Olvin lonkeromainos viittaa kannabikseen, kertovat mediamme tänään. Tarkistan asian ja googlaan Olvin mainoksen “legualize” saadakseni vastauksen. “Did you mean “legalize” kysyy hakukone. Tämä jälkimmäinen viittaa kannabikseen. Oikeammin tapaan pyrkiä vapauttamaan kannabis. Olvin markkinoijat eivät ole käyneet googlaamassa mainostaan. Uskokoon ken voi.
Mielikuvien maailma
Mitä mielikuvat meille merkitsevät ja käytetäänkö niitä kaiken aikaa mainonnassa? Onko juuri mielikuvaa lähellä oleva mielikuvitus osa luovaa mainontaa ja Samsungin uusin superpilotti tarkoitettu tähän käyttöön? Hävisikö Nokia Samsungille juuri kognitiivisessa psykologiassa ja hahmottiko se kilpailutilanteensa väärin? Oliko Ollila joukkoineen oikeasti ylimielinen? Onko kyse jälleen mielikuvista ja niillä pelaamisesta?
Kilpailussa kaikki keinot ovat luvallisia ja luvattomat keinot erityisen houkuttelevia. Kun Guggenheim käynnisti keskustelun Helsingistä museonsa paikkana, tätä keskustelua edistivät etenkin hankkeen vastustajat. Onko asetelma, jossa vastakkain on kaksi mielipidettä, dikotominen asetelma, aina mielikuvien markkinointia ja tyhmyyskilpailua? Pyritäänkö näihin halpoihin keinoihin aina ja kaikkialla?
Poliittinen rintamalinjakin on tuttu jopa agraarin Suomen maaseutupitäjistämme 1970-luvulta ja ennen sitä. Kulttuuria ja uutta kannattavat kirkkoherra, apteekkari, lääkäri ja kunnanjohtaja. Ainoat maaseutupitäjän akateemiset ja vähän varakkaammat Helsingin viime vuosien sisään muuttajat ja tietysti ruotsalaiset. Onko Helsinki viimeinen tuppukylä Euroopassa? Joutuuko muu Suomi sitä häpeämään?
Hanketta vastustivat duunarit, köyhät ja syrjäytyneet, poliittisen siiven vähäosaiset ja aiheella pelaavat vasemman laidan vihreät, poliittisen kentän paikkaansa hakevat vallankäyttäjät maaseutumaisessa Helsingissä, sen lähiöissä. Guggenheim palautti Helsingissä takavuosien poliittisen karttamme. Säätiön edustaja otti aikalisän ja lupasi odottaa syksyn vaalien tulosta.
Kuhmossa päätös olisi ollut toinen. Ei määrä ratkaise vaan laatu, innovaation ensiomaksujat ja idean ymmärtäjät, luovuus globaalisti se ymmärtäen. Sarkofagi on tarkoitettu säilyttämään ja kertomaan meistä. Köyhät meillä ovat aina joukossamme. Kuhmo voi panostaa kamarimusiikkiin, Savonlinna oopperajuhlaansa. Helsinki etsii itseään ja rakentaa Vuosaaren satamansa. Hyvä niinkin. Ehkä se onkin Helsingin paikka, logistiikkakeskus. Sellaiseksi sen aikanaan tsaarit ajattelivatkin. Väkeä vain oli muutettava sinne väkisten.
Raja avautuu railona Espooseen ja Vantaalle, minne ikinä katsotkin. On siis katsottava merelle. Eläen Pietarin vaikutusalueella, pikku Pietarin pihana. Näin Guggenheimkin sen oli ajatellut. Pietari on sille aivan liian suuri ja mahtava.
Titanic ei unohdu
Guggenheim menehtyi Titanicin hukkumisen myötä, mutta elää vahvasti mielikuvissamme ja on kohta nimekkäin tuon onnettomuuden uhreista. Uuden hankkeen vetäjä ja luova innovaattori on taitava vasta silloin, kun hän saa myös konservatiivit ja hitaat jälkiomaksujat hankkeensa puuhamiehiksi ja naisiksi työntämässä uutta ideaa, vastustaen sitä henkeen ja vereen, sekä tuoden sen esille kuin kannabista vastustavat Olvin uuden siiderin vähäjärkiset myyjät, nutturapäiset naiset, kukkahatulliset, lainaten netin keskustelua aiheesta.
