Onomatopoeettisen kieli ja narsismin lähteet
Suomalaisen miehen dilemma.
Perussuomalaista kansanliikettä on luonnehdittu äijäliikkeeksi. Nyt se on myös gallupien ja aiempien tutkimusten kautta sellaiseksi vahvistettu. Samaan aikaan Jussi Halla-aho vie käräjille kirjoittajia, joiden mukaan presidenttiehdokas Halla-aho olisi fasisti. Vielä vuoden 2023 kesällä media mesoi sellaisten vanhojen kirjoitusten perään, joissa perussuomalainen oli kutsunut puheenjohtajastaan alkaen sähköisissä viesteissään, vuosia takaperin käsitteellä, joka oli tulkitsijan kokemana rasistinen.
Jos naiset eivät saisi äänestää, perussuomalaiset olisivat kirkkaasti Suomen suurin puolue. Tällä hetkellä noin joka neljäs mies äänestäisi perussuomalaisia ja eduskuntavaalien jälkeen puolueen kannatus kävi jopa 30 prosentin rajan yläpuolella. Eletään vuotta 2013. Mitä muutosta on tapahtunut siirryttäessä vuoteen 2023? Kirjoitin kirjan tuosta vuosikymmenestä käyttäen lyhyttä yli kymmenen hallituksen luonnehtimaa aikaa menetetyksi vuosikymmeneksi. Samalla kuvasi tätä edeltänyttä aikaa hybridiyhteiskunnan kouristeluksi.
Vielä tuolloin naisista vain runsas 10 prosenttia olisi äänestänyt perussuomalaisia. Naisten puolueita ovat etenkin vihreät ja kokoomus. Miesten äänillä vihreät taistelisivat Rkp:n kanssa samassa sarjassa. Naisten äänillä taas he ohittaisivat jopa perussuomalaiset. Myöhemmin sukupuolista käytettyjä käsitteitä oli jo varottava. Vain hetki takaperin suomalaisille naurettiin Aku Ankasta, joka esiintyi lasten nähden vähäpukeisena.
Miksi juuri suomalainen mies ja nainen eroavat toisistaan näinkin jyrkästi poliittisessa käyttäytymisessään? Eivätkö yhteiskunnalliset muutokset ja rajut rakenteelliset vääristymät koettele molempia samalla tavalla? Miksi naiset hakevat erilaisia poliittisia ratkaisuja ja valintoja yhteiskunnallisille ilmiöille? Painottavatko naiset erilaisia asetelmia ja ilmiöitä kuin miehet? Elävätkö miehet sellaisessa kriisissä, joita naiset eivät ole ehkä tunnistaneet tai vaikenevat tahallaan? Onko kielemme todellakin onomatopoeettinen, luontoa matkiva ja samalla suvutonkin? Kun ruotsalaiset akateemikot olivat moraalisten ongelmien pihdeissä käsitteiden han, hon ja hen kanssa, suomalaiset käyttivät yhtä ainoaa käsitettä ”hän” sekä miehille että naisille. Hen oli varattu ruotsalaisille. Lähinnä rahvaan käyttämänä ja nyt myös akateemikkojen kuului se ottaa todesta. Ja akateeminen punavihreä suomalainen halusi mukaan tähän leikkiin. Suvuttoman kielensä kanssa.
Psykologi John Gray kirjoitti maailmanlaajuisen menestyksen saaneen kirjansa Miehet ovat Marsista, naiset Venuksesta ja korosti teoksessaan miehen vetäytymiskäyttäytymistä ja narsismia. Miehellä on ongelmatilanteissa taipumusta vetäytyä ja vaieta. Naiset taas hakevat seuraa, avautuvat ja puhuvat. Gray antaa kirjassaan naisille runsaasti ohjeita kohdata luolaansa vetäytynyt mies. Häntä hävettää olla mies vailla menneisyyttä. Adamin ajoista huijattu ja helposti narsistisiin ansoihin joutuvana. Kieli ei ole hänen vahvuutensa. Vasta algoritmit ja robotiikka alkoivat vapauttaa hänet pohtimaan käsitettä, joka liittyy jumalten asettamaan ansaan, dilemmaan.
Kaikilla meillä on “narsismin haava”. Tällä tarkoitetaan sisäistä kalvavaa alemmuudentunnetta, joka vaatii osakseen ulkoisia näyttöjä ja omanarvontunnon nostatusta. Kun vuosi 2024 käynnistyi sen kerotiin olevan kymmenien vaalien vuosi maailmalla. Niin myös Suomessa. Jotta sen voisi ymmärtää oli kirjoitettava kirja, jossa tuo dilemma oli myös määritelty ja kerrottu myös suomalaisille, mistä nyt oli kysymys hybridiyhteiskunnan kohdalla luovaa innovaatiota lähestyen. Apuna ja tukeva tiede ja algoritmit sekä lukijan kokemus uuden ilmiön hybridistä. Robottien ja tekoälyn avulla sitä raottaen.
Politiikassa ja johtajuutta haettaessa narsismin taustalla on pääsääntöisesti alemmuuden tunne – epätasapainoinen suhde pienen lapsen ja suuren aikuisen välillä. Alainen, joka ei lähde pomon ihailuun ja itsetunnon pönkittäjäksi, on vaikeuksissa. Narsisti haluaa johtajaksi ja kokee poliitikkona ja johtajana itsensä täydelliseksi, kaikkivoivaksi ja virheettömäksi. Hän tavoittelee mahdottomia päämääriä ja raivoaa kritiikille. Tehtävän mielenkiintoisuus ei ole suinkaan tekojen motiivina, vaan johtajuuden mukanaan tuoma valta.
Tällaisia johtajavalintoja ja poliitikkoja olisi varottava. He muuttavat organisaation ja yhteiskunnan tunneilmaston kylmäksi ja motiivi katoaa, syntyy oleskeluyhteiskunta, yleistä pahoinvointia ja lopulta sota Euroopassa sekä Lähi-Idässä. Käsite ”Arctic Babylon” kirjoineen kuvaa tätä ilmiötä Pohjolassa. Kun kirjoitin tuon kirjani jo 1970-luvulla sen painotalo teki konkurssin ja kirjan julkaisu siirtyi vuosikymmeniksi. Suomalainen kustantaja jakoi kirjan jopa kolmeen osaan ja teki niistä oman painoksensa kirjailijoitaan käyttäen. Niin vaikea se oli dilemmana ja hybridinä tuohon aikaan käsikirjoituksenani.
Narsismin palvonta toi mukanaan yhteiskuntaamme kylmän, tunteettoman ja epäonnistumista sallimattoman kulttuuriin. Syntyi kiusaamista, joka vaikutti työilmapiiriin. Rakenteelliset muutokset suosivat narsismia, empatiasta vieraantunutta saneeraajaa, jolloin poliittinen sekä taloudellinen työilmapiiri koveni etenkin miehille, joiden selviytymiskeinot olivat naisia kehnompia. Tässä ei ollut mitään uutta mutta se voitiin tulita uudella tavalla ja uuden yhteiskuntamallin tuotteena.
