Elokuu ja sen tapahtumat ovat tuoneet esille kaksi hyvin vähän pohdittua aihetta. Näin siitäkin huolimatta, että niillä on erityisen ratkaiseva merkitys nyt, kun elämme draamakesää 2022 ja sen jälkipuoliskoa.
Toinen näistä käsitteitä liittyy huonoon identiteettiin. Siis ilmiöön, jota oletamme etenkin venäläisten, valtaosan heistä, kärsivän. Pääosa heistä ei ole ikinä vieraillut maansa rajojen ulkopuolella ja ajatus, että he asettuisivat vastustamaan hallitsevaa tahoa, Putinia ja hänen johtoaan, ei ole heikolle itsetunnolle tyypillinen tapa reagoida silloinkaan, kun maassa kaikki ei mene aivan nappiin ja toivotulla tavalla. Lisäksi pelko hallitsee eikä poikkeamia sallita, varovaisuus on viisautta.
Myös meitä suomalaisia on moitittu etenkin sotien jälkeen huonosta identiteetistä ja jopa negatiivisesta identiteetistä. Kirjoitin tästä elokuussa 2012 ja hieman aiemmin samassa kuussa urheilupsykologiasta ja tahallisesta häviämisestä. Olemme koko kuluvan kesän seuranneet runsaasti urheilua ja sen ilmiöt ovat meille mielestämme hyvinkin tuttuja urheilukansana. Olemmeko avanneet näitä vaikeita ilmiöitä varmasti dramaattisen kesän aikana oikein?
Mutta entäpä kun identiteetti on kriisissä ja urheilija alkaa potea vaivoja, joita emme tunnista heti omiksemme? Hieman samaan tapaan kuin pohtiessamme vaikkapa traumaattisen tapahtuman ja draamakesämme kokemuksia ja omaa käyttäytymistämme näissä oudon konfliktisissa käänteissämme. Silloin kun olemme hämillämme, emmekä osaa selittää itsellemme käyttäytymisemme poikkeavana pidettävää luonnetta ulkopuolisen kokemana.
Palataan siis elokuuhun 2012 ja ensin identiteettiin ja sen solmuihin sekä sen jälkeen urheilijoittemme vähemmän pohdittuun kriisiin. Tänään ehkä tärkeämpään kuin mitä olemme ehtineet pohtia omalla kohdallamme ja peiliin katsoenkin.
sunnuntai 5. elokuuta 2012
Negatiivinen identiteetti tarkoittaa uhmakasta tapaa toimia juuri ympäristön toiveiden vastaisesti. Negatiivinen identiteetti syntyy moitittaessa ihmistä, erityisesti lasta, jolloin tuloksena on syvä häpeän tunne. Suomalaisia on moitittu koko historiamme ajan ja meitä vaivaa jatkuva piilotettu häpeä.
Meitä vaivaa pysyväksi jäänyt identiteettikriisi. Meiltä puuttuu kyky terveeseen itsetarkasteluun. Me emme tunne itseämme vaan kyselemme sitä muilta ja pönkitämme hakien turhaa kiitosta naapureiltamme, kateellisilta.
Mikä ihmeen identiteetti?
Kognitiivisessa psykologiassa identiteetti tarkoittaa kykyä itsetarkasteluun, tietoisuutta omasta itsestään myös kansakuntana. Se ei vaadi kultaa ja kunniaa Lontoon olympialaisista tai tulevista suurkisoistamme. Kansakunnan identiteetin vahvuus syntyy yksilöiden käyttäytymisestä ja siihen eivät kuulu sodat ja niihin ajautuminen. Sota heijastelee aina ongelmaa myös yksilöiden identiteetissä ja sen pönkittämisessä.
Yksilön kohdalla vahva ego liittyy ehjään minäkuvaan, eheään persoonallisuuteen. Identiteetti matematiikassa ja filosofiassa on käsitteenä kokonaan eri asia kuin mitä sillä tarkoitetaan vaikkapa psykologiassa.
Identiteetti logiikassa, ontologiassa tai vaikkapa Hegelin filosofiassa vie pohdinnan siihen, miksi olio on sama kuin se itse. Tai mitä tarkoittaa se, että olio on sama, jos se muuttuu kuitenkin ajan kuluessa?
Leipizigin lain mukaan kaksi olioita ovat samanlaisia vain, jos ne jakavat kaikki samat ominaisuudet. Kansakunnat, ihmiset niiden jäseninä, eivät tahdo jakaa samoja ominaisuuksia, mutta silti puhumme identiteetistä. Miksi ja millä perustein?
Kvalitatiivinen ja numeerinen identiteetti tuovat tieteen ja tutkimuksen niille laidoille maailmankuvaamme, jossa puhutaan samalla vaikkapa suhteellisesta ja metafyysisestä identiteetistä. Filosofiset termit ja ontologia, logiikka ja ihmisen psykologia, arkielämän filosofia, eivät toimi samassa tasossa. Kun näin on, ensin on syytä varmistua siitä, mistä identiteetistä keskustellaan. Vuosikymmeniä sitten, 1970-luvulla, tämä oli ensimmäisen väitöskirjani alkuasetelmia ja aakkosia. Ei nyt enää 2020-luvulla. Puoli vuosisataa muuttaa yksilöä, yhteisöä, kansakuntaa ja etenkin tiedettä ja tutkimustamme.
Missä muruseni?
Harvoin keskustelu identiteetistä menee matematiikkaan ja logiikkaan, hieman yleisemmin ontologiaan ja filosofiaan, kaikkein yleisemmin kuitenkin arkikielen käyttöön ja sen käsitteisiin, jossa identiteetti on sama kuin minä ja minun napani, johon tuijotan.
Kasakuntana se napa kuulusi olla Suomi -neidon puhtoinen ja hyvin saunottu, kansallisin symbolein kukitettu ja kanteleella soitettu Reino Helismaan hengentuote, jonka nykyisin korvaavat Jukka Immosen, Maki Kolehmaisen, Matti Mikkolan, Aku Rannilan tai Patric Sarin säveltämät ja sovittamat Duran duranit, joita esittävät Jenni Vartiainen, Anssi Kela, Mamba, Anna Abreun, Lauri Närhi, Suvi Teräsniska, Vesa-Matti Loiri tai Diandra.
