Mitä on kirjailijan elämä tänään 2023
21.08.2023
Helsingin Sanomat (21.08.2923) avautuu tänään Saska Saarikosken sijaan kohdalta, jossa käsitellään näkyvimmin, koko kulttuurisivun täyttävällä kuvalla, hänen isäänsä Pentti Saarikoskea. Kun kirjoittaa kirjailijaelämästä, silloin puhutaan juuri Suomessa suomalaisesta kulttuurista ja tyyppiesimerkkeinä Saarikosken kaltaiset isät ja pojat kirjoittajinamme. Näin siksi että Saarikosken runot innoittivat vaikkapa Ville-Juhani Sutista kirjailijan uralle. Se kun on nuoren ihmisen valinnoista kaikkein epätoivoisin Suomessa syntyen. Suomalainen kirjailija kun vaikuttaisi olevan yhtäällä kaikkialla, eikä lopulta missään. – ”Nuscuam est, qui ubique est.” (Seneca)
Nyt takavuosien Myös Sutisen idolista alkaa näkyä myös heikkouksia ja niistä olisi voinut ottaa selvää myös kysymällä Saska Saarikoskelta, millaista on elää runoilijan poikana Suomessa ja etenkin pääkaupunkiseudulla. Ei niinkään syntyen korpikirjailijan pojaksi kaukana siitä kulttuuristamme, joka kirjoistamme huolehtii ja ohjaa niitä kohti peruskoulujemme pieniä kirjastoja. Tai joka kunnan kulttuurieliitin ahdasta kirjastoa lukusaleineen. Ilmiötä, joka oli aikanaan otettava huomioon, ei kuitenkaan jäljiteltävä. – ”Observandum, non imitandum.”
Tutustuin näihin Pohjoisen jokilaaksoja kiertäen ja yöpyen haastattelumatkoillani koulujemme tiloissa, sekä kuluttaen iltojani käyden läpi niiden kirjaston tarjoaman annin. Se ei ollut kovin rikas, ellei sellaiseksi lasketa juuri suomalaisia kirjailijoitamme. Näiden esittely oli tuolloin ikään kuin luonnollinen velvoitus. – ”Obligatio naturalis.”
Onko 40 vuotta sitten kuolleen Saska Saarikosken isän, Pentti Saarikosken runoilla, nyt kirjallisesti jotain annettavaa? Vai onko hän vain runouden emeritusrocktähti? Kysyy Ville Juhani Sutinen lehden esseessä. Vai onko kyseessä vain jäljittelytaipumuksemme? ”Oi Fiosofia, elämän opas!” – ”O vitae philosophia dux!” (Cicero).
Koulujen kirjastoja kahlaten ja itsekin lapsena runoillen, kahlasin läpi suomalaisten kirjailijoittemme hengentuotteet ja myös Saarikosken runot (1937–1983). Väitöskirjaa valmistellessani ja samalla opiskelijoitani ohjaten minulla ei ollut aikaa Pekka Tarkan kaltaiseen analyysiin. Saarikosken päiväkirjat olin toki hankkinut kotiinikin. Ohimennen sanottu. – ”Obiter dictum.”
Miksi Saarikoskea julkaistiin niin runsaasti, ja miksi hänen työnsä olivat niin helposti saatavilla, olivat toki tuon ajan tohtorille tuttua suomalaista saagaa. Kirjoja laativat tutkijat, niitä julkaisivat kustantamot. Kun oma sukunikin omisti yhden sellaisen maakuntalehteä toimittaen, ilmiö oli toinen kuin mistä Sutinen kuvaa omana kokemuksenaan nuorena tulevana kirjailijana. Suomi oli tunnetusti yhtäällä Joulupukin paja ja toisaalla tuoksahti rahan hajukin. – ”Officina Patris Natalis.” – ”Odor luci.” Toki mukana oli myös teologinen viha. – ”Odium theologicum.”
Saarikoski-buumi oli kaupallinen ilmiö, ei sen ihmeellisempää. Meillä oli paljon muitakin kaupallisia kirjailijoitamme maakunnissamme. Esittelen pari sellaista myöhemmin. Maakuntamme ja niiden kustantamot sekä Helsinki etenivät eri tahtiin. Tänään Helsingin yliopisto jatkaa alamäkeään eikä sille näy loppua. Kaikki liika on ollut sielläkin vahingoksi. – ”Omne nimium nocet.” (Seneca).
Saarikoski kutsui itse itseään tittelillä ”The Poet of Finland” ja markkinat tekivät hänestä sellaisen. Se näkyi myös Kokemäen kirjaston hyllyillä ja pitkin Kemi- ja Iijokilaaksoa aina Ounasjoen latvoille saakka. Sitä pidettiin yhtäällä hyvänä enteenä ja toisaalla toivottiin lappialaiseen tapaan enteiden pysyvän poissa tunturista. – ”Omen bonum.” – ”Omen absit.”
Se että kultti houkutteli nuoria jääkiekon tai jalkapallon pariin, heittämään keihästä hiihtämisen ohella, oli tuon ajan ja myös oman aikamme kaupallinen ilmiö. Sutisesta tuli kirjailija kiitos Saarikosken. Minusta taas ei tullut kirjailijaa vaan tutkija ja tiedemies, vieläpä poikkitieteisesti, kiitos oman sukuni tarinan. Olen kuvannut sen muistelmissani ”Cluster art and Art of clusters 70 years”. Hukkaan meni minulta öljy ja vaiva. – ”Oleum et operam perdidi.” (Plautus).
Sutinen kertoo, kuinka kirjailija tai aihetta harrastanut oli pikkukaupungissa homosta seuraava. Forssassa näin on varmaan vielä vuonna 2023, mutta ei Iisalmessa, jossa tausta kirjallisuudelle syntyi Juhani Ahon ja kumppaneitten seurassa. Sen sijaan runoja lausuva oli poikalyseossa kyettävä myös kympin arvoiseen suoritukseen Immo Kuutsan ohjaamassa tulevien suurhiihtäjien joukossakin. Forssassa vastaava ponnistelu suoritettiin huutaen koripallohallissa vielä 2000-luvulla ”kommareita” ja jakaen kansa kahtia. Kirjat oli ohjattava kustantajalle Saksaan, sekä tehtävä yhteistyötä siellä missä suomalainen ei ollut ikinä vieraillut pumpulikaupungissa eläen ja syntyenkin. Taustalla kummitteli jopa teologinen viha. ”Odium theologicum.”