Koko yhteiskuntakoneisto alkoi suosia akateemisia naisia ja heidän tapaansa ohjata myös muuta poliittista elinympäristöämme myös perheen ja yhteisöjen sisällä. Tunneilmasto muuttui eliitin ja uuden mediayhteiskunnan kautta miehelle työpaikkamenetyksineen sietämättömäksi myös kouluissa ja kotona, paineet purkautuivat aggressiivisesti perhekunnittain ja etenkin nepotistisesti rakentuneissa organisaatioissamme. Ilmiötä tukivat poliittiset rakenteemme ja niiden koomiset nelikentät muistellen aikoja, joita ei enää ollut. Vasemmalla ei löytynyt enää sosialismia, kommunismia ja oikealta ei sieltäkään porvareita. Toki jotkut olivat mielestään konservatiiveja ja toiset liberaaleja, kun näin medioissamme sovittiin. Miehet ja naiset erikseen sekä käyttäen vuosituhansia vanhoja latinakielisiä viisauksiamme. Filosofiaa, joka oli sekavasti ajateltua, siinä missä sotkuinen taideteos kankaalla.
Kriisiin ajautunut mies etsii ongelmilleen ratkaisua vetäytymällä luolaansa ja pragmaattisella tavalla, käytäntöön tukeutumalla. Kun miehellä ei ole vastausta, häntä ei ole opetettu myöntämään tietämättömyyttään. Luolassaan stressaantunut ja vihainen mies haki ratkaisua hylkäämällä vanhan poliittisen kotinsa, eikä se enää periytynyt isältä pojalle. Syntyi äijäliike. Syyllinen löytyi vanhoista puolueista, eikä sitä voinut korjata tyrkyttämällä miehelle feministisiä ratkaisumalleja kyselemällä hänen tunteistaan, perustamalla rakkauspuolueita ja puhumalla ekologisesti kestävästä ja epämääräisestä. Helteistä talvipakkasessa, pahimmasta ikinä koetussa Arktisen Babylonin sisällä koettuna ja sähköä säästäen samalla.
Kun luottamus miehen kykyyn ratkaista itse ongelmansa katosi, se vain pahensi hänen loukattua kunniaansa, ylpeyttään ja itsetuntoaan. Miehen järkeä voi hoivata, mutta ei hänen tunteitaan tyrkyttämällä ratkaisuja, jotka olivat luolan suulla istuvan naisen ja rationaalisesti miehen mielestä absurdeja. Hylätty mies, työtön Nokian insinööri, ei kaivannut sääliä vaan oman puolueen, jota vihreitä tai kokoomusta äänestävä nainen ei ymmärtänyt, tai ymmärsi liiankin hyvin. Suomalainen nainen ei osannut, tai halunnut, tukea miestä Marsista oikealla tavalla ja yhteiskunnalliset ongelmat kärjistyivät naisvalta-aloille kuntatyönantajan sote- ja kuntarakenneuudistuksiin, Euroopan finanssikriisiin, kainuulaisten kaivosmiesten ja turkulaisten telakkatyöläisten rautakouriin.
Onomatopoeettinen ajatus
Suomen kieli kuvataan usein käsitteellä onomatopoeettinen. Toki kielen ohella meillä on paljon muutakin onomatopoeettista. Luontoa matkiva ja mukaileva oli nerokas tapa yhdistää muuten kahtia jakautuva kansa. Se oli Agricolan ja Lönnrotin tapaisten nerojen työnä valtiomiesteko vailla vertaa.
Nyt kun Suomi on valittu yhtenään maailman onnellisimmaksi maaksi, meidän on aika raottaa onnemme taustoja myös naapureillemme. Hiven onnea ja ehkä voimme välttää myös keskustelun Natosta tai EU:n turvatakuista. Tai jos olemme jo Naton jäseniä, Arctic Babylon on sitä mistä kirjoitinkin. Edes epäreilu kustantaja kirjailijoineen ei kyennyt sitä estämään. Kirjoja kun painetaan ja julkaistaan, luetaan muuallakin kuin Suomessa ja robotit osaavat kääntää myös onomatopoeettista kieltämme vaivatta kenen tahansa luettavaksi.
Lainaan kirjoitustani Bulevardiin noin vuosikymmen sitten, jolloin onnemme oli vielä liki neitseellistä eikä siitä puhuttu ja ylistetty osana globaalia kilpailua ja siinä menestymistä. Bulevardi oli sopiva tausta kirjoituksille, jotka oli ensin kuvattu lähtien juuri Hollannista ja siellä syntyneestä käsitteestä, sekä siirtäen se vasta myöhemmin Pariisiin. Helsingin bulevardit eivät olleet tällaisia käsitteitä koskaan edes nähneet. Näin suurimmat väärinkäsitykset meillä syntyvät. Tuloksena on maailman onnellisin maa. Verisistä kaduista ja suojamuureista siirrytään viihtyisään sumalaiseen puistokatuun. Se on nerokasta mutta vahingossa syntynyttä.
Onni on ikään kuin poliitikon taito estää ihmisiä puuttumasta asioihin, jotka kuuluvat heille, poliitikoille. Paksu nahka, joka on Jumalan lahja. Onni muistuttaa suurta valhetta. Mitä suurempi se on, sitä suurempi on mahdollisuus, että siihen myös uskotaan. Me tiedämme myös, kuinka voittajat eivät usko sattumaan ja viisaat syntyvät kuoleman jälkeen. Sen sijaan vain suomalaiset osaavat yhdistää nämä onomatopoeettiseen ajatteluunsa, sanoihin, jotka ovat luonnosta syntyviä, ei matkimalla opittuja. Ei kenestäkään tule onnellista, saati suurta matkimalla.
Suomalainen, onomatopoeettinen ihminen, on aina oma itsensä ja osa luontoa. Suomalainen onni on jatkuvaa kiitollisuutta ja venäläisten taas sen tavoittelussa. Dostojevski havaitsi tämän ja Anton Tšehov puolestaan, kuinka tällaiset venäläiset ovat ikävimpiä ja väsyttävimpiä kuin naapurinsa Suomessa. Tästä aiheesta ei pidä käynnistää sotaa, mutta sodan uhatessa, rajan voi myös sulkeakin. Arctic Babylon kykenee menestymään ilman itärajaansakin.
