Aatos Erkko oli mediayhteiskunnan merkittävin vaikuttaja puolen vuosisadan ajan. Hän toimi Viikkosanomien jälkeen Helsingin Sanomien ja Sanoma Osakeyhtiön, SanomaWSOY:n ja Sanoma Inc:n hallituksen puheenjohtajana, toimitusjohtajana, päätoimittajana kolmannen polven perheyhtiössä. Se mitä Helsingin Sanomat kirjoitti 1960-luvulla ja kauan sen jälkeen, oli samaa kuin maakuntalehtiemme tapa viestittää ja loi käsitteen tiedon diffuusiosta journalistisena ilmiönä, megafonina ja sopulismina. Tästä käsitteestä Suomi ei ole päässyt irti vielä vuonna 2012.
Samalla syntyi hyvin pääkaupunkikeskeinen maailmankuva ja keskusalueita palveleva aluetalous sekä sen vaikutusalueet regionaalisena, taloudellisena ja sosiaalisena, kulttuurisena ilmiönämme. Poliittisena se tuli esille vielä niinkin myöhään kuin vuonna 2011 puhuttaessa ”etelän medioista”.
Kosmopoliitin ylivoimaa
Aatos Erkon ylivoima näkyi etenkin kansainvälisen koulutuksen ja kouluttautumisen kautta sekä laajassa sosiaalisessa verkostossa, joka johti lopulta Pohjoismaiden suurimpaan päivälehteen ja nykyisin vaikkapa Venäjän mittavimpaan viikkolehtien julkaisukapasiteettiin muiden Erkon omistamien julkaisufoorumeiden rinnalla. On syytä puhua merkittävästä mediamogulista ja tämän vallankäytöstä sekä sen juurista Suomessa. Suomen liittyessä EU:n jäseneksi, se näkyi myös hyvin vahvana poliittisena vaikuttamisena vielä 1990-luvun puolivälissä.
Päätoimittaja Janne Virkkusen nekrologi on kahden sivun mittainen (7.5). Oikeammin koko lehti on ollut vahvasti Erkon suvun, etenkin Aatos Erkon pitkän uran työnnäyte, jossa korostuu patrioottinen ihminen ja tämän Suomen asemaa pohtivan yhteiskunnallisen vaikuttajan yksinäisen innovaattorin hieman lohduton, pessimistinen taival.
Ihminen ei itse valitse tehtäväänsä, puhui tai kuvitteli hän mitä tahansa. Erkon kohdalla valta ja vastuunkanto ovat olleet suvun mukanaan kuljettamia, monella tapaa historiaa ja yhteiskuntaa tutkivalle tuttuja latuja esittelevää kohtaloa. Jos hän olisi toisin toiminut, lehti olisi kadonnut tai kohdannut kustantajana ja mediakonsernina nykyistä mahdollisesti paljon vaatimattomamman elinkaaren Suomessa, joka sekin voisi olla kansakuntana kokonaan muuta kuin mitä kehnompi journalismi edustaisi ja minkä se myös kansakuntana ansaitsee. Näin media sai aseman, jossa sen valta alkoi muistuttaa ”tutkainta” ja mediakratiaa lähellä olevia ilmiöitä. Pienen kansakunnan ja kielialueen kohdalla sana vapautui vasta internetin myötä ja samalla myös monikulttuurisesti.
Patriootin puhetta
Virkkusen tekstissä toistuvat käsitteet velvollisuus, itsenäisyys, valta, tasavaltalainen ja kosmopoliitti. Erkon omista puheista ja kirjoituksista on lainattu käsitteet voitontahtoinen kulttuuri, komennettu tehtävään, valta on minulle vieras käsite.
“Minulla ei ole minkäänlaista vaikutusvaltaa Helsingin Sanomissa, vaan katson kuuluvani lähinnä oppositioon” on lainaus vuodelta 2008. Se on omituisessa ristiriidassa siihen kuvaukseen, jossa Virkkunen kertoo, kuinka lehden jokainen päätoimittaja, hän mukaan lukien, sai kokea Aatos Erkon suorapuheisuuden, joka varmasti kuului myös käytävän puolelle. “Hän oli vaativa esimies, jonka vuorollaan saivat kokea yhtiön toimitusjohtajat ja päätoimittajat” (HS 7.5. 2012). Syntyy vaikutelma hyvin hierarkisesta työnantajasta ja organisaatiokaaviosta.