Kun Sutisesta tuli oikea kirjailija, lakaten jäljittelemästä muita kirjoittajia, minusta kirjailijaa ei tullut koskaan. Sen sijaan tapa tuottaa tekstiä ja tutustua viimeisimpiin välineisiin sen tuotossa, liittyi tutkimukseen, tieteeseen ja innovaatioiden syntyyn. Romanttinen kuvitelma tekstin tuottajana oli kaukana sellaisesta työstä, tieteen ja taiteen yhdistämisestä, tavoitteena kulttuurimme monipuolisempi kehittäminen. Ei toki kirjallisuuden kautta, vaan tieteen keinoin, jossa muuttuva teknologia ja sen koulutus ohjasi innovaatioiden syntyä ja leviämistä, diffuusiota. Matkalla tapaan toki niin maanviljelijän, metsurin kuin kuvataiteilijankin. Kiinnostavin on kuitenkin se verkosto, joka yhdistää tuotannoin kultukseen. Käytännössä hyvät palvelukset. – ”Officia bona.”
Onko myytti välttämätön ensimmäinen askel tiellä ammattilaisuuteen, kysyy Sutinen ja vastaa itse kysymykseensä. Pentti Saarikoski ei ole legendansa kokoinen, pikemminkin päinvastoin, mutta hyvä runoilija ja kääntäjä hän eittämättä oli lyhyen elämänkaarensa aikana. Se että Sutinen avasi silmänsä juuri Valamossa, minulle kovin läheisissä paioissa maksaa sinne veronikin luostarilaitoksen lampuoitina, ei ole yllätys. Joella kun on tapana siirtää kiviäkin. – ”Omnem movere lapidem.”
Luostarilaitoksen sisältä katsoen ihmisen vahvuus on hänen heikkoutensa, epätäydellisyys. Ikävä kyllä oman aikamme robotiikka algoritmeineen on sitä rumalla tavalla oikomassa ja joudumme paradigmaisesti hylkäämään nämä selitykset ja hyväksymään Helsingin yliopiston tekemän mahalaskunkin. Saarikoski peilasi meitä taiteilijan silmin ja teki vaikutuksen siinä missä kuka tahansa silmänkääntäjä, joka on ihan hyvä sakkimestari, kunnes kohtasi robotiikan. Ikävä kyllä ”shakkitarina” on tästä traumaattisesta kerronnasta se tyypillisin ja kirjailija Stefan Zweig ymmärsi sen oman elämänkokemuksensa kautta. Kaikki puhdasta puhtaille. – ”Omnia munda mundis.”
Suomalaisessa kirjallisuudessa ja kulttuurissa yleensä siihen liitetään mukaan myös romantisoitu päihteitten käyttö. Savossa se ulottui aina Paavo Ruotsalaiseen ja oli osa körttikansan oivallustakin. Päihteet ja alkoholismi on osattava myös perustella eikä siinä suomalaisittain ole mitään hävettävää, päinvastoin. Myyttiset henkilöt ja shamanismi olivat samaa suomalaista paatosta, johon lisälöylyn antoivat sodat ja maaseudun köyhyys, kurjuuden estetisointi. Kaiken omani kannan mukanani. ”Omnia mea mecum porto.” (Simonides, Cicero).
Aikuistuvan taiteilijan tai tieteilijän on luettava itsestään ulos kaikki turhuus ja muilta lainattu, voidakseen hakea tieteestään ja taiteestaan myös jotain omakohtaista, itse tuotettua ja ainutlaatuista. Sen vastaanotto ei taatusti onnistu ensimmäisenä omassa ympäristössä, omassa yliopistossasi, ellei se ole sitten rakennettu kovin samoista elementeistä kuin mihin tieteilijä tai taiteilija, kirjailija, on saapunut. Sen jälkeen hänen tehtävänsä on vain pitää yllä ja pönkittää juuri noita rakenteita. Lopputulos näkyy nyt Helsingin yliopiston romahduksessa. Kuolema kun kuuluu jokaiseen ikäkauteen – ”Omnia aetati morse est communis. ” (Cicero).
Kirjailijaelämää – lainaus (sitaatti)
”Sain käsiini kirjailija Hannu Raittilan Kirjailijaelämää (2006) teoksen. Eräässä kirjoittajaryhmässä kirjaa suositeltiin luettavaksi, joten klikkasin itseni kirjaston varauslistalle.
Kirjailijaelämää oli hämmentävä lukukokemus, sillä se oli kaikkea mitä en ajatellut kirjan olevan. Kiinnostavan kirjan merkki siis.
Raittila itse kutsuu teosta ’vessakirjaksi’, sillä sitä voi lukea sieltä sun täältä vähän kerrallaan. Samalla hän tulee johdannossa epäsuorasti viitanneeksi myös kirjansa sisältöön.
Parasta kirjassa on Raittilan avoimuus. Kirja sisältää Raittilan itsensä lähettämiä työhakemuksia, apurahahakemuksia, verottajalle lähetettyjä kirjeitä, sähköposteja sekä päiväkirjamerkintöjä. Etenkin verottajalle lähetetyt selostukset ovat kirjan upeinta antia. Verottaja tuskin ilahtuu Raittilan jakamista vinkeistä.
Tunnistan hyvin Raittilan kirjassa esiintyvän nuoruuden röyhkeyden, innokkuuden ja luottamuksen omiin kykyihin.
Itselläni ei olisi kuitenkaan koskaan tullut mieleen aloittaa viestiä YLE:n kanavajohtajalle lausein: ”Terve. Lähetän tässä raportin erään radiodialogin syntyvaiheista. Tällaistakin johtamassasi organisaatiossa tehdään.”
Tai Suomen Kansallisteatterin pääjohtajalle: ”Terveyhdys. Olen kokenut prosaisti ja romaanikirjailijana pettymys. Lyhyesti sanottuna markkinat ovat todistaneet minulle, että suomalainen kirjailija ei elä pelkästään proosasta. Se ei tule toimeen ilman draamaa. Tämän vuoksi ilmoittaudun roudan koetteleman porsaan lailla näyttämötaiteen palvelukseen.”
Raittilan tapa kirjoittaa on rönsyilevää, pohdiskelevaa ja paikoin tajunnanvirtaista. Kaiken lohdutuksen voittaa kuitenkin tuska. – ”Omnem consolationem vincit dolor (Cicero).
Toisinaan teksti lähtee omiin sfääreihinsä, ja hän kadottaa lukijan matkalla. Esim. sivuilla 117–118 Raittila pohtii kirjailijoiden arvostuksesta, palkoista sekä niiden kombinaatiosta. Mielenkiinoista pohdintaa. Seuraavassa kappaleessa Raittila alkaa puida Paavalin patenttia. Paavalia jopa siteerataan sivulla 118: ”Kun minä olen näin kelvoton, kuinka kelvottomia olettekaan te?”. Nämä kaksi asiaa liittyvät epäsuorasti toisiinsa, mutta silta niiden välillä on kovin hauras. Kaikki puhdasta puhtaille – ”Omnia mundu mundis.”