Onomatopoeettinen onni on hyvin herkkä asia, niin herkkä että jo pelkkä ajatus siitä, tai sen kosketus kuihduttaa sen ikään kuin herkän kasvin mimoosan tapaan lakastuen. Niinpä tätä aitoa onnea, onomatopoeettista elämää, ei voi hakea ja etsiä ulkopuoleltaan, se on löydettävä sisältä, itsestään. Näin palataan kirjaani hybridistä, josta kasvoi kukoistava dilemma. Tämän idean ja innovaation synnystä ei voi riidellä. Sota arktisen alueen jäillä on ajatuksenakin mahdoton.
Suomalainen onomatopoeettinen onni syntyy tavastamme tehdä joka päivä joku ihminen onnelliseksi. Pääsääntöisesti tämä henkilö on suomalainen itse. Se on kykyä olla oma itsensä kielensä kanssa, vailla kompromisseja, senkin uhalla, että on onneton. Dilemma onnen lähteenä on paljon pysyvämpi kuin hybridi sen vihollisena. Tekoäly ja algoritmit shakin pelaajina ovat ylivertaisia. Ei kannata uhrata aikaansa ilmiölle, jonka voittaminen on tehty omalle älyllemme mahdottomaksi.
Onomatopoeettinen suomalainen ei laske koskaan omaa onneaan muitten varaan sitä rakentaen. Näin toimien suomalainen on myös kyllin vahva kestämään muiden onnettomuudenkin. Se on samalla ikään kuin pehmeää mukautumista muutoksiin, suomettumiseksi kutsuttu ilmiö. Presidenteistämme Urho Kekkonen oli sen taitajana muita edellä. Uuden presidentin on oltava häntäkin taitavampi tai tyydyttävä vähempään, oltava perinteinen kolmen demaripresidentin jälkeen tähän tehtävään valittu maailman onnellisimman kansakunnan dilemman ja hybridin hallitsija. Näistä Sauli Niinistö oli ensimmäinen hybridikauden presidenttimme.
Presidentti Mauno Koivisto havaitsi kuinka suomalainen onni ei ole asema, jolle saavutaan vaan tapa matkustaa, päämäärä, johon pyrkiä. Siinä suurin mahdollinen onni on juuri onomatopoeettinen olotila, tietoisuus siitä, ettei välttämättä kaipaa onneaan. Se kun on koko ajan kuitenkin läsnä. Tämän oivaltaminen oli hänen kautensa suurin saavutuksemme. Siitä maailman onnellisin kansa voi kiittää vain itseään.
Jonkun toisen tietämättömyys voi toki olla ilo, mutta ei toki onni. Siinä läsnä on aina kyky uusiutua, ajaton ja paikaton maailma, kolikon kaikki kolme puolta. Kun odotat onnea, pidät vihreää oksaa sydämelläsi, laulava lintu kyllä saapuu. Sellaisella onnella on vain usein pistin pyrstössä. Tämän me tiedämme ja se on omaa viisauttamme, ei lainattua lainkaan. Ja jos onkin lainattua, sen ymmärtäminen on oman onomatopoeettisen kielemme tuotetta.
Nykyinen maailma on niin täynnä ja tulvillaan mielettömyyttä, että stand up koomikkojemme ja humoristien on miltei mahdotonta pistää paremmaksi. Varo kuitenkin venäläisiä ja heidän sananlaskujaan, jossa hitaasti kulkien onnettomuus saavuttaa sinut ja kiivaasti rientäessäsi saavutat onnettomuuden. Tässä kilpailussa meidän ei pidä lainata viisauksiamme ulkopuolelta oman oppimme. Onomatopoeettisen kielemme ei hyväksy vääriä tulkintoja tulipalopakkasen paukkuessa nurkissamme.
Onomatopoeettinen koodisto kielenämme
Onomatopoeettinen tarkoittaa jäljittelevää sanaa tai sanontaa. Käsite tulee kreikasta (onomatopoiesis) ja tarkoittaa nimen sepittämistä. Usein sanan sepittämisessä on käytetty luonnosta lainattuja ääniä ja kielitieteilijöille käsite on erityisen tuttu. Aihetta sivuavaa tutkimusta ja väitöskirjoja on runsaasti saatavilla. Usein matkittava ääni oli luonnosta löytyvä ja sana onomatopoeettisena lähellä luonnon tuottamia ääniä, lirisee, lärisee ja lorisee kielenämme. Kielen hakiessa uusia lainasanoja, sekin tapahtuu saman matkivan koodiston kautta, ja usein kyseessä ovat oman aikamme englannin kielestä lainatut jäljitelmät.
Jäljittelijät ovat usein nuoria, joille uudet lainasanat ovat osa kasvutarinaa, kielen ja kulttuurin oppimista ja muokkaamista, sosiaalista prosessia samaistua vaikkapa jenginuorina lähiympäristöönsä. Toki monet eläimetkin osaavat tämän taidon. Takavuosina kirosanat syntyivät näin ja lopulta ne piti kokonaan kieltää. Australiassa näitä kirosanoja on tuhat sivuisina saatavilla, eikä niillä yleensä ylvästellä. Niinpä kun me ammumme, hohotamme, sihisemme, sähisemme tai käytämme sellaisia sanoja kuin hauva, kolke, kumista, raksua olemme tekemisissä tämän käsitteen kanssa. Samoin lintujen viserrys, rääkyminen, kiekuminen, titityy tai lippu kuvaamassa liehuntaa ovat tätä samaa onomatopoeettista kerrontaamme. Sanamme saavat olla lauseessa liki missä tahansa järjestyksessä ja me kyllä ymmärrämme sen sisällön. Samoin lauseessa käytettyjen sanojen kirjaimetkin saavat vaihtaa mielivaltaisesti paikkaansa, kunhan ensimmäinen ja viimeinen ovat kohdallaan.
Kirjainten vaihto sanoissamme ei juurikaan häiritse sekään lukijaa, jolloin kirjailijaksi kasvaminen edellytti myös tätä vapaan sanan ja kirjaimen logiikkaa syntyäkseen. Useimmat kirjailijat kun saivat luovuutensa lahjat päihteitä käyttäen. Myöhemmin mukaan tulivat kuvataiteilijat kameran asettaessa kohtuuttomia vaatimuksia ja näin värit saivat levitä kankaalle entistä vapaammin ja löysemmällä kädellä päihteitä samalla käyttäen. Algoritmit ja tiede kilpailijana asetti kuitenkin rajoja, joita ylemmän keskiluokan tai alimman luokan ja luokalleen jääneet eivät voineet olla pelästymättä tekoälyisessä kilpajuoksussa. Näin molempien perinteiset ammatit ja toimeentulo oli uhattuna.