Käsitteet “avoimesta tulevaisuudesta” ja “luonteen pessimismistä” ovat nekin oudolla tavalla ristiriidassa sellaisen henkilön kohdalla, joka modernisoi lehtitalon ja korosti omistajan osalta vain taloudellisia intressejä ja varoi puuttumasta toimituksen sisällölliseen ja journalistiseen linjaan. Erkko epäilemättä muuttui ja koki 2000-luvun jo aivan eri tavalla kuin parhaat miehuusvuotensa. Se sosiaalinen kenttä, jossa hän eli ja liikkui, oli tyystin toinen kuin missä Suomessa maaseudulla ja kaupunkien betonilähiöissä elettiin vielä 1960-luvun yhdyskuntarakenteiden suurissa murrosvaiheissa aina 1980-luvulle saakka.
Sain hänestä ihmisenä aivan erilaisen kuvan kuunnellen niiden ihmisten puheita, jotka tunsivat hänet Pohjois- ja Etelä-Karjalassa sekä maakuntien painotalojen paikkakunnilla Savossa ja Hämeessä. Hän vaikutti lämpimältä, innostavalta ja sosiaaliselta, hyvin luovalta ja pieniinkin yksityiskohtiin tarttuvalta henkilöltä. Kosmopoliitti oli myös yhteisöllinen ymmärtäjä. On mahdollista, että hän koki joskus oleensa todallakin oppositiossa 2000-luvulle tultaessa myös oman mediansa sisällä. On mahdollista, etteivät lehden operatiivisen johdon ja päätoimittajan sekä omistajan suhteet olleet aina erityisen läheiset ja lämpimät. Median kokemat muutokset ja journalistinen linja ei ehkä miellyttänyt?
Ihminen on sen mittainen kuin hänen verkostonsa lukijat, Hämeessä hämäläinen kirjuri ja museonhoitaja, Karjalassa karjalainen kauppamies ja talousnero, Savossa sanankäyttäjänä taitava meklari ja mesenaatti, Helsingissä luonnollisesti vallankäyttäjä. Ne tiedot kertovat puhujasta, maakunnasta, valtiosta, kokijansa tavasta löytää sieltä oma itsensä, omat juurensa, symbolirakenteensa, oma peilikuvansa. Tässä tapauksessa kuitenkin usein pikemminkin prisman väreissä hajoten kuin tasopeiliin tuijottaen. Sellainen henkilö on aina karsimaattinen kokemus.
Vallanpitäjän kieltä
Onko toimituksellinen pessimismi mediayhteiskunnan suomalaisena megafonina Erkon tuoma maailmankuva? Onko puheet paikallaan pysymisestä ja luterilaisesta työn kulttuurista, “liike kaikki kaikessa elämästä”, avoimessa aikakauden organisaatiossa, Mauno Koiviston ja Aatos Erkon yhteistä kieltä?
Oliko aikakauden poliittiset liikkeet ja valinnat median tuomaa prosessia vai vaikuttiko kansakunnan oma, uudistuva yhteiskunta ja sen kasvutarina, uudet instituutiot, innovaatiopolitiikka, pikemminkin median valintoihin ja loivat sen kulttuurin, jossa Erkon mediatalo lopulta eli ja sopeutui kymmenien korkeakoulujen ja yliopistojen, tiedepuistojen ja teknologiakeskusten, nousevan uuden sivistyneistön vaatimuksiin? Oliko kyseessä sittenkin ”maan tapa” ja media osa tätä yhteistä marinadia? Miten media pysyi mukana tässä läähättävässsä juoksussa, reaaliaikaisesti ja reaalitaloudessa, ajattomassa ja paikattomassa maailmankuvassa? Oliko ”taustoittaminen” riittävä tehtävä ja yhteiskunnallinen rooli vanhalle vallankäyttäjälle?
Toiko uusi mediayhteiskunta ja sen sähköiset välineet, kansalaismediat, yhteisömediat, sosiaaliset mediat ja globaali mediatalojen sopeutumispaine, innovaatiojournalismi, uudet teknologiat ja niihin panostaminen, uudet organisaatioinnovaatiot rinnan symboli-innovaatioiden kanssa, pikemminkin suomalaista mediataloa ruoskivan ja samalla ruokkivan käden korostamatta enää Erkon suvun tarinaa sen jälkeen, kun monet digiajan teknologiat olivat rantautuneet maahan maakuntalehtien ja yliopistojen, uusien yritysten toimesta? Digiaika kotiutui Hesariin lopulta muuta mediaa hitaammin.