Kirjailijaelämää on samaan aikaan viihdyttävä, informoiva ja hämmentävä lukukokemus. Raittilan tyylistä huokuu, että hän ei ota itseään kovin tosissaan. Hän oli kuitenkin oikeassa yhdessä asiassa: tämä kirja sopii huussiin. Istunnolla voi lukaista muutaman sivun ja jäädä sitten pohtimaan lukemaansa.” (Raittila, H. (2006) Kirjailijaelämää. Helsinki: WSOY.”)
Lainaus on tarkoituksella juuri tähän aamuun valittu. Miksi juuri tähän aamuun? Koska olen juuri lukenut kertaalleen kolmen suomalaisen kirjailijan hengenlennon yhtä monessa päivässä. Luen näet kohtuullisen nopeasti verrattuna kirjoittamisnopeuteeni. Kirjoitan eläkepäivinä ja muun puuhan puutteessa viisi liki tuhat sivuista kirjaa vuodessa. Kaikki puhdasta puhtaille – ”Omnia munda mundis.”
Se ei tee edes tiukkaa nyt, kun siihen voi keskittyä käyttämättä aikaansa entisten työkavereitteni Oulun ja Turun yliopistossa opettaessa rehtoreina Helsingin Yliopistossa, tai maaherroina ja muina herroina joltisenkin vähälahjaisia lapsiamme. Hehän ovat tippuneet yliopistojen listauksessa jonnekin sadan ja tuhannen ”parhaan” joukkoon samaan aikaan kun urheilijamme ovat kisaamassa, Budapestissä, sijaluvuista, joita ei kehtaa edes mainita. Kaikkeen makeaan kyllästyy nopeasti. – ”Omne quod dulce est, cito satiat (Macrobius).
Kirjailija, kuvataiteilija, urheilija, kulttuurin edustaja, oli se mikä tahansa, on perinteisesti kansakuntansa identiteetin pönkittäjä ja menestyessään myös yhteistä omaisuuttamme. Sama päti aikanaan myös ihmisen ulkonäköön ja naiskauneuteen. Heikko itsetuntoamme pönkitettiin keinolla millä hyvänsä ja nämä ”ammatit” edustivat jotain muuta kuin perinteinen tapa hankkia toimeentulonsa. Kaikki erinomainen on harvinaista – ”Omnia praeclara rara (Cicero).
He hankkivat toimeentulonsakin kerjäämällä, apurahoja ja muita köyhän apuja ruinaten, veikkausrahoillamme eläen, ikään kuin marginaaliin joutuneet jopa tieteemme edustajat ja hajamieliset professorit paikkaansa Nobelia saalistaen maailmalta hakien. Niinpä myös nämä tuet oli rakenneltu samoin veikkauksen voittovaroin hoitaen ja niitä pidettiin viihteen kautta syntyvinä turhakkeina. Ei siis rehellistä työtä ensinkään. Nyrpistäen nenänsä kaikelle – ”Omnia suspendens naso.”
Otan kolme esimerkkiä suomalaisesta kirjailijaelämästä. Ensimmäisen, Veikko Huovisen, tapasin opiskeluaikoinani hänen mökkinsä liepeiltä liikkuessamme siellä hakemassa näytteitä Oulun yliopiston maantieteen laitoksen assistentin Paavo Tallmanin seurassa. Paavo siirtyi sitten myöhemmin Helsinkiin, maantieteen laitokselle, ja siellä laitoksensa rehtoriksi. Eivät millään päästäneet, tahtoneet päästää minua Paul Fogelbegin (Rkp) kanssa edes hakemaan tuon samaisen laitoksen professorin virkaa. Mistä mahtoi johtua? Olen tehnyt kaikkea kaikille ja kaikki turhaa. – ”Omnibus omnia factus sum” (Raamattu, 1. Kor. 9:22) – ”Omnia vanitas.”
Fogelberg taas oli hetken Oulun yliopiston maantieteen laitoksen apulaisprofessorina, ja otin hänestä kuviakin tuossa viran hoidossa. Varmaan muistaakin vielä eläköidyttyäänkin samaisen yliopiston (Helsingin yliopisto) vararehtorin virastaan. Hylkäsi näyteluentoni, kun samaan aikaan opiskelijat antoivat kiitettävän arvosanan samasta luennostani. Kaikkivaltias – ”Omnipotens.” Kaikki turhaa. – ”Omnia vanitas.”
Paul oli tunnetusti ruotsinkielisen väestönosan edustaja ja siten vierasti perus-suomalaisia kansalaisiamme. Olkoonkin ettei tuota puoluetta ollut tuolloin vielä olemassakaan. Sen sijaan ruotsinkielisiä yliopistoja oli ja tämä oli minulle vieras kokemus Turusta. Åbo ja sen tohtorit olivat todellakin eri asia, kuin Turun yliopiston tohtorit. Forssassa taas eletiin sielläkin väärää vuosisataa ja sen opiskelu vie vuosikymmeniä. Nyrpistäen nenäänsä kaikelle. – ”Omnia suspendens naso.”
Veikko Huovinen syntyi puolestaan Simon kunnassa toukokuussa Helmin päivänä vuonna 1927 Lepistön virkatalossa isosisko Hilkan ja pikkuveli Pentin seuraksi. Keskimmäisestä lapsista tahtoo tulla kirjallisesti lahjakkaita pohdiskelijoita Lepistön virkatalossa sitä viettäen. Äiti Rosa Elina ja isä Juho Aukusti pitivät siitä huolen ohjaten keskimmäisen, ympärilleen viisaan oloisesti katselevan poikansa Salmelan kansakouluun ja sieltä Kajaanin yhteislyseoon vuonna 1938. Muistamme tuon lyseon myös Urho Kekkosesta, joka syntyi aiemmin Lepikon Torpassa Pielavedellä. Kaikkivaltias – Kaikilla on tämä vika. – ”Omnipotens.” – ”Omnibus hoc vitium est.” (Horatius).
Itse vierailin siellä oppilaitteni kanssa voitettuani heidän kunnallisen ideakilpailunsa ja käynnistäen siellä oppilaitteni kanssa joka talon (lue ”savun”) haastattelun, mukana vaikkapa kahdenkin nimekkään suomalaisen keihäänheittäjän kodit ja tavan rakentaa suomalaista identiteettiä keihästä heittäen. ”Elmo” Juhani Peltosen romaanina ja radiokuunnelmana kertoo kaiken siitä, mistä tuolloin oli kyse ja on edelleen vuonna 2023. Seuratkaa vaikkapa yleisurheilun kisoja Unkarissa tai samaan aikaan naisia pelaamassa jalkapallon paremmuudesta. Se on rankka kokemus vielä vuonna 2023. Peläten samalla kaikkia turvallisia asioita. – ”Omnia tuta times.” (Vergilius).