Onomatopoeettinen vallankumous
Komiikassa onomatopoeettista kerrontaa ja kompia on pilvin pimein ja etenkin Sammy Davis Jr. käytti tätä kieltä yhtenään. Lasten lorut ja sadut, sarjakuvat, olivat täynnä tätä kieltä, ja joskus ei muuta juuri tavannutkaan, kuten Gulliverin retkillä. Lapsena minä rakastin näitä retkiä ja opin lukemaan niitä tavaten. Oli pakko oppia ollakseen onnellinen. Suomalainen onni lepäsi näiden sanojen varassa. Näimme jopa unemmekin niitä käyttäen. Ajatukset juoksivat sanojen mukana kuin vuoripurona solisten.
Mediassa aiheesta löytyy kulttuuriin sidottuja ja kielelle tyypillisiä ominaisuuksia hyödyntää onomatopoeettisia symbolirakenteita. Internetissä ja lyhyessä viestinnässä kännykkää käyttäen etenkin kreikkalainen sanasto on täynnä mahdollisuuksia jättämällä vokaali kokonaan pois viesteistä. Suomen kielessä tämä ei onnistuisi. Latinankieliset viisaudet ovat oma tapani palauttaa kielemme kohti ryhdikkäämpää sanastoa ja sen kirjainten tarjoamaa järjestystä, tinkimättä samalla ajatuksen älyllisestä sisällöstä. Kun sisältö on elänyt vuosituhansia, sillä on kantavuutta omassa kulttuurissammekin. Jopa oma lukiomme ja etenkin yliopiston latinankieliset lainasanat toivat ryhtiä opinnoillemme ja olivat lopulta raskain taakka oppiaksemme luonnontieteellisen tiedekunnan käyttämät ja myös lääkäreitten osin oppimat latinankieliset vastineet kukille ja mehiläisille sekä niiden osillekin. Kieli kuitenkin muuttui ja näin myös kreikka ja sen ikivanha kulttuuri.
Näin kreikkalaisuus on muuttumassa sekin kielen kautta ja sitä on vaikea ymmärtää, taas kerran. Etenkin lasten ja nuorten käyttämä englanninkieli on muuttumassa koko ajan, jolloin sellaiset käsitteet kuin “wham”, “bang”, “blam”, “zing”, “zack” “zorck” “zang”, “bam”, zap”, “boom”,” pow”, zingo” , “boing”, “twirp”, “snikt”, “schlikt”, “clung”, click, “trip”, “back“ ja tuhannet muut ovat tulleet osaksi maailman kielten “ideaphone” elämää, jossa kiinalaiset ja japanilaiset elävät hieman eri maailmassa kuin oma kielemme.
Leikimme kyllä usein lapsena etenkin japanilaisella “kielellä” tarkoittamatta sillä mitään “loukkaavaa” käyttäen juuri onomatopoeettisia ilmaisuja oman komiikan tuotossa. Samalla vaikkapa kiinalaiset ilmaisut ovat onomatopoeettisina omaa käsitemaailmaamme yllättävänkin lähellä.
Nykyisin olemme asettamassa sille rajoja pohtimatta, kuinka alueelliset erot murteissamme ovat suuria juuri tällä, lapsena oppimallamme kielemme alueella. Vanhoja mediatalojamme pyritään yhdenmukaistamaan ja syntyy sukuhupaisaa uutissointia. Se mikä Turussa toimii, ei toimi Kuopiossa tai Tampereella, Joensuussa ja Rovaniemellä. Lappia kiertäneenä jouduin perustamaan jopa oman tieteellisen julkaisusarjankin. Tänään saamelaiset ovat saamassa sellaisia oikeuksia myös Suomessa, joista voimme olla ylpeitä. Onnellisen maan onnelliset ihmiset alkavat oppia onnensa salaisuudetkin.
Topeliaaninen raja olemassa
Kun on kirjoittanut yli 40 vuotta jokaiseen maakuntalehteemme, takavuosina jokainen juttu oli kirjoitettava eri tavalla Turun Sanomiin ja Savon Sanomiin, Kalevaan ja Helsingin Sanomiin maakunnallista juttua ei kannattanut kirjoittaa lainkaan. Onomatopoeettinen tapa ymmärtää, tai olla ymmärtämättä, ei ole Suomessa sama, ja raja etenkin vanhan kulttuurimaantieteellisen erottajan kohdalla oli vedenjakajana topeliaanisen jyrkkä. Aamulehti ja Karjalainen ovat kaksi eri mediaa siinä missä Lapin Kansa ja Etelä-Saimaa.
Onomatopoeettinen paitsio
Onko Suomi ajamassa itseään onomatopoeettiseen paitsioon? Onko kielemme kannat kohta suljettu tavalla, jossa edes idässä ei uskalleta käyttää raikasta ilmaisua, onomatopoeettista luovaa innovaatiota, pelkäämättä että lännessä sitä ei ymmärretä kirjoittamatta jutun perään Helsingin Sanomien tapaan “vitsi, vitsi”. Valtakunnallisissa vaaleissa presidentin on osattava kielemme ja hieman muitakin kieliä, mutta murteitten kohdalla olemme sallivampia. Presidentin ei ole tarvis osata kansakunnan kielialueitten murteita juuri lainkaan. Lapissa liikkuen ääniä on harvassa ja sama pätee ylipäätään maaseutuun ja sen kielelliseen rikkauteen murteineen. Presidentti pärjää kyllä englannilla, ja sekin voi olla kaukana puhtaimmalta kieliasultaan. Venäjää ja etenkin ukrainaa hallitseva presidentti voi olla tänään kysytty tai vieroksuttu, toisin kuin vielä Urho Kekkosen aikoihin.
Ja sen perään “hitsi” miten kehno se lopulta oli ja osoitettuna kokonaisen kansakunnan kokoisen lukijakunnan käyttöön ottaen esimerkki natsi-Saksasta. Oliko natsi-Saksa nyt niin hyvä vitsien kertoja ensinkään? Elikö kieli ja sen rikas tapa uusiutua erityisen vahvana juuri tuossa ilmansuunnassa?
Mikä se on tänään Ranskassa, selviää parhaillaan käynnissä olevissa vaaleissa, jossa sielläkin kyllästyminen kuvaa parhaiten käytyä vaalikamppailua. Pitäisikö varoa onomatopoeettisen kielemme lähteitä yli vaalien, ja antaa sen uusiutua ilman poliittisia tarkoitusperiä?
Vai haluammeko palata siihen aikaan, jossa kirosanan kohdalla oli pelkkä viiva? Onko sellainen globaalissa viestinnässä enää edes mahdollista? Kaikki eivät seuraa anglo-amerikkalaista kieltä ja sen tapaa uusiutua. Trumpismi kielialueena eroaa jonkin verran matkustaen maata idästä länteen. Kun äänet idässä on laskettu, vaalit on ratkaistu, olkoonkin että Floridassa vaalit vielä jatkuvat. Suomessa pääkaupunkiseudun äänet ovat nekin jonkin verran arvokkaampia kuin puolen Suomen alueella pohjoisessa tai idässä niitä laskien.