Ilmaveivi strategiana
Mediayhteiskunnan tyypillinen ilmiö on suomalainen jääkiekkojoukkue, jonka tärkein ketju on tänään kiekkofanaatikoille, ja myös etäämpää MM-kisoja seuraaville, Kalervo Kummolan johtama viisikko, jossa eniten peliaikaa ovat saaneet sikariportaaseen lukeutuvat pelurit. Onko tämä sattumaa vai mediapeliä, mediayhteiskunnan viihdettä?
Kun huomio kiinnitetään heihin, paineet Jukka Jalosen valmentamalta joukkueelta vähenevät kotikisoissamme. Peleihin ei pääse edes mukaan elämöimään, kun kanavat ovat maksullisia ja liput liian kalliita.
Onko kyse median strategiasta pyrkiä rikkomaan kotikisojen kirous, jossa isäntämaan voittajaa saa hakea kaukaa Neuvostoliiton punakoneen ajoilta?
Paineet pois lätkäjätkiltä ja Kummolan ketjulle, väki ulos kaukaloista mesomasta, televisioaika ylessä vanhoille leffoille ja juhlimme kohta kultamitaleja. Ja taatusti kolhimatta “poikaa” raitistuen edellisestä kätilön laitoskäynnistä viisastuneina punaista mattoa uusin lakerikengin nyt tepastellen. Kanadalaisten paineita voi lisätä suomalaisten missien avustamana. He kyllä osaavat sen taidon. Media opettaa.
Surullista strategiaa
Valitettavasti näin ei ole. Helsingissä ja Tukholmassa pelattavat kisat muistetaan väärin mitoitetuista lippujen hinnoista ja yleisradiostamme, joka ei ole kisoissa mukana lainkaan. Se, miksi maksamme verorahojamme yleisradion toimintaan, johtaa lopulta vain lisääntyviin kustannuksiin seurata perinteistä ohjelma-antia maksullisilta kanaviltamme.
Kun formulat ja kiekkoleijonat siirtyivät maksullisille kanaville, muun massaviihteen mukana, yleisradion osaksi jäi, printtimedian tapaan, taustoittaa gonzo-journalismin keinoin tapahtumia kanadalaisten pelaajien ja suomalaisten missien maailmassa sekä Kummolan tapaisten pelaajien taklauksia vastassa suomalainen vasemmistopoliitikko.
Kansanedustajanakin kunnostautunut Kalervo Kummola on oppinut siellä väärille pöytätavoille. Yksikin kausi eduskunnassa parlamentaarikkona pilaa kenet tahansa, tekee työkyvyttömäksi. Tätä varten edustajilla on oma kotiuttamisrahansa ja eduskunta-avustajansa.
Huikea näytelmä
Meille on välitetty kevään kansallisesta suurtapahtumastamme MTV:n mainosten ruokkimana nyt kaksi peliä. Suomi on tehnyt niissä kaksi maalia ja saanut kuusi pistettä, maksimin. Jos näin jatkuu, Suomi voitta kisat ja näemme kymmenen maalia.
Jos seitsemässä seuraavassa, koko kansalle televisioidussa pätkässä, niiden kolmessa viimeisessä pelissä, tulee tappio, Suomi ei silloin voita kisoja. Yksi maali ei silloin ole riittänyt, maalivahti ei ole ratkaissut näkemiämme kymmentä peliä. Ihanaa leijonat, ihanaa.
Tämä tapa esitellä kisat muistuttaa formulakisojen jälkilähetyksiä. Kukaan ei niitä katso, ellei ole aivan sekaisin Kimistä tai vahingossa television ääressä tuon jälkilähetyksen aikana. Niissä kisat ratkaistaan mainoskatkojen aikana ja tankkauspaikoilla, varikkoreissuilla. Mieleen jää mainospätkä Heikki Kovalaisen isästä, kaapelin kiskojasta. Ehkä se riittääkin vanhenevan kansakunnan kokemukseksi, elämysmatkaksi. Keken aikana ajettiin vielä kilpaakin.
