Ukrainan sota ja sitä edeltänyt ja edelleen jatkuva pandemia muuttaa meidän tapaamme asennoitua arjen elämään. Omassa arjessani se näkyy vaikkapa tapanani lukea medioitamme. Niinpä nytkin luin nekrologeja toisin kuin yleensä.
Professori Jukka Sarvas kuoli tapaturmaisesti kaaduttuaan tennistä pelatessaan 77 vuoden iässä. Hän kasvoi yliopiston kampusalueella, isä oli metsäntutkimuksen professori ja Jukka erikoistui matematiikkaan, differentiaaliyhtälöihin ja julkaisi poikkieteisen artikkelin aivosignaalien matematiikasta ja fysiikasta, mikä vei hänet kertaheitolla maailmanmaineeseen.
Samainen artikkeli on edelleen alan kysytyin ja viitatuin merkkiteos. Tiesitkö muuten siitä? On se nyt jotain muuta kuin tulla äänestetyksi euroviisujen finaaliin.
Nekrologissa tärkein uutinen on kuitenkin lainaus väitöstilaisuuden karonkasta. Siellä puhunut tutkija, kun piti Sarvasta kampuksen mukavimpana henkilönä. Hän kun oli ikään kuin isoisä näille nuorille tutkijoille, heidän suuremmille ja pienemmille murheilleen.
Sarvaksen perheeseen kuului hetki sitten edesmennyt vaimo ja kolme lasta, 12 lastenlasta. Onnellinen mies ja hänen lyhyt nekrologinsa. Näin lyhyeen meidät lopulta töinemme ja elämämittaisine puuhasteluinemme lopuksi tiivistetään. Oli maine sitten vaikka kuinka maailmankuulun professorin ja maailman mukavimman miehen.
Aika etäällä Turussa usein vierailleen pietarilaisen virkamiehen ja nykyisen Presidentti Putinin saamasta huomiosta. Takavuosien ensimmäisen maailmansodan korpraali, muuan Adolf Hitler, taas kesäsi kirjallaan ”Mine Kampf” huomattavasti enemmän huomiota siinä missä myöhemmällä maineellaankin. Oman aikamme johtajat ovat nostaneet riman nyt aivan liian korkealle.
Toinen saman lehden (HS 14.3.2022) nekrologi kertoo saamelaisesta tekniikan osaajasta, studiomies Martti Aikiosta. Porosaamelaisperheeseen lähelle Vuotson kylää Tankajoen varteen syntynyt oli aikanaan ensimmäinen Sodankylän lukion kuuden laudaturin ylioppilas. Martin isä oli kuuluisan Kaapin Jounin veljen Pietarin poika Oula, Gappe Piera Ovlla.
Lahjakas Martti opekeli sähkötekniikan insinööriksi, joskin diplomityö jäi leimaamista vaille tekemättä. Näin myös erinomaiset tenttitulokset jäivät käyttämättä.
Oli kohtalon ivaa, että Lapin paliskunnan laidunmaat jäivät samaan aikaan sähköinsinöörin maitten päälle rakennetun Lokan tekoaltaan alle. Myöhemmin mukaan tuli myös Porttipahdan allaskin. Kun haastatteli altaiden alta muuttaneita, mukana oli monta kertaa evakkoon joutuneitakin. Mukana kun oli myös rajan takaa Sompioon muuttaneita.
He kokivat talvisodan, jatkosodan, Lapinsodan ja lopulta viimeisin evakko ennen matkaa osaksi lehden nekrologia syntyi, ei venäläisten hävittäessä Karjalan tai saksalaisten polttaessa Lapin, vaan suomalaisten hukuttaessa kylät ja porolaitumet.
Näiden kertomusten kirjaajana ja vertaillen niitä maailmalta kuultuihin, kokosin oman väitöskirjani ja aiemmin myös muita töitä Iijokilaaksossa, jonne kaavailtiin sinnekin useampia tekoaltaita. Se väitös ei syntynyt ilman mutkia matkassa ja tuon ajan professoreiden ja poliitikkojen sitä lukiessa. Suo siellä, vetelä täällä ja itse pingispallona näiden pelissä.
Varsinaisen elämäntyönsä Martti teki Ylen saameradiossa. Omani jatkui vahinkojen korvausten hoidon jälkeen rakentamattomien koskien ja jokien suojeluohjelmien kimpussa ja rakentamatta jätetyn mm. Ounasjoen kaavoittaen ja hakien Sirkan altaan paikalle Levi tunturiin matkailukohde laskettelijoille. Toinen vaihtoehto olisi ollut Sirkan kylän hukuttaminen ja Levi tunturista olisi tullut saari altaaseen.
Martin uran vaihdon taustalla oli arvostus kotiseutuaan kohtaan sekä halu jäädä Pohjois-Lappiin. Tietotekniikan taidot antoivat mahdollisuuden ”YLE Sapmin” tekniikan kehittämiseen. Näistä ansioista hänelle myönnettiin Suomen valkoisen ruusun I luokan mitali kultaristein itsenäisyyspäivänä 2003.