Onomatopoeettiset lentäjät ideoimassa
Onomatopoeettista ei voi irrottaa asiayhteydestään, ja se ymmärretään tai jätetään ymmärtämättä. Kaisa Häkkinen on löytänyt kielestämme vaikkapa onomatopoeettisia lintujen nimiä kuten kuikka, kukko, uikku, räkättirastas (räkättää), ruisrääkkä (rääkkii) tiltaltti, tikka (tikittää), pulu (pulputtaa), riekko (riekkuu), huuhkaja (huhuilee), kurppa, naakka, viklo ja monet muut, joista on vasta valmistunut todella kiintoisa väitöskirjakin. Sitä lukiessa tulin jopa hyvälle tuulelle. Harva väitöskirja on saanut aikaan saman tunnelatauksen kuin Kaisa Häkkisen kirjoittamana.
Suuret ideat syntyvät yksinäisten miesten mielissä ja kellarissa istuen, pohtii Helsingin Sanomat (22.4) ja vie ajatuksen ideariihestä ideakouluttaja Saku Tuomisen maailmaan. Ideasta, innovaation alusta, on tehty joku aivan omalaatuinen ilmiö, joka vaatii konsulttia ja kelomajoja. Innovaatiopolitiikasta kiinnostuneena jätin kelomajat tutkimatta ja liitin ne kokonaan toisen tieteenalan tutkijoiden työsarkaan. Myöhemmin poikkitieteisenä tiedettä tehden muutin itsekin kelomajaan kirjojani siellä viimeistellen. Kysyin asiasta algoritmeilta ja sain kelvollisen vastauksenkin.
Ideat ovat tiimien työtä, jossa niitä haudotaan teknologiakeskuksen ideahautomoissa. Käytännössä yritykset ja organisaatiot liki pelkäävät uusia ideoita ja hassaavat niitä, hakevat johtajansa ja kelvolliset ideatkin hierarkkisen organisaation yläpäästä, jossa onomatopoeettinen elämä on muuttunut konservatiiviseksi ideologiaksi.
Kun se pääsee vallalle, syntyy Yhdysvaltain tapaista kahtiajakoa, jossa Obama saa äänet naisilta ja konservatiivi republikaani miljonäärinä miesten äänet. Latinot pelkäävät republikaania ja kahtia jaettu kansakunta jakautuu jälleen kahtia.
Rikkaiden verotuksesta ja naisten asemasta, konservatiivien vähättelystä, tulee ykkösaihe vaaleissa. Kuka sellaista Suomeen haluaisi? Vai haluaako sittenkin? Ikääntyvä kansakunta tahtoo olla konservatiivinen, naista vähättelevä. Kun kansa jaetaan vaaleissa kahtia ja medioissa poliittisiin karsinoihin, nelikenttiin, ilmiöllä on byrokraattinen taipumus pilata luovuuden lähteet ja oikeus vaihtaa tarvittaessa niin sanojaan kuin mielipiteitäänkin. Entäpä jos vaihtaisimme presidenttiä aina tarvittaessa siinä missä hallitustakin. Putinismi ilmiönä on johdettu jo kirjani kansilehdellä käyttäen käsitteitä: teesi, antiteesi ja synteesi – mytomania, eskapismi ja putinismi. Idea syntyi Hegelin antamana ja on siten vahvalla pohjalla.
Poeettista elämää ja idealismia
Onomatopoeettinen elämä on poeettista, lyyristä ja siinä on mato mukana. Se koukuttaa ja tuo mukanaan myös ongen ja siinä korkin, sen nyppivät liikkeet tyvenen veden pinnassa. Se ei ole koskaan massiivista kalastusta, vaan pikemminkin kaljojen narraamista, suurisilmäistä uteliaisuutta, jossa keskustelu, mikä tahansa, on osa tätä onomatopoeettista prosessia.
Siinä useat asiat yhdistyvät kolaroinnin kautta yhdeksi ilmiöksi; teesi, antiteesi ja synteesi jopa uudeksi hypoteesiksi. Rohkea ihminen ei sitä pelkää. Konservatiivi pelkää ja varoo konfliktia, hakee mukavaa keskiluokkaista elämäänsä.
Geenistä meemiksi – kielen virukseksi
Toinen kalastaja, tiimi, organisaatio, kilpaileva yrittäjä, poliitikko, voi todistaa kalan koon, arvioida sen merkityksen ja kadehtimalla viedä kalat järvestä. Heittää oman onomatopoeettisen siimansa kohti samaa vapaan veden virtaamaa ja havaita kuinka siinä virtaavat jo uudet vedet tai kalaparvi on ehtymätön kaikkialla.
Oleellista on kuitenkin imarrella itseään löydöksestä, joka on jonkun toisen, mutta taipuu myös omalle kielelle, muuttuu idean leviämisvaiheeseen ja koukku on kiinni kitalaessa. “Mato poeettinen” -prosessi saa diffuusista tuulta purjeisiinsa, alkuperäinen idean isä hakee uutta saalista itselleen. Diffuusinen ilmiö ei ole pysyvä vaan koko ajan elävä ja muuttuva. Poikkitieteinen hakee sekin ratkaisua myös suuren tieteen sodan molemmista osapuolista, sekä luonnontieteistä (natural science) että ihmistieteistämme (human science). Algoritmeille tämä tahtoo tuottaa ongelmia. Syntyy dilemma, jonka ymmärtäminen on ulkopuolella tekoälyn robotiikan tunneälystä mittaa ottavan osaamisen.
Hän kalastaa uutta saalista kielensä koukkuun ja geenistä on tuullut meemi, maailmalla leviävä viruksen kaltainen ilmiö. Suomen kieli oli alkujaan hyvin onomatopoeettinen, kunnes aloimme hävetä sen juuria. Maailman onnellisin kansa on kaiken aikaa onneton juuri dilemmansa kanssa painiskellen. Hybridiyhteiskunnan kouristelun se jo hyväksyikin.
Pidimme sopimattomana, että meitä alettiin nimitellä metsäläisiksi ja luonnonkansaksi, koska kielemme oli kiinni luonnossa, omantopoeettisissa ilmaisuissa. Aloimme lainata muodikkaasti latinaa ja myöhemmin englantia, sivistyssanojamme. Etenimme pois tunnekielestämme ja uudet ideat alkoivat kadota sen mukana. Se oli menetys, jota on vaikea saada takaisin keinotekoisen älyn avustamana.
Ono matoa koukkuun
Kyllä tiimissäkin voi saada hyvän idean ja viinaa juodessakin, pohtii pelejä kehittävä Harri Granholm (HS 22.4). Oikeasti kuitenkin hyvä idea on hänelle sama asia kuin “intohimo”. Jos se tapetaan, katoaa myös onomatopoeettinen elämä.