Tämä yhden varikon taktiikka on oiva tapa tappaa lajin vuosikymmenisen tradition tuoma rahavirta ja alan harrastajat katoavat. Sen piirissä pyörivät lapset ja heidän vanhempansa kun ovat aiemmin edustaneet suuria massoja.
Kun massat unohtuvat, katoavat myös lajin osaajat. Ahneus ja ylimielisyys vie aina kalat vedestä massalajien ja -viihteen kohdalla. Niitä ei pidä muuttaa elitistisiksi. Elitistinen päivälehti, kirja tai televisio, eivät ole kannattavia, ellei tätä ylellisyyttä makseta kantamalla veroja kaivoon. Kreikka on juuri tätä eurooppalaista poliittista ylellisyyttä, EU:n turhamaisuutta. Kauanko Kreikka sitä kestää? Homeerinen pilanteko, draama, tragedia ja komedia, ei ole urheilulaji ensinkään.
Suvun perintö
Aatos Erkko, toisin kuin Kalervo Kummola ja hänen tiiminsä, ymmärsi edustavansa massamediaa, joka edellyttää printtimedioilta ja sähköisiltä medioilta kykyä sopeutua massojen mieltymyksiin. Yhdysvalloissa ja Kanadassa jääkiekkoa pelataan eri säännöin kuin pienessä Suomessa. Tämä koskee myös mediaa ja sen murrosta. Mallien suora imitointi on aina vaarallista. Nyt on syntymässä paha virhe, jossa mukana on lukuisia alakohtia, jotka löytyvät kotisivuni käsitteistä. En kirjaa niitä joka blogiini erikseen.
Se ei ole ylimielisyyttä vaan laiskuutta. Molemmat ovat aikamme kuolemansyntejä. Jätän hakemisen vaivan lukijalle. Kumpi on suurempi synti? Kumman on suurempi vastuu? Kirjan kirjoittajanko vai sen lukijan? Kumman vaivannäkö on ollut suurempi?
Oletan, että Paavo Väyrynen on kirjansa lukenut, venäläisten kirjoittajien jopa erityisen hanakasti. Sen sijaan olen varma, että hän on kirjansa kirjoittanut. Ja varmasti suurella vaivalla. Siitä häntä ei voi pilkata, ei edes Erkon etelän media.
Kirjoja ei pidä hävittää eikä polttaa. Eri mieltä voi ja täytyykin olla. Väyrynen on elämäntyyliltään hyvin aatoserkkomainen ilmiö, peräänantamaton ja koko ajan kirjoittava, tuskin koskaan lomalla. Se ärsyttää, kuten oma kuva aina Suomessa, tasavaltalaisessa sivistysvaltiossa, jossa kuun väärän puolen ymmärtäminen on mahdotonta. Jos ei lue eikä kirjoita, istuu hattu kourassa sitä pyöritellen. Kun olisi toiminnan aika.
Aatos Erkko sai koulutuksensa Yhdysvalloissa, osin myös toki Keski-Euroopassa ja piti silmänsä auki kulkiessaan kosmopoliittina maailmalla. Tämä käytäntö oli hänen geeneissään. Oikeammin hän olisi halunnut seilata vapaana kohti auringonlaskua Juha Vainion sanoittamaa rallia mukaillen, albatrossina joka lentää. Kukapa ei haluaisi?
Aatos Erkko kantoi isänsä ja isoisänsä antamaa painolastia, johon kuului myös Suomen ulkosuhteet ja sisäpolitiikka. Kari Suomalainen Erkon pilapiirtäjänä teki jopa Kekkosen ajasta siedettävän ja ymmärrettävän. Se kevensi kansakunnan taakkaa. Se oli lehden parasta antia. Hyvä että edes niin noina ankeina media-aikoinamme. Kari Suomalainen pelasti meidät nyt suuremmalta itsetutkiskelulta, häpeältä.