Kun Suomessa liikuin yliopistomme edustajana maaseudulla oppilaittesi kanssa heitä tutkimustarkoituksessa haastatellen, mukana haasteltavien joukossa on aina sekä hiihtäjiä, painijoita että keihäänheittäjiä. Tohmajärvellä, Pohjois-Karjalassa, Seppo Räty ja hänen kokoomuslainen valmentajansa sinne pääkaupunkiseudulta muuttaneena esimerkkinä. Samalla saat kuulla kaikki mahdolliset ja mahdottomat juorut ja kyläyhteisön sisälle piilotetut salaisuudetkin. Pohjanmaalla ja Lapissa ne ovat luonteeltaan erilaisia kuin Savossa ja Karjalassa liikkuen. Samoin Hämeessä ja Satakunnassa törmäät erilaisiin suomalaisiin paheisiin, kuin mitä maailmalla liikkuen. Yli sadassa valtiossa maaseudun elämään ruohonjuuritasolla tutustuenkin. Sama kaikille – Kaikilla on tämä vika – ”Omnibus idem.” – ”Omnibus hoc vitium est.”
Niinpä nyt on aika hieman raottaa sitä todellisuutta, jota tuhansien talouksien ja satojen kuntiemme sisältä kumpuaa sillä varauksella, että kirjailija ei ole enää professori, eikä häntä sido sellaiset pelisäännöt, kuin mihin tiede ja tutkimus on ahdettu pienten yliopistojemme sisällä pienissä taajamissamme. Jotka rankataan maailmalla luokkaan 100–1000 julkaisujen mukaan luokitellen maailman yliopistojen joukossa. Nykyisin myös Helsingin yliopisto tähän joukkoon lukeutuvana. Huonosti menee mutta menköön. En ole enää teistä vastuussa. Kaikki erinomainen on harvinaista – ”Omnia praeclara rara.” – ”Omnis ars naturae imitatio est.” (Seneca). Kaikki taide on luonnon jäljittelyä.
Tutkimus ja haastattelut olivat silloin, minun niistä vastatessa, ja ovat ehkä nytkin, luottamuksellisia. Tietokoneet oli keksitty ja algoritmit toimivat jopa paremmin kuin tänään. Se helpotti työtäni hakea oppilaitteni kanssa vertailuaineistoja sekä luennoida niistä maailmalla. Olin pidetty ja haluttu luennoija ja taidan olla vieläkin. Syytä en tiedä tai oletan sen syntyvän jostain muusta kuin kansallisuudesta johtuvana. Minua näet pidetään amerikkalaisena. Tai ehkä kirjojeni painopaikan mukaan myös saksalaisena. Suomen asemointi kartalle on yhä maailmalla ongelmallista. Sama kaikille – ”Omnibus idem.”
Ilmantorjuntajoukoissa Oulussa sotavuonna 1944 palvellut nuori Veikko Huovinen tapasi sota-aikana henkilöitä, jotka viihtyivät myöhemmin kesäisin Hailuodon maisemissa Oulun edustalla metsästämässä. Hailuodossa myös yliopistolla oli oma tutkimusasemansa, eikä ihan pieni ollutkaan. Niinpä tapasimme toisemme, turistit ja muut turhakkeet, juuri oppilaitteni kautta ja näiden hakiessa kenttäkokemusta yliopistojen tutkimusasemilla yöpyen ja ruokaillen. Kaikilla on tämä vika. – ”Omnibus hoc vitium est.” (Horatius).
Heitä, kirjavan kissan oloisia paikallisia ihmisiä ja turisteja, oli joskus sadoittain haastateltavinamme, jolloin aineistot olivat siten suuria ja tietokoneille riitti talveksi varmasti tarvetta ja käyttäjiä. Tavattiin siis muitakin kuin paikallisia kirjailijoita, opettajia, pappeja ja lukkareita sekä keihäänheittäjiä. Suurin ryhmä oli maanviljelijöitä vielä tuohon aikaan eläen 1960–1990-luvuilla. Oma luokanvalvojani Immo Kuuta erikoistui myöhemmin valmentamaan näitä hiihtäjiksi aikovia nuoria miehiä ja naisiamme. Suomi on pieni maa ja verkostot menevät yksiin kiitos tietokoneen ja algoritmien. Samoin verkostojen käyttäjät ja koneet, joita käytimme työssämme. Se oli lopulta pieni joukko ja tunsimme toisemme jopa globaalistikin. Kaikki sujui lopulta odotuksia nopeammin ja avulla sekä neuvomisella. – ”Omnium spe celerius.” (Livius) – ”Ope et consilio.”
Veikko Huovinen kirjoitti ylioppilaaksi vuosi pari armeijan jälkeen ja jatkoi siitä metsäharjoittelijana, suoritti asevelvollisuutensa Nurmeksessa. Tapaan siellä vielä tänäänkin täysnimikaiman, jonka tapa käyttää nimeäni ja verkostojani on jatkunut Pohjois-Karjalassa vain välillä kuntaa muuttaen. Näitä täysnimikaimoja suomalaisilla on useita ja minulla parikymmentä. Valtaosa heistä käyttäytyy moitteettomasti. Kiinalaisilla on näitä nimikaimoja todella paljon. Yhdysvalloissa hyvä nimi voi antaa poikkeuksellisen edun pyrittäessä yhteiskunnallisesti merkittäviin asemiin. Toki se pätee muuallakin maailmaa kiertäen. Hyvä nimi maksaa vaivan. – ”Operae pretium est.”
Huovinen hankkiutui odotetusti Helsingin yliopiston metsätieteelliseen vuonna 1948 ja esikoisteos ”Hirri” syntyi vuonna 1950 ja nimekkäin työ ”Havukka-ahon ajattelija” vuonna 1952. Siinä välissä, ennen Helsingin olympialaisia, synnyin minä heinäkuussa nykyisenä kuvataidepäivänämme. Tuo kuvataidepäivä taas syntyi paljon myöhemmin forssalaisen Sanni Grahn-Laasosen ollessa kulttuuriministerinä 2000-luvun puolella. Tässä kulkee kohtaloiden järjestys – ”Ordo fatorum.”