Tässä elämässä lapsen tavoin uskotaan omaan tekemiseen ja tunnetaan ne taustat, jotka oikeasti motivoivat ihmistä itseään, ei tiimiä, työryhmää tai organisaatiota. Yhteisesti massoja, ryhmää, ei motivoi mikään. Siellä tyhmyys vain tiivistyy onomatopoeettisesti.
Onomatopoeettinen ilmiö on yksilön omissa aivoissa syntynyt uusi käsite, jossa mahdollisesti jo vuosikausia pihdattu ilmiö saa vihdoin oikean asunsa, muuttuu sanaksi ja sana lihaksi. Ilmiö on ikivanha mutta aina uudelleen löydettävissä.
Johanna Sinisalo (HS 22.4) hakee kirjansa aiheet sokkona materiaalia keräten tietämättä, mihin tarkoitukseen ne tulevat. Käsite “suurisilmäinen uteliaisuus” on liki runollinen, mutta ei vielä onomatopoeettinen. Hybridiyhteiskunnan kouristelu ei korjaudu nimeämällä se dilemmaksi. Parempi sekin on kuin jäädä putinismin kanssa piehtaroimaan osana Hegelin rakentamaa ansaa.
Siinä mitään asiaa ei ohiteta itsestäänselvyytenä ja pienet yksityiskohdat alkavat vaivata jopa arkipäiväisessä uutisoinnissa. Miten ilmiö on syntynyt, kiinnostaa Sinisaloa.
Mikään ei synny kaoottisesti vaan taustalla on ketju tapahtumia, määrätön määrä yksityiskohtia. Jokainen merkittävä on aina onomatopoeettinen. Lasten lorut olivat aina onomatopoeettisia. Aikuisten tekemiä, mutta silti siedettäviä. Runoja lausuvana lapsena ne olivat ikuinen kiusa haettaessa poikkitieteistä selitystä selittämättömälle.
Kollektiivinen onomatopoeettinen kokemus
Vahva nainen antaa oopperalle femistisen aspektin, kertoo Sopraano Johanna Rusanen-Kartano pahansisuisena vanhana Aliidena (HS 22.4). Oopperassa siirrytään henkilötasolta Viron kansan kollektiiviseen orkesteriin ja kuoroon.
Syntyy visuaalinen spektaakkeli, joka leviää onomatopoeettisena ilmiönä ja irtautuu arkitodellisuudesta. Näin törmäykset, konfliktit, kuljetetaan arkipuheen tasolla, sen onomatopoeettisessa resitatiivissa, kuljettaen kohtausta dramaattisen tyylilajin keinoilla.
Lopulta Jumalten tuhossa vanha maailma tuhoutuu, syntyy wagnerilainen vaikutelma. Mummomainen ja nutturapäinen Allide on oman aikamme tuote. Viron miehet jäävät vahvojen naisten jalkoihin.
Miehen valta oli keskittynyt onomatopoeettisesti vääriin vesiin, Neuvostoliiton hirmuvallan raakoihin ja raiskaaviin edustajiin. Siperian hyytävät tuulet, jossa orkesteri surisee alaspäisiä pyörreliikkeitä, sirisee välillä hyönteismäisesti pistellen kuulijoitaan.
Repeämät kuultavat, Hannu-Ilmari Lampilan kuvaamana, painajaismaista kurimusta ja käyttävät juuri luontoa, ilmaa ja avaruutta, näkymää uudesta elämästä. Juri Reinveren ooppera on onnistunut Sofi Oksasen romaanin pohjalta onomatopoeettisesti koukuttamaan täydellisesti, kollektiivisesti. Mutta tiedettähän se ei ole, kaukana poikkitieteisestä.
Keskivetelän puhdistautumisriitti
Yle tekee uudella budjetillaan jatkossa muutakin kuin onomatopoeettisesti keskivetelää. “Keskivetelä” (HS 22.4) on käsitteenä hyvä alku, mutta ei vielä johda onomatopoeettiseen uudistukseen edes analyysinä. Matka velkaantumisen hoitoon on pitkä ja tie kivinen, kansalaiset seuraavat medioitaan nyt toisin kuin takavuosinamme. Tekoäly ja monet muut uudet innovaatiot eivät tule enää yllätyksenä.
Nuorten aikuisten saaminen perinteisten medioittemme asiakkaiksi edellyttää nyt paljon muutakin kuin uutisia ja ajankohtaisohjelmia, kotimaista draamaa ja ruotsinkielistä ohjelma-antia. Ylen toimitusjohtajalla Lauri Kivisellä on kivinen tie edessään, kivinen onomatopoeettinen pelto kynnettävänään. Saman haasteen edessä ovat poliitikkomme ja poliittiset liikkeemmekin.
Nettiin tuotetut ohjelmat ja mobiililaitteitten käyttö eivät ole vielä onomatopoeettisia ideoita alkuunkaan, ja radio on edelleen ylen ominta antia sen kielen uudistusten ohjailijana ja uudistajana. On puolueita, jotka ovat tässä kehityksessä muita edellä. Se näkyy myös politiikan ja vaalien rahoituksessa.
Ulkomaiset sarjat ja kaupallinen tv-toiminta ei riitä nyt vanhan keksivetelän tukena, kun kyse on 460 miljoonan budjetin verorahoista. Pelko ylen tavasta näivettää muut mediat, lehtitalot, elää vahvana. Kansan rahoittaman median on oltava jotain muutakin kuin viihdettä.
Uutta matoa koukkuun laittava yleisradio on onomatopoeettisessa kiusauksessa, diffuusissa vaiheessa, saranakohdassa tuottaa juuri sitä samaa draamaa ja kaupallista viihdettä, jonka tuottajia ovat jo muut mediamme. Kilpailu asiakkaista verovaroin nousee esille jatkossa aina vain näkyvämmin.
Kaupallinen toiminta ympäri maailmaa on tuottamassa ensimmäisen vaiheen innovaatiot ja reaaliaikaisen niin nettiin kuin mobiililaitteisiimme myös tulevaisuudessa. Vielä tänään pääosa kansasta on yleensä tyytyväisiä, mutta jo nyt kolmasosa purnaa. Tämä purnaaminen on toki myös kansallinen tapamme hakea aiheita, joista syntyy lopulta rakenteelliseksi kutsuttuja ongelmiamme. Mediayhteiskunta elää tällaista globaalia vaihetta ja sen tulo suomaan näkyy kaiken aikaa muussakin kuin ohjelmatuotannossamme.