“Ainostaan menestyvä yritys voi ylläpitää joskus niinkin epätaloudellisia yksiköitä kuin sanomalehden tai kirjan kustantamisen”, on vuodelta 1998 ja samasta haastattelusta myös tokaisu: “En koskaan tehnyt sitä, mitä olisin toivonut tekeväni. Minuthan komennettiin tänne..” (HS 7.5. 2012, lainaus 25.10. 1998). Samassa sitaatissa on vielä toteamus: “En ole pyrkinyt mihinkään vallankäyttäjän rooliin. Valta on minulle aika vieras sana ja vieras tekijä.” Aatos Erkon 2000-luvun ajat muistuttavat Paavo Nurmen tapaa liki katkeroitua ikääntyessään, tai puhua suunsa puhtaaksi, kerrankin totta, vapautua.
Johannes Virolainen pyrki perkeleesti
On aivan varmaa, että Ranskassa juuri valittu uusi presidentti Francois Hollande on pyrkinyt valtaan, valta ei ole hänelle vieras käsite ja hän tulee sitä myös käyttämään. Italialainen mediamoguli Berlusconi menetteli samoin. Niin ikää on varmaa, että Kreikassa vaalit voittaneet puolueet tulevat ottamaan heille annetun vallan, käyttämään sitä, ja mukana on nyt meille kokonaan vieraita vallanpitäjiä. Edelliset vallanpitäjät, EU:n vaatimuksiin myöntyneet, menettivät vallastaan yli puolet. Se kertoo kyllä kaiken ja sen voi myös ymmärtää. Edessä ovat levottomat ajat.
Elämme nyt kokonaan eri vaihetta kuin vielä ennen täydenkuun aikaa ja sen saapumista kiertolaisenamme lähimpään pisteeseensä maata kiertävällä hieman elliptisellä radallaan. Muutkin kuin kuuhullut pääsevät jatkossa osalliseksi niistä ilmiöistä, joita alkukeväästä 2012 elimme. Kortit ovat taas kerran jaettu uudelleen.
Kun kirjoitin kreikkalaisesta Klazomenain kylästä vuonna 1982 ja Arctic Babylonista vuonna 2005, kuu näytteli siellä pääosaa. Se oli vihje lukijalle, kuun kiertoa ymmärtäville astrologeille ja -nomeille. Toiset heistä ymmärisivät heti, toiset eivät koskaan. Kuu näyttää aina vain toisen puolen kasvoistaan ja on siinä oikkuna omituinen.
Aatos Erkon jälkeinen aika on eri asia ja muistetaan, kuten Nokian kohdalla, Jorma Ollilan aika ja aika hänen jälkeensä. Historian kirjaamana Ollilan aika oli luonnollisesti kulta-aikaa. Etenkin, jos osasi luopua osakkeistaan oikeaan aikaan tai kuulua niihin valittuihin, joiden kohdalla optiot olivat osa elämää.
Jos Nokia kohtaloa verrataan Stephen Elopin tapaan Lasse Virenin juoksuun ja kaatumiseen, hätäilyyn siitä, lähtikö hän kaatumisensa jälkeen oikeaan suuntaan, mediatalon kohtaloa ja historiaa on syytä ehkä verrata Paavo Nurmen juoksuihin ja pohdintaan, oliko Yhdysvaltain opit riittäviä ja voitot kaiken sen vaivan arvoisia. Olisiko ehkä voinut tehdä myös jotain muuta, Erkon tapaan pohtien meren kutsua eikä tyytyä veren vaatimukseen.
Kun jokin asia on kansakuntana laiminlyöty vuosikymmeniksi, kuten Suomessa luonnonvarat ja kaivostoiminta, siihen aikaan palaaminen myöhemmin on opiskelua, jossa muut ovat edenneet vuosikymmeniä meistä edelle, ja olemme kuten Aatos Erkon kuvaama kansa, joka odottaa kuinka asiat ratkeavat siten, että istumme ja pyörittelemme lakkejamme, ihmettelemme. Tai ryntäilemme ulkomaisten kaivosyhtiöiden omistamille valtauksille kainalossa vaskooli.
Olen kokenut tämä järkytyksen jo kerran vetäessäni kansallista pellavaohjelmaa, jossa 1800-luvun välineitä alettiin hakea ullakolta kuitupellavan käsittelyyn öljypellavaa viljeltäessä. Jossakin historiamme hämärissä ruotasalaiset kutsuivat Suomea pellavamaaksi. Ei nyt enää eikä myöskään tulevaisuudessa. Ellei pellavan viljelystä makseta sellaisia korvauksia, tukiaisia, jotka ohittavat kreikkalaisten saamat korvaukset.