Sanni oli taas avioitunut Laasosen perheen pojan kanssa ja Liisa Laasonen perheineen Tohmajärveltä oli minulle hyvinkin tuttu vietettyäni pari vuotta Pohjois-Karjalassa hoitaen eräänlaisena peitevirkana riitaista kuntayhteistyötä sekä seuraten samalla Neuvostoliiton hajoamista. Olen kirjoittanut tästä erikseen, ja joku vääräleuka jopa koetellen kirjallisia kykyjään kirjailijana. Toki samaa yritti aikanaan moni nimekkäämpikin suomalainen kirjailija. Verkostoissa liikkuvat ihmiset ovat vapaata riistaa kirjailijoillemme. Täysin uruin – ”Organo pleno.”
Mikä tahansa aihe on kiinnostava kohtuullisen tylsänä pidetyn harmaan maan aiheita haettaessa tuhansien kirjailijoitten toimesta. Heistä kansallista ja mainittavaa nimeä hankki töillään muutama hassu tapaus. Globaalia ei kukaan. Pitäisikö siitä olla huolissaan, vastaavat itse hakiessaan leivälleen myös voita ja muuta särvintä. Se on tunnetusti Suomessa kirjailijan ja kulttuuri-ihmisen kohdalla se työläin osa elintasokilpailuamme. Kaunein sana on edelleen kirjailijalle Jari Tervon nimeämä ”kuukausipalkka”. Apurahojen hankkiminen on kerjäläisen työtä. Pahan alkuperä. – ”Origo mali.”
Pohjois-Karjalassa pari vuotta vieraillessani, Tohmajärven näkyvin hahmo oli tuolloin keihäänheittäjä Seppo Räty ja hänen kokoomuslainen Tohmajärven kunnan valtuustossa vaikuttanut valmentajansa hammaslääkärinä. Jälleen kerran jouduin käyttämään tietokonettamme Oulun yliopistossa ja yhdistämään saamamme aineistot ja hakemaan kunnille yhteisiä eväitä menestymiseen. Raja, joka avautui railona, oli kaikkien mielenkiinnon kohteena, jolloin myös sen takana oli vierailtava ja jälleen myös haastatellen. Sortavalan laulujuhlat herätettiin hetkeksi henkiin ja Valamon kunnostus käynnistyi sekin. Kävin siellä ensimmäisen kerran vuosisatoihin kysyen minulle mahdollisesti poissa ollessani saapunutta postia. Mehän maksoimme veromme luostarilaitokselle. Se oli pelastuksen järjestys. – ”Ordo salutis.” – Puhujaksi tullaan, runoilijaksi synnytään. – ” Orator fit, poeta nascitur.”
Olin sentään luostarilaitoksen aiempia veronmaksajia, lampuoiteja. Saanut siitä nimenikin. Isoisäni veli, Ilmari Luostarinen Ensi Gutzeitin johdossa, tunnettiin hyvin ja kuvia lähetettiin minulle tuon ajan arkistoista penkoenkin ja kysellen taustojani. Viipuri ja sen sviitti vaikutti olleen hänen ja hänen puolisonsa majapaikkana käytetty. Kuinkas muuten. Pohjolan Voima ja Lapin jokien rakentaminen oli käynnistettävä heti rauhateon jälkeen ja toki aiemminkin. Alkoi koskisodaksi kutsuttu vaihe, johon jouduin sitten minäkin mukaan. Tätä viimeistä sotaa hoitamaan. Se todellakin jäi viimeiseksi omalla kohdallanikin. Epäilemättä nämä viimeiset askeleet tulivat tutuksi johtaen myös väitöskirjaan ihmisen spatiaalista juuristamme. Kukaan ei tiennyt, kuinka jokien rakentamisen käynnisti juuri isoisäni veli, Ilmari luostarinen, laatien Pohjolan Voiman perustamisasiakirjan. Se että minä sen lopetin, oli oikeus ja kohtuus. Pelastuksen järjestys. – ”Ordo salutis.”
Toki Tohmajärvellä muistivat isänikin. Hän oli viimeinen mies, joka poistui jatkosodan loppuhetkillä Värtsilästä sulkien uuden rajan. Hän oli myös aiemmin, jatkosodan viimeisinä hetkinä, pidättänyt Suojeluskuntatalolla Tohmajärvellä nuoren poliisi kollegansa ampuneen juopuneen sotilaan, rintamalta tansseihin eksyneen ampujan. Sen jälkeen tansseja ei heti järjestetty eikä rintamalta tuotu aseita siviiliin. Tehtävä, joka on jäljellä, on juuri tämä kirja. – ”Opus quod superest.”
Vapaaksi kirjailijaksi metsänhoitaja Huovinen uskaltautui vuonna 1957. Se oli samaa aikaa, kun olin lausumassa runoja Pohjois-Savoa kiertäen jo kuusivuotiaana. Olin oppinut lukemaan ja ensimmäinen pieni kuunnelmanikin oli esitetty tuolloisen yleisradion lasten ohjelmassa. Eivät ne ohjelmat hääppöisiä olleet silloin, jos olivat myöhemminkään. Yleisradiota leimasi kunniallinen joutilaisuus. – ”Otium cum dignitate.” (Cicero). Se oli paholaisen lempipaikka. – ”Otium est pulvinar diaboli.”
Veikko Huovinen avioitu 1958, ja perheeseen syntyi kolme lasta. Heistä yhdestä Huovinen kirjoitti myöhemmin pienoisromaaninkin. Kirjailijan tuotanto jatkui tuotteliaana vuoteen 2007. Yhteensä 17 romaania, 12 novellikokoelmaa, 4 elämän kerrallista työtä. Hän sai runsaasti huomiota, tunnustuksia ja palkintoja, Oulun yliopiston kunniatohtoriksi hänet vihittiin vuonna 1983. Kirjailijan työ oli joutilasta toimeliaisuutta. – ”Otiosa sedulitas.”
Se ei ollut aivan kiistaton tapaus yliopiston sisällä jonkun professorin vastustaessa hanketta. Olin itse tuolloin Suomen Akatemian ympäristötoimikunnan ensimmäinen tutkija ja saatoin seurata yliopiston tapahtumia sivusta. Ura Oulussa oli muutenkin päättymässä ja jatkumassa EU-kautemme lähestyessä ja sitä valmistellessa samaan aikaan Neuvostoliiton hajotessakin. Edessä oli kokonaan uusi vaihe ja uudet kujeet sekä myöhemmin toinen väitöskirjakin tiedekuntaa vaihtaen. Elimme vaihetta, jossa monitieteisyys ja tieteiden välisyys vaati myös joitakin useammassa tiedekunnassa väitelleitä poikkitieteisiä tutkijoita. Millainen lintu, sellainen laulu. – ”Qualis avis, talis cantus.” Nyt haettiin kokonaan uudenlaista ääntä. Se oli kuin ympyrän neliöiminen. – ”Quadratura circuli.”