Onomatopoeettinen maaseutu ja maatalous
Maailma ei muutu vegaaniksi vaan sen määkii, ammuu, möyryää, läähättää, lihoo, laihduttaa, karppaa, rikastuu ja syö laatulihaa viherpiipertäjistä piittaamatta. Suomi voisi muuttua maailman johtavaksi erikoislihan tuottajaksi, Pohjolan pihvimaaksi, ja hakea brändinsä suurista pinta-aloista, autioituvasta maaseudusta, tutusta puhtaasta maaperästämme, ekologisesti kestävästä ja oikein luomuna tuotetusta lihasta, maaseudun avarasta maisemasta ja sen hoitajista.
Onomatopoeettinen idea edellyttää aina kuitenkin myös strategiaa, jossa mukana on rohkeus tehdä eikä puuhastella. Kun törmäyskurssilla ovat kahdet arvot, dikotomiassa voittaa aina matoa kukkuun paneva työ ja sen arvot, oikein oivallettu brändi. Kun se puuttuu kokonaan, se näkyy ensimmäisenä poliittisen kentän levottomissa heilahteluissamme.
Tässä MTK:n ohjelmassa, jossa Suomi erikoistuu lihan tuotantoon, on jotain kokonaan muuta kuin puuhastelu kaivosten ympärillä, jotka ovat muiden kuin omien yhtiöittemme omistuksessa. Kun alku on aina marginaalissa tapahtuvaa sen esittely ei oikein sovi maaseudulle, jossa maatilojen robotiikka on jo pitkällä sekä tilojen keskikoko lähestyy useita satoja hehtaareja viljeltyä peltoa. Ne investoinnit on kyettävä myös kustantamaan. Maaseutu yrittäjineen ei ole takavuosien puuhastelua.
Tämä ammuva, mylvivä ja määkivä onomatopoeettinen ilmiö elättäisi koko kansakunnan ja vastaisi paikallisesti, kansallisesti ja globaalisti omaa onomatopoeettista osaamistamme, historiaamme ja luontoa, omaa sisintämme. Sen romantisointi on kuitenkin taakse jäänyttä maalaismaisemaa ja matkailu elinkeinona on sekin pitkälle erikoistunut ammatti yrittäjineen. Klusterirakenteet ovat syntymässä mutta perinteisesti pisimmällä metsiemme kohdalla.
Tässä Helsingin Sanomien sunnuntain numero 22.4 on osunut vihdoinkin oikeaan strategiaan, visioon ja onomatopoeettisesti globaaliin ilmiöön kansallisesti hoidettuna. Yhdestä naudasta valmistetaan satoja tuotteita, ei vain lihaa. Muutos maaseudullamme on tapahtunut ikään kuin salaa medioiltamme, joiden huomion tahtoo viedä toissijaiset pintailmiöt tai kansainväliset globaalit tapahtumat.
Elävästä maaseudusta taas saamme turismin ohella myös yhteisöllisesti toimivan yhdyskuntarakenteen. Maaseutua ja sen yhteisöjä, yhdyskuntarakenteita, kulttuurimaisemaa, ei voi tuoda. Se on aivan muuta kuin ydinvoiman varassa elävä energiantuotantomme tai Nokian varaan rakennettu innovaatiopolitiikkamme. Ne rapautuvat. Uuden synnyttäminen ei ole kuitenkaan rakettitiedettä eikä maaseudun yrittäjyys ekologisen klusterin sisällä ole väitöskirjatutkimukseni mukaan takavuosein tapaan pelkän talkoohengen varassa. Lisäksi makailu toimeentulon antajana on sekin ottanut aimo harppauksen käynnistäessämme verkottuneiden klusterirakenteiden kokoamisen tutkijoiden ja kouluttajien yhteistyönä.
Onomatopoeettinen ihme
Edesmennyt Kimmo Kaivanto ei ollut vain taidemaalari, kuvanveistäjä ja graafikko vaan onomatopoeettisesti elänyt idealisti, romantikko ja informalismista aikanaan uransa käynnistänyt ympäristöpoliitikko. Heitä kaivataan myös tänään, olkoonkin ettei globaali maailma elinkeinoineen toimi yksittäisten yrittäjien taidon varassa, oli se vaikka kuinka kiehtovaa seurattavaa.
Kaivanto liikkui vaivatta taiteenlajista toiseen, oli kuin kala vedessä ja tarttui jokaiseen onomatopoeettiseen virtaukseen viipymättä. Sanavalmis ihminen, savolainen sanan kääntäjä, monialainen lahjakkuus, on myös visualisti, onomatopoeettinen ihme.
Ruoveden maisemista syntyi luonnon niin visuaaliset kuin virtuaalitodellisuuteen tänään siirrettävät Kimmo Kaivannon yhteiskunnallisesti puhuttelevat teemat. Oodi 60 000 järvelle syntyi samana vuonna kuin aloin yliopisto-opiskeluni Oulussa. Yhteistyö yliopiston ja alan tutkijoiden välillä käynnistyi rinnan muiden alan yrittäjien kanssa samaan aikaan.
Se oli kaikkien biologien yhteinen oodi, koodi, onomatopoeettinen tapa kertoa, mitä halusimme tulevaisuudeltamme. Mukana oli kestävä kehitys ja kokonaan uudenlainen suhde luontoomme ja sen hoitoon. Biologipohjaisen koulutuksen saaneet ja poikkitieteiseen tutkimukseen perehtyneet oppilaani olivat algoritmeineen hakemassa myös itselleen sellaista ammattia, jonka tilaus syntyi globaalista tarpeesta.
Se törmäsi silloin toiseen koodiin ja alkoi kilvoittelu, taistelu, joka johti tuon saranavuoden kääntymiseen voitoksemme. Kimmo Kaivanto oli sen yksi etevimmistä puhujista, taidemaalareista ja kuvanveistäjistämme. Onomatopoeettinen ihme. Näitä yksittäisiä yrittäjiä ihmeineen ja lahjoineen tuettiin institutionaalisen yhteiskunnan voimin ja klusterirakenteita ekologisesti hyödyntäen. Näin opiskelijoiden tapa valita tukiaineensa toi mukanaan myös poikkitieteisen osaamisen, johon minä jo kerran väitelleenä jouduin lisäämään omaa myös kansainvälistä osaamistani verkostoineen. Omaa osaamista oli syvennettävä vaihtaen myös tiedekuntaa ja yliopistoa sekä hakien maailman parhaat laboratoriot tutkimuslaitoksistamme.
Narsismi myy hyvin – Omnia munda mundis
Kaikki puhdasta puhtaille
Miksi narsismi myy juuri tänään ja ketkä siitä hyötyvät? Kuinka on mahdollista, että eduskuntamme on joutunut osaksi globaalia kierrettä ja rypee narsistisissa aiheissa? Mikä omassa ajassamme, uuden teknologian ja korkean osaamisen hetkellä, robotiikan ja algoritmien avatessa meille kokonaan uudet mahdollisuudet, me sorrumme narsismin asettamiin ansoihin?