Vai väittelemmekö identiteetin yhteydessä kovinkin usein modaalilogiikan aksioomista medioissa seuratessamme internetin identiteettivarkauksia tai puhuessamme vaikkapa kulttuuri-identiteetistä sekä kansallisesta identiteetistä huippu-urheilun yhteydessä?
Mitä pidemmälle Lontoon kisat etenevät, sitä heikommalta kansallinen identiteettimme vaikuttaa. Horjuuko uskomme urheilukansaan? Menestyimmekö 1970-luvulla vain DDR:n kaltaisen totalitaarisen dopingin tuoman lisäpotkun seurauksena? Olimmeko tuon ajan Valko-Venäjä?
Itse tutustuin näihin käsitteisiin ensimmäisen kerran vakavammin 1970-luvun alussa valmistellessani paikkaleimautumiseen ja alueelliseen identiteettiin, spatiaaliseen identiteettiin (spatial identity) liittyvää tutkimustani osana suurten ympäristömuutosten aiheuttamia taloudellisia, sosiaalisia ja kulttuuria muutoksia.
Tausta-aineistoina minulla olivat etenkin suurten jokilaaksojen ja altaiden alle jääneiden ihmisten kokemukset pakkomuuttojen yhteydessä. Tuolloin nämä käsitteet olivat Suomessa kokonaan vieraita myös symbolirakenteina. Tänään niistä puhutaan yhtenään ja myös suurten kriisien yhteydessä. Nyt aineistoista ei todellakaan olisi puutetta ja tutkimustani seurattaisiin medioissa aiheena Venäjä ja sota Ukrainassa.
Minäkuvan romahdus
Tällaisia julmia, 1970-luvulla tutkittavia pakkomuuttoja, maailmalla oli vuosien saatossa ollut valtavasti ja osa järkytti niitä lukiessani. Ihmisen terveys ei tahdo kestää kovin rajuja identiteettimuutoksia etenkin, kun taustalla on usein sellaiset yhteisöt, joiden ympäristösidos on ollut ennen pakkomuuttoa jokien ja altaitten rakentajille tuntematon käsitteenäkin.
Myöhemmin tutkimus eteni aina väitöskirjaan saakka. Spatiaalinen identiteetti tuli tutkijoille tutuksi Suomessakin. Arjen kieleen se otettiin vastaan suvun mukanaan tuomina juurina. Suomalainen sukututkimus alkoi. Psykologiassa, jota ympäristöpsykologia edustaa, ihmisen minäkuvan kehitys on keskeinen teema.
Minäkuvan kehitys tapahtuu monessa vaiheessa ja usein sen yhteydessä puhutaan joko omasta tai omaksutusta identiteetistä. Itse käytin käsitteitä, jotka sopivat paremmin spatiaalisiin tieteisiin. Käytin käsitteitä ulkoisesta ja opitusta, usein regionaalisesta ja rajoihin liittyvästä identiteetistä, kuten pitäjähenget, maakuntahenki tai kansallisuus (nationalismi tai patriotismi) sekä toisaalla sisäsyntyisestä ja spatiaalisesta, mentaalisesta identiteetistä, jossa identiteetti syntyy ihmisen omien kokemusten kautta ja jää piiloon takaraivossa myöhemmin vaikuttaen. Sotien syntyä pohdittaessa nämä ilmiöt ovat avainteemoja. Niiden tunteminen olisi ollut paikallaan ennen pandemian syntyä sekä sen hoitoa ja Venäjän reaktioita muuallakin kuin Ukrainassa.
Ilmiö voi tulla esille vain traumaattisen kokemuksen kautta ja ajan myötä, kuten silloin kun koko lapsuuden maisema ja sen pyhät paikat hukutetaan. Silloin ihminen kuvaa menettämänsä aivan toisin symboleinkin kuin jos hän on muuttanut maalta kaupunkiin työn perässä tai on Karjalan siirtolainen mutta voi ajatella joskus palaavansa juurilleen. Silloin takaraivo pysyy hiljaisena.
Terve ja opittu identiteetti
Tämä identiteetti, sisäsyntyinen eikä muilta opittu, on taas usein varhaislapsuudessa, piilotajuista tai geneettistä, ja lähempänä ympäristöpsykologian arkikielessäkin ymmärtämiämme käsitteitä puhuessamme vaikkapa juuristamme.
Omaa työtäni helpotti myöhemmin Alex Haleyn romaani ja sen televisiosarja, jossa seurattiin neekeriorjien juuria ja samalla yleistyi myös suomalaisten kiinnostus harrastelijatutkimukseen aiheena omat juuret ja sukututkimus.
Olympialaisia seuratessa kansallinen identiteetti on meille tuttu käsite ja urheilijan oma identiteetti, joko osana tätä käsitettä tai urheilijaidentiteettiä, sivuaa juuri tuota edellä kuvattua omaksuttua (opittua) identiteettiä. Se ei ole sisäsyntyinen tapahtuma. Siihen olemme tutustuneet sotien aikana ja vaikkapa haastatellen siirtoväkeä, karjalaisia Suomessa.
Terve identiteetti edellyttää, että ihminen pääsee vapaasti kokeilemaan runsaasti sellaisia asioita, mahdollisuuksia, pohtimaan monenlaisia ajatusmalleja, joista valita itselleen sopivimmat. Nuoret tarvitsevat tähän tukea ja vanhempien, kasvattajien, tulisi tällöin ymmärtää, kuinka heidän omat arvonsa ja maailmankuvat kyseenalaistetaan.