Edellisen päivän lehdessä oli puolestaan pankinjohtajana tuntemamme Ahti Hirvosen nekrologi. Hänen uransa käynnistyi aikanaan Enso Gutzeitin leivissä, mutta hänen kerrottiin moittineen yhtiön ankaraa kilpailuhenkeä. Varmaan näin olikin ja omat muistoni liittyvät isoisäni veljeen Enso Gutzeitin johdossa.
Kun hän kysyi minulta ylioppilasvuosinani valintojani jatkossa, vastaukseni biotieteistä saivat hänen nyökkäilemään hyväksyvästi tyyliin ”Hyvä valinta mutta pitkä tie”. Ilmari Luostarinen oli mm. Pohjolan Voiman perustamisasiakirjan laatija. Oma tehtäväni oli suojella viimeiset koskemme. Löytää toinen tie Lapin matkailun kautta edeten ja ymmärtäen klusterirakenteiden merkitys innovaatiopolitiikassa.
Sodan jälkeen vaadittiin nopeasti menetettyjen energiavarojen korvaajaksi lisää vesivoimaa Lapista. Maan jälleenrakentaminen oli edessä mukaan lukien Karjalan evakkojen asuttaminenkin. Suomi oli maaseutumainen maa, leipä hankitiin pelloilta ja metsistämme. Niitä kysytään myös tänään samalla kun luontoa myös suojellaan.
Edellä kirjoitettu oli johdantoa nekrologille, jonka kirjoitin runsas vuosikymmen sitten ikään kuin ennenaikaisena samaisen lehden päätoimittaja Janne Virkkuselle.
maanantai 29. maaliskuuta 2010
Toimittajan ennenaikainen nekrologi
Päätoimittaja Janne Virkkunen on jäämässä eläkkeelle Helsingin Sanomista jo useamman viikon ajan siitä medioissa kertoen. Eläköityminen hänen kohdallaan muistuttaa television uutosankkureiden ja tässä tapauksessa lähinnä Arvi Lindin poismenoa olohuoneemme kirjahyllystä ja osana monen perheen kasvavan virtuaalimaailman uskollisinta jäsentä.
Kritiikitön pohdinta medioista Virkkusen toimesta muistuttaa lehden nekrologeja miehen vielä eläessä. Joudumme odottamaan muistelmia, jos niitä nyt tulee ja ne jotain paljastavat lähdesuojien ongelmallisessa maailmassa.
STT:n uutisia
Forssan Lehti kirjoittaa aiheesta 29.3 STT:n kritiikittömässä tiedotteessaan. Aiemmin sen teki Hesari itsekin näkyvämmin. Toimittajat eivät kritisoi juurikaan mediakentän mokia toisin kuin etusivulle taas kerran päässyttä Ilkka Kanervaa, josta on tullut pysyvä medioitten sylkykuppi. Tässä media, tutkiva journalismi, poikkeaa oleellisesti tutkijan ja tieteen käytännöstä, jossa koko ajan kritisoidaan kollegoiden työtä.
Näin innovaatiojournalismi ei oikein pääse käyntiin ja tutkiva journalismi ei ole uskottavaa lähdekritiikin puuttuessa. Korppi ei korpin silmää noki, sopulit vielä vähemmän. Sellainen valta on vaikeasti lähestyttävää nyt kun olemme siirtymässä sosiaalisten medioitten mediayhteiskuntaan. Journalistit ovat erikseen ja muu rupusakki seuraa sen jälkeen.
Eläkkeelle jäämisestä ei kuuluisi tehdä nekrologia, vaikka kyseessä olisikin toimittaja, päätoimittaja ja uutisankkuri. Me uskomme edelleen, että elämää on toki senkin jälkeen, kun eläkeikä joskus ehkä ylittyy, ja joillakin elämä alkaa vasta kun arkirutiinit ovat kellokortteineen takana.
Eläkeikää ei pidä nostaa ainakaan tämän kolmannen iän pelkojen seurauksena tai tehdä siitä ahdistavaa ja syyllistäen vanhuksia vajaatyöllistettyinä sosiaali- ja terveydenhuollon asiakkaina. Eläkkeelle jäävän ihmisen lahjat ja taidot eivät katoa mihinkään, päinvastoin, moni alkaa niitä vasta silloin täysimääräisemmin käyttää ja myös kehittää. Joku taas ei halua kuulla vanhasta työpaikastaan, ja hyvä niinkin.
Pinnallisia uutisia Virkkusen laarista
Janne Virkkusta kiusaa mediahaastatteluissa yleinen pinnallistuminen, pintavaahdon vaikea erottaminen muun mediavaahtoamisen ja vakavamman laatujournalismin rinnalla. Vaalirahakohu oli hänen kuvaamanaan hyvää journalismia, maan tavan muuttamista, joskin tuppivallankumous, onneton lautapino pääministerin kivitalon liepeillä, meni kiville Silminnäkijäohjelman mokan seurauksena.
Keskustelu maan tavasta meni samalla väärille raiteille, ja nyt sitten pohditaan yleisradion asemaa ja rahoitusta osana muuta mediaamme. Monen mielestä raiteet löytyivätkin vasta tuppivallankumouksen toisessa aallossa, mediamaksun tullessa julkisuuteen.