Suomen politiikan ikivihreä Paavo Väyrynen osaa parhaiten mielikuvamainonnan ja nousee otsikoihin juuri negatiivisen työntövoimansa avulla. Vetäjät eivät yksin riittäisi pitämään miestä pinnalla vuosikymmenet. He myöntävät kunniapuheenjohtajuuksia ja hyvästelevät samalla rakentaen elävälle ruumiille sarkofagin. Kuningas on kuollut, eläköön uusi kuningas.
Paavo Väyrysen kaltaisille sarkofagi ei sovi asuinpaikaksi. Kun muuta uutista ei ole Väyrynen tulee ja ottaa itselleen aseman johtavana media-ajan poliitikkona säilyttäen asemansa vuosikymmenet.
Vain Ilkka Kanerva kykenee siinä hieman ponnistelemaan mukana ja kertoo kuinka miehen herkän sielun sisällä käy jälleen myrsky. Kaikki nämä mediamaailman ikuiset kiintotähdet ohittaa kuitenkin jo liki lapsena median pyöritykseen joutunut Matti Nykänen. Matti Nykänen on vienyt mediamaailmaamme valittaen, kuinka se juuri vie häntä, ja hän on avuton kohde jota herkkä sielu heiluttaa, muutkin kuin nutturapäiset naiset.
Gonzo muutti kaiken
Kilpailu julkisuudesta on saanut sairaita piirteitä. Mediamaailman julkisuudessa jotkut ovat valmiina tekemään sellaista, jossa juuri työntävien voimien negatiivisuus tuottaa surullisia mielleyhtymiä. Gonzo -journalismi syntyi ja yleistyi juuri hetkellä, jolloin sivuraiteita hakevan tyhjänpuhumisen rajoja mitattiin. Nyt sen rinnalle tulivat surulliset keinot olla sankari edes yhden päivän mediailmiönä. Hyvät, pahat ja rumat ovat mukana siinä samalla painoarvolla ja häijyimmät teot palkitaan.
Samalla syntyi uusi kieli ja sen kiehtovat käsitteet, joita internet ja sen koko ajan muuttuvat välineet ovat luomassa määrättömän määrän lisää ja uutisoinnin anti alkoi jäädä vähäiseksi, pienten sivupolkujen esittelyksi. Alkuunkaan kaikki globaali kulttuurien vaihto ei ole vain ihanaa ja myönteistä. Jokaisessa kulttuurissa on myös alakulttuurinsa, slummien tuotteet.
Enää ei uutiskynnystä voi ylittää kertomalla kuinka ilmastomuutoksen katastrofin pahimmat aiheuttajat ovat synnyttävät äidit, takavuosien huomiota kalastavan Pentti Linkolan tapaan. Linkolan on löydettävä jotain paljon rajumpaa. Mies on vanhentunut. Välineet eivät ole tästä ajasta enää.
Mielikuvamaailman ja mielikuvituksen liittäminen toisiinsa osana internetin ja sähköisen mainonnan keinoja yhdisti virtuaalisen maailman todelliseen. Aikuinen ihminen, poliittisen pelin tunteva, ei eksy siinä samalla tavalla kuin pieni lapsi, jolle ikivanhat käsitteet ja niiden viljely on väärän viestin antava. Historia ja ajaton viesti menivät päällekkäin pohtimatta seurausta lainkaan. Moraali ja sitä kannatteleva normi katosivat nekin tämän käytännön seurauksena. Molemmat kun vaativat historiallisen ymmärryksen, ajan patinan.
Nuorelle ei jäänyt aikaa pohtia syyn ja seurauksen lakeja, järkeillä tekojaan ja niiden seurauksia. Matti Nykäselle se ei ollut tarpeen. Ei myöskään Paavo Väyryselle tai Ilkka Kanervalle. Näin heistä tuli roolimalleja. Samalla narsismin häiriöistä tuli tapa saada sellaista, mitä aiemmin hävettiin, joka oli tuomittavaa, normien ja moraalin vastaista, epämiellyttävää.
Näin yleistyi myös kiusaaminen, rikollinen tapa edistää omia tavoitteitaan. Kun normit ja moraali katoavat yhdeltä suunnalta, katoavat ne toiseltakin. Kun yhtä kuolemansyntiä ei enää ole, ei ole muitakaan. Normistomme kun perustuu lakiin, joka on paljolti luterilaisen kirkon kautta hyväksyttyä Vanhan ja Uuden testamenttien tuotteita.
Vanhat ismit romukoppaan
Näin vaikkapa käsitteet ismeistä hämärtyivät, eikä nuori äänestäjä kyennyt erottamaan toisistaan sosialismia, kapitalismia, liberalismia, korporativismia jne. Aiemmin Kari Suomalaisen välittämässä mielikuvien maailmassa kypäräpäinen ja lihava Kokoomus Raamattua kantaen vaihtoi asunsa luunlaihan demarihahmon kanssa työväenliikkeen edustajana hänkin.