Nuoret tekevät usein kovin erilaisia valintoja kuin vanhempansa. Vanhempien hyväksyntä ja palkinnon haku johtaa kuitenkin usein identiteettiin, joka on vanhempien ja lähiyhteisön kautta omaksuttu, ei oman itsenäisen tahdon tulosta. Vanhemmat saattavat avata tai sulkea sellaisia mahdollisuuksia, joita normaaliin terveen identiteetin syntymiseen vaaditaan.
Tällöin identiteetti ei välttämättä olekaan enää oma, sisäsyntyinen prosessi, vaan lähempänä omaksuttua ja muilta hankittu malli. Syntyy helposti auktoriteettiuskoisia ja mitään kyseenalaistamattomia yksilöitä. Vielä luokkayhteiskunnassa eläessämme tällainen oli hyvin tyypillistä ja identiteetti periytyi sukupolvelta toiselle. Samoin maailmankuva ja arvot, monessa tapauksessa demokratiassa puolue ja monet instituutiot sekä niiden myös dogmaattiset tai tiettyä konventiota palvelevat rakenteet (vrt. ylimysvalta, kirkkovalta jne.). Venäjä on tyypillinen tällaisen historian hankkinut ja siihen on helppo vedota palaamalla historiaan. Toki Hitler käytti samaa siinä missä Putin tänään Venäjällä.
Heikon itsetunnon riskit
Kypsä identiteetti edellyttää valintoja ja huippu-urheilu valmennuksessa valinnat tehdään usein hyvin varhain, lapsen puolesta. Tällöin on olemassa riski, ettei nuori kykene myöhemminkään toteuttamaan itseään ja elämään sopusoinnussa itsensä, valintojensa ja arvojensa kanssa. Syntyy heikko identiteetti.
Tällainen identiteetti on tyypillistä myös nuorille kansakunnille tai jouduttaessa puolustamaan omaa itsenäisyyttä koko ajan hyvin ahdistavassa esim. geopoliittisessa, usein vihamieliseksi koetussa spatiaalisessa kokemuskentässä.
Näin alusmaan ja emämaan historia tarjoavat kokonaan erilaisen lähtökohdan identiteetin synnylle. Heikkoa identiteettiä joudutaan pönkittämään ja se tarjoaa myös sellaisia esim. poliittisia tai taloudellisia välineitä, joiden synty on yksilön tai yhteisön, aluetalouden tai kansakunnan heikossa identiteetissä.
Kun vahva identiteetti kasvattaa joustavuuteen, muutosten sietokykyyn ja antaa mahdollisuuden vapaaseen luovuuteen sekä sietämään myös epävarmuutta ja kritiikkiä, muutamaan toimintatapoja ja innovoimaan uutta, heikko identiteetti ei kestä paineita, luhistuu helposti kriiseissä, kuten avioerossa tai työttömänä.
Vastaavasti laajemmin spatiaalisen identiteetin, vaikkapa kansakuntien kohdalla, taantuman aikana ja sen vaatimuksissa, heikko identiteetti kohdistuu helposti myös alueellisesti tunnistettaviin “heikkoihin” alueisiin. Nyt tällaisia alueita ovat olleet etenkin välimereiset taloudet Euroopassa tai Venäjän (Putinin) osoittama Ukraina.
Tutkimusten mukaan ihmiset työskentelevät mieluiten sellaisten ihmisten kanssa, joilla on vanha ja kypsä identiteetti. Samoin ihmiset valitsevat mieluummin sellaisia asuinalueita, jossa menestyminen on tullut osaksi aluetalouden historiaa.
Sosiaalinen muisti ja pääoma sisältää myös taantuman sattuessa onnistumisen siemeniä ja kypsän identiteetin rakenteita. Yhdyskuntien vararikkoja voidaan jopa ennustaa ja olettaa jotkut alueet toisia vahvemmiksi. Euroopan kohdalla käytämme käsitteitä, jossa mukana on suurtenkin kansakuntien kohdalla stereotyyppisiä ja juuri identiteetin vahvuuteen tai heikkouteen liittyviä symboleja.
Näin kriisit pikemminkin kärjistävät identiteettieroja kuin lisäävät sosiaalista ja kulttuurista integraatiota. Pohjoisen erkaantuminen etelästä olisi integraatiolle ikävin mahdollinen trauma myös eurooppalaisen identiteettimme rakentelussa.
Makrotalous seuraa etenkin median arkikielessä ja sen filosofiassa mikrotaloudesta hankittuja käytäntöjä ja sosiologian prosessit siirtyvät sosiaalipsykologiasta tuttuja psykologisia käsitteitä käyttäviksi. Tämäkin kielii heikon identiteetin ongelmistamme.
Yksilön on mahdoton hahmottaa etenkin uudessa reaaliaikaisessa taloudessa ja sen valtavissa globaaleissa mittasuhteissa miljardien ihmismassojen tai talouden tunnuslukujen liikkeitä muuttamatta käsitteinä paremmin oman lähiyhteisön ja oman identiteetin mittaiseen maailmankuvaan ja sen etenkin ulkopuolelta annettuun heikkoon identiteettimme.
Näin pohdittu ja ehjälle identiteetille rakentuva maailmankuva sekä sen tarjoamat mahdollisuudet jäävät vähemmälle käytölle tai niitä ei havaita tai kehitetä lainkaan. Uusissa mutkikkaissa yhteiskuntamalleissa heikon identiteetin saaneet selviävät kriiseistään niin nuorina aikuisina kuin kansakuntina toisin kuin vakiintuneet ja vahvan itsenäiset skandinaaviset kulttuurit.
Syntyy heikon identiteetin tapaista ajelehtimista tai kansallisen identiteettimme kohdalla kuvattua ajopuuna kulkeutumista sekä diffuusisia, muualta levinneitä ilmiöitä, ei niinkään omia innovaatioita ja niiden itsenäistä kehittelyä. Tämä on erityisen tärkeää haettaessa itsenäisiä myös taloudellisia ratkaisuja draamakevään aikana ja jälkeen myös Suomessa. Pelkällä kopioinnilla emme tule menstymään.