Kosket oli saatu suojeluun lailla ja elämä jatkui ympäristöministeriön perustamisen jälkeen siellä missä miestä eniten tarvittiin. Eli aluetalouden ja maatalouden, luonnonvarojen käytön suunnittelussa ja hoidossa joko yliopistojen tai tutkimuslaitosten verkostoja käyttäen. Millainen lintu, sellainen laulu. – ”Qualis avis, talis cantus. Millainen kuningas, sellainen lauma. – ”Qualis rex, talis grex.”
Ajatus kirjailija urasta ei käynyt mielessä. Sellainen ura vaatii mielestäni riittävää kokemusta elämästä ja sen ymmärtämisestä useamman kulttuurin ja näiden tutkijayhteisöjen tuotteena. Ei enää pelkkänä viihteenä ja Saarikoski-kultin tai sitä vastaavan filosofian suonissa ja tuotteena eläen. Millainen isäntä sellainen orja. – ”Qualis erus talis et servus.” (Petronius).
Veikko Huovinen kuoli Sotkamossa 82-vuotiaana vuonna 2009. Olen kirjoittanut vuoden 2009 jälkeen 35 kirjaa. Niin paljon kun on kylliksi, tarpeeksi, miellyttää. – ”Quantum sufficit, satis, placet.”
Ammatikseen lukevalle Veikko Huovisen tuotannon käynti läpi uudemman kerran vie aikaa vajaan viikon. Se on sivumäärältään vain pieni osa omasta tuotannostani tutkijana ja tieteen tekijänä sekä medioihin kirjoittavana kirjailijana. Tuhannen sivun kirjoittaminen sujuu toisin kuin perinteisen ”korpikirjailijan” työnä. Lisäksi oma tyylini ei oikein sopisi perinteiseen suomalaiseen viihdekirjallisuuteen. Joku tolkku on oltava ja suunnattava tekstinsä ja tuotantonsa tarkoitukseen, jolla on käyttöä myös muualla kuin Suomessa ja akateemisen duunarin arjessakin. Viihde on siitä kaukana. Tosin joskus kunnon Homeroskin torkahtaa. – ”Quandoque bonus dormitat Homerus.”
Huovisen tapa kirjoittaa luonnosta, tai suomalaisesta luonnosta elävistä ihmisistä yhteisöineen, on tarkkaa havainnointia ilman tietokoneen ja algoritmien apuakin. ”Herrojen” kuvaaminen ei osu oikein tähän päivään ja viihde vie mukanaan. Uudistumiskyky jatkui pitkälle, mutta ei enää siirryttäessä uudelle vuosituhannelle, jolloin kirjahyllyt katosivat kodeistamme ja maaseutukin muuttui osaksi muuta yhdyskuntarakenteemme täydellistä kuperkeikkaa. Miksi säästäisin nyt sanojani. Ne ovat ilmaisia. – ”Quare verbis parcem? Gratuita sunt.” (Seneca).
Muutos oli paradigmainen, maailmankuvat muuttava. Sähköinen kirja ja sen sisältö oli jatkossa toinen kuin vielä yhdyskuntarakenteemme muutosvuosina ja agraarin ajan Suomessa. Muutos oli peruuttamaton ja reaaliaikaisena myös seurattava. Sellaista edellytettiin myös kirjallisuudelta ja sen sisällöltäkin. Ääneen lausuttuna ei ole ikään kuin kirjoitettuna. Ikään kuin sanottuna. – ”Quasi dictum.” Ikään kuin hiiret me syömme aina toisen ruokaa. – ”Quasi mures semper edimus alienum cibum.” (Plautus).
Veikko Huovisen kyky uusiutua oli poikkeuksellinen ja samaan aikaan myös rajallinen. Näin häntä on luonnehdittu kirjallisuudessa: ”Veikko Huovisen runsasta tuotantoa yhdistää yksi tekijä: rikas suomen kieli, joka kantaa ja luo oivaltavia kuvia suomalaisesta elämäntodellisuudesta. Uudistumiskyky loi pohjan Huovisen yli 50-vuotiselle kirjailijan uralle, jonka aikana myös kirjallisuus uudistui.
Huovinen kirjoitti lyhytproosaa ennen kuin lajia oli vielä keksitty ja ennakoi usein myös edessä olevia yhteiskunnan muutoksia. Havukka-ahon ajattelijan myötä Huovinen tuli lukijoille tutuksi ihmistä ymmärtävänä humoristina, mutta kirjailija onnistui yllättämään lukijansa aina uudelleen. Huovinen tunsi olevansa kirjailija, jonka teoksissa on huumoria – joskus hiljaisena hymynä myhäilevää kuten Hamstereissa, joskus sivaltavaa, lukijan oivallukseen luottavaa satiiria.”
Sen taidon varassa syntyivät esimerkiksi kuvat Hitleristä, Stalinista ja Pietari Suuresta.
Huovisen teksteihin näkyvät ihmiselämän ilmiöt arasta, nuoresta rakkaudesta,
luonnontunnelmista ja syvästä surusta aina sotaan, hirmuvaltaan ja yhteiskunnalliseen
kuohuntaan. Konservatiiviseen arvomaailmaan sekoittui teoksissa hetkittäin hämmentävää anarkismia.”
Joka ei osaa vaieta ei osaa myöskään puhua. – Joka kirjottaa, lukee kahdesti. – ” Qui nescit tacere nescit et locui.” – ”Qui scribit, bis legit.”
En allekirjoita kaikkea edellä kirjattua Huovisen kirjallisista kyvyistä. Veikko Huovinen oli aikansa lapsi, siinä missä Pentti Saarikoski runoilijana. Se mikä toimi silloin ei toimi tänään koettaessamme hakea kirjailijan tyylistä jotain myös algoritmeille tyypillistä kuvausta. Tekstistä ei synny maalausta tai maalaus on liian kaukana oman aikamme lapsista. Se mikä aikanaan toimi, ei toimi enää, ja muistuttaa kovin vanhahtavaltakin. Huovinen käyttää näkökulmaa, joka oli aikaan sidottu ja sellaisena petollinen. Joka vihaa virheitä, vihaa ihmisiä. ”Qui vitia odot, homines odit.”
On totta, että Huovisen kirjailijatyö oli oman aikansa tuotteena rikasta, sitä leimasi joskus hämmentävä anarkismikin, ajatellen hänen lukijakuntaansa, mutta ei toki globaalin mittapuun mukaan sitä arvioiden. Etenkin varhaisempi tuotanto ei ole pysynyt oman aikamme lukijan kohdalla ajankohtaisena ja sellaisena se on myös ymmärrettäväkin. Oman aikamme kirjailijalla on paljon vastuuta. Kehottaa rikokseen se, joka ei kiellä, vaikka voisi. – ”Qui non vetat peccare cum possit, iubet. (Seneca).”