Kun nuorilta kysyttiin, kuka on Suomen tunnetuin diplomaatti, mutta ei kuitenkaan Martti Ahtisaari vaan nainen, vastauksena oli Pähkinäsaaren Rauha. Naurun sijaan asia otettiin vakavasti. Rauha Pähkinäsaari oli nutturapäinen nainen. Ja miksi ei olisi ollut maassa, jolla ei ollut enää historiaa lainkaan. Vain tämä hetki, laajentunut nykyisyys ja tuntematon tulevaisuus, pätkätyöt ja syrjäytyminen. Vapaan maan ja sen demokratian lyhyt historia. Siinä vapaa media oli vielä lyhemmän historian hankkinut insituutio.
Samoin käsitteet ironia, satiiri ja sarkasmi alkoivat kadota ja muuttua eikä niitä ymmärretty kuten symbolirakenteet aiemmin oli opittu ymmärtämään. Jokaisessa maakunnassa kuitenkin hieman eri tavalla, jos aina lainkaan.
Heideggerin filosofia oli muutamalla sanalla kuvattu googlaten ja fenomenologia oli saanut uudet osaajansa, uuden media-ajan filosofit, teosofit ja teologit. Kolme riviä riitti tuon filosofian kuvaukseen. Yksi sivu oli jo liikkaa. Kyky lukea ja ymmärtää tuhansien sivujen vaikeaa tekstiä katosi samalla kun tekstiviestit tulivat yhä vain lyhyemmiksi.
Uuden kaivoksen rakentajat
Kun maailma muuttui ajattomaksi ja paikattomaksi, käsitteet suuri ja pieni menettivät nekin merkityksensä. Ihmiset saattoivat elää Metusalemin ikäiseksi ja joku niin väittääkin. Puhuttiin tuhatvuotisista sieluista. Kun fiktio ja fakta eivät erottuneet enää toisistaan syntyi maailmankuvia, joiden ankkurointi historiaan, lineaariseen kokemukseen ja paikkaan sidottuun regionaaliseen alkoi kadota sekin. Oli vain spatiaalisia ja mentaalisia maailmoja, fiktiivistä ja virtuaalista kerrontaa, hurahtaneitten ihmisten maailmankuvia.
Kun luonnontieteet ja niiden merkitys alkoi hämärtyä ja muuttua osaksi fiktiivistä sekä virtuaalista tiedettä, taidetta ja kulttuuria, jolla ei ollut ikivanhaa geeneihimme sidottua perustaa, aksiomaattista osaamista taustalla, maata alkoivat vallata huomaamattamme uuden media-ajan kaivosten rakentajat ja kairata miljoonien vuosien ikäistä kallioperäämme hakien tuhansia näytteitä pitkin Itä- ja Pohjois-Suomen korpia, asumattomia jänkiämme uusien karttojen opastamana kulkien ja luontoa nuuskien. Emme edes tienneet mistä on kysymys. Joku väitti sen olevan alku uudelle Nokialle. Toinen maailmanlopulle. Jäiden sulamista napa-alueilla mitattiin gallupien avulla neljennesvuosittain. Puolueiden kannatusta joka kuukausi.
Kun uusi kaivos syntyi, se tuotti enemmän myrkkyjä kuin puhdasta louhittua malmia ja nämä myrkyt levisivät pitkin laajoja soisia lakeuksiamme ja vesijättömaita, josta turve oli rouhittu pois ja poltettu päätyen lopulta puroihin, jokiin ja järvialtaisiin. Linnut kuolivat joukoittain vaiheessa, jolloin pienempi eliöstö oli jo kadonnut. Ei tällainen uutinen Helsingissä ketään kiinnostanut. Miksi olisi kiinnostanut? Siellä väiteltiin Guggenheimista ja koko maassa kuntarajoista.
Mayakansan kohtalo
Uuden mediamaailman kansa oli onneton osakkeittensa hinnan romahduksista Nokian ja kaivososakkeiden joutuessa alusmaan riistossa alamäkeen. Kun vanhaa osaamistamme, tiedettä ja sen juuria, oli karsittu rajulla kädellä ja korvattu se fiktiivisellä tarinankerronnalla, hävitimme lopulta itse itsemme ja oman ympäristömme. Saimme Mayakansan kohtalon kun odotimme kokonaan muunlaista loppua, dramaattisempaa ja teatraalista, demonien helvetillistä tulipätsiä.