Heikon itsetunnon kohdalla innovaatiot korvautuvat innovaation diffuusiolla ja heikoimman identiteetin kohdalla korostuvat vielä hitaan jälkiomaksumisen spatiaaliset sekä sosiaaliset että taloudelliset kulttuuriset ilmiöt.
Vahvan identiteetin edut
Joitakin ihmisiä pidetään tutkimusten mukaan älykkäämpinä, mentaaliälyisinä ja ymmärtäväisempinä, työyhteisöön paremmin sopeutuvina ja jopa karismaattisina. Oletetaan, että he ovat itse punninneet identiteettinsä kautta omat vaihtoehtonsa ja päätyneet perusteellisen punninnan jälkeen valintoihin, joita voivat myös uskottavin argumentein puolustaa. Tällöin he ymmärtävät myös muiden valintoja ja hyväksyvät paremmin heidän mielipiteitään suhteessa omiin valintoihinsa.
Tämä prosessi etenee lähinnä peilaamalla vahvan identiteetin rakenteita omaan kokemuskenttään, punnitsemalla omaa heikkoa tai vahvaa identiteettiä peiliteoreettisin menetelmin, ja tuloksena on joko itse omaksuttu kypsä identiteetti tai siitä eroava heikomman ja hankitun identiteetin kaltaisia imitoituja yhteisöjä.
Jälkimmäisessä tapauksessa tuloksena on vaikkapa yleisempi tapa alkoholismiin, kriisiytymiseen pienissäkin konfliktiksi koetuissa tilanteissa sekä arvovalinnat, jotka eivät ole erityisen joustavia, luovia ja uutta toimintaa, palveluja jne. tuottavia ongelmatilanteissa. Mahdollisuuksien sijasta kohdataan koko ajan vain ongelmia ja onnistumisen sijasta puhutaan selviytymisestä.
Identiteetin kehitystasot
James Marcian identiteetin kehitystasoilla käsitellään yleensä nuoruutta, ihmisen identiteetin syntymekanismeja, ei niinkään yhteisöjä tai spatiaalista, alueellista ja kulttuurista identiteettiä ja sen kehittymistä.
Kehitystasot sopivat kuitenkin myös jossain määrin avaamaan spatiaalisia ilmiöitä ja niiden identiteetin kokemuksiamme etenkin oman aikamme nettiympäristössä operoidessamme.
Marcia kehitti tasonsa Erik H. Erikssonin psykodynamiikasta. Erikson jakoi identiteetin a) egon identiteettiin, b) persoonalliseen identiteettiin ja c) sosiaalisen identiteettiin. Näillä hän tarkoitti 1) ihmisen tietoisuutta itsestään ja siis spatiaalisen identiteetin näkökulmasta sisäsyntyistä mentaalista maailmankuvaamme sekä erikseen 2) persoonallisuuteen ja 3) sosiaalisiin rooleihin sidottua identiteettiä, jotka ovat puolestaan lähellä spatiaalisen identiteetin opittuja, ulkopuolelta annettuja sekä tätä kautta oppimiamme ja myös rationaalisesti tai mentaalisella tasolla hyväksymiämme käyttäytymismallejamme.
Erikson käytti käsitteitä, jota kuvaavat identiteetin eheytymistä ja tasapainoa, hyvinvoinnin kokemuksia tai pahanolon tunteita, sairastumista. Niissä on paljon yhteistä väitöskirjaani ja tutkimuksiini 1970-luvulla sekä ympäristömuutosten aiheuttamiin sairastumisiin ja myös kuolemantapauksiin.
Sisäkkäiset rakenteet
Menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus kulkevat aina ihmisen identiteetin kohdalla sisäkkäin. Niiden kautta jäsennetään tärkeät ihmissuhteet ja niiden historia sekä se, miten ihminen tuntee olevansa edelleen sama ihminen myös täysin muuttuvassa tilanteessa.
Tällainen tilanne saatetaan kokea myös hyvin traumaattisena vaikkapa tropiikin jättialtaiden kohdalla Kariban ja Voltan rakentamisen yhteydessä Afrikassa, joka pakotti alkuperäiskansoja muutamaan kotiseudultaan täysin vierasiin ympäristöihin, joita aiempi identiteetti ei tukenut tai edes tunnistanut lainkaan.
Sama koski Suomessa Kemijoen altaita, Lokkaa ja Porttipahtaa, Sompiossa 1960-luvun lopulla. Jos työyhteisö kokonaan hylkää uuden työntekijänsä, syntyy poikkeuksellinen ja aiemmin kokematon elämäntilanne, joka koskettaa koko identiteettiä, ei vain sen osia.
Työpaikkakiusaamisessa pyritään järkyttämään yleensä vain osia, harvemmin koko ihmisen identiteettiä. Työpaikkakiusaaminen on kuitenkin juuri identiteettiä horjuttavana hyvin suomalainen ilmiö ja liittyy tutkimusten mukaan omaan aikaamme ja etenkin nykyisin julkishallintoon työnantajana.
Olen aiemmin kirjoittanut runsaasti aiheesta enkä nyt puutu ilmiön kuvaamiseen. Se liittyy kuitenkin läheisesti juuri identiteettiin, identiteetin kriisiin ja heikkoihin työnantajiin sekä niiden syystä tai toisesta horjuvaan hallintoon. Hämeessä kiinnostavan aiheen tarjosi suuren tutkijayhteisön (MTT/LUKE) siirto Vantaa Tikkurilasta maaseudulle Jokioisten kuntaan Forssan kaupungin talousalueella. Myös tästä muutosta on tehty myös väitöskirja. Olen myös itse kirjoittanut aiheesta runsaasti.
Ihminen voi myös itse hyväksyä tai hylätä muiden ihmisten näkemykset itsestään. Näin tapahtuu etenkin silloin kun nuori kapinoi ja on luomassa omaa identiteettiään sekä silloin, kun aikuinen kypsä persoonallisuus ei hyväksy identiteettinsä loukkauksia.