Ilman tuota “megafonia”, Hesarin hoitamaa ja Uimosen siitä kirjoittamaa kirjaa, myös yleisradion aseman ja rahoituksen pohdinta olisi jäänyt hoitamatta ilman keskustelua. Iisalmelaisen koulukaverini Pekka Hyvärisen oli erottava ja Risto Uimonen valittava julkisen sanan neuvostoon hänen työnsä jatkajaksi. Kaikki oli lopulta liiankin läpinäkyvää, vaikka joku yritti ehkä sumuttaakin, käyttää ensimmäisen aallon rantaan heittämää pintavaahtoa. Miten se näkyisi jatkossa, ja pilaisiko tulevan vuosikymmenen poliitikkommekin?
Oliko mediamylläkkä, median oma kriisi, talouden rakenteiden sanelema teko institutionaalista valtaa horjutettaessa tai sitä hamutessa lisää, jää myöhemmin pohdittavaksi. Kun taustoitus lisätään mukaan, ”maan tapa” osoittautuu melkoisen marginaaliseksi hakea medioitten rahoitusta ja yleisradion budjettirahaa. Moni jättää politiikan teon sikseen ja puolueet jäävät vanhojen ihmisten hoidettaviksi, mediamylläkkä ei kiinnosta, ellei ole niin parkkiutunutta ja kovaa nahkaa, ettei selkärankaa enää tarvita. Näin mediamylläkän pitkä kesto tulee ymmärretyksi. Yhteiskunta digiaikaisena tuotteena alkaa taantua. Odottaako edessä myös Euroopassa uusi sodan uhkakin.
Nahkahousuissa kiertävä vanha pieru
Virkkunen myöntää ylilyöntejä tapahtuneen ja lainaa Pulitzer -palkitun amerikkalaisen journalistin Walter Lippmanin sanoja. Journalisti, joka ei erehdy, ei ole journalisti lainkaan, koska silloin hän pidättää hengitystään ja vaikenee. Tuo sama viisaus esitetään usein tutkijoiden ja tieteen maailmassa huomauttaen kritiikin pelosta, pöytälaatikkoon kirjoittamisesta. Mikä tahansa ammattikunta kaipaa kehittämistä, jossa virheet korjataan ja kritiikkiä siedetään, ei vain innovaatiojournalismi. Käsite innovaatiojournalismista edellyttää tarkennusta ja tirolilaishousujen katselmusta.
Institutionaalisin vallankäyttäjä Suomessa
Printtimedian tila kohenee investoimalla lisää sisältöön ja tekijöihin. Painopiste kulkee hyvässä raportoinnissa, sen saattamisessa kritiikin kestävään asuun. Vasta tämän jälkeen on omien mielipiteitten aika. Ensin oppi ja vasta sitten oikut, kuten Janne Virkkunen kuvaa hyvän journalismin. Toimittajan blogi omana mielipiteenä institutionaalisessa printtimediassa on joskus rankkaa luettavaa. Omilla mielipiteillä ei saa sumuttaa varsinaista raporttia ja sen punaista lankaa. Sosiaalinen media tarjoaa toki tilaa omille mielipiteillemme.
Hesari ja Virkkunen on ollut pitkäaikainen institutionaalisen vallan käyttäjä. Tässä tutkiva journalismi ja sen usein hätäiset mielipiteet, ylilyövät otsikot, poikkeaa eniten tieteestä ja tutkimuksen arjesta.
Lehden sisällön johtaminen päätoimittajana on eri asia kuin tieteen konvention ylläpito professorina, ja näin taloudellisesti vaikeutuvassa tulosvastuullisessa työssään toimittaja näkee yhä vähemmän yhä enemmästä kirjoitusten rönsyillessä aiheesta toiseen, siinä missä tutkija ja tieteilijä pyrkii näkemään, osin samasta talouden kurimuksesta johtuen, yhä enemmän yhä vähemmästä kapeutuvassa maailmankuvassaan. Mutkikkaassa ja holistisessa, monikulttuurisessa maailmassa ja poikkitieteisessä ympäristössä kehitys ei ole hyväksi kenellekään. Ellei sitten Eurooppa halua johtoon uutta Aadolfia idästä.
Toimitusjohtaja sisällön tuottajaksi
Kun perinteinen media tuottaa yhä enemmän toimittajan välihuomioita, kolumnit valtaavat alaa uuden sosiaalisen median tapaan ja blogeja seuraillen, Googlen mukana Kiinassa moralisoiden vääriä asioita pörssiyhtiöiden villissä idässä, tuloksena on kaupallisen toiminnan yhdistäminen päätoimittajan työhön meilläkin.
Näin myös jatkossa Hesarissa Mikael Pentikäisen ottaessa Janne Virkkusen tehtävät vastaan ja istuen kahdella pallilla. Näin laatujournalismin puolustajat väistyvät nuorempien tieltä ja myöntävät Virkkusen tapaan olleensa ehkä vähän vanhakantaisia. Konservatiivinen lehti ei sillä korjaudu, että se muuttuu pinnalliseksi ja viihdettä tuottavaksi roskaksi.