Kun kehno ja huono uutinen oli jopa parempi kuin positiivinen ja palkitseva, kilpailuyhteiskunnan palkinnot haettiin työntävien voimien tuotteina, moraalittomasti. Tästä ilmiöstä oli kirjoitettu paljon, mutta ei suomeksi ja suomalaisille. Ne kirjoitukset oli haudattu ja sensuroitu. Sensuroija vei turpeen ja myrkytti vetemme, rakensi jokemme, lopetti luonnonvarojen kestävään käyttöön perustuvan ikivanhan taloutemme. Mitä kiinnostavaa siinä olisi ollut? Miten kvarttaalitalous sellaisesta saattoi hyötyä? Mitä mediaseksikästä siinä oli?
Kun maahan rakennettiin hallitusta, jonka tehtävänä oli viedä maata kohti Eurooppaa ja euroa, pääministerinä oli Esko Aho. Kun maata vietiin kohti Lahden dopingskandaaleja, hiihtoliittoa veti Esko Aho. Kun maata koetteli Nokian kauhistukset ja romahdus, Nokian hallituksessa istui Esko Aho.
Se oli sattuma. Maassa, jossa sattuma on tärkein tapa kuvata omat epäonniset historian kylmät tosiasiat muuttuu lopulta ajopuuksi. Hyväksyä tämä, oma lahjattomuus, laiskuus, toistuvat virheet, moraalikato normien kadottua ensin ja olla opportunisti ihmisenä, on osa kuolemansyntejämme. Kutsumme sitä pragmatismiksi. Se ei ole filosofia ensinkään vaan elämäntapa ja maailmankuva, Yhdysvalloista meille siirretty kouluopetuksen mukana. Yhdysvaltain lahja maailmalle.
Paidan vaihtajat
Suomalainen sattuma on samanlainen kuin Fäärsaaren maajoukkuepelaaja Paul Thomas Damin paidanvaihdot. Hän vaihtoi paitaa ottelun välisessä seremoniassa vuonna 2003 englantilaisen, Boltonissa pelaavan Fabice Muamban kanssa, sekä myöhemmin vuonna 2008 maaottelussa italialaisen Piernario Mavosinin kanssa.
Nyt me tiedämme kuinka molemmat Paul Thomas Damin kanssa paitaa vaihtaneet saivat sydänkohtauksen menneen vuoden liigapeleissään. Ei pidä mennä vaihtamaan paitaansa Thoman Damin kanssa. Sitä paidanvaihtoa seuraa sarkofagi.
Nimekkäin Paita löytyy kuitenkin Perun rannikolta, Piuran alueelta, Paitan provinssista. Kirjoitin tästä Perun rannikon satamakaupungista kirjassani Arctic Babylon ja sen lähellä sijaitsevasta kylästä Klazomene.
Jälkimmäinen oli minulle nimenä fiktiivinen ja käytin sitä jo vuonna 1982 kirjani käsikirjoituksessa “Kansalainen Klazomenesta“. Se jäi julkaisematta Kalevan kirjapainon ylläpitämän kustantamon tehdessä konkurssin. Olen kirjoittanut tästä aiemminkin. WSOY ei julkaissut tekstiä ja teki konkurssin sekin. Kirjan lopusta ja alusta tekstiä lainannut kirjailija, pilkallisesti aiheesta huumoria tehnyt, halvautui. Se oli sattuma.
Anaxagoraan ja Apollon Klazomenai
Klazomenai kaupunkina viittaa Kreikkaan. Se tunnetaan rikkaasta mytologiastaan ja historiasta, jossa mukana on mm. jumalhahmoista Apollo. Klazomenai oli Apollon kotikaupunki talvisin ja joutsenet tapa liikkua.
Klazomenai tuli minulle tutuksi paljon myöhemmin kun siitä kirjoitin vuonna 1982. Se oli sattumaa. Tarvittiin Google keksintönä neljännesvuosisata myöhemmin, jotta sen löysin ja säpsähdin, pelästyin löydöstäni.
Tässä kaupungissa syntyi myös Anaxagoras, aikansa suurin matemaatikko ja tähtitieteilijä, filosofi 500 ennen Kristusta. Anaxagoras ei oikein luottanut aisteihin vaan korosti järjen ääntä yli kaiken. Mielen liikkeet ja ihmisen harhat askarruttivat aikansa yhtä suurinta neroa. Olemme tässä ajattelussa yksimielisiä, ihmisen aistien harhoista. Parhaimmillaankin.