On syytä kerrata aiemmin kirjoittamani. On syytä muistaa Oviduksen viisaus. Kaikki muuttuu, mikään ei tuhoudu – ”Omnia mutantur, nihil interit.” Kaikki puhdasta puhtaille. – ”Omnia munda mundis.”
Palaan nyt kirjoitukseeni elokuulta (15.08.2023). Narsismi ja valta – Homo homini lupus est – Ihminen on ihmiselle susi. Samalla juuri julkaistuihin kirjoihini: ”Dum spiro, spero” sekä sen kuvitettuun (illustrated) painokseen sekä kirjaani: ”Botrus art – Arte clusters, Cluster art – Art of clusters II”. Elokuussa kirjoittamani on saanut täydennystä kahdesta kirjastani ja niiden vastaanotosta sekä vaaleistamme ja uudesta hallituksestamme. Narsismin häiriöt ovat olleet maassamme harvoin niin näkyviä kuin syksyllä 2023. Odotamme innolla kevättä 2024 ja sen vaalejamme ympäri maailmaa.
Portaittain etenevä tutkimus ja sen media-anti
02.09.2019 – 12.12.2022 – 15.08. 2023 – 05.01.2024
Eilen (01.09.2019) oli luettu runsaasti heinäkuussa 2006 löytyvää kirjoitustani. Se kertoo narsismista. Mikä narsismissa ja vallan käytössä kiehtoo tämän päivän lukijaa? Onko ajassamme nyt tilausta sellaiselle, josta tuo kirjoitus kertoi? Ovatko oman aikamme johtajat Euroopassa ja maailmalla, ehkä Suomessakin, tuon kirjoituksen kautta tunnistettavissa? Miten oma eduskuntamme syksyllä 2023 on joutunut narsismin häiriöistä tunnettaviin moraalisiin ansoihin? Ilmiössä, jossa kaikki riippuu puhujan omasta suusta. – ”Omnes pendent ab ore narrantis.” (Vergilius). Siis narsismistamme.
Millainen johtaja löytyy Yhdysvalloista tai brittien johdossa, entä omat johtajamme? Postissa kerrotaan tienattavan noin pari tonnia kuussa, mutta johtaja saa sen muutamassa tunnissa. Mistä se meissä kertoo? Onko narsismi häiriönä tullut hyväksytyksi ja pidämmekö sitä jopa vahvuutenamme? Onko vahvana pitämämme ihminen sittenkin narsismiltaan häiriintynyt? Sitä edes mitenkään peittelemättä? Entäpä jos ne rakastammekin jotain muuta kuin lapsuutemme lohdutuksen sanoja? Entäpä jos ne ovat jääneet meiltä kokonaan kokematta? Edellisen hallituksen kaikki naiset ministereinä ja puolueittensa johdossa olivat muun kuin perinteisen perheen kasvatteja. Ciceroa lainaten kaiken lohdutuksen voittaa tuska. – ”Omnen consolationem vincit dolor.” Hakevatko poliittiset johtajamme todellakin tuskaa? Onko se lapsuudet tuomaa tuotetta ja poliitikon tapa hankkia menestystä robotiikan ja tekoälyn aikana? Miten tiede ja tutkimus voi tätä aikaa hyödyntää?
Entä miten narsismi häiriönä liittyy politiikkaan, geopolitiikkaan ja kirjaan, jossa käsittelin Hegelin aikanaan esittelemää aihetta ”Teesi, antiteesi ja synteesi” sekä laajentaen tai siirtäen sen oman aikamme ilmiöön ”Mytomania, eskapismi ja putinismi”. Miten oman aikamme tekoäly käsittelee näitä aiheitamme? Viimeisimpien kirjojen kohdalla olen avannut kolmea kieltä kuvina, tekoälyn ja algoritmien tuotteina. Ne poikkeavat toisistaan rajusti. Kulttuurien rajat ovat jyrkkiä, kielialueitten ylittämättömiä vielä vuosisatojen jälkeenkin. Robotiikka ja tekoäly sekä kielen ja taiteen törmäys saavat meidät ja narsistiset oikkumme näkyviksi, alamme käyttäytyä pelokkaan rasistisella vimmalla. Näiden erojen kuvaus algoritmien tuottamana taiteena paljastaa heikkoutemme. Alaston totuus osoitetaan käännetyllä peukalolla. – ”Veritas nuda” – ”Verso pollice.” Kuvataiteen ja tekstin tuottaminen tutkimustarkoitukseen kirjoihini oli alkujaan tekoälyn käyttäjänä välttämätön tie edetä. Nyt sen tulokset ovat kenen tahansa luettavissa ja katsottavissa. Jolla on silmät, se näkee ja oivaltaa.
Nuo sadat kirjojeni kuvat puhuvat taatusti puolestaan. Ne ovat kieleen ja kulttuuriin sidottuja ja poikkeavat jyrkästi toisistaan sidottuna kielialueeseenkin. (Luostarinen 2023: Dum spiro, spero. Luostarinen 2023: Botrus Art – Arte Clusters). Oma kielialueemme poikkeaa voimakkaasti Euroopan, saati globaaleista suurkielistämme. Niin myös se taide, jota tästä kielestä robotiikalla tuotetaan. Emme ymmärrä toisiamme ylittäessämme kielialueittemme rajoja. Uudessa globaalissa ympäristössä me pelkäämme jopa kaikkia turvallisia asioitakin. – ”Omnia tuta timens.” (Vergilius). Vergiliuksella ei ollut vain käytettävissään algoritmeja ja tekoälyä muuttaakseen tekstit taiteeksi. Hakien taiteilijat ja heidän tyylinsä tarvittaessa vuosisatojen takaa.
Me pelkäämme myös ilmiöitä, jotka ovat taustalla syviin taantumiin tai vääristymiin, mediayhteiskunnan hybridiin ja kyberturvallisuuteen, yhteiskuntamme heikkoihin kohtiin, puberteetti-ikäiseen ja hänen käyttäytymiseensä myös vaikeiden murrosikiemme kohdalla ja massailmiöitä hyödyntäen. Siis ilmiöitä, jotka tunnistamme vaikkapa horoskooppien rakentajien kyvyt robotiikassa. Suurten massojen käsittelyssä ja kertoen, kuinka taustalla ovat tähtien liikkeet ja liikeradat, syntymäaikamme. Yhteistä on se, että meillä kaikilla on tämä ”vika”. – ”Omnibus hoc vitium est.” (Horatius). Sama kaikilla. – ”Omnibus idem.” Ilmiön avaaminen kenen tahansa oivallettavaksi on algoritmien ja robotiikan tuoma ihme muuttaen kielemme kuvataiteeksi. Se miltä vuosisadalta kuvataiteilija löytyy, on robotiikalle lasten leikkiä.