteen syntiin, luovempaan ja innovatiivisempaan ottaen etäisyyttä samalla myös sosiaalisen median algoritmeihin.
Inariin tippunut taivaallinen haamu meteoriittina on ainut uskottava ja sen kirkkaus hämmensi ja hämmästytti monet saamenkieliset rukouksiin, joita suomalainen lantalainen ei ymmärrä. Niistä on turha edes kirjoittaa. Ne kun eivät ikävä kyllä avaudu kielellämme.
Kun niistä kirjoitin Lapin tutkimuksissani, sarja julkaistiin yhdessä Turun ja Oulun yliopistojen yhteistyönä. Niiden säilyminen on yhtä uskottavaa kuin saamelaisen kulttuurinkin. Siitä on nytkin jäljellä vain aavemaisia haamuja, jotka eivät vastaa todellista. Se on aukko kulttuurissamme ja historiassa siinä missä Forssan Lehden haamukirjoituksista onnistunein kuvaten 1860-luvun ankaria nälkävuosiamme.
Ne ovat pimeä osa historiaamme ja niistä voi syyttää sekä katovuosia että Venäjää, Snellmania kitsaana ottamaan lainaa ajoissa, jos lopulta lainkaan. Sodissamme kuoli noin 90 000 ihmistä, nälkävuosina 200 000 jäi haamuiksi parin talven aikana.
Suomi oli viimeinen tällainen kansakunta Euroopassa. Se oli hyvin surullista ja unohdettu osa historiaamme, aaveeksi tarkoituksella haudattu, yli 10 % tuon ajan kansastamme ja etenkin köyhimmillä alueillamme ja taas kerran vedenjakaja-alueellamme mutta koskettaen toki koko silloista Suomea.
Urheilun haamujuttu kertoo kiveen hakatuista urheilijoiden tarinoista otsikolla ”Hautamiehet rehellisinä”. Kiveen hakattuun kertoo edesmenneistä urheilijoistamme ja heidän tarinoistaan joista lehteen on lainattu Matti Pullin, Olli Laihon, Aaro Honkavaaran, Adolf Lindforsin, Matti Hagmanin sekä Paavo Noposen tarinat. Pituushyppääjä Rainer Steniuksen tarina oli kouraisevin.
Hän oli lapsuuteni ajan suurin idoli ja Yhdysvaltoihin muuttanut pituushyppylegenda. Pituushyppypaikallani oli jopa merkintä mihin minun olisi joskus yllettävä. Aika lähelle pääsinkin ennen kuin muuan Bob Beamon vei sen liki metrin kauemmas Meksikon muinaisen kultakaupungin paikalle rakennetun pääkaupunkinsa olympialaisissa mittelöissä.
Kirjani Arctic Babylin vierailee usein juuri tuossa kaupungissa, sen haamuja hakien. Pidin siellä myös Maailmanpankin kutsuttuna juhlaesitelmän kun heidän oma pankkinsa täytti tasavuosia. Kiitin olympiastadionilta lähettämässäni kortissa Bob Beamonia suorituksesta. Se kun ohjasi minut ja monet muut uralle, jonka kohtalo ei ole niin ankea kuin näiden kiveen nyt hakattujen sankareitten. Samalla pituushypyn taso romahti vuosikymmeniksi. Haamuhyppyjen vaikutus on sellainen.
Rainer Stenius palasi myöhemmin Suomeen, ei löytänyt täältä työtä ja makasi asunnossaan pari kuukautta kuolleena ennen kuin haju pakotti murtautumaan huoneistoon ja Steniuksen tarina oli päättynyt.
Se on lopulta hyvinkin suomalainen tarina, muut ovat haamutarinoita eikä niitä pidä uskoa kaunisteltuina valheinamme.