Klazomenai tunnetaan usein juuri Anaxagoraan Klazomenaina. Näin vaikka kaupungissa vaikutti myös Aristotele ja se oli kasvavan finanssimaailman keskus sekä rahatalouden pohdinnan keskeinen ydin Kreikassa ennen ajanlaskumme alkua.
Kreikan tapa tehdä konkurssi 2000-luvulla oli minulle vieras vuonna 1982. Kreikan osuus suomalaisten elämään oli tuolloin vaikeasti arvattavissa. Mutta kirjoittaa siitä saattoi käsitteellä “Kansalainen Klazomenesta”.
Aleksanteri Suuri oli yksi sen valloittajista ja kaupunki liittyi historiaan tänään, uudella tavalla, kuten vuonna 1982 kirjoitin ja myös Perun kautta, Mayakansan historiaa mukaillen. Tietämättä oikein miksi niin kirjoitin. Monelle kirjoittaminen on liki pakkomielle. Se mistä kirjoitat ei ole tiedossa silloin, kun edessä on tyhjä arkki.
Tärkeintä ei ole se mitä kirjoitat, kunhan kirjoitat. Mieluiten joka päivä ja viisi liuskaa päivässä. Joskus enemmän, joskus ehkä vähemmänkin. Tällöin joudut lukemaan kymmenkertaisen määrän, ehkä satakertaisen. Myöhemmin kyllä tiedät ja ymmärrät miksi kirjoitit ja miksi luit.
Klazomenain sarkofagit
Oliiviöljyn ohella Klazomenai tunnetaan terrakotta sarkofageistaan. Nykyisin nämä eivät ole vain säiliöitä muumioille. Tsernobylin ydinreaktori on päällystetty betoniselle sarkofagilla. Onnettomuus tuli paljon sen jälkeen kun olin tekstini kirjoittanut. Tämä onnettomuus tuli kello kaulassa.
Paita kaupunkina, vuonna 1982 kuvaamani Klazomenen kylän kupeessa, vajaan 60 kilometrin etäisyydellä Limasta, tunnetaan taas vaikkapa Simon Bolivaran ja Manuela Saenzen syntymäkaupunkina.
Humphrey Bogart ja elokuva “Dash Passage” liittyy tähän Perun kolmanneksi suurimpaan, noin 100 000 asukkaan satamakaupunkiin ja myös 1980-luvun leffa, Kuolleet miehet eivät paitaa tarvitse. Paidan vaihtajat eivät paitojaan kaipaa.
Tuo kertomus on osa kirjoitustani, jossa mukana on myös löydöksiä ikivanhasta ennustuksesta, joka ei ollut medioillemme ajankohtainen vuonna 1982. “Kansalainen Klazomenesta” ja myöhemmin “Arctic Babylon” tulivat ajankohtaisiksi vasta vuosikymmenten kuluttua. Ei toki Suomessa tänäänkään medoittemme, vanhan median, tuotteena. Vain intrenetin kautta siihen tutustuen.
Sen sijaan ne tulivat ajankohtaisiksi 2000-luvun puolella medioissamme Mayakansan ennusteina sekä euron kriisinä, valuvikoina. Vuonna 1982 ne olivat minulle tyystin vieraita, luonnollisesti. Kreikka ja Klazomenai ajautuivat kriisiin vasta liki kolme vuosikymmentä myöhemmin. Samalla niistä tuli ajankohtaisia myös Suomelle.
Vuonna 1982 emme puhuneet EU:n jäsenyydestä. Kustantajaa tällaiset aiheet eivät kiinnostaneet. Vain omassa ajassa liikkuvat ilmiöt. Kolme vuosikymmentä on aivan liian pitkä matka printtimedialle. Se tulkitsee mennyttä, elää historiassa.
Se, että teemme valintamme lukematta tai ymmärtämättä lukemaamme, hylkäämme oleellisen ja valikoimme viihteen, on oma valintamme. Ne ovat oman kirjapainomme, lukemiemme kirjojen ja oman symbolijärjestelmämme valintoja, jossa näyttelemme itse pääosaa ja nyt viihteen parissa elämämme kuluttaen.
Harva kirjoittaja voi tietää, onko hänen kirjoittamansa totta tulevaisuudessa ja miten se vaikuttaa toteutuessaan tieteenä, taiteena, lyyrisenä tai proosana, onomatopoeettisena kielenä, fiktiona tai näitä kaikkia keskenään yhdistellen.
Käydessäsi Keijo Koskimiehen järjestämässä kirjalöytö Outletissa Forssassa, tärkeää ei ole se mitä ostat, mitä luet, kunhan luet.