Sama pätee myös monia muita sotien aikana nuoruutensa viettäneitä ja myöhemmin kirjailijan uran valinneita liki erakkomaista elämää viettäneitä niin kuvataiteilijoitamme kuin kirjailijoita. Muutokset olivat vuosituhannen jälkeen syntyneitten ymmärrettäviksi mahdottomia. Sama pätee koulutustamme, kasvatusta yleensäkin, sekä etenkin globaalin maailman aiheuttamia muutoksia maassamme. Kirjat ja medioittemme tekstit olivat reaaliaikaisia ja palvelivat tuon hetken ilmapiiriä, koko ajan muuttuvaa. Ne vanhenivat hetkessä. Joka vaikeni, näytti olevan samaa mieltä. – ”Qui tacet, consentire videtur.”
”Huovinen tunsi olevansa kirjailija, jonka teoksissa on huumoria – joskus hiljaisena hymynä myhäilevää kuin Hamstereissa, joskus sivaltavaa, lukijan oivallukseen luottavaa satiiria. Sen taidon varassa syntyivät esimerkiksi kuvat Hitleristä, Stalinista ja Pietari Suuresta. Huovisen teksteihin näkyvät ihmiselämän ilmiöt arasta, nuoresta rakkaudesta, luonnontunnelmista ja syvästä surusta aina sotaan, hirmuvaltaan ja yhteiskunnalliseen kuohuntaan. Konservatiiviseen arvomaailmaan sekoittui teoksissa hetkittäin hämmentävää anarkismiakin.”
Näin lainaten Huovistutkijoiden kirjoituksia. Ne ovat todellisia, oikeita ja hyviä havaintoja ja sellaisenaan arvokkaita. Ne eivät vain enää sivua sitä aikaa, jota me tänään elämme. Arviot ovat kauniita ja sellaisena hyväksyttäviä, mutta kaukana siitä maailmasta, jossa tänään kirjaa rakentava elinympäristömme syntyy. Niiden kieli ei kosketa oman aikamme algoritmeja, robotiikkaa edes pyrkien kääntämään ne latinaksi. Ei luonnollisesti näin ollut tarkoituskaan. Kenellä tuon ajan kirjailijalla tai edes tutkijalla olisi voinut olla, odottaen jo etukäteen paradigmansa vaihtavaa maailmankuvaa. Sellainen ei ole kuulunut kulttuurimme tehtäviin. Jos vihaa virheitä, vihaa ihmisiä. – ”Qui vitia odit, homines odit. (Plinius nuorempi).
Arto Paasilinna
Suomalaisista kirjailijoista Arto Paasilinna, perheensä veljessarjan liki kuopuksena, on ollut kiehtovin seurattava suomalaisista nykykirjailijoistamme. Jossakin vaiheessa hän horjahti jopa tieltään ja alkoi kirjoittaa kertomusta, jonka teksti oli minulle liian tuttua ollakseen pelkkää kirjailijan mielikuvituksen tuotetta. Myönnän nyt myöhemmin olleeni imarreltu. Tiedän nyt kuinka tuottelias ja etenkin Ranskassa ymmärretty kirjailija eli oman kriisinsä kynnyksellä. Monena mies eläessään. Mikä on aikomuksesi? – ”Quid est tuae voluntatis?”
Paasilinna syntyi minulle kovin tutussa ympäristössä Kittilässä, mutta ei sentään allasevakkona. Hän oli minua vuosikymmenen vanhempi ja siten viisaampikin. Hän vainautui viisi vuotta takaperin Espoossa. Vainautua verbi on jostain hänen kirjoistaan lainattuja, kuvaten kuoleman ikään kuin kevyempää ja sen lopullisuutta välttelevää muotoa. Arto kun jäi eloon muutenkin kuin vain kirjojensa kautta hänet muistaen. Niin paljon häntä lainattiin ja käytetiin kuvaamaan oman aikamme ihmisten joskus omalaatuisiakin tapoja asemoida elämänsä muuten tylsän arjen askareisiin. Vastata kysymykseen, mitä tulee tehdä, mitä tarkoittaa, mikä on totuus? – ”Quid faciendum? Quid hoc sibi vult? Quid est veritas?”
Moni muistaa ehkä ensimmäisenä Jäniksen vuoden, sitten Ulvovan myllärin ja kolmantena Hurmaavan joukkoitsemurhan. Noita hurmaavia teoksia on käännetty yli 40 kielelle ja sitä jokainen meistä kadehtii. Olkoonkin että tänään robotit hoitavat sen ilman meidän suostumustammekin. Kuten arvata saattaa juuri ranskalaiset rakastavat Paasilinnan huumoria. Kittilän Alakylässä tähän huumoriin saattoi tutustua ja lukea kirjoja koulun lattioilla öitään viettäen ja kirjaston palveluja käyttäen.
Arton isä oli poliisi, kuten omanikin vielä sotien aikoihin ja kirjoja rustasivat hänen ohellansa myös veljet Erno, Reino ja Mauri. Vanhin pojista tuotti odotetusti hiven yrmeämpää kieltä ja keskimmäinen diplomaattina kriittisintä, mutta samalla muistuttaen eniten omaa tapaani pohtia sanomani. Se on keskimmäisen pojan kohtalona. Nuorin voi sitten päästellä suustaan ja kynästä mitä sylki suuhun tuo ja kone ehtii tulostaa. Ja näinhän Arto myös toimi ja hyvä niin. Kaikki minkä joku toinen on sanonut hyvin, on minun. – ” Quidquid bene dictum est ab ullo, meum est (Seneca).
Olen lukenut Arton tuotannon moneen kertaan ja osaan sen ulkoa. Eräs syy siihen on hänen perheensä tapa kiertää Lappia omalla tavallani ja tuntea sen rikas kulttuurikin. Sota ja sen pitkä kesto koetteli perheen voimia. Aivan kuten niin monen haastattelemani ja neljä evakkoa kokeneena elämäntarinansa minulle kertoneena lopulta vanhainkotiin päätyen. Lapin tutkimuksia -sarjassani olen näitä kohtaamisia kuvannut ja tietokoneen jalostamassa muodossa. Olen siis varmasti ensimmäinen suomalainen, joka on tutustunut kerrontaan käyttäen apuna tietokoneitamme ja algoritmeja. En luota lainkaan omiin havaintoihini. Kone jalostaa ne kuitenkin suurista luvuista oikein. Vältä tutkimasta sitä, mitä tapahtuu huomenna. – ”Quid sit futurum cras, fuge quaerere.” (Horatius).