Etenkin nuori rakentaa identifioitumistaan kaveripiiriltään saamansa palautteen perusteella ja se kasvattaa ryhmähenkenä itsetuntoa ja yhteenkuuluvuuden tunnetta. Syntyy epäselvän identiteetin vaihe, jossa kokeillaan erilaisia vaihtoehtoja ja mahdollisuuksia.
Identiteetin etsintävaihe liittyy myös spatiaaliseen identiteettiin. Alueellinen identiteetti voi olla lähellä maakuntahenkiä, kuntaidentiteettiä ja myös kansallistunnetta. Huono kansallinen itsetunto näyttäytyy epävarmuutena ja tapana pönkittää sitä hakien vaikkapa urheilusuoritusten kaltaisia näyttöpaikkoja. Sodat ovat ääri-ilmiöitä ja sellaisina poikkeuksellisen traumaattisen kokemuksen tuotteita.
Kansalliset suoritusten mittaamiset ovat tyypillistä sellaista viihdettä, jossa taustalla on samalla maskuliinisen vahvana esitetty kuva kansallishengen luonteesta. Mukana on runsaasti stereotyyppejä ja sellaista käsitteistöä tai symboliikkaa, jonka kohdalla nykyisin korostuu globaalin maailman paineet ja kriisit sekä näiden horjuttama oma heikko identiteetti tai sen etsintävaiheen jatkuminen. Neuvostoliiton hajoaminen oli tyypillinen tällainen trauma ja sen jatkona myös sota juuri Ukrainassa.
Lainattu identiteetti
Jos nuori ei käy lainkaan läpi etsintävaihettaan, vaan on jo varhain sitoutunut yhteen vaihtoehtoon, kuten usein huippu-urheilun valmennuksessa tapahtuu, syntyy lainattu identiteetti. Usein mukana on vanhemmilta saatu roolimalli.
Kulttuurisesti tämä roolimalli oli tyypillistä agraarissa ja alkuteollisessa yhteiskunnassa ja sen luokkajaoissa. Alusmaa lainaa taas helposti mallinsa emämaalta. Näin identiteetti syntyi muilta saatuna ja erityisen vahva se oli sukupuolisen roolijaon yhteydessä.
Globaalissa maailmassa nämä jaot ovat edelleen näkyviä, ja niillä on taipumusta siirtyä myös kulttuurista toiseen. Suomalaisuus identiteetin aiheena on erityisesti näin olympialaisten aikaan korostuva ilmiö.
Siihen kuuluu tyypillisenä juuri pienen kansan heikko itsetunto, maskuliinisuus, jossa nainen on eritystapaus ja otetaan mitalinhankinnassa kuitenkin huomioon paremman puutteessa. Nyt sekään ei näytä pelastavan ja tyydymme tunnelmoimaan muiden menestystä etäältä ihaillen tai palaten vanhoihin menetyksemme päiviin niitä takautuvasti muistellen.
Olemme taantuneet liki kaikessa opittuun identiteettiimme liittyvässä 1970-luvun luokkajakoihin ja se näkyy myös politiikassamme. Sanna Kivimäki väittelee aiheesta tohtoriksi 11. elokuuta tiedotusopissa Tampereen yliopistolla. Kirjan nimi on “Kuinka tämän tuntisi omaksi maakseen – Suomalaisuuden kulttuurisia järjestyksiä”. Oletan, että siellä tutuksi tulevat jälleen kerran käsitteet “stereotypiat”, köyhyysloukut ja luokkajaot, pönkitettävät hyvinvointiyhteiskuntamme mittarit, suomalainen synkkämielisyys ja tapamme jakaa jokaiselle jotakin sekä juoda itsemme tolkuttomaan kuntoon muita kansakuntia sen enempää siinä matkimatta.
Osaamme jotkin myös itse ja ilman diffuusista tiedon ja toiminnan hakemista. Olemme aktiivisia juomaan sellaista myrkkyä, joka ei meille sovi, mutta teemme sen silti ikään kuin uhmaten ja osana ikääntyvän kansakunnan negatiivista identiteettiä, murrosikäisen kulttuuriin aggressiivista ja poleemista elämisen tuskaa.
Uuden identiteetin aamussa
Olen kirjoittanut suomalaisuudesta jo niin paljon, etten osaa pitää enää näitä kansakuntaamme liitettyjä mytologisia piirteitä muuna kuin vahvan itsetunnon osoituksena. Kansallisen identiteetin, myös sen kipupisteitten, etsintävaihe on käyty läpi ja maa on sitoutunut viimeinkin omiin valintoihinsa silloinkin, kun ne ovat olleet ja ovat edelleen joskus myös kauheita virheitä ja poikkeavat muiden Pohjoismaiden viisaammista valinnoista.
Demokraattisessa maassa on lupa tehdä myös virheitä. Vaaleissa voimme aina virheemme korjata ja etsiä uusia vaihtoehtoja. Identiteettimme ei ole enää sidoksissa poliittisen instituution aiemmin jäykkään ja luokkarakennetta palvelevaan maalimaan sekään.
Poliittiset instituutiot ovat jatkuvassa liikkeessä nekin. Pohjoismainen pragmaattinen, luonnon ankaruudesta syntyvä elämänasenne ja käytäntöä palvelevat ratkaisut ovat ohjaamassa inhorealistista opportunismiamme.
Joitakin negatiivisen identiteettinsä hylänneitä maasta kuitenkin löytyy ja aina ei ole tarvis palata kansallisen identiteetin tai minäkuvan rakentelussa 1800-luvun nationalismiin ja kultaisiin vuosiimme, muutamaan harvaan Ruotsista maahamme lainattuun vahvan egon kansalliseen kantajaamme tai tsaarin ajan perintöön. Se perintö kuuluu Venäjälle ja Putinin sodille.