Niinpä olen nauttinut sellaisten kirjailijoitten töistä, jotka luottavat taas omiin kokemuksiinsa sekä tuovat ne julki koomisella tavalla ja subjektiivisesti. Subjektiivisuus ja irrationaalinen elämä on se, mistä myös ranskalaiset puhuvat ja sitä rakastavatkin. Täysin toisin kuin Saksassa tai vaikkapa vain Ruotsiin hetkeksi muuttaen. Kauanhan siellä ei kukaan jaksa elää ja seurata suomalaisittain kehnoa kopiota katsellen. Kun rakastat pragmaattista, tee se sitten myös kunnolla ja liioitellenkin. Savolaisittain sille leikkiä laskien. Tässä Pertti Pasanen oli tyypillinen suomalainen lyseomme kasvatti. Mikä tahansa lagtinaksi sanottu vaikuttaa syvälliseltä. – ”Quidquid latine dictum sit, altum videtur.” Ainakin Pasasen ja Loirin sanomana.
Paasilinnan perheen pilasi kirjasivistys ja Arto osasi minun sekä Jörn Donnerin tapaan lukea jo ennen kouluaikaansa. Se ei johda mihinkään hyvään myöhemmin. Joko joudut pilailemaan kokemuksillasi tai tekemään niistä haudanvakavaa tiedettä. Paasilinnan perheen pää joutui asioitsijan töissään auttamaan sellaisia asiakkaita, joilla ei ollut varaa maksaa palkkioita. Sama kokemus on tuttu kenen tahansa ”asioitsijan” työssä. Niinpä Paasilinnan pojat jäivät varhain orvoiksi isästään. Isätön perhe oli tuohon aikaan surullinen tapaus Lapin perukoilla kierrellen, asutustilaa viljellen Tervolan Kuikerossa.
Arto syntyi Kittilässä, Mäkivaara-nimisessä autiotalossa. Koulumatkoilla Artolla oli taipumusta huvittaa sisariaan omilla tarinoillaan. Siis Sirpaa ja Mauria. Hän ei kuitenkaan kirjoittanut niitä, eikä pitänyt yllä omaa urheilukenttää sekä jääkiekkohallia, koipallokenttää. Mielikuvitusta puuttui tai kokemusta käyttää käsiäänkin. Suomihan oli tuolloin tulvillaan lapsia juuri maaseudulla. Jotenkinhan heitä tuli kouluttaa ja kasvattaa, kun koulua käytiin vain lauantaisin. Jonkun sekin oli hoidettava, vanhemmat olivat koko ajan työssä hekin. Arto ei malttanut olla liikuttamatta sitä mikä on asettunut. – ”Quieta non movere. (Platon).
Arton ensimmäinen kirjallinen työ siirtyi Pohjolan Sanomiin ja siitä se ura urkeni kohti vääjäämätöntä pakkoa tulla kirjailijaksi. Tai toimittajaksi Lapin Kansaan. Ei Savon Sanomiin, Kalevaan tai muihin Turun Sanoman kaltaiseen sivistyslehteen. Kun yliopisto sijoitetaan Kalevan talon kirjapainoon, jotain alkaa varmasti tapahtuakin. Kun päätoimittajana on vielä Teuvo Mällinen ja aiemmin ainut vakavasti otettavana kilpailijana Iisalmen lyseossa Pekka Hyvärinen. Toki myös Seppo Kääriäinen tai isä Panteleimon, Keijo ”Keke” Rosberg. Minulla oli. Mitä naurat? – ”Quid rides?” Jätinkö koomikot mainitsematta?? Kirjailijaliiton puheenjohtajan?? Istuvan presidenttimme Forssan nimismiehenä??
Paasilinna kotiutui armeija-aikanaan Oulun kasarmiin.
Arto Paasilinna työskenteli myöhemmin, Lapin kansankorkeakoulustaan valmistuttuaan, liki kymmenessä eri lehdessä. Tunnetuimpia ovat Suomen Kuvalehti, Apu ja Viikkolehti sekä toki myös tehtävät radiossa ja televisiossa. Hän oli löytänyt paikkansa suomalaisessa yhteiskunnassamme toimittajana. Vapaaksi kirjailijaksi Paasilinna ryhtyi vuonna 1975. Silloin jo erittäin kokeneena kirjoittajana ja toimittajana, keski-ikäisenä miehenä. Kuhun kohtalot kutsuvat? – ”Quo fata vocant?”
Paasilinnan käännetyimpiä kirjoja ovat Jäniksen vuosi ja Ulvova mylläri. Elokuvista muistamme ainakin kirjat Elämä lyhyt Rytkönen pitkä, Hurmaava joukkoitsemurha, Kymmenen riivinrautaa, Onnellinen mies ja Hirtettyjen kettujen metsä. Kirjoista oletetaan olevan meillä ja muualla maailmalla noin 4–6 miljoonaa nidettä. Paljon on metsää kaadettu. Millä oikeudella? – ”Quo iure?”
Se tuntuu paljolta, kun unohtaa, kuinka käsite ”Cluster art” tai aikanaan ”Social media economy and strategy” avasivat Googlaten yli 1000 miljoonaa havaintoa. Ohittaen jopa käsitteen ”porno”. Lisäksi kärjessä oli Suomessa kirjoitettu kirja, monografinen julkaisu. Ei elokuva tai muu video. Toki painopaikaksi Suomi ei sopinut. Taustalla oli juuri suomalainen tapa toimittaa ja julkaista sekä varoa ilmiöitä, jotka ovat suomalaisille tuttuja. Myös suomalaisille kirjailijoillemme, ei vähiten nyt esitellyille ja usein myös heidät hoitokodeistaan mielisairaaloissamme tavatenkin. Kirjailijan työ on ollut Suomessa ankara ammatti. Mikä pantakoon hyvin merkille. – ”Quod bene notandum.”
Niinpä myös Paasilinna tuomittiin vuonna 2009 liikenneturvallisuuden vaarantamisesta, vammantuottamuksesta, liikennepaosta tämän ajaessa moottoritiellä väärään ajosuuntaan jne. Samana vuonna hän sairastui aivoinfarktiin ja 2010 hänet siirrettiin hoitokotiin. Tuottelias Paasilinna kuoli vuonna 2018 espoolaisessa hoitokodissa 76-vuotiaana. Paasilinna ehti kirjoittaa kaikkiaan 36 romaania, josta valmistui kaikkiaan 11 elokuvaa ja kolme kuunnelmaa. Muita teoksia tai koottuja teoksia valmistui noin 20 nidettä. Paasilinnan palkittiin töistään Suomessa lukuisilla palkinnoilla (ks. Wikipedia). Mikä sopii Juppiterille, ei sovi härälle. – ”Quod licet lovi, non licet bovi.”