Ne sopivat aikaan, jolloin elimme ensimmäisen tai toisen tasavallan vaihetta ja pääosa kansaa eli omaksuen muualta annetun ja opetetun identiteetin kasvavassa auktoriteettiuskossa, tai pani vaihtoehtoisesti hanttiin herravihaa kantaen topeliaanisessa elämässä ja Kalevalan rinnalla Väinö Linnaa tai Vänrikki Stoolin tarinoita lukien ja Aleksis Kiven tuotantoon ne liki raamatullisesti yhdistellen, Eino Leinon tuotantoa laulaen.
Tänään mediayhteiskunnassa kansallinen identiteetti on jo, Hegeliä lainaten, identiteetin ja epäidentiteetin identtisyyttä. Siinä sama identiteetti syntyy eri muodoissa useissa erilaisissa meille avautuvissa maailmoissa ja hyväksymme tämän terveen egon ja persoonallisuuden minäkuvan rikkautena.
keskiviikko 1. elokuuta 2012
Urheilupsykologia ja tahallinen häviäminen
Urheilupsykologiaan kuuluu pohtia ihmisen toiminnan, motiivien, persoonallisuuden ja erilaisten valintojen yhteensovittamista. Eri lajeissa nämä osat eivät painotu samalla tavalla, jolloin urheilupsykologi joutuu ratkaisemaan, onko hänen tehtävänsä vaikkapa poistaa stressiä ja paineita, auttaa valmentautumisessa, joukkuepelin yhteishengen kohottamisessa tai ehkä tehtävä onkin käsitellä loukkaantumisen ja pettymyksen tuomia tunteita.
Urheilu huipulla psyykkinen prosessi
Urheilijat ja heidän valmentajansa käyvät läpi omat kehityskeskustelunsa, joiden aiheet huippu-urheilussa koskettavat laaja-alaisesti urheilijan koko elämäntilannetta ja -hallintaa, motivaatiota, urheilemiseen liittyviä ajatus- ja toimintamalleja, harjoittelua ja kilpailuun valmistautumista.
Psyykkisen valmennuksen menetelmät on saatava osaksi fyysistä valmentautumista, osaksi urheilijan arjen rutiineja. Se mikä liittyy psyykkiseen, vaatii täsmälleen samat harjoitteet kuin fyysinen ponnistelu. Ne kulkevat aina käsi kädessä. Urheilu huipulla on psyykkinen prosessi, jonka nuoret oppivat ikääntynyttä nopeammin.
Olympialaisissa sen havaitsee etenkin niissä lajeissa, joissa vaaditaan nopeutta ja huipulle vietyjä psykofyysisiä suoritteita. Tällaisia ovat etenkin voimistelu ja uinti. Mestarit voivat olla teini-ikäisiä nuoria ja harvoin ura jatkuu keski-ikäiseksi.
Yksilön tasolla kyse on suoritustilanteessa siitä, antaako hän psyykkisten tekijöiden vaikuttaa suorituksiinsa täysin hallitsemattomasti vai opetteleeko hän niiden säätelykeinoja. Joka tapauksessa nämä psyykkiset tekijät vaikuttavat ja ovat merkittävä osa suoriutumista.
Siouxin mokkasiinit
Kun vastassa on toinen ihminen, tai työskentelet tiimissä, on syytä oppia psykologian edes karkeimmat perusteet. Urheilupsykologian professori Jarmo Liukkonen lainaa Siouxien sananlaskua, joka tunnetaan kyllä Suomessakin, mutta hieman toisin sanoin omana kansanviisautenamme: “Ennen kuin tuomitset lähimmäisesi, kulje tovi hänen mokkasiineissaan.”
Se miten viestit menevät perille, oli kyse opettajasta tai valmentajasta, yksilön kokemus määrää viestin vaikutuksen. Kognition tasolla ympäristö, siis yleisö, läheiset, kanssakilpailijat, mediat, asettavat odotuksia ja oleellista on, miten urheilija tämän tilanteen lukee tai tulkitsee.
Tätä tulkintaa ohjaa urheilijan omat ajatukset, mielikuvat, itsetuntemus ja -puhelu. Miten tämä prosessi toimii, liittyy tunteisiin ja mielialaan, emootioon, jossa mukana on taas ihmisen fysiologia, siis sisäeritys, hermosto, lihastyö. Vuosia jatkunut fyysinen rasitus ja harjoittelu tuottaa menestykseen kykenevän elimistömme tavoitteena urheilusuoritus, jota ohjaa psyykeemme, sen geneettinen ja fysiologinen mekanismimme.
Sen hormonaaliset säätelytekijät on syytä tuntea hyvin. Urheilija ei poikkea mitenkään kenestä tahansa työhönsä keskittyvästä ammattilaisesta, jonka kohdalla olympiaurheilu on tasoltaan muuta kuin myydä aikaansa tarkoituksena saada toimeentulonsa.
Urheilija ei siis myy aikaansa vaan suoritteita. Tämän suoritteen on oltava huipussaan tiettynä hetkenä. Ei jatkuvasti vaikkapa runsaan 40-vuoden työuraa eläen ja välillä ammattia ehkä vaihtaenkin.
Suggestiivinen koneisto
Näin psykologisesti koko edellä kuvattu prosessi on suunnattava kaikessa ihmisen suggestiossa tavoitesuuntautuneeksi. Jos tämä on ajettu ihmisen oppimisprosesseihin jo geneettisellä tasolla hyvin varhain, sen poisoppiminen on myöhemmin käytännössä mahdotonta. Oppimisgeenimme ovat lukinneet ne valmennuksen myötä.
Toki niitä voi käyttää, kuten kenen tahansa nuoren geenejä, mutta vireystila on varmasti parempi. Näin jo varhain lapsena kilpaurheilussa mukana olleet nuoret ovat helposti hyväksymässä vaikkapa ammatteja, jossa oma identiteetti rakentuu tavoitesuuntautuneesta elämästä. Tällaiset vaikkapa yliopisto-oppilaat ovat helppoja opettajalleen.
Tiedän tämän kokemuksesta ja itsekin jo lapsuudesta kilpaurheiluun osallistuneena. Usein valmentautumisessa kuitenkin tehdään virheitä. Tällöin tavoitteet ja niiden saavuttaminen korvautuukin palkinnolla, joka muuttaa suoritteet ongelmakeskeisiksi.
Tällainen valmennus sopii hyvin vaikkapa tiedemiehelle, jonka suoritteet vaativat koko ajan pitkäkestoista pohdintaa ja epävarmuuden sietokykyä joskus vuodesta toiseen. Tutkijan identiteetti ei ole oikein jääkiekkoilijan tai lyhytkestoisen suoritteen vaativaa ponnistelua, jolloin pääosassa työtämme vaikkapa jääkiekkovalmentajina käytetyt urheiluvalmentajat eivät ole oikein sopivia vaikkapa 40-vuotta kestävien työurien rakenteluun ja esimerkkinä hoitohenkilökunnan tsemppaajina vanhuksia hoitaen.
Ehdollistetut refleksit
Pääosa oppimistamme on ehdollistettuja ja vielä ehdollistettuja refleksejä Pavlovin koirakokeiden tapaa. Tämä psykologia toimii etenkin rutiineissa, ja urheilusuoritukset ovat samoja liikeratoja vaativia rutiineja.
Niinpä joitakin ärsykkeitä voidaan opiskella siten, että ne esiintyvät samaan aikaan urheilusuorituksen kanssa ja vaikuttavat vaikkapa uloshengityksen rauhoittumiseen tai luovat mielikuvan aggressiivisemmasta ärsyttämisestä.
Näitä harjoitteita urheilijat suorittavat ennen kilpailua ja osa niistä on hyvinkin näkyviä, kuten vaikkapa venäläisen seiväshyppääjättären Jelena Isinbajevan muminat vauhdinottoradan päässä.
Uimareilla on korvillaan mahdollisesti tuhansia kertoja kuultuja sellaisia äänitteitä, joista musiikki on ehkä suosituin, mutta tuskin ainut. Jos jokin ehdollistettu refleksi toimii, se ei voi olla väärä, vaikka olisi kuinka hassunkurinen.
Selviytymismallit
Itse koko suoritukseen vaikuttaa laajempi motivaatio ja urheilijan maailmankuva sekä sen ruokkima suhtautuminen itse lajiin ja vaikkapa olympiakisojen kokemiseen. Mukana on sekä sisäisiä että ulkopuolisia vaikuttajia, joista pysyviin on helpompi puuttua kuin tilapäisiin ja satunnaisiin.
Ongelmakeskeinen valmentautuminen tuo aina mukanaan selityksiä, ongelmia. Tällöin valkoinen mies ei ole hyvä pikamatkoilla, koska on valkoinen ja geenit ovat kehnot, lihassolut sopimattomat tai valmentautuminen on ollut säiden armoilla.
Mediamaailma luo aina ongelmakeskeistä maailmankuvaa ja mediayhteiskunta ruokkii tätä epäonnistumista. Jos kyseessä on tavoitehakuinen urheilija, kilpailu sujuu kuten on suunniteltukin ja harjoitukset sekä kilpailua edeltävät tapahtumat ovat nekin tukeneet tätä prosessia. Jos mukaan tulee tilapäinen este, kaatuminen Lasse Virenin tapaan, se ei vie urheilijaa paniikkiin eikä hän keskeytä suggestiivista prosessiaan, vaikka finnjolla olisikin välillä väärin päin meressä.
Virenin suoritteita vaikeutti myös muut yllättävät käänteet, kuten terrori-isku olympiakylään. Tuskin siitä hänelle paljoa edes kerrottiin. Flow-tila oli hankittu ja mies juoksi kuten vastaavan tilan hankkinut taiteilija tai kirjailija hoitaa oman ammattinsa.
Ennakoivat odotukset
Urheilijalta odotetaan, niin medioitten kuin lähiympäristön sekä ennen kaikkea hänen oman psyykeensä tuotteena, olympialaisissa poikkeavaa suoritetta. Tällöin ennakointi tulevasta määrää normaalin ihmisen suhtautumisen, siis tunteet ja toimintatavat. Tämä on taas osa aiempaa kokemusta ja assosioituvat aina samalla tavalla.
Tähän prosessiin voidaan kuitenkin vaikutta ja luonnollisesti mahdollisimman varhain nuorena toisin kuin iäkkäämmän ihmisen kohdalla. Mielikuviamme voidaan rakentaa määrittelemällä tilanne uudelleen ja poisoppimalla samalla tarvittaessa sellaista, joka on mahdollisesti virheellistä tai häiritsevää huippu-urheilijan suoritteessa.
Poisoppiminen on aina vaikeampaa kuin uuden oppiminen, kun kyseessä ovat ennakoitavat odotukset. Tämä koskee etenkin sellaisia tapahtumia, jotka ovat luonteeltaan sosiaalisia tai kulttuurisia ja liittyvät liki dogmaattisiin maailmankuviin tai tieteessä malleihin ja teorioihin sekä konventionaaliseen ajatteluun.
Näin samat toimintamallit, joita sovelletaan vaikkapa uusien innovaatioiden ja niiden leviämisen seurannassa sekä tutkimuksessa, sopivat myös niihin vaikeisiin kulttuurisiin esteisiin, joiden taustalla ovat psykososiaaliset huippu-urheilun menestymiseen liittyvät prosessit.
Huippu-urheilun tutkimus ja sen psykologia on lähellä huipputiedettä ja sen tutkimusta sekä näihin liittyvää luovaa innovaatioprosessia. Tässä globaali kilpavarustelu etenee käsi kädessä ja on innovaatioprosessin jännittävää interen -ympäristön kilpajuoksua. Sosiaalinen media ja sen talous toi siihen oman suuren strategisen lisänsä jo kahden viimeisen olympiadin aikana.
Psyykkiset taidot
Meillä on väheksyviä asenteita koskien psyykkisiä taitojamme. Kulttuuriimme kuuluu pragmaattinen käytäntö, jossa johtajuuskin on ikään kuin myötäsyntyinen eikä ihmisen psyykkisiä ominaisuuksia kyetä muuttamaan. Tämä ei pidä paikkaansa.
Ihmisen, ja siis myös huippu-urheilijan, psyykkisiä taitoja voidaan harjoittaa siinä missä kaikkia muitakin elämässä tarvittavia taitojamme. Niitä tulisikin urheilijan harjoitella mieluiten itse urheilutilanteiden ulkopuolella. Jossain vaiheessa urheilijan ura on ohi ja edessä on uuden imagon ja identiteetin luominen myös olympialaisissa menestyneenä ammattiurheilijana.
Järkevä urheilija hankkii yleisesti elämässä, ja samalla myös urheilussa, vaadittavat taidot ja tämän ohella erikseen lajikohtaiset psyykkiset taidot. Tässä kasvatuksessa suomalainen urheiluvalmennus on muuttunut aivan viime vuosina ja panostaa yhä enemmän myös urheilu-uran jälkeiseen elämään.
Ennustettavissa oleva menestys
Urheilussa, kuten elämässä yleensäkin, pätevät samat kymmenen indikaattoria, joilla menestymistä voi mitata. Näistä ensimmäiset kaksi ovat kyky keskittyä ja pitkäjänteisyys, jotka ovat kaiken valmentautumisen peruspaalut. Huippu-urheilijan muuttuminen olympiatason menestyjäksi vaatii välineurheilun ulkopuolella hyvin pitkää pinnaa ja kykyä keskittyä silloin, kun maailma ympärillä muuttuu ja oma kehokin ja sen koko psyyke murrosiän myllerryksessä.
Kolmantena menestymistä ennustavana paaluna tulee stressin käsittely, pettymysten- ja paineensietokyky. Urheilijan kohdalla mukana on aina valtavia pettymyksiä ja näiden rinnalla sellaista fyysistä ja henkistä rasitusta, jota normaali arki ei ihmisiltä vaadi. Urheilija joutuu sietämään sellaisia paineita, jotka ovat lähiympäristölle vieraita.
Tässä huipputiede ja innovaatioprosessien rakentelu lyhyen ihmisiän aikana ovat yhteisiä huippu-urheilun käyttämille menetelmille. Huippu-urheiluun kuuluu kyky eläytyä mielikuviin, fantasiamaailmaan, joka on itse luotu ominaisuus.
Sekin on harjoittein kehitettävissä ja sillä korvataan keinotekoiset stimulantit tai kielletyt elimistön lisäaineet. Tähän kuuluu myös kyky rentoutua ja rauhoittumiskyky, nopea palautuminen psyykkisesti rasittavasta vaiheesta.
Tavoitteen asettelu ja sen vaatimat harjoitteet sekä ratkaisukeskeinen elämä ovat nekin huipulle pyrkivän nuoren urheilijan vaatimuksia. Jos ne ovat jo valmiina ja geeneissä hankittuina, niitä on pyrittävä entisestään vahvistamaan. Tätäkin on syytä harjoittaa muuallakin kuin vain keskittyen yhteen lajiin ja urheilijan identiteettiin.
Tahallinen häviäminen mahdotonta?
Urheilija on älyllinen olento, joka on osa suggestiivista valmennuskoneistoa. Usein vielä poikkeuksellisen pitkälle koulutettu nykisin psykologisin valmennusmenetelmin.
Niinpä hän saattaa myös toimia tavalla, joka on olympiahengen vastaista. Hän ei haluakaan voittaa pallopelissään vastustajaansa, häviää tahallaan. Motiivina on vaikkapa tapa saada näin seuraavalla kierroksella helpompi vastustaja, kuten nyt Lontoossa sulkapallopelin skandaalissa.
Kun olympiahenkeen kuulu myös reilu kilpailu, ilman voiton tavoittelua, tahallisen tappion itselleen ottaneet joukkueet päätettiin hylätä, kaikesta hurskastelusta huolimatta. Entäpä jos nämä joukkueet olisivat pelanneet pelinsä normaalisti, mutta hävinneet ikään kuin pelkkää huonouttaan, kuten sopupeleissä pesäpallossa tai jalkapallon veikkausliigoissa? Tämän näyttely olisi ollut varmasti sulkapallossa hyvin helppoa? Miksi hävitä näin kömpelöllä tavalla? Kuten autourheilussa tallisopimusten kohdalla.
Urheilijat on kasvatettu suggestiivisesti myös, ja etenkin Aasiassa siten, että häviäminen huonommalle joukkueelle ilman ilveilyä olisi ollut nöyryyttävää. Psyykkinen valmennuksen malli ei sitä sallinut. Syntyi näkyvä skandaali.
Näin kulttuuriin ja sosiaalisiin rakenteisiin yhdistetyt psykodiagnostiikka, psyykkisen harjoittelun tavoitteet ja psykologiset harjoitusmenetelmät tuottavat ihmisiä, jotka käyttäytyvät poikkeavassa tilanteessa epärationaalisesti.
Mielen mekanismit, ihannesuoritustilat, (flow), koetut haasteet ja koettu kyvykkyys, tasapainoilevat koko ajan keskenään. Siinä voittaja on urheilija, jonka koettu kyvykkyys ylittää koetun haasteen myös silloin, kun korkean haasteen tielle on jätetty “porsaanreikiä”.
Urheilupsykologian asiantuntijoita käytetäänkin erityisen paljon erilaisiin asiantuntijatehtäviin, lajiliittojen tutkimus- ja koulutustehtäviin, organisaatioiden johdossa kehitystehtäviin sekä arvioimaan kansainvälistä alan tiedettä ja sen saavutuksia. Sen sijaan heitä tapaa harvemmin pohtimassa sotaan ja rauhaan liittyviä kysymyksiä sekä vihollisuuksia, joiden taustalla ovat traumaattiset kokemukset tai niiden hyväksikäyttö, ihmisen julmuus ja psykopaattinen tapa kyttäytyä tilanteen vaatimalla tavalla, myös odottamattomalla ja julmalla.